Suurten siipien havina

Lintulanmäen Eetu odottelee vaimoaan kylästä. Viimein, iltauutisten loppuessa ulko-ovi käy, ja emäntä astuu pirttiin. Eetu ei ole oikein yksinään arvannut ruveta iltapalalle, joka on aina ollut tapana nauttia kahdestaan. Kahvin hän on valmiiksi keittänyt ja laittanut pöytään leipää, kuivaa lihaa ja karjalanpiirakoita.

Emäntä on viipynyt koko illan sisarensa luona poimimassa puutarhavattuja. Tuomisina on täysi sangollinen puhdistettuja marjoja talven varalle. Eetun vaimolla on kiinnostava uutinen: kilometrin päästä kotoa tieltä on lähtenyt lentoon suuri metso. Juuri, kun lintu on päässyt kunnolla siivilleen, se on tehnyt voltin. Metso on pudonnut maahan, mutta sitten vilkkaasti juossut metsän suojaan.  Eetu arvelee, että lentoreitillä on ollut oksa, joka on metson maahan pudottanut, mutta vaimo väittää, ettei mikään ollut osunut lintuun sen lentäessä.

Seuraavana iltana Eetu kävelee tavanomaista lenkkiään lonkan kuntouttamiseksi. Vaimon metsohavainto on vastustamattomasti johtanut reitin tielle. Tavallisesti vanha sotaveteraani kävelee kotitilansa peltoaukeaa metsän puolella kiertelevää tasaista polkua pitkin. Reitti on syntynyt alun perin karjan liikkuessa metsälaitumella. Maatalous on lopetettu eläkkeelle siirtymisen vuoksi melkein kaksikymmentä vuotta sitten, mutta Eetu on pitänyt polun kunnossa vesurin ja säännöllisen kävelyn avulla.

Kauan vihoitellut lonkka on leikattu edellisenä talvena. Eetu on haavoittunut sodassa vasempaan lonkkaan pommin sirpaleista. Kaksi niistä on mennyt nivelen seudusta läpi, mutta kolmas on edelleen koteloituneena pakaran alueella. Liekö sirpale peräti kuuluisan Putiloffin rautatehtaan jousiterästä, kun ei ole ruostunut kudoksissa mitenkään pienemmäksi. Lääkärit eivät olleet poistaneet sitä keinonivelleikkauksen yhteydessä potilaan toivomuksesta huolimatta. Haavoittumisesta on myönnetty viidentoista prosentin invaliditeetti. Tapaturmatoimiston paperissa lukee, että korvataan myös osittain sirpalevamman aiheuttama sekundaarinen lonkan nivelrikko ja lannerankarikko. Lonkkakipu on estänyt metsästämisen kahtena edellisenä syksynä kokonaan, mutta nyt leikkauksen ja kuntoutuksen avulla vanhaan harrastukseen ei ole selkeää estettä.

Eetu havahtuu muistoistaan, kun tien penkalla rymähtää. Ukkometso lähtee lentoon kolmen kymmenen metrin päästä. Juuri, kun se on kohonnut parin metrin korkeuteen, lento keskeytyy volttimaiseen liikkeeseen. Selvä voltti se ei ole, vaan lintu ikään kuin suistuu toisen siiven pettäessä nokalleen. Samassa se tekee korjausliikkeen, joka pudottaa metson pyrstö edellä sammalikkoon. Eetu kiirehtii paikalle, jossa metso seisoo aivan virkeän näköisenä. Miehen lähestyessä homenokka ottaa jalat alleen, ja vaikka Eetu kuinka yrittää rynnätä sen perään, välimatka kasvaa. Äkillisen ponnistuksen aiheuttama hengenahdistus lopettaa takaa-ajon lyhyeen.

Elokuun lopun iltoina metson outo lento yllättää Eetun vielä neljä eri kertaa. Paikka on aina sama: synkän vanhan metsän keskikohta, jossa ei ole tien varressa parinkymmenen metrin matkalla raviojaa. Siinä kallio ulottuu aivan maan pintaan, ja tien ojia aikoinaan kaivettaessa soraa on otettu vain toiselta puolelta. Eetu arvelee metson lentäneen lankaan hämärässä, ja siinä siiven nivel on jotenkin vahingoittunut. Lähtökiihdytyksen siipi ihme kyllä kestää, mutta lyhyen lennon jälkeen linnun on pakko pudottautua alas.  Metson paetessa jalkaisin sen siipi ei näyttänyt mitenkään repsottavan. Kipu nivelessä, aivan kuin hänellä itsellään ennen leikkausta, varmaankin on niin kova, että on parempi paeta jalan, Eetu aprikoi mielessään.

Syyskuun alun kahtena ensimmäisenä iltana metsosta ei ole havaintoa. Eetu huolestuu. Nyt tilanne pitää saada rauhoittumaan. Ei mitään liikennettä tielle illalla enää! Posti on haettava pyörällä iltapäivällä ja samalla tarpeen mukaan käytävä kaupalla. Unta illalla odotellessa Eetun mieleen juolahtaa suunnitelma, jonka avulla hän aikoo kanalintujahdin alussa ottaa metson eräksi.

Aamulla vaimo saa käskyn soutaa veneellä järven yli naapuriin. Keski-ikäinen viljelijäpariskunta taivastelee kahvipöydässä kovin Eetun vaimon asiaa: on tuotava viisikymmentä kappaletta ohran tähkiä korsineen ja litra ohran jyviä. Emäntä käy nöyrästi saksilla katkomassa pellolta tuleentunutta viljaa sopivan kokoisen pienoislyhteen. Hän laittaa pakastuspussiin litran verran jyviä. Korret tähkineen kääritään huolellisesti sanomalehden sisään, etteivät ne taittuisi.

Vaimon tullessa salaperäiseltä asialta naapurista Eetu istuu tyttären lapsille rakennetun hiekkalaatikon reunalla. Hän seuloo hiekkaa lasten leikkivehkeellä vanerilevyn päälle. Silloin tällöin mies poimii seulotun hiekan joukosta valkean kivensirun, jonka hän pudottaa tyhjään lasiseen pippuripurkkiin. Vaimon ihmetellessä toimitusta Eetu nostaa etusormensa huulilleen ja päästää suhisevan äänen. Ei turhia kysymyksiä!

Postia noutaessaan Eetu varistelee puoli kourallista jyviä tasaiselle kallion pinnalle tien varteen. Joukkoon hän asettaa viisi valkoista, pientä kivensirua. Parin metrin päähän sammalmättään reunaan Eetu pistää muutaman korren pystyyn. Tähkät liikkuvat hiljaa tuulessa, kun mies lähtee polkemaan kotiin päin. Illalla uni ei tahdo tulla millään, sillä ajatus palaa aina vaan häiritsevästi ainoaan tärkeältä tuntuvaan seikkaan:huomaako metso jyvät vai onko kettu jo saanut sen saaliikseen. Toivo ja pelko ovat voiton päällä vuoron perään. Kello lyö keittiössä puolen yön merkkinsä, ennen kuin Eetu saa rauhan.

