Pipsan ensimmäinen

 

Kuu oli vaihtumassa ja Pyhien miesten päivä lähestyi. Nykyään sanotaan vain Pyhäinpäivä. Syy lienee joka paikassa korostettavan tasa-arvon.

Pyhillä tarkoitetaan pyhimyksiä. Niitä ovat apostolit ja Jeesuksen äiti, Maria, apostolien opetusta saaneet kirkkoisät ja kristinoppia tulkinneet viisaat kirkon opettajat. Hildegard Bingeniläinen on yksi harvoja naispuolisia pyhimyksiä. Hän näki lapsesta asti näkyjä hereillä ollessa. Hildegard sävelsi kirkkomusiikkia, teki raskaita saarnamatkoja, kirjoitti tekstejä, oli mystikko ja luostarin priori.

Miehistä muistiin on jäänyt Ignatius Antiokialainen. Hän kutsui itseään Theoforokseksi. Se merkitsee Jumalan kantamaa. Arvellaan, että juuri häntä Jeesus piti sylissään, kun hän siunasi lapsia ja kehotti aikuisia tulemaan uskossaan lasten kaltaiseksi. Ignatius kärsi marttyyrikuoleman keisari Trajanuksen aikana Colosseumissa petojen repimänä.

Ignatius nautti Pietarin ja Johanneksen opetusta nuorena. Samaa opetusta oli antanut Johannes Papiaallekin, joka on toinen tärkeä varhaiskirkon johtaja. Kuolema kohtasi hänet Smyrnassa.

 

Hirvijahti oli ollut pari viikkoa tauolla. Odoteltiin ensilunta. Sitä tuli lauantaiksi, joka edelsi Pyhäinpäivää. Lumet eivät nyt hirvimiehiä auttaneet. Päätettiin lähteä Pyhän pitoon vanhan tavan mukaan.

Jo kello neljäntoista maissa Jussi oli kotona. Pipsa oli innostunut isännän paluusta. Pipsa oli vasta kahdeksan kuukauden ikäinen, mutta siltä oli ammuttu jo teeriä. Jussista näytti, että tässä voisi ehtiä vielä pienen pyörähdyksen tehdä, mutta sukkela piti olla, koska marraskuun päivä on lyhyt.

Haulikonpatruunoita hirviliivin taskuun ja pari lintupatruunaa raskasta yleisluodikkoa varten housun taskuun. Hirvipuhelin haittasi lähtöhötäkässä sen verran, että mielijohteesta Jussi jätti koko liivin eteisen naulaan.

Pipsa otti etuistuimelta- niin sanotulta apukuskin tai pelkääjän paikalta – sijansa, ja Jussin lavapaku kaartoi metsästysmaiden suuntaan. Vaistomaisesti auton keula kääntyi Kommion suuntaan.

Paikan maine entisinä aikoina oli sama kuin Lapin Sompion. Kommiossa asusteli riista. Siellä oli marjoja ja vaikka mitä, kuukkeleitakin.

Sieltä sai viime vuosisadalla kirkasta viinaakin, jota Kommion Miina valmisti parhaalla taidollaan.

Miinaa ei tuomittu pitkään aikaan, koska kansa suojeli häntä. Hän sai rauhassa pitää huolta suuresta lapsikatraastaan. 

Mies oli joutilas istumaan linnassa tuomiot kotoa löytyneestä ei- valtiollisesta viinasta. Mies oli samalla – yleensä talvisaikaan – poissa kotoa syömästä, mikä helpotti Miinan taloutta. Mitäs sillä miehellä enää tekisi? Sehän on vain siinä syömässä, totta tosiaan.

Mutta, maailma on niin rakennettu, että aina löytyy hyvällekin tyypille kavaltaja, kuten luemme uudesta Testamentista. Miinakin sai lopulta passituksen naisvankilaan. Tarpeellinen hengäsdystauko hektisen työputken välillä, toisaalta.

 

Kun Jussi oli ajanut kolmesataa metriä Kommion tietä kohti Pienrististä, tien oikealta puolelta lähti metso pakolentoon. Pipsa nosti etupenkillä metelin.

Tien levikkeelle päästyä sen kaulaan piti panna gepsipanta. Sen asennus oli vaivalloista, koska koiran kiihko riistan perään oli suuri. Pipsa pyöri kuin väkkärä, kun sen olisi pitänyt seisoa paikallaan. Koira ryöstäytyi isäntänsä puolen ovesta heti maastoon eikä jäänyt odottelemaan käskyjä.

Muutaman minuutin kuluttua alkoi kuulua haukku. Älypuhelimen ruudulta näkyi, että Pipsa oli äänessä sadan viidenkymmenen metrin päässä tieltä.

Jussi veti haulikon auton takatilasta ja aikoi ladata sen. Mutta, patruunoita ei löytynyt. Silloin välähti mielessä, että haulikon panokset hän oli työntänyt hirviliivin taskuun. Liivi oli nyt kotona, eteisen naulassa. Semmoista jälkeä se tuottaa, kiireen touhotus.

Löytyi sentään kivääriin kaksi vaivaista lintupatruunaa. Ase oli ollut päivemmällä hirvijahdissa. Kiväärin päällä on maksimissaan kaksikymmentä kertaa suurentava laatukiikari äärimmäisen tarkkaa ammuntaa varten, kun matka oli pitkä. Ase on raskas tarkkuuskivääri. Sitä ei vaellusmetsästyksessä viitsi raahata sen painon vuoksi mukanaan. Passiaseena se on paras mahdollinen. Kotona on vaellusjahtiin kevyt lintukivääri. Siinäkin on erinomainen kiikaritähtäin.

Pipsan kiihkeä haukku pauhasi hiljaisessa metsässä kuin kosken vuo.

Hiipiminen onnistui. Siinä kasvoi kaksi puuta peräkkäin, kuusi lähempänä. Se peitti toisen puun, johon koira haukkui koko ajan. Jussilla oli koiraan matkaa alle kolmekymmentä metriä

Tähystämällä kiikarin läpi ei näkynyt riistaa. Koiran merkkaus tuntui silti vuorenvarmalta.

Uudemman kerran tähystämällä näkökenttään ilmaantui metson pää, kun lintu kurkotti koiraa kohti ja uhmasi narskuttamalla sitä.

Jussi päätti ampua päähän.

Kun laukaus pamahti, pää hävisi näkyvistä. Pipsan haukku jatkui katkeamatta. Metso ei – ihme kyllä  - paennut vaan alkoi uudelleen kurkotella koiran suuntaan.

