Viisas, vanha jänis

Pohjois-Savo on kauan ollut Suomen jänismaakunta. Varmaa syytä siihen on vaikea sanoa, sillä lehtipuita ja niiden vesoja, orasta, heinää ja muita ruohovartisia kasveja on muuallakin. Haapoja on runsaasti, järviä, lampia ja jokia sekä puroja riittää. Toisaalta löytyy haukkoja ja metsästäjiä. Nykyään siellä on tiheä ilveskanta.

Jäniksiä on aina autettu selviämään talvesta. Minäkin olin jo koululaisena apuna, kun isä valmisti suolahaapoja.

Haavan vesakosta etsittiin kolmesta viiteen metriä pitkiä, ohuita haapoja. Noin polven korkeudelta lyötiin varovasti vesurilla tyviosaa niin, että puun runko pysyi vaakatasossa, kun se taivutettiin latvasta maahan asti kerran. Jos lyönnit olivat liiallisia, täytyi tehdä noin metrin mittainen haarakeppi, johon runko sai nojata. Pienellä kirveellä isä veisti rungon päälle metrin pitkän uran, johon ripoteltiin karkeita suoloja. Toinen keino oli poralla kuoppien teko. Ne täytettiin suolalla.

Näitä suolahaapoja valmisteltiin kesällä kiivaimman kasvun aikaan ympäri metsäalueita. Haavat suolautuivat, kun sateet liuottivat suolaa, joka imeytyi veisto- ja porapinnoilta.

Pitkin seuraavaa talvea oli tapana hiihdellä ja tarpeen mukaan kohotella haapoja, jos ne uhkasivat jäädä hangen alle.

Huomasin, että jänikset keksivät pian talven tultua nämä herkulliset syötävät. Rungon vierus aivan polkeutuu ja kovettuu, kun jänikset liikkuvat näissä paikoissa. Siellä, missä kaarna on vihertävää, se maistuu, mutta paksuun, uurteiseen tyvipään kuoreen jänis ei koske. Ohuet oksat jänis syö mielellään. Haapoihin sidottiin joskus ennen kuivaamista suolalla käsiteltyjä kerppuja. Ne tuotiin paikalle hiihtämällä, kun lunta oli jo puoli metriä.

Yli kaksi kilometriä pitkä harju päättyy mäkeen, jonka korkeus on 160 metriä. Mäen alarinteillä on lukuisia lähteitä ja rehevä kasvusto kesällä. Mäki on kolmensadan metrin päässä syntymäkodistani. Sen nimi on Mäkilehto.

Olin opiskelemassa, kun isä kertoi ovelasta jäniksestä, jonka koira löytää melkein aina tuosta mäestä, mutta ajo päättyy aina selvittämättömään hukkaan. Jäniskoira oli terve ja hyvä löytämään metsän otuksia.

Isä oli ostanut edullisen, unkarilaisen rinnakkaispiippuisen haulikon jänisjahtia varten. Siinä oli Monte Carlo- tyyppinen perä, pähkinäpuutukki ja kiskolla yksi kirkas pallojyvä. Perän kaulan etuosassa oli aseen viretilan osoitusnastat, jotka painuivat sisään, kun aseen piiput oli laukaistu. Samanlaiset viretilan osoittimet olivat veljen saksalaisessa haulikossa.

Koeammunnassa havaittiin, että isän aseen piiput ovat käynniltään erinomaiset. Laskimme osumaprosentit silloin suositun opaskirjan, Metsästyksen Taidon ohjeen mukaan.

Ainoa huono ominaisuus haulikossa oli se, että liipaisinten vetovastus oli liian suuri. Säätömahdollisuutta ei ollut.

Uutena myös taitetun aseen sulkeminen oli tehtävä vauhdilla, sillä ase oli jäykkä. Kun asetta taittoi, vasemmalla kädellä piippuja joutui topakasti painamaan alaspäin.

