Erikoisia uutisia on tullut esille. Droonit eivät tunnu rajoja kunnioittavan, vaan niitä harhautuu myös maihin, jotka eivät ole sodassa.

Talous maassamme on melkein epätoivoisessa tilassa. Ihmisten etuuksia leikataan aina vaan. On valitettavaa, että niiltä otetaan, jotka ovat jo valmiiksi köyhyysrajan alapuolella. Ei niiltä, joilla on vain kansaneläke ja kokonaistulo alle 10 000 euroa vuodessa, mitenkään voi nipistää rahoja pois yhtään. Silloin he suistuvat ruokajonoihin tai menettävät vuokra-asuntonsa.

Mielestäni alle 20000 vuodessa ansaitsevalta ei saa vaatia mitään lisää, eihän heiltä voida ottaa edes veroja.Oikeistohallitus on raaka, pitää siirtyä punamultaan mahdollisimman pikaisesti. Tosin voi olla, että hallitusmiesten - ja naisten - viisaus on mennyt Kekkosen ja Koiviston jälkeen manan majoille.

Vain työtä tekemällä ja pitämällä kaikki työkykyiset työelämässä voi maamme pärjätä. Tärkeää on myös pitää perusterveydenhoito huippukunnossa. Jos niin ei tehdä, kaikkinainen hyvinvointi ja työkyky sammuu hiljalleen pois.

POIS FACEBOOKISTA!

Poistin tällä viikolla Facebook- tilini. Ensin kokeilin vain kirjautumista ulos, mutta se ei asioita auttanut. Miksi vetäydyin pois Facebookista?

Ensimmäinen syy oli Metan vaatimus hyväksyä mainokset omille sivuilleni. Jos en olisi hyväksynyt, siitä seuraisi vähän alle 6 euron kuukausimaksu. Se oli minulle liikaa, koska se oli kiristystä ilman kunnon vaihtoehtoa.

Tärkein syy oli se, että yhä enemmän sivulliset - tuntemattomat - ehdottivat minulle valtavia määriä uusia kavereita. Minulla oli asetuksena, että vain kaverit voivat lähettää minulle viestejä tai uusia kaveriehdotuksia. Löytyikö siis kavaltaja omien Fb- kavereiden joukosta?

Näitä ehdotuksia alkoi olla monia kymmeniä, ja niiden poistossa meni melkoinen tovi. Puhelimeenkin tulvi  lähetettyjä viestejä.

Tämä oli liikaa minulle. Sain yhdeltä tietokoneasiat hallitsevalta mieheltä kirjalliset ohjeet sähköpostissa siitä, miten facebookista pääsee eroon.

Alkuperäinen FB oli hyvä ja toimiva, mutta kaikenlaiset huijaukset tämän systeemin kautta panivat miettimään turvallisuutta yhdessä tuntemattomien kaveriksi ehdotettujen tulvan takia. En siis jättänyt naamakirjaa kevyin perustein.

Nyt tuntuu, että en enää halua palata tuohon viestintätapaan, joka viime vuosina alkoi vääristyä. Messenger- viestipalvelu tuhoutuu samalla. En kaipaa sitäkään.

Jätän kuitenkin toimimaan tämän blogini toistaiseksi.

 

 

Tarkkaa työtä

 

Isä osti minulle 1968 metsästyskiväärin vastoin minun mieltymystäni. Se oli Parker-Hale -tehtaan Safari, kaliiberi 243. Ase oli Kuopion Elorannassa tarjouksessa. Kiikarilla varustettu sakolainen olisi maksanut 500 markkaa, mutta tuo englantilainen ”mousku” vain 275 markkaa.

 

Minun ja veljen lisäksi aseella kävi ampumassa mies, joka oli armeijassa palkittu tarkasta ammunnasta. Kaikkien meidän ampujien kasat sopivat 80 metrin etäisyydeltä kahvikupin alustan -tassin- kokoiseen ympyrään. Tarkkuus ei ollut riittävä.

Puhdistin aseen ja se seisoi sitten 11 vuotta lämpöisessä komerossa.

Halusin kunnollisen aseen ja menin tuon ”mouskun” kanssa Osuusliikkeen alakertaan. Tarkoitus oli saada siitä vähän rahoja uutta kivääriä varten.

Veli Lamminaho tutki Safarini ja sanoi sitä siistiksi aseeksi. Hän kysyi, onko tällä ammuttu lainkaan. Kerroin että vain kaksikymmentä kertaa. Halusin kotimaisen. Sanoin, että ase ei ollut riittävän tarkka.

 

Kaikkien tuntema myyjä, tuo Veli Lamminaho, näytti Tikkakosken tehtaan lintukiväärin M55, jonka väljyys oli 22-250 Rem.

Kummastelin vähän, kun ns. väliä ei tarvinnut paljon maksaa.

 

Huomasin pian, että ase oli tarkka tehdaspatruunoillakin, joita Veli antoi minulle mukaan koeammuntaa varten. Se oli maalla ennen tapana.

Myöhemmin sain tietää, että Safarikin olisi ehkä ollut tarkka toisella patruunamerkillä.

 

Naapurissa asui muutaman vuoden päästä Hannu, jolla oli aivan samanlainen ase. Hän oli hankkinut täydellisen jälleenlatauslaitteiston.

Hannu sanoi, että tehdäänpä yhdessä molemmille tarkat patruunat. Lataaminen on hauskaa puuhaa, ja nähty vaiva palkitaan kyllä.

 

Minä ostin oman hylsyn supistusholkin tykötarpeineen.

Menin Hannun luokse sovittuna iltana. Mukana oli ainakin 50 kerran ammuttua hylsyä. Aiemmin Hannu oli tilannut N 130- ruutia, numeron 68 nalleja ja aivan uusia hylsyjä lisää sekä 3,56 gramman luoteja. Ne olivat samoja, joita käytetään myös hyvin yleisessä lintuaseessa, jonka kaliiberi on 222 Rem.

 

Hannu mittasi mikrometrillä hylsyjen pituudet tarkasti. Hänellä oli hylsyn suun kalvain, jolla käsiteltiin hylsyn suu ulko- ja sisäpuolelta. Sillä voitiin näin ollen myös lyhentää hitaasti hylsyn pituutta.

 

Kaikki hylsyt supistettiin kaulalta. Toimessa käytettiin erikoisrasvaa, ettei hylsy juuttuisi kiinni holkkiin.

Supistuksen jälkeen Hannu mittasi vielä kerran hylsyjen pituudet ja niiden painon tarkalla vaa`alla. Samanpainoiset hylsyt eroteltiin.

 

Aloitimme koelatauksen ruutimäärästä 2,25 g. Tehtaan lataus oli 2,40 g.

Ladattiin 3 patruunaa ja nostettiin ruutimäärää varovasti pienin määrin.