Nyt ei ollut kiirettä. Jussi arvioi linnun hengen paikkojen sijainnin. Viimeisen patruuna paukahti. Samassa höyhen- ja lumipilvi pöllähti. Metso putosi alas uudelle lumelle. Pipsa vartioi saalista terävänä.

Luoti oli hipaissut oksaa, koskapa toisesta lentolihaksesta puolet oli haihtunut pois räjähdysmäisessä ilmiössä. Sen aiheutti poikittain tai muuten epävakaasti lentävä luoti. Paistilihoja jäi jäljelle aivan riittävästi kotiin vietäväksi.

Metso saattoi olla saman kevään tulokas. Sen elämä oli lyhyt. Luonto on kanalinnuille kova: koko pesueesta elää seuraavaan kevääseen asti vain kaksi alueella, jossa ei metsästetä. Taudit ja pedot surmaavat suurimman osan. Nyt yksi ottajista oli Jussi Pipsansa kanssa. Se oli pikatyö, jota naisten kanssa puuhatessa on suurin surmin vältettävä.

 

Lumitiikeri

 

Veli muisteli, että on lunta ollut joskus yhtä paljon kuin nytkin. Oli talvi kahdeksankymmenluvulla, jolloin hän ja isä koettivat puurtaa hankintakaupan savottaa puolentoista kilometrin päässä.

Jokaisen puun juurella oli pitänyt tehdä lumityöt ensin. Moottorisahan pakokaasu tuntui menevän lumikuopassa päähän. Särky oli valtimon pulssin tahdissa iskevä kiusallinen jyskytys.

Hevonen kahlasi säälittävästi paksussa lumessa. Mutta, kun ketunlenkki kasalta kasalle saatiin ajettua tyhjällä reellä kovettumaan, pahin oli ohitse.

 

Pielaveden aseman viimeinen tulos lumen korkeuden mittauksessa oli äskettäin 103 senttiä. Se on paljon. Paikoissa, johon tuuli ajaa lunta, lukema voi olla paljon suurempi.

Lumen paino on valtava. Järvien jää on taipunut rannoilta lukien alaspäin. Railoista on noussut vettä jään päälle. Nilakalla kuului olevan melkein saappaan korkeus vettä jo alle puolen kilometrin päässä rannasta.

 

Tuli mieleen Jukka L. Mäkelän dokumenttiromaani Lumitiikeri. Talvisodassa tuon nimisen yksikön tehtävä oli lumisessa erämaassa varmistus.

Arnold Majevski ja myöhempi Mannerheim- ristin ritari Yrjö Keinonen olivat päärooleissa kirjassa.

Yksikkö taisteli kovan pakkasen ja lumen keskellä jaroslavilaisen valiodivisioonan ja Moskovalaisen panssariprikaatin elämänlangalla. Tulivoimainen hyökkäävä yksikkö oli pysäytetty Uomaan – tielle. Se oli piiritetty edestä ja takaa.

Lumitiikeri taisteli erämaasivustoilla huolehtien siitä, että apujoukot eivät päässeet perille eikä yksikään tielle jumitetun osaston sotilas välttänyt kohtaloaan eli valkoista kuolemaa nälän, pakkasen ja suomalaisten pystykorva- ja konepistoolimiesten tulituksen vuoksi.

Tuo kirja kiersi koko talven joulun jälkeen talosta taloon luettavana niin, että sain vasta opiskelun lomassa kesällä kirjan käteeni.

 

Katoilla olevan lumen määrä alkoi huolestuttaa. Liesituulettimen torvi oli jo lähellä jäädä lumen alle. Pihatieltä ei näkynyt ilman vaihtotorvia lainkaan. Pyysin poikaa tulemaan avuksi. Hän puhdisti kolalapiolla uhkaavat paikat lumesta.

Puutarhavaja, autotalli, työkaluaitta, klapivarasto, grillikatos ja pihakeinu olivat koonneet päälleen uhkaavan määrän lunta. Lumi tahtoo katoilla painua tiiviiksi, jos se saa olla paikoillaan viikkoja. Lumikerrosta pitää ohentaa toistuvasti talven aikana silloin, kun se on vielä pehmeää. Kovettuneen lumen poisto maasta käsin on vaivalloista.

Hommasin jo kymmenen vuotta sitten Uittokalustolta Wolf Garten- merkkisen teleskooppivarren, jonka pituus on sisään työnnettynä 220 senttiä. Varren maksimipituus vedettynä täyteen mittaansa on neljä metriä.

Varteen saa kiinni oksasahan tai kuusikymmentä senttiä leveän lumen katolta pudotukseen tarkoitetun osan. Sen kulma varteen nähden on hyvin onnistuneesti määritetty.

Lumenpudottimen teräosa.

Osan kuva toisesta suunnasta.

Varren pään kiinnityspaikka. Varren nimi oli ennen Wolf Garten Multi-Star Vario.

Vehkeellä saa turvallisesti maasta käsin poistettua rakennusten katoilta liian lumen. Jos rakennus on korkeampi – kuten autotalli – apuna voi käyttää tasotikasta tai maalarin tikasta.

Kaikkea lunta ei tarvitse saada pois. Vain liiallinen, pehmeä kerros on syytä poistaa. Kolme- tai neljäkymmentäkin senttiä lunta saa jäädä paikoilleen kevääseen asti. Sen itse tehtyjen ulkorakennusten katot kyllä kestävät.

Asennutin talon peltikaton laiton yhteydessä katon etelälappeelle ja osittain pohjoisen puolellekin esteet, joiden tarkoitus on suojella kukkapenkkejä ja ihmisten henkeä, ettei suvi-ilmalla katon lumet hyökkää päälle.

Hyvin ovat esteet toimineet.

Kokenut alan mies sanoi minulle, että esteen pitää olla koko lappeen pituinen. Vain rappusten kohdalle laitettu estin ei auta, vaan koko lappeen leveydeltä irronnut lumi murtautuu läpi ja kenties vie hengen alle jääneeltä.

Autotallin itäpuolen katon lumimäärä oli valtava. Sain taistella kuin lumitiikeri, että sain urakan tehtyä. Ennustettiin plussakeliä seuraaviksi päiviksi, joten työ oli tehtävä.

On tunnustettava, että vanhuus on tullut. Käsien voima ei tahdo enää riittää siihen, että lumi putoisi sillä vauhdilla kuin mieli tekee.

Kaikki muutokset niin kunnossa kuin aistien toiminnassa on viisainta hyväksyä. Vastaan taistelu ei auta tai se johtaa masennukseen.