Tämä haulikko oli painava, kolme ja puoli kiloa näytti vaaka. Toisaalta sillä oli miellyttävä ampua normaaleja latauksia ja erityisen nautittavaa oli savikiekkopatruunoiden ammunta.

Kokeilussa selvisi, että haulikko oli tehty lentoon ammuntaan.  Haulien osumakeskipiste oli kolmekymmentä senttiä ylös siitä, mihin ampuja tähtäsi. Tämmöinen käynti oli hyvä edestä poispäin nousevan kanalinnun tai sorsan metsästyksessä. Vastaan lentävän linnun pudotuksessa tämä ominaisuus oli eduksi, sillä tavallisesti laukaus tahtoo jäädä taakse.

Tämä kävi hyvin yhteen sen kanssa, että isä sanoi helposti ampuvansa ohi, kun jänis tulee vastaan, mutta kun se menee poispäin kovallakin vauhdilla, aina haulit tavoittavat.

Tuo Mäkilehdon jänis kiusasi monena vuonna niin isää ja veljeä, että he halusivat aloittaa jahdin monesti muualta. 

Jänissaalis oli tasaisesti kolmisenkymmentä, mutta jäljet metsästä eivät vaan loppuneet tai harvinaistuneet.

Joulutauko opiskelusta salli minun lähteä mukaan jänisjahtiin. Silloin koetettiin tosissaan saada saaliiksi jo vanhaa, mutta viisasta jänistä.

Koira löysi sen pian entisiltä elomailta. Aluksi ajo kiersi monta kertaa mäkeä, mutta loittoni sitten itään.

Lähdimme tilustietä myöten perään. Kahden kilometrin päässä jänis ja koira olivat ylittäneet tien järven puolelle. Siinä oli karu ja jylhä kallioalue ja sen kaakkoispuolella koira oli ehtinyt juosta joka paikan ristiin rastiin, mutta hukka ei vaan selvinnyt.

Erityisen paljon koiran jälkiä oli paikassa, jossa kallio putoaa pystyjyrkästi alas. Puolukanvarvutkin olivat lumesta paljastuneet.

Jälkiä oli myös kallion päällä, mutta koira oli jo sotkenut niin paikat, että jäniksen jälkiä oli enää vaikea erottaa.

Jahdin jälkeen asia vaati pohdintaa. Kolmena ellei neljänä syksynä tuo jänis oli jo huiputtanut miehiä. Ehdotin, että kun lumiajan havainnot osoittivat jäniksen ylittävän tien aina samoilta kohdilta, sinne pitäisi mennä toisen passimiehen jo ennen kuin koira on päästetty irti. Tosin ei tiedetty, mistä jänis meni tien yli sulan maan aikaan. Koira kyllä oli etsimässä aina samalla alueella, kun miehet ehtivät paikalle. Se viittasi siihen, että jossain oli piilo, johon jänis meni aina lopulta.

Tällä metsästysalueella kaksi kolmesta ajosta päättyy louheen eli luolaan. Pirunpeltoja oli paljon ja siirtolohkareita, joiden alle jänikset pääsevät suojaan. Tällä kallioalueella ei ollut mahdollisuutta päästä louheen, mikä teki arvoituksen ratkeamattomaksi.

Seuraavana syksynä isä meni passiin tien pohjoispuolelle vanhaan mäntymetsään, jossa näkyvyys oli hyvä.

Vajaan puolen tunnin päästä veli päästi ajokoiransa irti ja käveli kohti ajon tavallista alkupaikkaa.

Sinne asti veli ei ehtinyt, kun jo haukku alkoi. Ajo kiersi mäen kaksi kertaa, veli kertoi. Sitten koiran ääni alkoi loitota.

Isä oli kuullut ajon kulkevan mäen jatkeena olevaa harjua. Hänen kohdallaan koiran ääni alkoi laskeutua kohti. Ajokoira oli kokeneimmillaan ja se ajoi lujaa vauhtia, isä sanoi.