Syyskuun neljäntenä päivänä postin noutoaika odotuttaa itseään tavallista kiihkeämmin. Vaimo on aina parillisina päivinä hakenut postin, mutta nyt rytmi rikkoutuu. Eetun on päästävä eikä puolisolla ole vastaan sanomista. Ruokintapaikalle saavuttua ilmenee, että jyvät ovat hävinneet. Kaksi kiveä on jäljellä. Korsiin ei ole koskettu. Jyvien katoamisen voisi ajatella myyrien tai pikkulintujen syyksi, mutta kivensirut! Eetu hymyilee omalle oivallukselleen. Metso on varmasti ollut paikalla!  Ennen poistumistaan Eetu varistaa taas puoli kourallista ohran jyviä kalliolle ja laittaa kolme kiveä lisää entisten, jäljelle jääneiden lähelle.

Metso on havainnut katetun ruokapöydän. Illan hämärtyessä se napsii jyvät. Niiden joukosta linnun tarkka silmä keksii jauhinkivet, jotka Eetu on viisaasti tarjolle asettanut. Jo toisena iltana metso ottaa muutaman tähkän ja irrottelee niistä jyvät nokallaan. Seuraavilla kerroilla lisää tähkiä ilmaantuu tarjolle, ei kuitenkaan kymmentä enempää. Illan ruokailua ei mikään kulkija häiritse, mutta joka päivä metso kuulee tieltä pyörällä ajon äänen piilopaikkaansa tuuhean kuusen oksiston alle sadan viidenkymmenen metrin päähän.

Eetu ottaa lukitusta kaapista patruunoiden lataustarvikkeet esille postireissulta palattuaan. Ennen kuin savuton ruuti ja tehdastekoiset patruunat valtasivat markkinat, sattui kohdalle onnenkantamoinen. Läänin pääkaupungin erätarvikeliikkeestä löytyi valmiiksi nallitettuja hylsyjä, välitulppia, etulappuja, kolmen ja neljän millin hauleja sekä mustaa ruutia riittävästi Eetun tarpeisiin. Hän osti koko varaston tyhjäksi, kahteen sataan patruunaan riittävän määrän. Lataustyökalu on ollut talossa ikimuistoiset ajat.

Patruunoiden lataustyökalu.

Eetu ottaa hylsyn esille. Sen punavärisessä pahviosassa on jäniskoiran pään kuva ja tunnetun italialaisen tehtaan nimi. Mustaa ruutia on jäljellä kaksi täyttä tötsää ja yksi hieman vajaa. Ruutipakkaus on kaunis, hyvää ruotsalaista merkkiä. Sinisellä pohjalla on kullanvärisiä kuvioita ja tehtaan tekstiä. Eetu varistaa ruutia pieneen puiseen astiaan, jossa on lovi reunassa kaatamisen helpottamiseksi. Parahiksi hylsyyn mahtuvalla tasapäisellä työntimellä hän kokeilee, milloin ruutia on merkkiin asti tarkka määrä. Ruutipanoksen päälle tulee pyöreä pahvikiekko, ja sen päälle huopatulppa. Sen pinta tuntuu lievästi rasvaiselta. Tulpan päälle Eetu painaa vielä toisen pahvikiekon. Kämmenestään hän liruttaa hauleja hylsyyn niin, että sen suuhun jää kääntövara. Haulien päälle Eetu painaa kolmannen pahvikiekon ennen patruunan stuukkausta.

Stuukkauslaite on kaunis. Siinä on ovaalin muotoisella lehdellä varustettu kierrepultti, joka pureutuu pöytälevyyn alapuolelta. Pöytäpintaa vastaan asettuvassa otsapinnassa on kuusi kourumaista uraa kiinnityksen varmentamiseksi. Patruunan nallipää tulee vivun avulla laitteen päällä liikuteltavaa kuppimaista tukea vasten. Tuen pohjassa on runsaan sentin suuruinen reikä niin, ettei nalli vahingossakaan joudu painamiselle alttiiksi. Tukea vastapäätä laitteen selällä on istukan läpi menevän akselin päässä messingistä valmistettu osa, joka kääntää hylsyn suun kauniisti. Tätä messinkistä osaa pyöritetään stuukkauksen aikana pienen veiviä muistuttavan varren avulla.  Sen päässä on tiheäsyisestä puusta valmistettu  ovaalin muotoinen nuppi.

Eetu lataa viisi patruunaa ja stuukkaa ne ammattimiehen ottein. Hänen haulikkonsa käy parhaiten kolmen ja neljän millin hauleilla. Etulappuun tulee haulikoko lyijykynällä: pyylle ja teerelle hienompia, metsolle karkeampia.

Eetun vaimo kokoilee varustusta miehelleen valmiiksi. Tummanruskeat saappaat, harmaat sarkahousut löytyvät kuivauskomerosta. Vihertävänruskea villakangastakki kuuluu asuun. Se oli kallis, mutta Eetulle kovin mieluisa joululahja. Vaimo on valmistanut rikki menneestä leveästä vyöstä pannan. Sen alaosaan on ommeltu naskalin ja paksun neulan avulla karhulangalla kiinni vanhasta ohjasperästä paksunnos. Sen viereen on tikattu leveää, mustaa kuminauhaa. Panta laitetaan pipon päälle. Se napsautetaan kuosiinsa kahdella tukevalla nepparilla. Tikkien väliin kuminauhan alle työnnetään alhaalta päin ohuita kuusen oksan pätkiä, jolloin kasvot jäävät naamioinnin taakse. Eetu on havainnut sorsien ja kanalintujen huomaavan helposti vaaleana erottuvat passimiehen kasvot hämärässäkin. Metsämiehen reppu on paksua puuvillakangasta. Sen on Eetu käsitellyt verkkojen värjäykseen tarkoitetulla pulveriliuoksella tavoitellen vihreän ja ruskean sävyjä.

Postinhakumatkalla jahtipäivänä ilmenee, että edellisenä iltana tai aamulla jyvät ovat taas hävinneet. Eetun kädet vapisevat hieman, kun hän varistelee toivon mukaan viimeisen aterian vammautuneelle metsolle. Kiviä hän ei enää tarjolle aseta, mutta tuikkaa loput ohran korret pystyyn sammalikkoon kahdeksi eri tuppaaksi. Päivän aikana ei ole kuulunut ammuntaa eikä koiran haukkua. Syyskuun kymmenes on osunut arkeen, joka on monilla metsästäjillä työpäivä. Se lisää onnistumisen mahdollisuutta Eetun kannalta katsottuna.

Pitkäpiippuinen mustaruutihaulikko on hyvässä kunnossa. Se on vaarin peruja. Jyvä oli irronnut, mutta kuin sattuman kautta löytyi aseseppä, jolla on ollut harrasteena vanhojen aseiden entisöinti. Seppä on kiinnittänyt alkuperäisen mallisen jyvän piipun suun päälle, laittanut siihen pienen pyöreän täplän hopean väristä fosforoitua maalia. Takatähtäimeen on vedetty samalla maalilla vaakasuora viiva. Tämä keino helpottaa tähtäämistä hämärässä.

Illan suussa vaimo laittaa evästä ja tarvikkeita miehensä reppuun. Kahvia termospulloon, kolme voileipää. Niiden välissä on kuivaa lihaa ohuina siivuina ja suolakurkkua. Sokeripussi tulee mukaan ja tyhjentynyt Nitro-purkki toimii kerma-astiana. Naamiointipanta kuuluu varusteisiin, kuten myös kolmeen pätkään leikatusta retkipatjasta valmistettu istuinalusta. Se suojaa kylmän vihoilta. Pitkä istuminen syysviileässä maassa ei tee hyvää vanhan miehen muutenkin oireilevalle eturauhaselle. Repun toisesta taskusta pistävät ulos naamiointihavut, toisessa on termospullo. Sen valkean korkin ympärille on kierretty mustaa eristysnauhaa.