Muistan filosofi Epiktetoksen ajatuksen, että ihmistä eivät muserra kaiken laatuiset vastukset ja hankaluudet, vaan hänen suhtautumisensa niihin. Antiikin viisaan kanta asiaan on täydelleen oikea ja osuva.

Eino Leino ilmaisee vähän samanlaisen asian sanomalla: Toivoton taisto taivaan valtoja vastaan. Kaikuvi kannel; lohduta laulu ei lastaan.

 

Aina ei mene putkeen

 

Edesmennyt ystäväni Leevi Karsikas oli nuoruudestaan asti innokas metsästäjä. Hän kirjoitti kaksikymmentäviisi kirjaa. Pääosin ne olivat eräkirjoja. On kirjoissa muutakin: rinkkaretkeilyä ja luonnon tarkkailua sekä utopia sähköttömästä yhteiskunnasta.

Karsikas kertoi metsästysseuransa joutuneen kriisiin, kun sen puheenjohtajaksi valittiin etelässä elämäntyötään tehnyt mies. Hän sanoi, että mies osasi järjestötyön kuviot mainiosti. Ehkä hänet siksi valittiinkin. Suurin osa metsästysseurojen jäsenistä haluaa olla rivijäseniä, joille paperisota ja järjestötyö ovat kauhistus. Osaava järjestömies on tärkeä.

Karsikas kertoi, että pian metsästysseuran maat alkoivat muistuttaa tilkkutäkkiä. Vaarantui hirvenmetsästys, joka vaatii jo lain voimalla yhtenäiset alueet. Juuri tässä on maata omistavien kiusantekijöiden herkullinen tilaisuus panna hirvenmetsästäjien asiat sekaisin pahemman kerran. Mikään muu taho kuin metsästysseura ei pysty hoitamaan raskasta urakkaa, jossa täytetään velvoite pitää hirvikanta kohtuuden rajoissa.

Karsikkaan kertoman mukaan uusi johtaja oli käytöksessään kankea. Hän kuulutti jo ovelta maataloon saavuttuaan, että pitäisi uusia metsästysvuokrasopimus. Kärsämäkiset säikähtivät uutta tyyliä. Monet eivät uskaltaneet tehdä sopimusta. Näin seura ajautui kriisiin. Useimmat eivät tykänneet myöskään siitä, että etelästä tullut oli julkikommunisti. Sehän on Kärsämäellä kauhistus.

Ei siinä auttanut muu kuin pitää kriisikokous.

Leevi Karsikas valittiin puheenjohtajaksi, koska hän tunsi useimmat kärsämäkiset. Ennen kaikkea heidän vanhempansa ja jopa edelliset sukupolvet olivat tuttuja. Siksi oli helppo lähestyä ihmisiä ja aloittaa eheytystyö.

Leevi sanoi, että hänellä oli aikaa. Hän tarinoi ja joi kahvia, jos sitä tarjottiin. Puhuttiin aivan muusta kuin metsästyksestä. Maa- ja metsätalous olivat tavallisimmat aiheet. EU oli tapetilla ja arvioitavana. Viimeisenä, juuri ennen pois lähtöä, Leevi kertoi ottaneensa varovasti esille tilan maiden vuokraamisen metsästysseuran käyttöön. Kaikki myöntyivät.

Karsikas mainitsi, että suunnitelma oli, että hän eroaa, kun tehtävä tulee täytetyksi. Tuttu pahe eli vallanhimo kaappasi hänet pariksi lisävuodeksi paistattelemaan vallan huipulla kuuluisassa kärsämäkisessä metsästysseurassa puheenjohtajana. Kiertoteitse hän myönsi senkin. Kyseessä ei ole rikos, vaan ominaisuus kuuluu ihmisluontoon.

Yllä mainitut tiedot hän kertoi minulle. En tarvinnut sen kummemmin udella, koska tuo asia oli minulle täysin tuntematon ennestään. Tarina oli yllätys. Samassa yhteydessä kysyin, onko Karsikkaan omassa suvussa kommunisteja. Hän sanoi, että kaikkia sortteja löytyy.

Todelliseen veriseen vallankumoukseen hän ei uskonut kenenkään olevan valmis eikä pakkovaltaan, mutta sanoi minulle, että valta tekee tehtävänsä ja kilttikin mies voi muuttua hirviöksi. Siitä on monta esimerkkiä maailmalta.

On toinen seura, tästä idän suunnalle päin. Metsää omisti sotaveteraani, joka kuului samaan heimoon kuin tuttuni. Hän vei miehelle monta kertaa hirvipaistin, koska vuokratulle maalle kaatui hirvi. Semmoinen muistaminen on osa suhdetoimintaa, jota metsästysseurat harrastavat.

Nyt veteraani on jo siellä, missä raha ja tavara on menettänyt merkityksensä. Arvion mukaan `tallella siellä`, kuten laulamme paimenpojan laulussa.

Metsäalueen omistavat hänen tyttärensä, jotka ovat iältään lähestymässä seitsemää vuosikymmentä, elleivät ole jo sitä täyttäneetkin. Kumpikin ovat vanhoja piikoja. Semmoiset ovat joskus tuittupäisiä. Heitä on lähestyttävä varovasti.

Kävi niin, että seuran toimihenkilö lähetti kirjeen liitteenä paperin metsästysvuokrasopimuksen uusimista varten. Semmoinen kuuluu olevan nykyään tapana. Minusta se on huono tapa. Käynti paikan päällä on aina paras, jos matka on jotenkin kohtuullinen. Kirjeeseen oli lähettäjä pannut sarvikuonon kuvan. En saanut selville, miksi.

Sarvikuono on lihava. Sen pää on suorastaan ruma. Kummastakaan jutusta eivät naiset tykkää. Oliko kuva jonkinlainen vihje?

Pahinta lienee ollut sarvikuonon sarven symbolinen merkitys.  Eläimen sarvesta valmistettua rohtoa käytetään Kiinassa ja itämailla potenssia vahvistavana lääkkeenä. Sarvikauppa – joka on laitonta – on vienyt sarvikuonot sukupuuton partaalle. Pystyssä tököttävä sarvi symbolisoi miehen paritonta elintä.

Sarviuutteen teho perustuu uskoon, että sen avulla mies kykenee toistuvasti sukupuoliyhteyteen. Länsimaisten tutkimusten mukaan tuo tärkeä teho puuttuu kokonaan.

Sänkyhommiin on suuri halu naisillakin, koska Luoja on järjestänyt asiat niin, että muutoin ei synny uusia ihmisiä.