Sitä ennen ”ladattiin” koepatruuna, jossa ei ollut nallia eikä ruutia. Jollakin värillä Hannu mustasi luodin, jota aseteltiin hylsyyn niin, että luoti juuri ja juuri kosketti rihlojen alkupäähän. Näin kuulemma saatiin erityisen tarkat patruunat kasa-ammuntaankin.

 

Minä kuljin töissä, Hannulla oli kesälomaa. Hän kävi aina ampumaradalla päivän aikana ja näytti minulle ammunnan tulokset. Kolmen kudin kasa oli aluksi noin kymmensenttinen, mutta alkoi suuremmalla ruutimäärällä pienentyä.

Havaitsimme että ruutiannoksella 2,32 g kolmen osuman reiät voitiin yhdellä paikkalapulla peittää. Pysäytimme lataamisen tähän ruutiannokseen.

Hannu oli työssään erityisen tarkka. Jos ruutivaaka näytti vain hieman liian suurta annosta, hän poisti ruutijyväsen kerrallaan päästä kostutetulla tulitikulla! Se oli tarkkuutta se.

 

Kävin näillä patruunoilla koeampumassa oman aseeni. Tulos ei poikennut Hannun aseen käynnistä mitenkään. Näin ladatuilla patruunoilla metsästin seuraavat 30 vuotta.

Kun liikkuminen jalan vaivan takia kävi vaikeaksi tein nyt jälkeenpäin kaduttaneen kaupan: annoin yllä kuvatun kiväärin aseliikkeeseen ja ostin tilalle 7,62x 39- patruunaa ampuvan lintuaseen. Sillä on kaarevampi lentorata kuin 22-250 Rem- patruunalla. 

Lisäksi hommasin hirviaseen, jolla voi myös ampua lintuja. Sen kaliiberi on 308 Win. Ase on raskas ja tarkka. Siinä on keinoainetukki.

Kaikesta huolimatta kaipailen vieläkin vanhaa Tikkaa, jossa oli tumma pähkinäpuutukki. Varustettuna Leupold 6x suurentavalla tähtäinkiikarilla se oli erinomainen ase. Rekyyliä ei oikeastaan tuntunut lainkaan.

 

Arvelen, että Hannulla, joka oli kaikessa tarkka, on tuon aikainen Tikka M55- kivääri yhä tallella.

 

 

Täysi kiintiö

 

Syyslomaan mennessä en ollut ehtinyt käydä metsällä kertaakaan. Olivat menossa ne ruuhkavuodet. Mutta nyt, nyt alkoi koululaisten syysloma, johon satutin itsellekin osan lomapäivistä. Ajoin metsästysvarusteet mukanani isän ja äidin luokse heitä tervehtimään. Minut majoitettiin vieraskammariin, kuten niin monesti aikaisemminkin.

Lähdin ennen päivällistä pistäytymään lahden rantaan tutkimaan olisiko jo ilmestynyt muuttosorsia lepäilemään tyyneen ja suojaiseen venerantaan. Ei ollut vielä sorsia, mutta oli emokuikat kahden poikasensa kanssa kalastelemassa. Ne olivat jo vuosia tässä viihtyneet. Ehkä pesäkin oli jossain lähellä.

Aikaisemmin kuikat pesivät järven itäpään seudulla, mutta kun sinne alkoi ilmaantua kesämökkejä, ne joutuivat muuttamaan majaa. Minut huomattuaan emokuikat alkoivat pitää hiljaista käheä-äänistä ronkatusta. Ehkä ne varoittivat poikasiaan.

Vetäydyin etten häiritsisi näitä mukavia vesilintuja. Niiden kalastusta ja poikasten syksyisiä lentoharjoituksia oli mukava seurata. Tuntui, että nämä suuret vesilinnut antoivat parhaan mahdollisen hoidon ja opastuksen jälkeläisilleen. Useimmiten poikasia oli vain yksi, mutta silloin tällöin kaksi.

Päivällisellä sain tietää, että läheisessä mäessä oli teeren syyssoidin joka päivä, kun ei tuullut, ja erityisesti, jos järvi oli sumun peitossa.

Isä neuvoi nousemaan mahdollisimman aikaisin tuohon mäkeen. Odotellessa voi sitten rauhassa nauttia luonnon keskellä aamupalan.

Illan aikana äiti valmisti kaksi kananmuna- ja kaksi juustovoileipää jääkaappiin valmiiksi aamua varten. Hän pani kahvinkeittimen iltamyöhällä valmiiksi niin, että minun tarvitsi vain panna vehkeen virta päälle. Niin saisin termospulloni täyteen tuoretta kahvia.

Heräsin puoli viideltä herätyskellon pirahdukseen. Kävin heti panemassa päälle kahvinkeittimen. Laitteen toiminnan aikana pukeuduin metsästysasuun ja laitoin takin taskuun kourallisen luodikon patruunoita. Siihen aikaan ei kännyköitä ollut, vaan kaikki perustui sopimiseen ennakolta.

Hain eväät reppuun ja kaadoin kahvipannusta termospullon täyteen kahvia. Minulla oli repussa kuksa valmiina sekä istuinalusta.

Lähdin ulkosalle ja otin auton tavaratilasta kiväärin suojuksen sisältä. Lukitsin auton ja lähdin aika pimeässä aamuyössä hitaasti kävelemään passipaikan metsää kohti. Oli jännän tuntuista edetä pimeydessä, jossa vain lähellä olevat puut ja kivet erottuivat. Mäelle nousu vei aikaa. Yritin hillitä kävelyä melkein hiipimiseksi, etten kaatuisi.

Nousu oli melkoinen. Muutama hikipisara kohosi otsalle, ja teki mieli istahtaa reppujakkaralle, mutta hillitsin itseni. Kun pääsin mäen päälle, laskeuduin männikössä etelärinteeseen, jossa tiesin olevan pienen tasanteen. Siellä latasin aseen ja laitoin lippaaseen kolme patruunaa valmiiksi, vaikka oli vielä melko pimeää.

Kaksi karvasta kokemusta edellisenä syksynä opettivat valmistautumaan oikein. Olin silloin kuulakkaassa pakkasaamussa työntänyt huolettomasti patruunan piippuun vasta sitten kun teeret tulivat sadan metrin päähän. Linnut kuulivat lataamisen äänet ja koko parvi lähti tiehensä.

Toisen kerran lippaan paikalleen työntämisen napsaus karkotti lähelle puun latvaan lentäneen yksinäisen teeren. Se saattoi olla teeriparven tiedustelija. Muita lintuja ei tullut sinä aamuna tavanomaiselle kokoontumispaikalle, joten varmaankin tiedustelijan havainto vaanijasta meni perille.

Oli suuri nautinto syödä aamupalaa hiljaisen luonnon keskellä. Harvoin voileivät lisukkeineen olivat näin maistuneet. Äiti oli sirotellut kananmunaviipaleiden päälle hieman suolaa. Aijai!