Kun auringon kehrästä näkyy enää puolikas lännen taivaalla, Eetu lähtee iltametsälle. Polkupyörällä taittuu alkumatka, mutta viimeiset kolmesataa metriä pitää hiipiä jalan.

Hämärä ei ole vielä laskeutunut, kun Eetu sovittautuu istumaan paksurunkoista kuusta vasten sen alaoksien suojaan. Vahtipaikasta on parikymmentä metriä lähimpiin ohrantähkiin ja tielle viisitoista metriä. Valo tulee paikalle oikealta.

Panta on valmisteltava ensimmäiseksi niin, että se on valmis heti, kun sitä tarvitaan. Eetu lataa aseen ja vetää hanan vireeseen. Hommaa ei voi lykätä myöhemmäksi, sillä tyynessä illassa virittämisen ääni kuulostaa kiusallisen kovalta ja otus voi kuulla sen melko kaukaakin. On iltapalan aika.

Etelän suunnalta kuuluu harvakseltaan vaimeita laukauksia. Parin kilometrin päässä on järven lahti, jossa sorsastajat käyvät iltalennolla. Tikka koputtelee tien toisella puolella, muuten on aivan hiljaista. Ison haavan lehdet ovat liikkumatta, ei käy pientäkään tuulen virettä. Eetu juo hitaasti kahvia ja mutustelee voileipiä. Ne maistuvat metsässä herkullisilta.

Ensimmäinen puolituntinen sujuu passissa helposti. Sen jälkeen kahvin juonnin seuraukset alkavat tuntua. On kohottauduttava hiljaa polvilleen ja siitä yritettävä tyhjentää rakko. Pissa tulee hiljaisena liruna huonolla paineella. Viimeiset tipat kastelevat sormet, kuten niin monesti ennenkin. Eetu kuivaa kätensä nenäliinaan, ja laskeutuu sitten varovaisesti istuinalustan päälle.

Metsän varjot tummenevat ja illan hämärä laskeutuu. Vasemmalta sattuu silmään naamiointihavujen raosta pitkäkasvuisten kanervan varpujen heilahdus. Niiden seasta työntyy näkyviin mustan metson pää ja kaula. Lintu on pitkän aikaa aivan liikkumatta. Eetun pyssy on maassa käden ulottuvilla, mutta hän ei tee elettäkään sitä tavoitellakseen.

Metso lähtee liikkeelle. Se kävelee yllättävän joutuisasti, mutta pysähtelee välillä ja kuulostaa hetken. Kun lintu astelee mättään taakse Eetu koppaa äänettömästi haulikon ja nostaa sen hitaasti ampuma-asentoon. Äärimmäistä valmiustilaa kestää vain muutamia sekunteja. Metso tulee esiin kahdenkymmenenviiden metrin päässä. Aseen jyvä hakeutuu linnun kaulan tyveen, joka on Eetun mielipaikka. Hän tuntee aseen käynnin tarkalleen. Aikailematta mies ampuu, sillä lähempää osuminen vaikeutuu haulien lentäessä suppeammassa parvessa. Hiljaisessa metsässä paukahtaa, aseen piipusta lyö pitkä suuliekki. Ampumasuunta peittyy sinertävään savupilveen. Laukauksen kaiku kimpoilee erämaassa.

Eetu tempaisee pipon päästään. Samalla lähtee naamaa peittänyt naamiointi. Jalat ovat rauenneet pahoin pitkään istuessa, ja pystyyn nousu vaatii ponnistusta. Sydämen jyskytys tuntuu päässä asti, kun veteraani lähtee rivakasti ryntäämään saalista kohta. Hyvä mieli häilähtää tajuntaan, sillä metson suunnasta ei ole kuulunut siiven iskuakaan. Viisi metriä juostuaan Eetu tuntee rinnassaan kouraisevan kivun. Silmissä näkyy valoisa tunnelimainen tie. Sen valaistus vilisee kiihtyvällä nopeudella vastaan. On sanoinkuvaamattoman kevyt olo. Korvissa kuuluu suurten siipien havina. Eetu tuntee itsekin leijailevansa eteenpäin samalla kun hän itse näkee kaiken, mitä tapahtuu.

Eetun laukaus on osunut metsoon kuolettavasti. Se on jäänyt paikoilleen siipensä levittäneenä. Enkelit ovat tulleet noutamaan Eetua, sillä hän on saanut sydänkohtauksen lyhyen matkan juostuaan. Mies on tuuskahtanut tajuttomana vatsalleen metsään.

Kotosalla Eetun puoliso on kuulostellut pihatöitä toimitellessaan tielle päin. Ennen iltametsälle lähtöä sovittiin, että jos ammuntaa kuuluu, pitää vaimon lähteä heti pyöräilemään vahtipaikalle. Juuri, kun seuraaviksi päiviksi perunaa on riittävästi sangossa, ja muut askareet toimiteltu, kuuluu haulikon laukaus. Emäntä lähtee työvaatteissaan polkemaan pyörällään niin kuin asia sovittiin.

Eetun pyörä on tien varressa kolmen sadan metrin päässä paikasta, jossa metso on tavattu edellisen kuukauden lopulla monta kertaa. Emäntä ajaa sen ohi pysähtymättä. Vaaraa riistan karkottamisesta ei ole, koskapa haulikolla on ammuttu jo kertaalleen. Paikalle tultuaan emäntä kummastelee vähän sitä, kun metsämiestä ei näy. Ilta on jo hämärtynyt. Kukaan ei vastaa kutsuluikkaukseen. Huoli pomppaa rinnasta kurkkuun.

Eetun vaimo jättää pyöränsä tien poskeen ja kävelee metsän puolelle. Heti silmään sattuu mahallaan makaava mies suuren kuusen lähellä. Voimat valahtavat jäsenistä ja vapina saa vallan hetkeksi. Luokse päästyä emäntä toteaa, että mies hengittää rauhallisesti, mutta ei vastaa puhutteluun.

Toimintatarmo palaa. Yhteinen matkapuhelin löytyy työtakin taskusta, jossa se on ollut pojan soiton varalta. Nimellä ambulanssi emäntä soittaa pojan ohjeita noudatellen hätäkeskukseen. Sieltä luvataan sairasauto paikalle heti. Ilmoituksen vastaanottaja neuvoo seisomaan tiellä, jotta kuljettaja löytää turhia hidastelematta paikan heti. Epäillään sydänkohtausta tai halvausta.

Puolisonsa menettämisen uhkan alla Eetun vaimo toimii mekaanisesti kuin robotti. Ambulanssin saapuessa hän näyttää kädellä sinne, missä Eetu makaa. Ensihoitajat ja lääkäri painuvat viittauksen suuntaan varusteineen. Auton moottori jää käymään. Kuljettaja kääntää ajoneuvoa sen verran, että sen katolla olevat valonheittäjät valaisevat tehokkaasti maastoa siinä, missä Eetu yhä makaa.