Arvelen, että vanhat piiat – niin sanotut ylijäämänaiset – olivat jääneet ilman äitiyden onnea. Se voi olla todella kipeä asia heille. On siis varomatonta panna sarvikuonon kuva metsästysvuokrasopimuksen liitteeseen.

Kirjeeseen ei tullut vastausta säälliseen aikaan. 

Kun toinen, mutta paljon kokeneempi metsästysseuran aktivisti soitti maan omistajille, nämä olivat hyvin vihaisia eivätkä suostuneet `ikipäivänä` tekemään uutta vuokrasopimusta. Syy on ilmiselvästi loukkaava kuva.

Aina ei mene putkeen, sanotaan. Joskus tulee paha moka, jonka vaikutuksia ei ole mahdollista edes aavistaa ennakolta.

Naisten kanssa asiointi vaatii muutenkin erityistä tahdikkuutta ja herkkyyttä sekä taitoa. Naiset ovat vallan ihania, kun yhteistyö sujuu, mutta itse pirun kaltaisia, kun heidät suututtaa.

En tiedä yhtään järkevää keinoa, miten sovinto on aikaan saatavissa.

Puolet avioliittoon vihityistä eroaa, kun on loukattu liian paljon herkissä asioissa.

On rikottu luonnoltaan perustavaa laatua olevia katsomuksia parisuhteessa. Seurauksena on tuhoava viha, joka kalvaa ja syövyttää sielua kauan aikaa, jopa kuolemaan asti. Ei ole kysymys pikkuasiasta.

 

Tarkkailua

 

Tämä talvi on ollut kovin luminen. Alkaa olla vaikeaa saada lunta pois kulkureiteiltä, koska penkat ovat korkeat. Lumenviskuukoneen voimakaan ei enää oikein riitä, vaan osa sen sinkoamasta suihkusta vyöryy takaisin.

Onneksi naapurin Kari käy traktorin voimalla puhdistamassa autotallin edustan ja vähän pihapolkuakin.

Onko se paholainen vai mikä, joka yhtenään kuiskaa korvaan, että osta vain vähän alle kaksituhatta euroa maksava Toro- lumilinko.

Vaimon sisaren mies kehuu vanhaa Toroaan. Olen kerran käynyt katsomassa, kun hän esitteli sen tehoa ja vaivatonta käyttöä. Siinä on joustikillä ohjattavissa lumen lentosuunta ja teho riittää lingon kidan paksuisen lumikerroksen poistoon kertatyönnöllä. Nyt näissä lingoissa on vetokäynnistyksen sijaan jo sähkökäynnistys. Se helpottaa iäkkäiden tai käsivammaisten sekä naisten starttaamista. Linko on niin sanottu kaksivaihelinko. Sitä sanotaan parhaaksi.

Runsaasti lunta takapihalla.

Kun mennään itää kohti, lumen määrä lisääntyy. Olen nähnyt riistakameran kuvista, miten mökin katolla lumen määrä kasvaa jatkuvasti. Vielä piipun pituus juuri riittää, mutta pian on käytävä poistamassa lunta. Sitä ei ole koskaan ennen tarvinnut tehdä.

Kun metsästyskaveri puhdistaa mökkitien, riistakamera ottaa pari kuvaa. Joskus tiaiset tai jänis ravistavat lähettävän kameran unestaan hereille ja töihin.

Kinos ulottuu jo samalle tasolle kuin puuvaraston räystäs.

Odottelin runsaan kuukauden, kun uusien silmälasien linssejä hiottiin.

Lähetys tuli eilen. Paketissa oli normaalit käyttölasit, jotka tuntuvat hyviltä. Lisäksi halusin erilliset lukulasit, koska luen paljon kirjallisuutta sekä uutisia tietokoneen kautta.

Yleislasien mallin valitsin itse antamatta naisten puuttua asiaan.

Tiesin, että tämmöinen paketti on kallis. Lasku tuli erikseen kirjeessä.

Kun avasin arvoituksellisen kirjeen, lopullinen totuus paljastui. Ei mitään armoa eikä alennusta. Ei semmoista kyllä luvattukaan.

Kyky nähdä tarkasti on tärkeä. Silloin koko ruumis on valoisa eikä pimeä, kuten Raamatussa sanotaan. Näen jopa nypätä tikun veljeni silmästä, jos semmoinen tulee ongelmaksi joskus.

Lukulasit ovat yksinkertaisen tyylikkäät. Moni voi olla toista mieltä, mutta sen voin helposti sallia.

Rahojen määrä tässä huolestuttaa. Jo tuli ensimmäinen auton vakuutusmaksu ilman varoitusta. Määrä, joka on maksettava, on kohtuullinen.

Mutta, kunhan vakuutusyhtiön herrat havaitsevat, että tällä tyypillähän on myös vanhassa autossaan kasko, silloin menee tiukalle.

Olisiko aloitettava vesipaasto eläkkeen maksupäivään asti? Se merkitsisi kolmentoista päivän urakkaa.

Muistuu mieleen velimiehen resepti, jonka hän antoi yhdelle naapurilleen, joka ei meinannut millään toipua polvileikkauksesta. Kirurgi yliopistosairaalassa oli sanonut leikatulle, että olisi hyvä pudottaa painoa, niin kuntoutus sujuisi paremmin.

Velimies oli silloin antanut oman reseptinsä painon pudottamiseen: ”Herkii syömästä, saatana!”

Viimeinen sana on kova, mutta sikäläisessä murteessa se tarkoittaa lähinnä `jos vain pystyt`.

Hän itse on solakka ja syö todella niukasti. Se johtuu insuliinihoitoisesta sokeritaudista. Se on siinä mielessä merkillinen, että pitkävaikutteisen ja ateriainsuliinin annokset ovat hyvin pienet. Parin vuosikymmenen aikana ei juuri annoksia ole tarvinnut muuttaa.

Ateriat koostuvat vellistä ja niukasta leivän määrästä sekä järvikalasta, jota hän itse yhä pyytää kalakaverinsa kanssa. Ahventa, kuhaa ja savustettua lahnaa. Kaloja menee aivan läheltä verkkoon.

Olen ihastellut veljen itsekuria. Hän ei osta mitään ylimääräistä koskaan. Katsomukseni mukaan se johtuu kooman pelosta. Veli koki viikon sokerikooman vuonna 2006. 