Aamu alkoi hitaasti valaistua. Musta metsä ympärillä sai jo vihreää väriä, samoin maan sammalet. Idästä kuului ensimmäiset rastaiden äänet. Ne edelsivät melkein aina kanalintujen aamulentoa vartin tai puoli tuntia ennakkoon.

Etualalla ampumamatkan päässä alarinteeseen päin oli kitumäntyjä ja muutamia suuria kuusia. Ympärillä oli harvennushakattua puhdasta mäntymetsää. Aluskasvillisuus puuttui maan karuuden takia. Kuntan alla tuntui monessa paikassa kivikko. Rinteessä kasvoi vain lyhytvartista puolukkaa. Marjaterttuja näkyi joka puolella. Tänne kannattaisi tulla marjaan, ajattelin.

Äkkiä ison kuusen latvaan ilmestyi musta teeri. Lentoääntä en kuullut.

Hain hyvän ampuma-asennon ja tähtäsin tarkasti. Kun kivääri pamahti, teeri putosi rinteen reunan taakse näkymättömiin.

Latasin aseen uudelleen. Kerkesin nousta reppujakkaralle istumaan, kun viereiseen kuuseen tuli toinen kukkoteeri. Laskeuduin makuuasentoon, ja niin sain taas osuman. Musta teeri vyöryi kuusen oksiin osuen alas.

Lähdin laskeutumaan kivistä rinnettä. Siinä meni aikaa. Yhden kerran polvi osui kiveen kipeästi, kun horjahdin.

Teeret löytyivät. Maassa ei ollut minkäänlaista kasvillisuutta, vain kuivia neulasia kuusten juurella. Käärin linnut sanomalehtien suojaan ja työnsin saaliin reppuun.

Kun olin nousut kuusien alta näin, miten ylärinteen mäntyihin laskeutui pieni teeriparvi. Latasin kiväärin ja laskin repun maahan sen alustaksi. Vain yksi teeri oli hyvässä asennossa sivuttain. Muut olivat mäntyjen latvusten sisällä tahi takana. Näytti, että kyseessä oli teerikana.

Kun kivääri pamahti, otus putosi maahan siipiään liikuttamatta. Lähdin iloisena nousemaan ylös rinnettä. Lintua ei heti löytynyt, vaan etsintä kesti useita minuutteja. Kerkesin jo miettiä, että menikö lintu johonkin kivikossa olevaan onkaloon, joita siinä mäessä oli paljon. Lopulta äkkäsin linnun. Käärin senkin sanomalehteen ja työnsin kukkoteerten seuraksi reppuun.

Päätin lähteä nousemaan mäen päälle, josta alas johti jopa henkilöautolla ajettava ura, joka oli jäänyt sorarinteeseen metsäkoneen jäljiltä. Raiteet olivat puhdasta hiekkaa.

Kerkesin kävellä vain vähän matkaa, kun takaoikealta lensi siivet suhisten valtava teeriparvi. Se laskeutui ympärille mäntyihin. Teeret ääntelivät. Kuului ut ut ja kukukruu vähän väliä.

Kun kuulin lentoäänen heittäydyin maahan kuten alokasaikana armeijassa, kun kersantti komensi maahan sotaäänellään. Reppu jäi selkään, mutta kivääri oli oikean käden vieressä maassa. Päässä minulla oli maastokuvioinen lippis, joka suojasi kasvot teerien katseilta. Makasin melkoisen tovin maassa, jotta linnut rauhoittuisivat.

Kun varovasti tirkistin hatun lipan alta näin, että yhdelläkään teerellä ei ollut kaula pitkänä varoitusasennossa. Konemaisesti latasin hyvin hitain liikkein aseen ja katsoin noin sadan metrin päästä hyvällä hollilla olevat teerikukon. Hivutin aseen ampuma-asentoon milli milliltä. Kiikarissa näkyi otus selvästi eikä tähtäinristikko tutissut. Kun laukaisin, teeri suistui alas. Kuului valtava kohina, kun iso parvi pakeni ympäriltä koillisen suuntaan. Arvelin lintuja olleen yli viisikymmentä, mutta alle sadan.

Istahdin hetkeksi ennen kuin jatkoin matkaa.

Alarinteellä tapasin iäkkään miehen, joka sanoi kuulleensa neljä laukausta ja neljä osuman ääntä. Sanoin, että saaliskiintiö tuli kerralla täyteen. Se oli suurin saaliini siihen mennessä ja sen jälkeen.

Mies sanoi laskeneensa ajokoiran etsimään jänistä. Nyt oli parasta vain odotella. Koira sai rauhassa etsiä ilman painostusta, hän mainitsi.

Huomiota kiinnittivät miehen kumisaappaat. Niissä oli molemmissa varren yläosassa allekkain kaksi metallista valmistettua näpistintä. Ne näyttivät voimakkailta. Miehen sääret olivat hyvin ohuet. Tuntui, että ne olivat luuta ja nahkaa. Näpistimet kietoivat kumikenkien varsien yläosat tiiviisti säären ympärille, estäen roskien pääsyn kenkien sisään. Ihmeellistä.

Kun tulin kotiin, kerroin tavanneeni erikoisen miehen saappaineen. Isä tunsi heti hänet, samoin isoveli. He sanoivat tuota metsämiestä taitavaksi jäniksen metsästäjäksi.

Jätin kaksi teertä entiseen kotiini ja lähdin jo puolilta päivin ajelemaan kotiin päin hoitamaan perheenisän velvollisuuksia. Ruuhkavuodet pitivät liikkeessä.

 

 

 

 

Outoja kokemuksia

 

Siitä on aikaa, kun Lapin lääninlääkäri kertoi lehdistölle ruumiistapoistumisen kokemuksistaan. Tätä kummallista ilmiötä on ilmennyt jopa yli 10 prosentilla, kuitenkin useimmiten vain kerran.

Siinä niin sanottu astraaliruumis tai henki pystyy tarkkailemaan – useimmiten ylhäältä käsin - omaa fyysistä ruumista, joka makaa vaikka sängyssä. Liikkuminen tapahtuu astraalikeholla, johon tietoinen mieli siirtyy oikeasta kehosta.

Arvellaan, että kyse on niin sanotusta selkounesta. Siinä ihminen voi kontrolloida tekemisiään. Todisteita asiasta on vähän, vain ihmisten kertomuksia.

 

Jos ihminen saa sydäntaudin tai sähköiskun seurauksena kammiovärinän tai aidon sydänpysähdyksen, elvytyksen avulla elämään selvinneet ovat kaikissa maissa ja kulttuureissa kertoneet melko tavalla yhdenmukaisen kokemuksensa. Kaikilla sellaista ei kuitenkaan ilmene.