Vaimo näkee, miten hoitajat mittaavat verenpaineen ja asettavat tiputuksen. Lääkäri katsoo salkkumikroa muistuttavasta laitteesta jotakin. Hän sanoo kyseessä olevan uhkaavan sydänveritulpan. Eetu nostetaan paareille ja kannetaan sairasautoon. Naishoitaja tulee Eetun vaimon puheille ja neuvoo rouvaa ajamaan kotiin kaikessa rauhassa. Hoitajilla ja lääkärillä on tallessa hätäkeskuksesta saatu numero, johon soitetaan periltä sairaalasta, kun tiedetään enemmän. Lääkäri sanoo olevan nyt tulipalokiireen, joten kauempaa ei voi jutella. Ambulanssi lähtee ajamaan kovaa vauhtia kohti pikitietä. Eetun vaimo kuulee, miten muutaman minuutin päästä noin kilometrin etäisyydellä sairasauton hälytyssireeni uikuttaa lyhyen aikaa. Kuljettaja varmaan antoi merkkiä risteysaluetta lähestyessään.

Kaikki tapahtuu nopeasti. Kiihkeän toiminnan jälkeen korpi on hiljainen. Eetun vaimo kävelee tahdottomin askelin suuren kuusen luo. Hän löytää metsämiehen varusteet ja aseen. Vietyään ne pyörän luokse tekee vielä mieli katsastaa paikkaa. Eetu on kaatunut osittain lahon kannon päälle.

Mielijohteesta vaimon askel johtaa siihen suuntaan, minne Eetu on reppunsa luota ollut matkalla. Runsaan kahdenkymmenen metrin päässä kanervien keskellä makaa suuri musta metso! Emännän mielessä häilähtää hetkellinen hyvä mieli komeasta saaliista ja siitä, että hänen miehensä osaa vielä ampua hyvin. Kiinnitettyään repun metsoineen pyörän tavaratelineelle ja nostettuaan pyssyn selkäänsä Eetun puoliso lähtee apeassa mielentilassa ajamaan kotiin päin.

Kolmen viikon kuluttua järven takana asuvat naapurit ovat metsopaistilla Eetun kotona. Talon isäntä kertoo heränneensä matkalla sairaalaan. Siellä hänet oli viety heti kuvaukseen, pistetty piikki nivustaipeeseen ja ryhmä vihreisiin vaatteisiin pukeutuneita ihmisiä oli maskit kasvoilla puuhannut kiihkeästi ympärillä. Olo oli ollut raukea, mutta kivuton. Yksi hoitaja oli yhtenään tiukannut vointia ja sitä, miltä olo tuntuu, koskeeko. Ei ollut koskenut. Osastolle päästyä oli kerrottu, että sydämen pääsuoni oli avattu katetrin avulla. Se oli ollut vaarallisesti ahtautunut. Pienempiin muutoksiin muualla sydämen suonistossa ei ollut uskallettu kriittisen tilanteen vuoksi kajota.

Sairaalan aamukierrolla vanha osaston lääkäri oli arvellut Eetun sydämen menneen kammiovärinään. Sen aikana potilas oli nähnyt ne ihmeelliset näyt ja tuntenut kummallisen tuntemuksen leijumisesta. Eetun kertoessa kuulleensa selvästi suurten siipien havinan, lääkäri oli mennyt vakavaksi, mutta nuoremmat lääkärit olivat nauraneet. Osaston lääkäri oli kertonut olevansa vakavahenkinen  mies, ja varma siitä, että Eetulle tuli hakijat taivaasta, enkelit. Kaatuminen kantoa vasten aiheutti rintakehään kovan iskun. Se varmaankin käänsi kammiovärinän normaaliin rytmiin. Isompi päättäjä kutsui noutajat pois. Toiset lääkärit ja hoitajat olivat menneet vakaviksi, kukaan ei ollut enää nauranut. Osastonlääkäri tuntui olevan arvostettu ammattimies, jonka sanaan muut uskoivat. Kymmenen päivän päästä Eetu oli päässyt kotiin. Aikaisemmin nopeasti kiirehtiessä vaivannut hengenahdistus oli nyt tyystin kadonnut.

Naapurin viljelijäpariskunta on hyvällä tuulella saatuaan kutsun harvinaisen herkun syöntiin. Tällainen kutsu on ollut vanha tapa näillä seuduilla, ja vieraat ovat aina pitäneet arvossa Eetun ja hänen vaimonsa ystävyyttä.

Eetu kertoo ohranjyvillä ja tähkillä tuudittaneensa metson varomattomuuteen ja sitten iskeneensä, kun niin sanottu suden hetki oli tullut. Naapurin isäntä muistelee, että silloin, kun ketun rautapyynti oli sallittu, löytäneensä metsästään paikan, jossa haisi paha lemu. Se suorastaan oksetti. Mistä haju oli peräisin? Pitkän etsinnän jälkeen oli käynyt ilmi, että sammalikon läpi tuli kaksi sentin paksuista puoli metriä pitkää koiranputken pätkää.  Putket tulivat maan läpi kalanperkkeistä tehdystä haaskasta, jonka Eetu oli metsään laatinut kettujen houkuttelemiseksi. Seuraavana talvena rautoihin kävi useita repolaisia, jotka sitten yhdessä hiihdettiin kiinni. Eetu oli lausunut sinä talvena kokemuksenaan, että saalis ei tule kepillä vaan porkkanalla. Ovela kettu häviää vain, jos sitä vastaan suunnataan vielä suurempi viekkaus!

Suuret juhlapäivälliset naapureiden kanssa päättyvät kakkukahveihin. Miehet ottavat kahvin päälle pikarilliset lahjaksi tuodusta pullosta, jonka etiketissä on Napoleonin kuva. 

 Lääkäri osastolla oli varma, että enkelit tulivat noutamaan Eetua. Kuului suurten siipien havina. Taivaan Isä katsoi kuitenkin oikeaksi kutsua noutajat takaisin.

Tuo kaunis kotimaani on mulla määränpää,
käy kulkuni kohti Taivaan rantaa.




Muistoksi metsosta jäi sentään pyrstö.

Raot

Raot ovat kummallisia. Valokin, joka etenee suoraviivaisesti ja pitää kurssinsa auringosta maahan, kauemmaksikin, joutuu rakoon mentyään hämmennyksen valtaan. Sen säteet taipuvat ikään kuin nurkan taakse.

Fyysikot selittävät tämän tosiasian diffractio- nimisen ilmiön avulla. Ken tämän tajuaa, se on keskimääräistä älypitoisempi.

No, raolla on toinenkin ominaisuus, ja siinä sen merkitys on tärkeä. Raossa syntyy ilman virtaus, jonka synnyssä tuulella ei ole mitään vaikutusta. Siksi vanhan ajan heinälato on semmoinen kuin se on, ja siksi klapi kuivaa parhaiten samankaltaisessa rakennuksessa.

Teepä tiivis halkovarasto ponttilaudasta, niin saat homeiset halot!

Kizhin saarella on vuonna 1714 hirrestä rakennettu upea Kristuksen kirkastuksen kirkko. Tiedemiehet ovat tutkineet kovasti sitä, miksi puurakennus, jossa ei ole yhtään rautanaulaa, ei ole jo lahonnut.

Syynä pidetään hienoa tuuletusjärjestelmää, joka perustuu rakoihin. Niissä syntyy veto alhaalla, ja kun lämpiävä ilma nousee ylös, se poistuu isommista aukoista, koska lämmin ilma laajenee. Samalla poistuva ilma vie mennessään kosteutta.