Siitä herättyään hän ei osannut mitään: ei tullut puhetta, hän ei muistanut ihmisiä, ei osannut kirjoittaa, ei osannut syödä eikä juoda, tuijotti vain.  Kävelykään ei onnistunut. Hän osasi istua tyynyllä tuettuna ja oli pääosin vain pitkällään.

Puolessa vuodessa kehittyivät taidot uudelleen. Se oli suuri yllätys. Nyt hän muistaa vanhat asiat. Veli tuntee moninkertaisen määrän ihmisiä minuun verrattuna, heidän luonteensakin. Vain uuden oppimiskyky ei palautunut entiselleen. 

Olen kysynyt, mutta en ole saanut vastausta siihen, millaiset kauhut hän oli kokenut koomaviikon aikana. Näytettiinkö hänelle helvetti ja sen kammottava tuli?

Olen hyvästä sydämestä tarjonnut sokerittoman pastillin, mutta hän ei ota sitäkään. Itsensä hillinnän mestariluokkaa veli tuntuu olevan. Vain joulun pyhiksi viemäni kylmäsavustettu lohi aivan pienessä pakkauksessa kelpasi, samaten graavisuolattu lohi.

Kunpa pystyisin samaan!

 

 

Metson ampuminen Kokkoniemestä 1963

 

Helmikuu helisti parhaimmillaan. Aamulla oli yli 25 astetta pakkasta. Isä ja minä lähdimme tukinajoon Kymin metsään. Pukeuduimme hyvin ja hevoselle varasimme ylimääräisen loimen ja ruokaa tavallista enemmän.

Kitinä kuului pankko-reen jalasten alta, kun menimme metsään. Tienpohja oli kova ja hyvin jäätynyt pakkasen ansiosta. Hevosen oli vaikeahko päästä tukkien luo. Se joutui ponnistelemaan hangessa kovasti, mutta saimme kaksi kuormaa aamupäivän aikana viedyksi parin kilometrin päässä olevalle laanille.

Kuorma päällä pankkoreen alta jo kuului jatkuvaa kitinää, kun pakkaslumi kirskui painavan kuorman alla. 

Tullessamme laanipaikalle, hevonen oli kuuran peitossa. Se näytti lähinnä valkoiselta ja höyry kohosi sen sieraimista ja selästä. Välittömästi pysähdyttyä isä laittoi kaksi loimea hevosen päälle ja muonapussin sen niskan taakse roikkumaan, jotta se saisi siellä kauroja ja leivänpalasia syödäkseen.

Sillä aikaa purimme kuorman lantroihin ja vikkelästi lähdimme hakemaan uutta kuormaa. Ei pakkasessa voinut seisoskella, muutoin paikat kohmettuvat.

Iltapäivän alussa ajoimme tyhjällä reellä kotiin ruokailemaan. 

Pöydän ääressä istuessamme äiti kertoi huomanneensa Kokkoniemessä metson istuvan korkean männyn latvassa. Emme olleet sitä huomanneet siitä aikaisemmin, koska matkaa oli järven yli yli puoli kilometriä. 

Heti tarkemmin katsoessa musta piste näkyi Kokkoniemen korkeimman männyn latvassa. Silloin isä murahti: Tuotapa kannattaa yrittää vaikkei saisikaan. 

Minä tuumasin, että on mahdotonta lähestyä aukean järven yli. Metso varmasti lähtisi ajoissa lentoon. Kiertämällä lahden ympäri metsiä myöten matkaa kertyisi umpihangessa yli 2km joten mielestäni ei kannattanut lähteä edes yrittämään. 

Isä kuitenkin pyysi että ottaisin pienoiskiväärin ja muutaman patruunan. Jos vaikka rohkea rokan söisi. Syönnin päälle lähdimme ajelemaan rantaan päin. 

Kuvittelin meidän jatkavan edelleen tukkimetsään töihin. Isäpä käänsikin järven jäällä hevosen metson suuntaan. Hän ohjasti Hesselin juoksemaan kevyttä ravia vinosti Kokkoniemen niemen nokan ohitse. 

Samalla hän kuiskaili taktiikasta: Ajan hevosella Kokkoniemen ohi, näin kovalla pakkasella metso tuskin viitsii lähteä lentoon. Metso ei pelkää hirviä eikä hevosia. Sitäpä en ollut kuullutkaan. 

Isä käski nousta valmiiksi ladatun aseen kanssa, kun lähestyimme Kokkoniemeä. Ota sadan metrin ennakko, kuulin vielä neuvon. 

Siirsin pienoiskiväärin takatähtäimen 80 metrin ennakkoasentoon. Olin tarkkuuttanut aseeni aiemmin ja tiesin, että asetukset pitivät paikkansa.

Hevosen ravatessa isä kuiskasi, että hän hiljentää vauhtia tasaisesti,  ja kun hevonen pysähtyy, ammu heti. 

Tähtäsin jo metsoa. Kun reki pysähtyi, kolmen sekunnin kuluttua laukaisin aseen. Kuulin selvästi läpsäyksen, kun luoti osui lintuun. Muutaman sekunnin kuluttua se kallistui ja liukui maata kohti jyrkässä kulmassa. Sinne lintu putosi tiheään kuusi-ja mäntymetsikköön, joka oli edessämme. 

Isä ohjasti Hesselin aivan metsän reunaan. Kahlasimme syvässä lumessa suuren männyn juurelle, jonka latvasta olin metsoa ampunut.

Lunta oli tippunut puun oksilta alas runsaasti, mutta metso oli hävinnyt tipotiehensä. Kiersimme laajallakin alalla etsien metsoa, mutta mitään havaintoa hangessa ei näkynyt. Niin lähdimme tyhjin toimin takaisin tukinajoon. Koko päivän juttelimme hienosta metsästystaktiikasta. Luodin läjähdys oli varma merkki hyvästä osumasta., mutta saalista ei vaan löytynyt.

 

Palatessamme tukin ajosta oli jo niin pimeää, että ei kannattanut lähteä uudelleen etsimään metsoa. Asia kyllä harmitti mieltämme. 

Ilmeisesti lintu oli sittenkin lähtenyt lentoon ja hävinnyt näkymättömiin. Seuraavana päivänä oli myös täysi tukinajopäivä. Metsoa ei ehditty etsimään. Isä tuumasi, että hyvinhän ne lihat pakkasessa säilyvät.

Kolmantena päivänä oli sunnuntai ja lepopäivä. 

Heti päivän valjettua minä hiihdin yksin etsimään metsoa. Puolen tunnin etsinnän jälkeen tulin siihen tulokseen, ettei mitään putoamisjälkiä ollut missään. 