 

Ensin tuntuu kepeä olo, kuin leijailisi vapaasti. Kivut ja tuskat sekä kaikki huolet ovat poissa. Edessä näkyy pian valaistu, kaukaisuuteen johtava tie. Se alkaa hitaasti, mutta vähitellen kiihtyvällä vauhdilla kiitää vastaan. Useasti tie kohoaa hieman taivaan rantaa kohti. Vointi on autuaallinen, miellyttävä.

 

Kun elvytyksellä sydän käynnistyy ja tajunta palaa, on sairastunut taas tutun maailmamme yksi ihmisyksilö.

Kysyttäessä osa ei ole halunnut palata enää entisen kaltaiseen elämään, vaan olisi tahtonut jäädä sinne, missä oli niin hyvä olla.

Tulee mieleen, onko oltu jo matkalla Taivaan kotiin?

Tutkijat arvelevat, että yllä mainitut aistimukset johtuvat hapen puutteen aiheuttamasta aivotoiminnan sekaisin menosta eikä kyse ole sen kummemmasta. Ei varsinkaan uskonnon esittämästä ylösnousemisen autuudesta hengen osalta.

 

Oli mies, ja on yhä. Hän sairastui äkillisesti. Kuume pomppasi yli kolmeenkymmeneen yhdeksään. Joka paikkaa kolotti, ihokin oli kosketusarka. Kurkku oli karhea. Nieleminen sattui.

Ikävä, riihikuiva yskä kiusasi. Köhiminen oli kivulloista ja se käheytti äänen melko nopeasti. Tuntui, että keuhkoissa palaa hiljainen tuli.

Juotavaa tarjottiin, sokeroitua mustaviinimarjamehua ja välistä teetä.

Päätä särki ikävästi.

Sisko liuotti juomiin salisyyliä poretablettina ja murskaamalla tavallista Aspiriinia. Se helpotti vähäsen.

Hoito kotona jatkui päiväkausia, mutta vointi alkoi käydä kehnoksi. Tehot katosivat käsistäkin. Mehukippo kirposi hyppysistä ja särkyi lattialle.

 

Sisko kertoi myöhemmin, että ilmaantui epäilyksiä ja perustetta vailla olevia lausumia. Puhe meni puuromaiseksi ja sekavaksi. Se muistutti mummon kertomaa kuumehouretta.

Oli pakko tilata ambulanssi, sisar kertoi myöhemmin.

 

Isossa sairaalassa päästiin pian selville, että kyseessä ei ollut aivokalvon tulehdus tai aivokatastrofi.

Vasta-ainetesti osoitti, että sairaus oli sikainfluenssaa.

 

Tauti syntyy Etelä-Kiinan hautomoissa, joissa ihmiset yhä elävät saman katon alla sikojen ja vesilintujen, koirien ja lepakoiden kanssa.

Siellä alun perin vesilintujen virus on hypännyt vuosituhansia sitten ihmiseen ankkojen ja hanhien läheisyyden vuoksi. Siitä tuli ihmisen influenssavirus, sama, joka tappoi piispa Mikael Agricolan hänen palatessa Moskovasta rauhanneuvotteluista vuonna 1557.

Virus on myös hypännyt – koko ajan muuntuen – sikoihin. Siitäkin on jo aikaa.

 

Varsinainen epidemia alkoi Amerikasta, ja tauti sai sikainfluenssan nimen. Tartunta siirtyy niin helposti Kiinasta lentomatkustajien mukana kauas.

Kuten käytännössä kaikissa virustaudeissa, osa saa vain mitättömät oireet, toiset taas kuolevat sairauteen, vaikka kunto olisi erinomainen ennestään.

 

Potilaamme tila heikkeni rajusti vajaan kahden viikon päästä. Hän sai jatkuvasti happea ja verenpainetta tukevaa lääkitystä.

Yhtenä päivänä lääkäri sanoi kierrolla, että hänen pitää soittaa omaiselle, koska kuolema kolkuttaa jo ovelle. Hapetus on kehnoa ja veriarvot kammottavat.

 

Jälkeen päin potilas muistaa tajunnan pimentyneen monta kertaa. Ei näkynyt eikä kuulunut mitään. Henkilökunnan mukaan, sikainfluenssapotilas taisteli koko seuraavan yön hengestään. Näytti jo, että kuolema noutaa.

Aamulla kuitenkin tuli – lääkärin kierron aikaan – selkeämpi hetki.

 

Potilas kertoi hoitajalle ja lääkärille, että joku puhui hänelle. Selvästi äänessä oli isoveli, joka kuoli pari vuotta aikaisemmin. Hän sanoi: ” Elä vielä tule tänne.”

 

Siitä alkoi toipuminen, varsinkin, kun huomattiin verikokeista ja kuvauksessa ajoissa, että potilaalla oli iso keuhkoveritulppa. Se heikensi ratkaisevasti hapetusta. Tuore tulppa saatiin liuotettua pois ja samalla aloitettiin verenohennushoito.

 

Lääkäri ällistyi potilaan kertomuksesta. Oliko uskonto sittenkin totta, vaikka suurin osa maailman väestä pitää sitä höpötyksenä ja täynnä turhuutta.

Näytti, että tohtorin otsalle olisi noussut hikihelmiä. Hän oli näet marksilainen ateisti. Entinen terveystoveri 1970- luvulta.

Kun hapetus alkoi toimia, potilas toipui hyvää vauhtia.

Hoitaja sanoi – ehkä tehtäväkseen saaneena - että muistahan ottaa tästä lähtien kaikki kulkutautirokotukset, joita on tarjolla. Liian moni luulee, että minä kestän sen influenssan helposti ja jättää rokotuksen. Aasialainen tappoi yhden talven aikana yli kolmetuhatta ihmistä, se pitää muistaa, hoitaja mainitsi.

 

Vara on viisautta eikä vahingon enne, sanotaan. Sen allekirjoitan minäkin.

 

Perintö

 

Riistakamerat, joita sijoitetaan metsiin nuolukiville, ruokintapaikoille ja eläinten kulkureiteille, ovat tuoneet esille aivan uuden maailman eläinten elämän seuraamisessa.

Nuolukivillä käy kauriita, valkohäntäpeuroja ja hirviä. Suolasta ovat kiinnostuneet jänikset ja kyyhkysetkin.

Karhut, näädät ja ahmat suuntaavat usein kulkunsa nuolukivien kautta. En ole havainnut petojen yrittävän nuolla suolaa. Ehkä niiden herkkä nenä ohjaa niitä paikkaan, jossa on riistan hajua.

 

Vanhan, aution maatilan pellot ovat olleet kolmisen vuosikymmentä metsityksen kohteena. Yhdelle alavalle niitylle valmistui kosteikko. Niityn ojaan tehtiin tukeva pato, jonka yläosan lävitse kulkee tavallisesta rumpuputkesta tehty ylivuotovesille tarkoitettu poistumisreitti. Kosteikko on kolmesataa metriä pitkä.