Saarella on myös 1300- luvulla valmistunut tsasouna, joka on edelleen täydessä kunnossa. Tuuletus pelaa. Tämän tajuamisessa ei auta voima, nopeus, suuri koko tai armeijan mahti, vaan on asian käsittäminen puhdas kallon sisäinen juttu.

Meitä suomalaisia syyllistetään suurista hiilijalanjäljistä ja energian päästöstä lämmityksen takia ulkoilmaan. Syytös on suurta hupsuutta: kuinka pieni kansa voisi ratkaista seitsemän miljardin ihmisen ilmasto-ongelmat? Ei mitenkään.

On lämmitettävä, sillä meillä on pakkasia ja kylmää. Tuuletuksen vuoksi piipuista ja tuuletusaukoista on päästettävä vähän lämmintä ilmaa hukkaan, muuten rakennus homehtuu.

Kosteuden on päästävä ulos, kuten Kizhin kirkon sisältäkin. Jumalan huoneen rakentajat ovat tämän ymmärtäneet, mutta nykyään monet totuudet ovat unohtuneet.

Pahinta on talvirakentaminen ja ainainen kiire, jolloin mikään ei ehdi kuivua rauhassa. Ennen kirvesmies lähti ketun pesiä tutkimaan, ja jätti muuraukset ja valut rauhassa kuivumaan! 

Mihin kaikilla on kiire? Hautaanko on kaipaus vai sarvipään tarkastukseen?

Grilleistä tehokkain on tornigrilli. Sellainen oli taiteilija Matti Korhosella. Se on myös halpa ja kestää vuosikaudet ellei vuosikymmenet. Laitos perustuu rakojen ihmeellisiin vaikutuksiin ilmavirtauksissa.

Tornigrillin voi tehdä tiilistä ilman laastiakin. Alhaalla on aukko poroille. Kolmen tai neljän tiilikerroksen päälle tulee parin harjateräksen varaan hiilien tai klapien polttoarina. Se syntyy yhdestä tai kahdesta puukiukaan arinasta. Ylemmäksi tulevat tiilet ovat tulenkestäviä, ja ne ladotaan niin, ettei niiden välillä ole rakoja. Korkeus arinasta saa olla 40 – 50 senttiä. Päällimmäisenä on paistotaso, joko verkkomainen parila tai muurikka.

Arinan alapuolella olevien tiilien väliin pitää jättää pystysuoria rakoja, joista ilma nousee arinan alle. Arinalla ilma kuumenee, laajenee ja kohoaa vauhdilla ylös.

Kaikki lämpöenergia törmää paistotasoon, ja niin valmistuu kala, liha tai kasvikset ihmisen suulle mieluisen makuiseksi. Sellaista evästä syötiin jo kivikaudella, ja parempaa ei ole vielä keksitty.

Tämmöisessä ladossa puu kuivuu hyvin. Rakentaminen on hyvin mieluisaa, mutta lopuksi pitää kyllä tehdä vähemmän mieluinen siivous työmaalla. Se on vielä tässä tekemättä.

Avoimia kysymyksiä

Meille on opetettu, että nesteet ovat kokoon puristumattomia. Tähän perustuu koko hydrauliikka, joka käyttävät kaivurit ja metsäkoneet sekä monet muut systeemit.

Kun otetaan taivaan voimat käyttöön, mikä tahansa aine puristuu kasaan valtavassa paineessa ja kuumuudessa. Ainakin osa aineesta muuttuu säteilyksi tai muuksi energiaksi. Ydinpommissa syntyy valtavasti energiaa, mutta ei tavanomaisen pommin sirpalevaikutusta.

On polttovaikutus, painevaikutus ja säteilyvaikutus. Ne tappavat.

Mustat aukot ovat kummajaisia, jotka syövät ympäristöstään kaiken aineen, minkä vain vetovoimallaan kiinni saavat. Ei tiedetä, mitä niiden sisällä on, mutta raja-alueelta sinkoutuu säteilyä, jolla on suuri nopeus. Häviääkö maailmankaikkeus näihin aukkoihin? Arvellaan, että aine puristuu kasaan niin, että on vain atomiytimiä tiheässä. Niitä ei voi nähdä.

Samaten emme voi juurikaan nähdä sutta, mutta suden vaikutuksen lammas- tai porolaumassa tiedämme hyvin. Canis lupus, metsän raateleva koira, on aivan eri luokkaa kuin Canis domestica, kesykoira, joka on monelle paras kaveri.

Atomin rakenne oli lukiota käydessäni selvä. Nyt atomien ytimet koostuvat yleisen käsityksen mukaan vielä pienemmistä osista, joista merkittäviä ovat bosonit.

Viimeisenä löydettiin Higgsin bosoni, latinaksi Bosonium Higgsii.

Sanotaan, että jos Higssin bosonin vetovoima tai muut fysiikan vakiot olisivat vain hieman erilaisia, niin koko maailma romahtaisi.

Kaikki muuttuu silloin energiaksi, joka haipuu avaruuden kylmyyteen. Jäljelle ei jää mitään.

Iso pamaus –Big Bang-  sattui hieman alle 14 miljardia vuotta sitten. Siitä on syntynyt kaikki.

Avaruuden laita, se Konsta Pylkkäsen avaruuden katto, on pamauksen tapahtumapaikasta melkein 14 miljardin valovuoden päässä.

Mitä on sen takana?

Kysymys on avoin.

Koska maapallomme historia on oman laisensa, ei ole ollenkaan mahdollista, että muualla olisi ihmisiä. Jotain elämää voi olla, mutta ei ihmistä.

On hulluutta luulla, että pärjäämme Marsissa tai kuussa. Pakopaikkaa ei ole, vaan meidän pitää varjella kotiplaneettaamme juuri niin kuin Luoja, meidän Jumalamme, alussa neuvoi.

Ahneus, vallanhimo ja toisia paremmaksi itsensä asettaminen, ne ovat suurimmat erehdykset. Juuri ne johtavat tuhoon.

On käännettävä kurssia, jolloin ilmakehä puhdistuu. Luonnon riiston pitää loppua, muuten edessä on pelottava horna. On laskeuduttava pienen ihmisen tasolle ja elettävä vaatimattomasti.

Palatsit ja sadantuhannen euron autot ovat lähellä ympäristörikosta.

Toisessa suunnassa on mummon mökki ja senioriskootteri.

Ihailen sitä sukulaista, joka kuoli vaatimattoman elon polun käveltyään.

Omaisten perittäväksi jäivät olkipatja, lakana, tyyny ja tyynyliina ja ne vaatteet, jotka olivat päällä noutajan käskyn tullessa.

Toivottavasti Luojan taivas sai asukkaan, jonne varmuudella on mennyt vain kaksi: Jeesus ja tulisissa vaunuissa kuolemaa kokematta suuri profeetta Elia.

Meidän muiden kohtaloa punnitaan vielä tarkalla vaakalla.

Onneksi tulosta ei ennalta tiedä. Joka sen luulee tietävänsä, on asettanut itsensä muita ylemmäs.

Olentoja

Olennot ovat kummallisia. Muistathan kieliopista, että sisäolento on melkein aina kyllä elävä, omin jaloin kulkeva, mutta kun palautat mieleen sisäeronnon ja ulkotulennon, aivo – jos on vilkastoiminen – ohjaa muistin oikeaan suuntaan.