Olin laittanut sukset jo jalkaani, kun huomasin noin kolmemetrisen tiheän kuusen oksistossa pään mentävän reiän, josta lumi puuttui. Silloin palasin kuusen juurelle, poistin lumen oksistosta. Se oli kuin täydellinen kota. Puun  oksiston suojassa köllötti kuin karhu pesässään kuollut ukkometso! Metso oli viime voimillaankin osannut pudottautua kuusen juurelle. 

Minulla oli pollea olo, kun kannoin paistin kotiin. Heti isä plokkasi metson höyhenistä ja äiti paloitteli sen paistiksi ja valmisti siitä herkullisen päivällisen. Sitä riitti useammaksi ateriaksi perunoiden ja puolukan kera herkuteltavaksi.

Siihen aikaan metson metsästys oli luvallista. Nykyään se on ankarasti rauhoitettu, koska niitä on liian vähän. 

Tuohon aikaan ruokaa ei kaupassa juuri ollutkaan, vaan kaikki ruoka hankittiin maaseudulla luonnosta. Pienikin lisä ison perheen ruokapöytään oli iso ilo. 

Saimme loukullakin kesällä jonkun metson. Olin  joskus kevättalvella metsonsoitimella ja sen jännittävämpää metsästystä ei ole. Se oli luvatonta jo silloin, toivottavasi rikos on vanhentunut jo.

Metso on Keski-Suomen maakuntalintu.

 

 

Oravanmetsästystä 1960-1961 talvella

Tunsin poskellani jonkun märän tönäisyn. Olin vielä silmät kiinni, enkä tiennyt mitä tapahtuu. Mutta raottaessani silmiäni huomasin pystykorvan mustan kuononpään kasvojeni edessä. Samassa tajusin, että Mosse oli nuolaissut kasvojani ja herättänyt minut.

Aluksi en tajunnut mistä on kysymys. Katsoessani koiran heiluvaa häntää ja sen kutsuvaa vingahdusta, tajusin että nyt on sunnuntai-aamu. Koira tiesi, että juuri tänä päivänä minä voin lähteä sen kanssa oravanmetsälle.

Ajatella: Koira tiesi viikonpäivän ja sopivan kelin,  milloin voin lähteä lähteä metsälle.

Olin muutama päivä aikaisemmin saanut syntymäpäivälahjaksi pienoiskiväärin. Isä oli sen käynyt ostamassa Kuopiosta 15-vuotispäiväkseni. 

Vaikka marraskuun alkuun oli vielä muutama viikko, niin olin jo ennakkoon harjoitellut metsälle menoa. Mosse tiesi, että vain sunnuntaisin minulla oli lupa lähteä metsälle. Olimme Mossen kanssa käyneet sunnuntaisin ilman asetta harjoittelemassa metsässä.

Odotimme vain marraskuun 7 päivää, syntymäpäivääni, jolloin pienoiskiväärin luvat olisivat taskussa. Koira ja minä olimme silloin valmiit aloittamaan oravanmetsästyksen

 

Sinä vuonna 1960 oli metsissä paljon oravia ja oravannahan hinta oli hyvä,  elokuvalipun verran. Nykyrahassa se on suurin piirtein 10 euroa.

Mosse odotti malttamattomana pyörien jaloissani, kun pakkasin repuuni eväät ja maitopullon. Puserontaskuuni laitoin pienoiskiväärin patruunoita kaksi rasiaa, 100kpl. Täytin pienoiskiväärin lippaan valmiiksi.

Kerroin äidille tulevani illansuussa takaisin, jos oravia löytyy. Reppuuni laitoin myös sanomalehtiä, joihin olisi helppo kääriä ammutut oravat.

 

Päästessämme ulos Mosse ryntäsi riihen ohi menevälle kärrytielle. Se suuntasi riihikallion kuusikkoa kohti, jossa olimme harjoitelleet oravan etsintää. Mosse tiesi tarkkaan missä puissa oravia on ja alkoi haukkumisen jo parikymmentä metriä ennen lähintä puuta. Koiran kuono osoitti terävästi suuntaa, missä orava oli.

Olin harjoitellut aseen käyttöä maaliin ja ampunut käpyjä käsivaralta. Tiesin, että oravaa on paras ampua päähän, jotta kallisarvoinen nahka ei reikiintyisi. Jos nahassa on ylimääräisiä reikiä siitä kauppias maksaa huonon hinnan. Katsoin myös, että oravalla on harmaa talviturkki. Siinä ei saa näkyä punaisia kesäkarvoja. Oli jo myöhäsyksy ja oravat pääsääntöisesti olivat talviturkissaan.

 

Latasin aseeni ja käsivaralta sain ensimmäisellä laukauksella oravan putoamaan puusta. Mosse näki oravan putoavan alaspäin ja se oli kärppänä paikalla. Orava ei ehtinyt edes maahan pudota, kun se oli jo Mossen suussa.

Isäni oli ampunut Mossen haukusta muutaman oravan ja opettanut sen siten, että se ei saa purra saalista. Nahkaan ei tulisi purujälkiä. Koira sai ainoastaan napata niskan puolelta oravaa kiinni. Ennen kuin Mosse oli tämän oppinut, se oli saanut muutaman oravanpureman huulensa läpi. Kieleenkin oli tullut arpia oravien puremista.

 

Mosse oli täysin ammattilainen oravien metsästykseen. Se antoi kiltisti oravan minulle. Minä käärin sen sanomalehteen ja sujautin reppuun. Sen jälkeen Mossea täytyi taputella ja kehua. Annoin sille sokeripalan kiitokseksi. Mosse oli todella innoissaan.

Muutamassa tunnissa olimme saaneet parikymmentä oravaa pieneltä metsäalueelta.  Lähdimme etenemään Kommion suuntaan, jossa oli sopiviä kuusimetsiä. Sieltä tiesin oravia löytyvän. Tuskin meni sataa metriä, kun Mosse aina löysi uuden oravan.  Orava lähti joskus hyppimään puusta toiseen karkuun. Silloin Mosse osasi juosta sen etupuolelle ja pysäyttää sen sopivalla haukulla ihmettelemään koiran touhuja. Minun oli helppo tulla takaa ja tipauttaa taas orava Mossen eteen. Aina muistin palkita Mossen hyvästä työstä.

Löysin laakean kannon, puhdistin sen lumesta ja otin eväät esille. Ensimmäiset suupalat annoin Mosselle ja lorautin maitopullosta pieneen mukiin sillekin juomista. Itse join pullonsuusta. Koiralla näytti olevan melkoinen jano. Niinpä annoinkin lähes puolet maidostani sen litkittäväksi.