 

Metsän ympäröimällä pienellä niityllä on pidetty kauan nuolukiveä. Toinen kivi on niityn eteläpuolella, aivan lähellä. Niityn reunasta viiden kymmenen metrin päässä on aina sula lähde. Sen pohjan hiekka pöllähtelee, kun siihen tulee paineella kylmää vettä maan uumenista.

 

Niityn metsittäminen onnistui vain sen länsi- ja pohjoisreunoilta.

Muualta rehevä kasvillisuus tukahdutti taimet. Niitylle ei ole syntynyt edes luonnon koivuja. Vanhoissa niityn sarkojen ojissa kasvaa kyllä vänkyräisiä koivuja. Niistä ei tule koskaan tukkipuita, mutta klapeiksi niistä saa hyvää rankaa. Yhdessä paikassa on nopeakasvuista pajua, josta hirvet ja jänikset tykkäävät. Ruohikkokasvillisuus ulottuu aikuista miestä ylärintaan. Niityn keskiosan läpi kulkee idän suunnalta mäkimaisemista puro, jonka vesi on jääkylmää. Puro kulkee pitkän matkaa mäen rinteessä maan alla, josta sen solina kuluu selvästi ennen kuin puro tulee esille.

Tähän entisen metsäniityn runsaaseen ruokapaikkaan ilmestyi jostakin hirvi, joka alkoi käydä nuolukivellä, jonka asetin katkaistun koivun kantoon sopivalle korkeudelle.

 

Istutettuun kuuseen oli helppo asentaa riistakamera.

Työt teimme talvikelissä eräsuksien, akkuporakoneen ja kaarisahan avulla. Nuolukivi kulki toisessa repussa muovikassin sisällä. Homma vaati kaksi miestä. Kymmenen metriä korkean koivun kaataminen oli helppoa. Porasin viidentoista millin poralla reiän koivun pitkään kantoon. Valmistin jo mökillä pihlajaisen tapin. Sen alaosan vuolin viisitoistamilliseksi kymmenen sentin matkalta. Tapin yläosa on kaksi ja puoli senttiä paksu. Tapin löin paikalleen repussa tuodulla koivuklapilla.

Tappi suolautui ajan kuluessa. Se on kestänyt lujana vuosikymmenet. Jänikset ovat jyrsineet koivun kannosta kaarnan pois ja jonkun verran suolautunutta puuainestakin.

 

Riistakamerat olivat silloin harvinaisia. Lähettäviä ei ollut minun tietääkseni kellään.

Riistakameran kortin vaihdoin kolmen viikon välein.

Keväällä kuvista näin, että muut hirvet katosivat, mutta yksi hirvilehmä, joka vaikutti lihavalta, jäi asustelemaan niityn seutuun. Toukokuussa sille ilmestyivät kaksoisvasat. Se oli yllätys. No, lihavia syytetään joskus muutenkin turhaan ongelmista.

 

Kuvista näin miten hellästi tämä emo hoiti vasojaan. Se ohjasi turvallaan pienokaisia imemään.

Poistumissuunnasta päättelin, että vasaporukka nousi aivan lähellä olevaan jyrkkään mäkeen lepäilemään. Siellä on suojaavaa metsää, mutta myös kanervaa ja puolukkaa kasvavaa maapohjaa, jossa keväällä ja kesällä voi ottaa vastaan auringon lämmön. Heti mäen juurella on rehevä kasvusto ja kapeahko niityn reunametsä.

 

Kesän aikana olin vajaan kahden sadan metrin päässä mökillä tekemässä monenlaisia mökkipuuhia. Äänekkäin niistä oli rankojen katkonta moottorisahalla. Kahteen mieheen teimme klapeja kirveellä parin, kolmen tunnin ajan joka päivä pojan kanssa.

Riistakameran kuvista näkyi, että hirviemo kuunteli pitkiä aikoja polttopuun teon ääniä. Niitä se ei pelännyt eikä vienyt vasojaan pois.

 

Vuosien mittaan hankin lisää riistakameroita. Niistä kaksi on lähettävää. Peruskalusto on kuitenkin mahdollisimman yksinkertaista. Ne ovat myös varmatoimisia.

Suojaan kamerat luonnonvoimilta linnun pönttöä muistuttavalla rakenteella, joka on valmistettu 12 millin vesivanerista. Suojuksesta puuttuu etuseinä ja pohja. Katto-osa on hyvin pitkällä lipalla varustettu, jotta aurinko ei pilaisi kuvia, eikä vesisadekaan.

Emohirvi synnytti kuusitoista kertaa niityn tuntumassa. Usein tulos oli kaksoisvasat.

 

Kameroiden kuvien ja lumiajan jälkien perusteella selvisi, miksi tämä viisas hirvi säilytti henkensä tosi vanhuuteen asti.

Vasoineen se eleli syksyyn asti tutun niittynsä tuntumassa. Se siirtyi vasoineen syyskuun aikana länteen ja luoteeseen kilometrin, puolentoista matkan. Moneksi viikoksi vasaporukka jäi rehevään jokivarteen, jossa oli raikasta vettä ja runsas kasvusto. Matka jatkui vielä luoteeseen, jossa tulivat vastaan suuret suoalueet. Siinä on toisen metsästysseuran raja. Pohjoisen suunnalla vaihtuu pitäjäkin.

 

Alue on ollut aina hirvien talvilaidunta. Siellä on nuoria mäntymetsiä ja taimikoita. Niiden seassa on suuri määrä alle metrin korkuisia pensaiksi muuttuneita haapoja: hirvet syövät vain edellisen kesän pehmeät oksan uudiskasvut. Ne ikään kuin hoitavat itselleen ilmaisen talviravinnon.

Yksi taimikko on melkein viisi hehtaaria laaja ja yhtenäinen. Se on nyt jo neljä ja puoli metriä korkea ja kertaalleen harvennettu.

 

Raitoja kasvaa yli viisikymmentä vuotta vanhan, vähän käytetyn metsäautotien varrella. Ne ovat hirvien herkkua.

Hirvet koettavat pitää nuoret raidat matalina ja pensasmaisina. Ajan mittaan kuitenkin yksi pensaan keskimmäisistä haaroista, johon hirvi ei helposti ylety, kehittyy vuosien kuluessa vahvaksi raitapuun rungoksi. Sellaiselle hirvet eivät enää mitään mahda.

 

Noin kymmenen senttiä paksu, hyväkasvuinen haapa kelpaa hirvelle, joka jyystää siitä kuorta. Joskus kuoren syönti on niin voimallista, että haapa kuolee pystyyn ja keloutuu. Taimikkoalueen pohjoispuolella on kallioalue, jossa kasvaa mäntyjä. Ne ovat hyvin vanhoja. Alueella ei ole tehty koskaan metsätöitä, koska puustosta ei tule tukkeja. Varjon puolella kalliometsää on vanhaa ja nuorta haavikkoa hirvien ravinnoksi. Pohjoisen puolella kalliojyrkänne viettää suoraan vetiseen suohon. Kalliometsään pääsee vain sen itäpuolelta. Muualla rinteet ovat liian jyrkät ihmisillekin.