Hirven jalkamato on erikoinen otus. Luultiin vuosikausia, että hirvien takajalkojen arvet ovat suden syytä. Susi puree takaa-ajossa juuri harmaanruskean ja vaalean karvan raja-alueelle hirven takaraajoihin. Näistä arvista tunnistettiin jopa hirviyksilöt riistakameran kuvista.

Sitten biologit selvittivät, että on olemassa vain tätä tarkoitusta varten luonnossa hirvenpistokärpänen! Se hyökkää hirven kimppuun ja pistää reiän ja munii hirven takajalkoihin. Kehittyy ikäviä pitkiä matoja, joiden aiheuttama vaiva ilmenee märkimisenä. Siitä karvattomat arvet.

Mikä on tämän jalkamadon elämän tarkoitus?

Se on olento, jonka palveluksia ei kukaan halua. Kiusaaja se on. Olisiko Taivaan Isä antanut myöten pirun kuiskuttelulle luomistyön kiihkossa? 

Niitä sattuu mokia paremmissakin perheissä. Tämä arvoitus ei ratkea mielikuvitusrikkaassa aivoriihessäkään.

Keskiajalla uskottiin vahvasti yksisarviseen. Se oli nähty. Olennolla oli härän ruumis, hevosen pää ja siinä läsin kohdalla suora kierteissarvi.

Vielä soturikuningas Kaarle XII joutui piirtämään 1700- luvun lähestyessä kotiopettajansa määräyksestä yksisarvisen.

Kaarle on merkinnyt kuvaan olennon nimeksi latinalaisen nimen unicornus. Seuraava elukka on kouluvihkossa crocodilus!

Olennon uskottiin elävän lounaisessa Aasiassa. Sitä oli mahdoton vangita, koska sillä oli hevosen aistit ja älykkyys sekä härän raivo hyökkäyksessä. Terävällä sarvella se lävisti ahdistajansa, joista yksikään ei palannut takaisin.

Nyt tiedämme, että yksisarvista ei ole ollut olemassakaan! Ehkä sarvivalas ja sarvikuono panivat viisaat päät pyörälle, ja arveltiin, että täytyyhän toki olla yksisarvinen olemassa.

On vesipuhveli ja vesiantilooppi, mutta miten olisi vesioinas?

Se syntyi maailmaan 1790- luvulla, mikä on kummallista. Kova työjuhta se on, vallan väsymätön.

Tämä olento toimittaa vettä sitä tarvitseville, vieläpä ylämäkeen! Jos et ole perillä tästä oudosta otuksesta, mietipä asiaa tovi! Kaikki ylläsanottu on totta!

No, ei kiusata enempää.

Ranskassa vaikutti kaksi neropattia, jotka olivat veljeksiä. He keksivät kuumailmapallon ja toinen veljeksistä vesioinaan!

Ylös mäelle – eritoten vuoristossa - on raskasta rahdata vettä. Alapuolella kohisee voimakas vuoristopuro, mutta kannapas vettä 1000 litraa karjalle!

Siihen auttaa vesioinas, mainio keksintö.

Puron nopeasti virtaava vesi ohjataan putkeen, jonka yläpinnassa on vapaasti liikkuva, painavahko venttiili. Vastapäivään tuloputkesta lähtee ohuempi putki, jossa on takaiskuventtiili tai läppä. Siitä pienen matkan päässä on korkeahko paisuntasäiliö, joka tietysti sisältää ilmaa. Se on poisvievän putken yläpinnalta lähtevä astia.

Kun virran vuo hyökkää putkeen, ensimmäinen venttiili sulkeutuu. Tulee äkillinen paineisku, joka aukaisee takaiskuventtiilin. Vesi nousee paisuntasäiliöön.

Siellä oleva ilma painuu kasaan ja muodostuu paineilmaa.  Tämä voima työntää vettä ylöspäin niin järjen vastaista kuin se onkin!
Vesioinas rytkyttää ja tekee työtään jatkuvasti niin kauan kuin veden tuloputkeen ohjataan vettä. 
Kun näitä oinaksia pannaan vuoren rinteelle peräkkäin, voidaan vesi saada nousemaan todella ylös. Samalla tasolla oleva vettä johtava putki voi olla satojen metrien mittainen, ja aina vaan tulee vettä lisää vaikkapa karjatarhaan.

Yhtä mutkallista on äkkiä käsittää Arkimedeen ruuvin toimintaa.

Vesi nousee molemmissa järjen pannessa sitkeästi vastaan.

Vesioinaan teho on 1:20, joten puron laskiessa 2 metrin matkan mäessä, vesi nousee laitteen kautta 40 metrin korkeuteen! Ei tarvita sähköä eikä vesiratasta. Olennossa on vain kaksi liikkuvaa osaa.

Aavekin on olento, jota monet pelkäävät. Sen alkuperä muistuttaa yksisarvisen syntyä.

Vesioinaan rakenne.

Karhunkierroksen kyltti oli jyrkässä rinteessä, johon oli rakennettu hyvät portaat. Mustat nokialaiset kuuluivat silloin varustukseen pakollisena tavarana. Isotonic-nestepullo kulki suuren rinkan sarvessa. Farmareita kunnollisempia vaellushousuja ei vielä meillä ollut.



Karhunkierros

Työpaikan kaksi hoitajaa kertoivat rinkkaretkistään Lappiin. He käyttivät niihin joka vuosi osan lomastaan.

Itsekin olin maatalon poikana tottunut kulkemaan metsässä, joka oli aina tuntunut hyvin mukavalta ympäristöltä. Siellä oli lintuja, ja kaikenlaista nähtävää.

Keskusteltuani näiden kokeneiden samoajien kanssa otin selvää siitä, mitä tarvikkeita mukaan on otettava.

Hankin norjalaisen rinkan, joka sattui kerralla niin hyvä, ettei minulla ole ollut kuin se.

Vaimolle ostimme pienen rinkan, jonka reppuosa ja taskut olivat ihan hyvät, mutta kanto-osa runkoineen oli kovin suora ja kantoviilekkeet pehmustamattomat ja kapeanlaiset. Myöhemmin tämä rinkka vaihdettiin kotimaiseen, tunnettuun valmisteeseen.

Ostin Karhunkierroksen kartan, johon tutustuimme perusteellisesti ja arvioimme jo etukäteen sopivat yöpymispaikat.

Kaikki keittoastiat piti ostaa, mutta näin ne tulivat kerralla kunnolliset. Retkeilyoppaasta opiskelin koko edellisen talven ajan oleskelemista luonnossa ja siellä pärjäämistä, johon kyllä jo armeija oli aika hyvin valmentanut.

Tuohon aikaan – 1970-luvun puolivälissä – sai tilata Mensan valmistamia retkiruokia, jotka olivat paksuseinäisissä foliopakkauksissa.

Nämä annokset pantiin kymmeneksi minuutiksi pakkiin kiehuvaan veteen. Sitten tarvitsi vain avata pakkaus yläreunastaan, ja sisällön voi nauttia siitä suoraan tai sen voi kaataa se retkilautaselle.

Oli liha-kasvispataa, liha-perunalaatikkoa, maksapataa, seitipataa, jossa merikalan lisäksi oli keittojuureksia ja perunaa, kuten muissakin tuon laajan tuotevalikoiman vaihtoehdoissa.

Teimme talven aikana joka päivälle ruokalistan, ja sen mukaan hyvissä ajoin tilasin näitä todella huippulaatuisia retkimuonia.