Kohta taas jatkoimme innoissamme metsästystä.

 

Olimme molemmat niin innostuneita, että en huomannut ajan kulua. Olin kulkenut useita kilometrejä, kunnes yhtäkkiä huomasin matalassa lumessa omat ja Mossen jäljet. Olin muutamaa tuntia aikaisemmin kulkenut samasta paikasta. Tuli käveltyä täysi ympyrä enkä tiennyt missä olin. Luulin menneeni suoraan länteen, mutta olinkin harhautunut suunnasta. 

Oravia löytyi. Nyt pidin huolta, että kulkisin suoraan ja löytäisin Kymin rajalinjan. Siitä voisin määritellä suunnan kotiin. Vihdoin rajalinja löytyikin ja päättelin puiden oksista etelän suunnan. Lähdin suoraan itään päin vievää rajalinjaa. Mosse löysi vielä pari oravaa. 

Yllättäen äiti käveli kumpareen takaa rajalinjaa minua vastaan. Hän kysyi, että oletko eksynyt, kun näin kauan olet viipynyt metsässä. Ilta oli jo hämärtynyt, ja äiti oli huolissaan lähtenyt minua etsimään. Väitin, että en minä ole eksynyt. Epävarmuudestani äiti varmaankin huomasi, että hukassa olin ollut. Oli mukava palata äidin kanssa kotiin reppu pullollaan oravia. Mosse uhkui vieläkin intoa. 

Illalla isäni nylki oravat tuppeen ja pingotti nahan u-kirjaimen muotoisella pajunoksalla kireäksi. Paju työnnettiin nurinkäännetyn nahan sisäpuolelle ja laitettiin häntä alaspäin roikkumaan tuvan yläosassa oleviin nauloihin kuivamaan.

Mosse seurasi nylkemistä tiiviisti.  Me muut yhdessä koiran kanssa polleana katselimme komeaa nahkarivistöä tuvan seinällä.

 

Jatkoin kaksi kuukautta metsästystä. Joka ikinen sunnuntai-aamu Mosse herätti minut oravanpyyntiin. Jo lauantai-iltaisin Mosse teki minulle selväksi mitä aamulla teemme hyppimällä minua vasten ja vingahtelemalla. Muutaman kerran ulkona se juoksi metsään päin ja osoitti, että aamulla me lähdetään.

Tuli Kuopion tammimarkkinoitten aika. 

Minulla oli 150 hyvälaatuista oravannahkaa. Oli tammikuun loppu ja pakkasta 30 astetta. Aamuvarhaisella pukeuduin hyvin. Nahat oli pakattu suureen säkkiin. Säkin köytin mopedin tavaratelineelle. Laitoin tötterösuojan kasvoilleni. Se esti ajoviiman. 

Oli se kylmää kyytiä, kun ajoin 30 kilometriä Karttulan nimismiehen toimistoon. Olin toimiston ensimmäisiä asiakkaista sinä aamuna. Poliisilla oli ranne puutuneena, kun hän löi joka ikiseen oravannahkan kuonoon niitin laillisuuden merkiksi.

Isäni kanssa menimme hevosella Kuopioon markkinoille. Kannoin suurta oravannahkasäkkiä. Oli kireä pakkasaamu Kuopiossa, mutta tunnelma oli mitä leppoisin. 

Oli uskomaton näky, kun hevoset höyrysivät torin laitamilla ja lähikaduilla. Perimätiedon mukaan paikalla oli lähes 2000 hevosta. Ihmisiä parveili torin seudulla moninkertainen määrä. 

Suuri toriaukio kuhisi myyjiä ja ostajia. Helppoheikkien huudot kaikuivat joka puolella. Erilaiset ostomiehet kutsuivat luokseen. Isäni kävi useamman nahanostajan pakeilla neuvottelemassa hinnosta. Ostaja tarkasti nahkojen laadun ja kertoi hintansa hyvälaatuisille sekä heikompilaatuisille nahoille.

Vihdoin löytyi tanskalainen nahanostaja, joka tarjosi parhaan hinnan. Niin kaupat syntyivät.  Kirkas pullokin siellä taisi hölskähdellä kaupantekijäisten kunniaksi. Isännät oli hilpeällä tuulella. Poliiseja käveli torilla, mutta eivät he juuri pulloja huomanneet.

Saaduilla rahoilla ostimme hevostarvikkeita, vaatteita, muutamat kengät. Olimme yötä sukulaisten luona. Vielä seuraavanakin päivänä teimme torilla ostoksia.  Lähdimme aamupäivällä paluumatkalle kotiin. Ajoimme hevosella osan matkaa Kallaveden  jäätä pitkin. Matkaa oli suurin piirtein  40 kilometriä yhteen suuntaan.

 

Kiusallinen tyyppi

 

Oli saman järven vastarannalla mökki jo, kun minulle valmistui oma tukikohta metsätilan hoitoon. Sinne rakensin hirsistä itse työvälineille sään suojan sekä kaksi halkovarastoa. Nämä ovat pystymetsästä valmistetut vanhan ajan heinäladon malliin.

Silloin vielä sain työtä aikaiseksi, vaikka selkä oli jo hyvää vauhtia menossa romuksi.

Nythän se on jo neljä kertaa operoitu. En kuitenkaan luista pihatöistä sen livulla. Joka vuosi koen useita kipuvaiheita, jotka ovat vaivalloisia, mutta en tee niistäkään numeroa. Hiljainen kärsimys on minun lajini, eräänlainen kilvoituksen polun kävely. Toistaiseksi olen vielä sen kestänyt. Jo lapsena sain kotona kasvatusta lusmuilua vastaan. Työn pakoilua pidettiin petoksen kaltaisena toimena. Tietysti nyt – aikuisena – olen luistanut pölyn imuroinnista, koska minun työni jälki on tuomittu etenkehaiseksi. Salaisesti olen asiasta mielissäni. Tämä on rehellisyyden nimessä sanottava.

 

Heti alussa, kun nautimme uuden mökin saunan löylyistä ja marjastimme ahkerasti sen läheisyydessä, havaitsin, että vastapäätä kolmen sadan metrin päässä asustelee outo mies.

Hän tuli rantaan noin kolmenkymmenen metrin päähän mökin portailta jatkuvasti niin, että siihen muodostui veneen pitopaikka. Lupaa hän ei kohteliaisuuden vuoksi kysynyt koskaan. Hän etsi ja poimi kantarellit käytännössä mökkipihasta.