 

On havaittu, että hirvijahdin aikana emohirvi osaa taitavasti siirtyä aina sille puolelle rajaa, jossa hirvenmetsästys ei ole käynnissä. Se on niin kiusallista, että metsästysseurat ovat jo oppineet, ettei raja-alueiden lähelle kannata mennä jahtiin. Se ei tuota tulosta. Seutu on ikävän syrjäinen, ja siellä on haastava maasto. Riittävän tiheässä nuoressa metsässä ei näe edes ampua.

 

Kun kevät lähestyy, hirvi siirtyy hitaasti kohti kesäisiä elinmaitaan, mutta jää ainakin kuukaudeksi korkean harjun pohjoispuolelle. Siinä on tiheää ja korkeaa taimikkoa, jonka alla on samanlaista haaparyteikköä kuin talvilaitumella.

 

Toukokuun puolella hirvi siirtyy harjanteen ylitse eteläpuolelle. Silloin ravinteikas niitty on juuri kohdalla, mäen juurella.

Harjun tai pitkulaisen mäen etelärinne sulaa varhain. Se on keväällä ja kesällä hyvin lämmin ja suojaisa paikka.

Hirviemo synnyttää johonkin monista siisteistä kanervan ja puolukanvarsien peittämistä puuttomista paikoista. Rinteessä on kallio hyvin lähellä kuntan alla. Useissa paikoissa puu ei pysy pystyssä, koska juurilla ei ole syvää maata. Niin on syntynyt pieniä luonnon aukkoja.

 

Kun ruoho on riittävästi noussut, vasaporukka ilmaantuu riistakameran kuviin. Vasojen turkki on silloin kauniin punertava.

Emohirven aistit ovat herkät. Se huomaa riistakameran toiminnan. Urokset ja vasattomat naaraat eivät juurikaan. Olen havainnut lähettävän kameran kuvista, että kaksoisvasoista mullivaiheessa aina vain naaraspuolinen huomaa kameran. Uros ei reagoi siihen.

 

Keskustelin hirviporukan pitkäaikaisen johtajan kanssa tapauksesta, kun kuusitoista vuotta vasoja oli jo tullut niittyparatiisissa. Hän sanoi, että hän ei virka asiasta mitään porukassa. Ei lypsävää lehmää pidä tappaa. Niitty säteilee kaikkea hyvää laajalle ympäristöön, hän mainitsi. Olin samaa mieltä.

 

Puolentoista tai kahden kilometrin päässä parin vuoden kuluttua viimeisen vasan syntymästä toisen pitäjän puolella kummastusta herätti marjastajissa notkoselkäinen naarashirvi. Se vaikutti kesyltä eikä se reagoinut oksan katkeamiseen ollenkaan. Käsien taputuskaan ei ajanut hirveä pakoon.

Hajuaisti sillä pelasi. Tuulen päällä kulkijaa se väisti.

Joku marjastajista toimitti tiedon tuon kunnan hirviseurueelle.

 

Kun lokakuussa hirvijahti alkoi, nuori koira sai heti paikallaan pysyttelevän hirven haukkuunsa. Hirvi vain seisoi. Se ei äkäillyt koiralle eikä hyökkäillyt.

Yhtäkkiä ”Mamis” – niin kuin sitä nimitin – tunsi terävän piston hengen paikoilla sekä iskun, joka vei kaikki sen voimat. Vain yhden hätäisen askeleen niin monen hirven isoäiti ja mamma jaksoi ottaa.  Sen pitkä elämä loppui vailla kärsimystä. Kameran kuvissa sitä ei enää näkynyt koskaan.

 

Mutta, niityllä asusteli mieluisasti Mamiksen perusteellisesti kouluttama kaksivuotias hirvilehmä. Vanha emo oli ehtinyt neuvoa ja kouluttaa sitä sen ensimmäisen vuoden. Mamis ei enää ollut tullut tiineeksi. Koulutus jatkui läpi seuraavan lämpimän kesän yli syyskuulle asti. Hirvet kävivät kahdella järven lahdella kesäöiden aikana kaivamassa lumpeen juuria. Se vasta herkkua oli!

 

Syyskuun alkupuolella Mamis katosi jo mullin tittelin saaneelta vasaltaan. Eläimet olivat jo rehevän puron varrella siirtymässä luoteeseen.

Kävelikö viisas hirvilehmä sora- ja hiekkapohjaista puroa pitkin vasansa tietämättömiin huomatessaan, että vanhuus oli tullut kaikenlaisine vaivoineen?

 

Mamis jätti runsaan ja arvokkaan perinnön jälkikasvulleen: niittyparatiisin ja muut salapaikat, joissa voi pärjätä kaikki elämän kauniit vuodet. Asiasta tietävät ihmiset eivät sitä häiritse. Heitä ei ole monta.

Tuuri ei voi jatkua loputtomiin, mutta murehtimalla tulevaisuus ei parane. Perintö on elämää varten. Kun Taivaan Isä pitää linnuistakin huolen, niin miksei sitten isommista luontokappaleista? Siihen pitää luottaa ja elää elämäänsä, joka on suotu.

 

 

Yövaaninta

 

En ollut käynyt sorsametsällä enkä kanalintujahdissa syksyllä, koska näytti siltä, että edellisen vuoden teerirunsaus oli ohitse. Sorsakantakaan ei ollut hyvä.

Marraskuussa alkoivat pakkaskelit. Ne jatkuivat joulu- ja tammikuun ajan.

Oli tuiskuja ja tuulia. Lumitöitä riitti. Tuttu mies lähetti kuvan, jossa hän mittasi kotinsa katolla olevan lumimäärän. Tulos oli 85,5 senttiä.

 

Näin jäi väliin myös talvinen latvalinnustus.

Helmikuussa helpotti. Ilmat tasaantuivat, ja aurinko näyttäytyi monena päivänä. Toivo helpommasta iti.

Polttopuut alkoivat olla sipissä runsaan lämmityksen takia. Lämmitin varaavaa takkaa vuoron perään leivinuunin kanssa, koska kallista sähköä piti säästää.

 

Yhtenä aamuna huomasin, että lintujen ruokinta-automaatti oli yön aikana pudonnut maahan. Murskattuja pähkinöitä oli levinnyt polanteelle.

Lähellä riippuva lintulauta oli paikoillaan, mutta sen säiliö oli melkein tyhjä, vaikka iltahämärässä laitoin siihen yli litran syötävää linnuille.

 

Pyysin poikaa selvittämään tuholaisen riistakameran kuvien avulla.