Listaan merkittiin kaikki, mikä tarvittiin aamupalalla, lounaalla, päivällisellä ja iltapalalla.

Perusteellinen työ oli siinä mielessä hyvä, koska se esti kaikki unohdukset, sillä erämaahan ei saa täydennystä.

Juotavana oli teetä, kahvia ja kaakaota. Reissuun osallistuneilta ja sitoutuneilta saatiin nämä asiat helposti selville.

Neste- ja energiatankkausta varten meillä oli sen ajan energiajuomajauhetta, joka sekoitettiin retkipullossa olevaan veteen. Valmisteen nimi oli Isotonic.

Nämä yllä kuvatut valmistautuminen ja rituaalit säilyivät kauan samoina, kunnes tuli järkyttävä tieto Mensan valmistamien retkiruokien tuotannon loppumisesta.

Se muutti asioita niin paljon, että kiinnostus patikointiin hiipui, koska jopa helteessäkin yllä kuvatut retkimuonat pysyivät steriileinä.

Koska sitä ei voi taata muilla riittävän energiapitoisilla tuotteilla, kuin säilykepurkkieväillä, katsoin, että mahataudin riski on liian suuri.

Jatkuva palvi- tai suolasilavadieetti muusin kera ei tuntunut terveelliseltä. Käsitykseni mukaan tänäkään päivänä ei löydy 1970- ja 1980- lukujen retkiruokien veroisia valmisteita.

Soitin ennakkoon Rukalle, josta kerrottiin, että paras käytäntö on jättää sinne oma auto parkkiin ja jatkaa linja-autolla varusteiden kanssa matkaa pohjoiseen. Autokuski osaa jättää juuri oikeaan paikkaan, kun sanotte, että tarkoitus on kiertää Karhunkierros. Neuvo oli hyvä, ja niin teimme.

Olen saanut myöhemmin tietää, että reittiä on sittemmin muutettu paikoittain, joka on tuonut lisää hyvää patikoijien kannalta.

Jo silloin näimme, että suoalueilla polku muuttui mutaiseksi, ja ihmiset keksivät kiertoteitä liian kosteiden paikkojen ylitse. Yhdessä paikassa hiekka-soramaa oli alkanut vyöryä ja polku oli jo pari metriä leveä siinä.

Myöhemmin paikan kohdalle oli rakennettu kestopuisista lankuista huljakat portaat. Soiden yli on tehty pitkospuita, jolloin luonnon kuluminen on loppunut.

Linja-autonkuljettaja oli ystävällinen. Hän tiesi, että turisti käy rysään uudelleen, kun hyvänä pidetään.

Tien levennykseltä lähti hyvä polku erämaahan.  Vanha metsä oli heti polun varressa koskemattoman näköistä.

Marssi vei ensimmäiseksi Aventojoelle, jossa ilmeet olivat iloiset. Maasto muuttui välillä karummaksi, mutta polun pinta ei ollut siihen aikaan huono.

Marssiin ehti jo tottua, kun putkahdimme Maaninkajoelle, jonka ylitse pääsi riippusiltaa pitkin. Riippusillan kohdalla joen uoma oli karun sorttinen. Se oli varmasti tarpeen, jotta sillan paksut sinkkiköydet oli saatu varmasti pultattua kallioon.

Tulimme pitkän taivalluksen jälkeen Ristikalliolle, jossa riitti ihasteltavaa. Rinkat heitettiin pois harteilta ja tutkittiin porukalla kallion pystyjyrkkiä seinämiä.

Puiden juuret olivat jo silloin tulleet esille, kun sadevedet olivat vieneet mennessään kulkijoiden tallaaman kuntan. 

Jatkoimme matkaa ja tulimme Vaalulammen rannalle, jossa seisoi Poropirtti.

Söimme ulkona olleen pöydän luona iltapalan, joka totisesti maistui pitkän ajon ja reippaan marssin jälkeen. Yöksi jäimme sisälle pirttiin, jossa makuualustan ja makuupussien suojaamana nukuimme makoisat unet.

Seuraavana aamuna matka jatkui kohti Taivalköngästä, jonka yläpuolella, ennen ylitystä, mietimme reittiä kartan kanssa. Veli, joka tykistön upseerina osasi lukea karttaa parhaiten, ratkaisi sen, minne nyt mennään.

Joen tuntumassa kulkien lähestyimme Taivalkönkään pauhinaa, joka kesäkuun puolivälissä oli vielä melko voimakas.

Kaikki olimme tottumattomia riippusiltaan, joka notkui arveluttavasti. Molempia käsiä pitivät kaikki ylittäjät tiukasti kiinni sillan seinämien reunoissa.

Marssin aikana ylitimme matalan joen. Mustien nokialaisten varret riittivät hyvin silloiselle veden korkeudelle.

Reitin varrella oli tiheää mäntymetsikköä, jossa puut olivat hyvin ohuita. Pienellä purolla pidimme virkistystauon.

Uusin voimin tulimme Kiutakönkäälle, jonka pauhina kuului hyvän matkan päähän. Tyrskyt olivat uljaat, ja niitä ihailimme kauan aikaa. Ilman kosteus putousten lähellä oli lähellä sataa prosenttia, ja sateenkaaren värejä vilahteli kuohujen yllä.

Tästä oli matkaa yöpymispaikkaan vielä 7 kilometriä.

Tavoitteena oli Ansakämppä, todellinen keidas erämaassa.

Kämpällä söimme tukevan aterian ja sen jälkeen istuimme iltanuotiolla sukkia kuivaamassa ja retken sattumuksia muistelemassa. Ansakämpällä saimme nukkua rauhassa. Mikään ei häirinnyt yörauhaa.

Aamupalan jälkeen taivalsimme Kulmakkolammelle. Sen rannalla piti olla Jussin kämppä, mutta se oli aikaisemmin palanut, joten pidimme tauon lähellä lammen tuntumassa.

Reitin varrella näimme poroja, joita yritimme kuvata, mutta porot olivat arkoja.

Oli jatkettava matkaa. Mieleen jäivät kiemurtelevat joen mutkat Oulankajoessa ja maaston muuttuminen karuksi Kitkajoen varrella.

Siellä polku oli jo silloin varsin kulunut. Kiviä ja puiden juuria oli koholla polulla, mikä pakotti vaihtelemaan askelrytmiä. Kolmas päivä on yleensä vaelluksella se vaikein. Niin se oli nytkin.

Väsyneinä tulimme Juuman kylään, jossa täydensimme ruokavarastoja ja joimme munkkikahvit. Paikasta onnistuimme vuokraamaan vastarannan puolelta Nujula- nimisen mökin. Moottorivene kuskasi meidän veden ylitse. Nujulassa oli merkinantoon vinkkari, jota pystyyn nostamalla venemies tuli tarvittaessa meitä hakemaan.

Söimme mökillä maistuvan aterian. Oli niin nälkä, että lihapullat piti jakaa tasan kaikkien kesken. Kaikki pitivät sitkeästi puoliaan.

Mökillä oli sauna, jossa kävimme kipakoilla löylyllä koko porukka.

Yöllä nukutti taivaallisesti!

Aamulla annoimme venettä hoitavalle miehelle merkin, ja kävimme aamupalalla. Silloin ei ollut riippusiltaa Kitkajoen niskan ylitse kuten nykyään.