 

Mies luuhasi jatkuvasti pitkin metsätilan metsäalueita ja poimi sieltä marjat. Kerran poika ja vaimo menivät poimimaan mustikoita. Kun he tulivat poimimaan marjapaikkaan, mies lähti pakoon. Pojaltani, joka palveli rajavartiostossa varusmiehenä, ei tyyppi pystynyt juoksemalla karkaamaan. Poika sanoi kertoneensa tyypille, että halusi vain katsoa, minkä verran marjoja on poimittu.

Siitä olisi normaali ihminen ymmärtänyt, että perinteiseen marikkoon ei ole kohtelias tapa täälläpäin mennä. Mutta luuhaus jatkui.

Mies onki yhtenään lähellä meidän lahdella, jossa saunasta käsin kävimme rannassa uimassa. Tuli mieleen, että hän kyttää alastomia naisia nähtäväkseen. Täällä uidaan tavan vuoksi ilman uikkareita saunasta käsin.

 

Tauno V. Mäki, Kekkosen eräkokki ja koko valtakunnan metsästyksen asiantuntija, ylijohtaja maa- ja metsätalousministeriössä, kirjoitti aikoinaan kiusallisesta asiasta: kuinka lähellä voi kalastaa tai laskea verkot, kun naiset saunovat mökillä.  Hänen ohjeensa oli: kun uimaan menevää katsotaan vain navan alapuolelle, ei saa erottaa onko kyseessä mies vai nainen. Se on hyvä yleissääntö.

Tuo mies oli ilmestynyt metsästyskaverin pihaan ja alkanut siitä ylärinteeseen päin röyhkeästi poimia marjoja. Merkillistä.

Eräs maatilan isäntä osti aution mökkipaikan mäeltä. Siellä ei käy halla koskaan.

Mökkipihan kasvimaa oli paksumultainen. Siihen – kauas kaikesta – isäntä perusti mansikkamaan. Oli tarkoitus viljellä myrkyttömästi syrjässä mansikoita.

Maa tuotti oikein hoidettuna kummallisen niukasti.

Isäntä jätti kerran autonsa kauemmas keskelle metsäautotietä ja hiipi paikalle. Tuo yllä kuvattu outo tyyppi poimi kaikessa rauhassa sankoonsa runsaasti hyviä mansikoita.

Seurasi saarna ja puhuttelu. Outo poimija ei tunnustanut mitään, oli vain hieman levoton. Isäntä uhkasi laittaa tien alkuun lukollisen puomin, koska nykyajan rosvo ei yleensä pitkään kävele, vaan ajaa autolla perille asti. Anteeksipyyntöä tai varastettujen marjojen palautusta ei tapahtunut.

 

Ammuimme savikiekkoja omalla maalla metsäniityllä.

Minä heitin käsiheittimellä kiekkoja ja poika harjoitteli lentoon ammuntaa. Taito parani melko nopeasti. Alkoi olla vaikea enää keksiä uusia lentoratoja, joista kiekkoon ei tulisi osumaa.

Isävainajan rinnakkaispiippuisessa Continentalissa oli ottavat piiput. Huollatin aseen sepällä. Seppä lyhensi perää vähän ja korjasi aseen raskasta liipaisua.

Joimme päiväkahvia ammunnan jälkeen kaikessa rauhassa.

Pystykorva nosti rähäkän häkissään. Näin, että pihaan oli ilmestynyt poliisiauto.

Konstaapelit sanoivat, että vastarannan mökin asukas oli soittanut heille. Hän oli valittanut ampumisen melusta. Siellä oli koira kuulemma saanut ihan sokin runsaan tuliaseella ammunnan vuoksi.

Näytin poliiseille korkean metsän ympäröimän pienen niityn. Kerroin kiekkojen ammunnasta ja ampumasuunnan.

Poliisit pitivät valitusta aiheettomana. Sanoin, että vastarannan mökin koira on aina irti, vaikka sen pitäisi olla kiinni lain mukaan. Se haukkuu joskus ikäväänsä rannalla, kun ketään ihmistä ei näy paikalla. Mainitsin, että kaikkien muiden mielestä mökin omistaja on kummallinen.

Poliisit vetivät kättä lippaan samalla tavalla kuin armeijassa tehdään kunniaa. Toinen heistä sanoi armeijatyyliin: jatkakaa!

 

Kuulin kertomuksia, että maatiloilla, joista karjatalous oli lopetettu, valitettiin, että peltoraunioilta outo tyyppi poimii kaikki vatut eikä kysy edes kohteliaisuuden vuoksi lupaa, mikä olisi normaali käytäntö täälläpäin.

Pari kesää mökki oli kummallisen hiljainen.

Sitten paikallinen asukas kertoi minulle, että lapsiperhe oli ostanut paikan. He käyvät kesäisin Kuopion suunnasta mökillään ja nauttivat luonnon rauhasta, puhtaasta vedestä ja hiekkarannasta.

Entisen omistajan sanottiin vajonneen muistamattomuuteen. Se säälitti minua, mutta toisaalta olin hyvilläni, että aikaisempi minulle täysin vieras toiminta lakkasi.

Ei tarvinnut enää pelätä, että vielä pahempaa tapahtuu, koska emme olleet silloin lomallakaan aina paikalla vaalimassa paratiisimaista seutua, joka on isäni perintöä.

Minua ei tunneta tiukkapipona, ei.

Ei ole minulla mitään marjastusta vastaan minun hallitsemallani maalla. Mutta mökkipihasta marjastusta en hyväksy.

Siitä olemme monena niukkanakin marjavuotena saaneet mustikoita ja puolukoita. Siinä on valoisa männikkö rannalla, johon paistaa aurinko iltapäivällä ja illalla. Yli puolen päivän ranta on varjossa, jolloin yön kosteus säilyy.

Olen vesiautomaattiin kiinnitetyllä letkulla, jossa on suihkupistooli, kastellut hellepäivinä varvustoa ja kukkia sekä pensaita. Marjamäärä on sangollinen molempia lajia, mutta meille tärkeä. Vesi tulee järvestä eli on ilmaista. Tietysti laitteen sähkön kulutus on maksettava. Se ei ole ainakaan vielä kaatanut taloutta.

Moni muukin seudulla on kokenut helpotusta, kun erikoinen kalamies ja marjojen hamstraaja ei enää häiritse taivaallista rauhaa.

On melkeinpä käsien ristiin panon paikka, kun naisetkin saavat rauhassa uida saunasta käsin Eevan puvussa.