Koska yöllä oli satanut lunta muutaman sentin, ei kaikkia lintujen evästarpeista pystynyt kaapimaan maasta takaisin automaatteihin.  Linnut saivat etsiä ruokansa maasta. Paikalla kävi talitiaisia, sinitiaisia, pikkuvarpusia ja närhetkin keksivät pian sen, missä on apajapaikka.

 

Riistakamera kuvasi lintujen ruokintapaikkaa kymmenen metrin päästä. Kameraa suojasi sen yläpuolelta nurin käännetty pulkka.

 

Kolmen vuorokauden yökuvaukset näyttivät, että orava oli syypää. Se kaapi etusillaan lintulaudalta pähkinänpuolikkaat maahan ja kävi sieltä syömässä sekä kuljettamassa piiloihinsa runsaan saaliin.

Pudonnutta, minkkiverkolla suojattua neljän litran vetoista automaattia orava ei ollut varmaankaan pudottanut, vaan yötuuli oli sen tiputtanut.

 

Kuvista ilmeni, että rusakko kävi joka kerta television iltauutisten alkamisen aikaan syömässä pähkinöitä. Eläin tuli paikalle muutaman minuutin tarkkuudella. Useasti se kävi toisen kerran vielä aamuyöllä nauttimassa ilmaista syötävää.

 

Päätin kokeilla jäniksen vahtimista niin sanotusta Puuhapajasta käsin.

Matkaa lintujen ruokintapaikalle on noin 25 metriä. Pariovista toisen sain ankkuroitua niin, että tuuli ei sitä voinut liikutella.

Istuimena voin käyttää itse tehtyä, metrin pituista rahia. Sen päälle sovittelin viisi senttiä paksun, joustavan alusen. Sitä olin käyttänyt muutaman vuoden polvien alla monenlaisissa puuhissa. Ikä teki tehtävänsä, kovalla alustalla en pystynyt olemaan polvillaan kivun takia.

 

Poika osti vuosia sitten haulikkooni punarengastähtäimen. Kun otus oli renkaan sisällä tähtäyksen aikana, osuma oli varma. Laite vaati kuitenkin jonkun verran valoa. Muuten rengas ei erottunut.

 

Varasin kaksi volframihauleilla ladattua patruunaa jahtiin. Niistä minulla oli hyvät kokemukset.

Haulit lävistivät heinäsorsan sopivalta matkalta. Pari – kolme haulia löytyi siivotessa sorsien luista. Ne olivat säilyneet täysin pyöreinä.

 

Testiammunnassa käytin haulien kovuuden vuoksi sylinterisupistusta. Kuvio oli tiheä ja tasainen sekä haulien läpäisy kahdeksan millin vanerilevyyn erinomainen. Koska yleensä ammun vain muutaman laukauksen vuodessa, siirryin kokonaan näihin kalliisiin, mutta hyviin patruunoihin.

 

Melkein kaksi päivää kestänyt tuisku ja sen vaatimat lumityöt siirsivät vahtimisen aloittamista. Sen jälkeen ennuste näytti parempaa.

 

Kuitenkin tuuli kävi lounaan kantilta eli osittain ruokintapaikkaan päin. Se tiesi sitä, että pientäkään ääntä ei saisi kuulua jäniksen korviin.

Kameran kuvista selvisi, että jänis viipyi paikalla vain viisi minuuttia kerrallaan. Sitä ei voinut tietää, käykö vain yksi rusakko syömässä vaiko yön mittaan useampikin.

 

Noudatimme vaimon kanssa tavallista rutiinia, ettei jänis pelästyisi muutosta entiseen.

Talon päädyssä paloi rappusten kohdalla, valokatteen alla ulkovalo. Toinen ulkovalo paloi takkahuoneen oven kohdalla, mikä oli pohjoiseen päin. Takkahuoneessa ja tuvassa paloivat valot, koska luemme tai katselemme ohjelmia Areenasta joka ilta melko myöhään.

 

Lähdin runsaasti vaatetta päällä vahtiin viittä vaille iltakahdeksan. Päässä oli pipo ja kaulalla leukaan asti ulottuva putkihuivi. Tummat pakkashanskat vedin käsien suojaksi. Latasin haulikon yhdellä patruunalla kodinhoitohuoneessa. Varapatruunan panin paksun, tummanvihreän fleecetakin taskuun.

 

Odottaminen tuntui pitkältä, mutta jännittävältä.

Etualalla näkyivät pihlajista riippuvat lintujen ruokinta-automaatit. Taustalta erottui noin kahdeksansadan metrin päässä maatilan navetan valaistu ikkunarivi tummaa metsää vasten. Taivas oli vahvasti pilvessä.

 

Oven yläpuolen raosta näkyi, miten tuuliviiri osoitti keskimäärin lounaaseen, mutta välillä äkilliset virtaukset heittelivät tuulen osoitinta kaakon ja lännen välillä ennalta arvaamattomasti. Lintulauta näkyi keikkuvan koko ajan tuulessa.

Olin ruokkinut jänistä jo viikon ajan salaatilla ja pähkinöillä. Salaatin lehdet erottuivat vahtipaikalle tummana kohoumana lumipolanteen päällä.

Ase lepäsi työpukin päällä. Sen alla oli suurikokoinen auton pesusieni. Kokeilin, miten saan paksun talvihanskan ääntä aiheuttamatta oikeasta kädestä pois. Se sujui, samoin aseen suuntaaminen.

 

Olin istunut jo melkein tunnin ajan hiljaa vahtipaikalla.

Piti alkaa tehdä kylmän takia lapojen jännitys- rentoutusliikkeitä. Nyrkistelin vuorotahtiin molempia käsiä viidenkymmenen liikkeen sarjoissa.

Kolmas sarja oli juuri alkamassa, kun paikalle ilmaantui kuin tyhjästä suuri jänis. Sydän otti ylimääräisen spurtin.

Jänis kapsahti kaksi kertaa istumaan, ja sen korvat peilasivat ympäristön ääniä. Sitten se kävi matalaan syöntiasentoon.

 

Suuntasin aseen otukseen. Vaikka kuinka yritin terästää näköä, punaista tähtäimen rengasta ei erottunut. Se oli ikävä yllätys.

Koetin tähdätä laitteen tähyslasin kautta, mutta aseen jyväkään ei erottunut.

Olin kuitenkin varma osumasta ja ammuin. Suuliekki häikäisi näköä, mutta erotin kuitenkin, miten suuri jänis rauhallisesti poistui koillisen suuntaan.

 

Kävin hakemassa sisältä valovoimaisen taskulampun ja sen valossa etsin lähiympäristön. Ei osuman merkkejä. No, jos heti olisin osunut, kyseessä ei olisi metsästys, pohdiskelin.

Huomasin lumipenkassa haulien jäljet puoli metriä liiaksi vasemmalla. Korkeus oli oikea.