Lähdimme pitkälle vaellukselle.  Maastossa oli silloin upottavia soita, mutta myös kirkkaita pikku puroja, joista käsin pidimme yllä nesteytystä.

Tulimme Myllykämpälle. Siinä oli pitkospuut Porontimajoen ylitse.

Tulet tehtiin ja syötiin kunnollinen lounas.

Pitkähkön kulkemisen jälkeen silloinen reitti toi asfalttitielle, joka meni idän suuntaan. Vuonna 1992, kun kiersin perheen kanssa reitin, asfalttiosuus oli poistettu.

Tietä pitkin etenimme melko matkan, kunnes viitta osoitti, mistä Karhunkierros jatkuu Rukalle päin.

Pian tuli erittäin jyrkkä nousu Valtavaaralle, josta näkyi vaikka mitä. Konttaisen järvi erottui hyvin ja horisonttiin asti näkyi erimuotoisia vesistöjä.

Pääsimme hyvälle Suolammen laavulle, jossa päätimme yöpyä.

Kuivatimme siinä ensin tulilla kamppeita, erityisesti villasukkia, jotka olivat hautuneet kumikengissä.

Söimme laavulla ja keräsimme ympäristöstä tulitarpeita. Laavu oli yöpymiseen verraton.

Aamulla nautimme kunnollisen kahviaamiaisen. Täällä oli jylhiä maisemia ja polku erinomaisessa kunnossa.

Vahvistimme itseämme Valtavaaran lammen laavulla viimeistä ponnistusta varten.

Rukan rinteille oli tehty pitkiä jaksoja tukevia puisia portaita jyrkkiin kohtiin. Kaiteita oli alarinteen puolella.

Ponnistusten jälkeen tulimme Karhunkierros- kyltin luokse ja muistorikas vaelluksemme oli päättynyt.

Vaihdoimme parkkipaikalla pois hikiset kamppeet ja puimme siistin matka-asun päälle.

Kotiin paluu sujui rattoisasti koetusta keskustellen ja sopivasti taukoja pitäen

Matkalla olivat: minä itse ja velimies sekä morsiameni veljensä kanssa. Matka oli opettavainen. Seuraavilla reissuilla jätimme kaiken tarpeettoman pois. Kumikengät säilyivät vielä jalkineina, mutta alkoi tuntua, että vaelluskengät voisivat olla paremmat, mutta sellaisista jalkineista liikkui vasta huhuja siihen aikaan!

Korkealla Rukan ja Valtavaaran alueella oli hyvät polut ja sieltä näki niin kauas, kuin silmä kyky ylsi.

Noiduttu kivääri (Kortoissa on kalmarauta)

Vietti metsähän vetävi,

himo hirven pyydäntähän,

sarvipäisen saalistukseen,

surmatyöhön suurelukan.

Paksut on pomoilla paltot,

mahat vieläki paksummat.

Kovat käskyt keisareilla,

hirviherroilla hirmuiset:

Takapassiin käskettihin!

Pitkät on puut Piistinmäellä,

polut sitäki pitemmät,

jahtiurat uuvuttavat.

Hiki iholla kihisi,

höyry nousi hartioista.

Ootin tunnin, ootin toisen,

kotvan verran kolmattakin.

Hiipi hirvi hollin päähän,

sarvipää seisahtui salolla.

Otus suuri, oivallinen,

paksu niska, lapa leveä.

Sydäntä jo sytkähytti,

vavahutti  vartaloa.

Laiska on lutikan liike,

laiskempi hanan havina.

Piikki liene pikeytynyt,

sianihrassa iskuri?

Kalmarauta vain kahahti,

nalli napsahti vähäsen.

Ase vaivainen vaikeni,

otti jäähyn järkyttävän,

hetkellä herkullisella,

ammunnalla ainoalla!

Luupää luiskahti Levälle,

kolkutteli Kohisevalle,

kierteli  Korosmäessä,

koparat vei Kommiolle.

Jo vain otti ohrakyrsä,

laskeusivat leukapielet!

Missä on Mirjamin kukka?

Pomo pauhasi pahana,

hirviherra hirmuisena.

Mainitsi madon lukuja,

korpilakia lasketteli.

Kohisi korvissa kauhu,

synti painoi syynmukainen.

Tuska tulenpalavainen

nolo mieli  noenvärinen.

Allapäin lähdin kotihin.

Tuuri toi tullessa teeriparven,

lintusakin satapäisen,

koivuihin kotipolulle,

pientareelle pihapellon.

Löysin linssihin lihavan linnun,

kukkoteeren kiikarihin.

Ammuin kerran, ammuin toisen.

Ei pudonnut paisti puusta.

Lähti teeri lentämähän,

lintu musta liitämähän.

Parvi pomppasi pakohon,

koivun oksan onnahtaessa.

Liekö vika ampujassa?

Iltansa viettikö iloissa,

otti suuren olvituopin?

Paloviinako villitsi,

kompasteli konjakissa?

Puhe puurona sammalsi,

käsi heilui hervotonna:

”Tässä eivät nekrut juhli,

homenokat horjahtele.

Moskova on murskattava,

maahan lyötävä majuri,

Hyökättävä Hornetilla,

tarjoilija tyrmättävä!”

Tuskin on virrannut viina,

otsan alla olutpöhnä.

Lie juossut maat, meretkin,

naisten nuorten tutkinnassa,

mujusissa mustakulmain,

hepenissä hienohelmain?

Ei ole koura kopeloinut,

koskenut käsi kukkahan.

Onko kirpaisin kireä,

liipaisinko linksahtanut?

Kuulat käy kuin kusihädässä,

hännän alle, pyrstön päälle.

Ei ole kirpaisin kireä,

ampuvärkki ailahtanut.

Lie kortto kotona käynyt,

velhon akka väännätellyt,

piipun kieroksi kiskaissut,

kun on osunta oivallinen,

tarkkuus ihan taianomainen,

pyssystä kadonnut kauas,

joron jälkeen joutununna.

Mieli mustaksi menevi,

tippa siintää silmän päällä.

Mitä puuttui meiningistä,

miettehestä metsän kävijän,

hirven ampujan aivosta,

kallosta kovaosaisen?

Pappi puhui, paatosteli,

Ristin merkkiä meinasi.

Niinpä luikautin lukusen,

pilven päälle pikapyynnön.

Muistelinpa muikku suussa,

pikatyötä peiton alla:

Eukko vain unessa urahti,

kaiken kokenut korahti!

 Lensi lintu ladon luona,

aika metso aidan päällä.

Liikahti luminen latva,

linnun ison istunnasta.

Tähtäelin, tutkiskelin,

tuumasin toisenkin tovin.

Jokohan riemuksi repesi,

jahti juhlaksi jumahti?

Onko kortot karkonnunna,

luodikosta luikahtanna?

Paha silmä poistununna,

kalmaraudasta kaikonnut?

Painalsinpa kirpaisinta.

Liipasin liukkaasti toimi,

Iskuri löi imakasti,

olkapäässä oiva potku.

Metsä pauhahti pahasti, 

poukahteli porraspieli,

tuiskahti tuli torvesta,

savu sankea leijaeli.

Heilahtivat huojumahan,

latvaoksat laitimmaiset,

Lumi tuiskuna tuprusi,

suistui alas suuri metso.

Höyhenpilvessä putosi!

Jo on kortot kaikonnunna!

Kun valtias tulee nuolukivelle, kaikki muut väistyvät.