Isä näki passistaan, että jänis juoksi harvaa männikköä alaspäin kohti tietä. Isä sanoi, että kovan juoksuvauhdin vuoksi jänis oli syytä päästää ohi, ja sitten laukaista. Suuri jänis kaatui! Veli sanoi, että ammunta kuului selvästi, ja se tuntui hyvältä.

Kotona isä ja veli totesivat, että kyseessä oli urosjänis, joka ilman sisäelimiä painoi neljättä kiloa.

Kun tulin opiskelupaikkakunnalta lomalle kotiin tämä metsästys kerrottiin moneen kertaan, kuten aiemminkin.

Totesin, että jäniksen arvoitus jäi vaille ratkaisua. Se jostain syystä vaivasi minua. Olin monena syksynä ollut etsimässä jäniksen piiloa, mutta sitä ei löytynyt.

Ostin valmistuttuani päällekkäispiippuisen, kotimaisen haulikon itselleni.

Koska minulla ei vielä ollut omaa koiraa, metsästin kiertelemällä maastossa tai isän ja veljen mukana talon jäniskoiralla, kuten ennenkin.

Tuohon kallioalueeseen teeret ovat aina tunteneet suurta vetoa. Kalliot lämpiävät auringon paahteessa ja ovat varmaan viileänä yönä hyvä paikka hoitaa poikuetta.

Tyyninä syyskuun loppupuolen ja lokakuun alun seutuun teerillä on ollut istuinpuunsa kallion ja järven rannan välissä kasvavissa vanhoissa lakkapääpetäjissä. Niissä ne suhauttelevat ja pulisevat ennen kuin hajaantuvat syömään marjoja. Sieltä löytyy puolukoita ja variksenmarjoja sekä kanervia. Lähellä on suo, jolla on runsaasti karpaloita.

Aurinkoisena syyspäivänä hiivin kallioiden väleissä olevia metsäkaistaleita pitkin. Lintuja ei näkynyt, mutta edestä lähti jänis. Sen lepokuoppaa näytti paljon käytetyn. Otusta en kerinnyt ampua, vaan se pääsi katveeseen, kun juuri painoin varmistimen pois päältä.

Jatkoin hiivintää jäniksen juoksun suunnassa vähän väliä pysähdellen. Tuli vastaan se jyrkästi putoava kallion paikka, jonka seudussa aikaisemmin vanha jänis oli kadonnut koiralta.

Huomasin, että jänis kyyrötti kahden metrin korkeudella kallion hyllyn päällä. Sen yläpuolelle kallio nousi vielä toista metriä. Kun nostin asetta, jänis loikkasi kevyesti kallion laelle ja häipyi ennen kuin ehdin ampua. Olisi pitänyt malttaa olla tekemättä äkkiliikkeitä.

Kävin tutkimassa paikan. Siinä oli tosiaan noin viisitoista senttiä leveä hylly, joka mutkitteli, kuten kallion seinämäkin.  Hylly laskeutui hieman lännen suunnalle ja kymmenen metrin päässä kallion itäpäästä se äkkiä kapeni ja loppui.

Arvelin, vaikka en hyppyä nähnyt, että jänis varmaan oli oppinut loikkaamaan kahden metrin korkeuteen alhaalta päin piiloon. Siksi jäniskoira luuhasi kallion alla vuosien ajan, eikä huomannut jänistä. Sen nenä sanoi, että jänis haisee, mutta mitään ei näkynyt.

Aprikoin, että jos vanha, viisas jänis olisi kallion päältä käynyt piiloonsa, koira olisi varmaan sen huomannut, sillä haju nousee ylöspäin.

Kun lähdin paikalta, olin hyvin tyytyväinen siihen, että toinenkin jänis oli keksinyt tuon koiraturvallisen piilon.

Metsästyksen pitää olla vaikeaa, muutenhan se olisi lahtaamista.