Riistakameran mukaan jänis kävi seuraavina öinä paikalla vain aamuyöllä. Silloin sen käyntiaika vaihteli puoli kahden ja puoli viiden välillä. Lisäksi oli liian kylmää vahtimiseen.

 

Kävin kaikki aikaisemmin käytössä olleet vaatteet sekä vielä haalari lisälämmitimenä vahtimassa jänistä viisi kertaa kaksi tuntia kerrallaan. Otin puhelimen mukaan nähdäkseni siitä ajan. Jänis ei tullut, vaikka kuinka niin toivoin.

 

Riistakameran mukaan jänis alkoi käydä syömässä salaatin lehtiä - ja myös vanhentunutta salaatin loppua epäsäännöllisesti. Välillä se jätti tulematta. Tuntui, että sen varovaisuus ja viekkaus lähestyi ketun ominaisuuksia.

 

Niin päivät kuluivat, ja jahdin luvallinen aika hupeni.

Toiseksi viimeisenä päivänä päätin vielä yrittää. Se oli 28. helmikuuta.

Oli karkausvuosi, koska vuoden luku oli kahdeksalla jaollinen. Viimeinen päivä oli kahdeskymmenesyhdeksäs.

 

Ensimmäisen pettymyksen jälkeen hoksasin, että valon on tultava tähtäyssuunnasta kohti punarengastähtäimen haulikon perän puolella olevaa valokuidun päätä.

Pilkkopimeässä käytävässä punainen rengas näkyi erinomaisesti.

Kevyessä otsalapussa on kolme eri kirkkausastetta: yhdellä painalluksella himmeä, toisella painalluksella kirkkaampi yleisvalo ja kolmannella erittäin kirkas.  Tämän asennon käyttö syö eniten pikkuisen akun virtaa. Himmeänä valo riittää yhtäjaksoisesti 13 tuntia.

 

Teippasin mustalla eristysnauhalla otsalampun niin, että ykkösasennolla valo tulee kapeasta pystysuorasta raosta. Silloin hämärässä erottui punainen rengas sopivasti, mutta ei kovinkaan kirkkaana.

 

Hiivin vahtipaikalle vasta iltakymmeneltä. Pelkäsin sitä, että jänis huomaa otsalampun valon sytyttämisen, mutta ilman sitä ei voinut tähdätä.

Iltatuuli näytti taas tulevan lounaasta. Välillä tuuliviirin kärki siirtyi äkisti kaakkoon, ja välillä se näytti pitkän aikaa länteen. Jotain pyörteitä oli ilmassa, koska lintulauta pyöri ja keikkui levottomasti.

Maatilan navetan valorivi näkyi yhä. Arvelin mielessäni, että isännät saattavat pitää valoja päällä läpi yön. Sähkön kulutuksen hinnan voi vähentää verotuksessa.

Minun lapsuudessani 1950- luvulla navetoissa ei ollut kenelläkään valoja yöllä. Maatiloilla ei ollut minkäänlaista valon pilkahdusta, vaan ihmiset ja eläimet nukkuivat pimeässä, mikä on luonnollista.

Kokeilin varovasti tähtäämistä. Jostain syystä punainen rengas oli heikompi kuin täysin pimeässä käytävässä talon sisällä. Kummallista. Renkaan kyllä erotti, kun sitä rauhassa haki. Sammutin otsalampun, ja keskityin vahtimaan.

 

Naapurin suunnasta, oikealta sivulta näkyi kirkasta valoa ja kuului auton moottorin surinaa. Koillisen suunnassa on naapurilla autojen, traktoreiden, kaivureiden ja muiden koneiden huoltohalli. Siellä palavat valot usein myöhään, sillä naapuri on ahkera. Auton oven lumpsaus kuului pian tuulen päältä alle sadan metrin päästä.

Kolmen vartin vahtimisen jälkeen kylmyys alkoi hiipiä puseroon.

Aloitin taas lapojen ja käsiterien jumpan, kuten aikaisemminkin. Touhu oli äänetöntä, ja se tehosi selvästi aina vähän aikaa.

Haukotutti. Arvailin, joko tunti olisi kulunut. Kurkistin oven ylitse tuuliviirin liikkeitä. Yhä tuulen osoitin teki työtään herkästi. Siinä on akselina polkupyörän etuakseli. Laitoin sen laakerit vuosia sitten täyteen punaista, raskaan ajokaluston veden kestävää vaseliinia. Mekanismi on yhä hyvin herkkä.

 

Kun suuntasin katseen ruokintapaikan suuntaan, juuri silloin loikkasi iso rusakko pohjoisesta päin syönnökselle.

Minulla alkoivat tarkoin ennakkoon ajatellut, varovaiset liikkeet: sivulle katsoen otsavalon sytytys, ja hetken odotus, oikean käden hanskan pois ujutus ja aseen varmistimen vapauttaminen.

Jänis näytti ruokailevan ainoastaan hetken aikaa. Se kääntyi idän suunnalle ja matalana se puuhasi salaatin lehtipino selkänsä takana. Ottiko se kasasta yhden lehden ja nautti sitä siinä?

Tähtäsin huolellisesti, mutta vaikeutena oli heikosti erottuva punainen rengas. Onneksi jänis ei liikkunut, vaan oli sopivasti sivuttain. Ammuin heti, kun näin, että otuksen pää ja rintapuoli olivat renkaan sisällä.

Osuma!

Riensin nopeasti tyhjä haulikko kädessä katsomaan saalista. Se potkiskeli vähän, mutta kuoli pian. Verta valui polanteelle pääpuolesta.

 

Vein aseen sisälle ja vähensin vaatetta sekä vaihdoin vanhan, mutta valoteholtaan hyvän otsalampun himmennetyn tilalle.

Otin jänistä kiinni takajaloista ja vein sen auton peräkonttiin. Olin sopinut ystävän kanssa, että voin tuoda saaliin – jos sellaisen saan – miten myöhään tahansa. Kello oli kotoa lähtiessä jo kymmenen yli yhdentoista. Tunnelma oli hyvin mukava, melkein riemullinen. Milan Kundera ilmaisi saman asian kirjoittamalla Olemisen sietämättömästä keveydestä.

 

Arvioin rusakon painoksi yli neljä kiloa. Ystävä tuli iloiseksi.

Kotiin tultua kävin heti käsiksi kaikille metsästäjille tuttuun rituaaliin eli aseen huolelliseen puhdistukseen ja öljyämiseen. Tämä toimi on ollut minulle aina mieluinen enkä ole jättänyt sitä koskaan seuraavaksi päiväksi.

 

Riistakameran käyttöä jatkettiin. Kuvista selvisi, että saaliiksi saatua tuntuvasti suuremman näköinen rusakko alkoi käydä paikalla jo kahden päivän päässä.

Mutta, se lekotteli jo lain suojassa, eikä sen tarvinnut pelätä vaanivan metsästäjän laukausta.