Arviointia

 

Olen harrastanut rinkkaretkeilyä nuorempana sekä tottunut liikkumaan luonnossa lapsesta pitäen.

Vieläkin minulla on ehyet ja kunnolliset varusteet reissuun vaikkapa Urho Kekkosen kansallispuistossa. Ne ovat iän vuoksi kuitenkin muisto vain, koska olen realisti: 43 prosenttia elimistön kuormitustehosta on hävinnyt, vähintään. Se voidaan laskea paikkansa pitävällä kaavalla. Erämaata ei saa uhmata.

 

Olen vuosia seurannut hyvin suosituiksi tulleita erävideoita. Suomen suosituin tyyppi – Ali Leiniö – taitaa elää suorastaan tällä harrastuksellaan. Hän on hyvin nopeasti opetellut suunnistamaan, lukemaan karttaa, selviytymään. Hän on vuosien mittaan hommannut sopivat varusteet rinkkareissuihin.

Mies on niitä testannut ja esitellyt netissä, mikä on Leiniön vahva puoli.

Hän selostaa päivätaipaleiden suunnitelman joka aamu, tavoitteen ja näyttää sen useasti kartaltakin. Mies selvittää erilaiset nähtävyydet ja taipaleen reitin hyvin ymmärrettävästi. Sopivasti historiaakin tulee tutuksi. Tykkään Leiniön tyylistä.

 

Vastakohta on lähes puhumaton mies Harri Pulli. Hänen kuvauksensa reissun aikana on kiitettävää. Minua häiritsee se, että monilla reissuillaan hän ei sano sanaakaan. Olisi toivottavaa saada - koska hän on ääriolosuhteetkin kokenut mies – tärkeää tietoa siitä, mikä toimii ja mikä ei.

Kartan kanssa hänen hienoja retkiään on melkein mahdoton seurata, koska mies ei sano mitään ääneen. Hän ei kerro, miten on päässyt lähtöpaikkaan eikä sitä, miten hän pääsee tien varteen ja siitä kotiinsa.

Varusteiden soveltuvuudesta Pulli ei sano mitään.

Joka vuosi hänelle kyllä ilmestyy uusi rinkka, mutta katsoja ei voi tietää sitä, hylkäsikö hän entisen huonouden takia.

Ei toki tarvitse puhua suuna päänä, mutta sopiva informaatio auttaisi monia kokemattomia.

Pullilla näyttää olevan keittoastiat aivan viimeistä huutoa. Yksi niistä ei polta kättä, vaikka sen ottaa pois ”tulelta” heti veden kiehuttua paljaskäsin. Olisi mielenkiintoista tietää mm. tästä enemmän. Sama koskee vaatteita ja varusteita.

 

Koetin ottaa miehestä selvää siksikin, että miten on mahdollista olla vaelluksella vuoden jokaisena kuukautena.

Oulun yliopistossa hän on opiskellut, Turusta kotoisin. Asuu Haukiputaalla. Saanut tietokonekoulutuksen.

Mies vaikuttaa johtajalta ja varsin varakkaalta varusteista päätellen. Erikoista on puhumattomuus ja täydellinen hymyttömyys.

Tulee mieleen yksinäinen susi, jolla ei ole kavereitakaan, mutta voin olla väärässä.

Erätaidot näyttävät erinomaisilta kaikissa oloissa.

Silti tulee mieleen, että eläkeiässä yleensä suositellaan välttämään yksin liikkumista tiettömien taipaleiden takana syrjässä muiden rinkkaretki-ihmisten poluilta.

Jos nilkka vääntyy pahasti tai retkeilijä kaatuu ja lyö päänsä, voi melkein sanoa hallelujaa, sillä puhelinten kuuluvaisuus kairoissa on heikko, jopa olematon. Kaveri tuo turvaa.

Ketusta sanotaan – eläinhän on hyvin viisas ja varovainen – että käy se viisaskin vipuun.

Kriisi erämaassa tulee aina yllättäen. Siellä voi iskeä keuhkokuume, aivokalvontulehdus tai jopa verenmyrkytys. Yksin ollessa se on samaa kuin puupalttoon harmaa ja kylmä matka maalikyliin.

 

On ilmestynyt myös entinen hesalainen, Peter Roe, erävideoiden tekoon.

Hän taitaa olla samanlainen eläjä kuin Leiniö. On työiässä, mutta vuotta kohti ei kukaan voi saada niin paljon vapaata kuin jatkuva reissailu vaatii. Ehkä retkivideot ovat jo uusi ammatti hänelle?

Roe on hyvä. Hän käyttää outoja ilmauksia, kuten soija, joka tarkoittaa hikeä. Muu ilmaisu on silloin tällöin värikästä.

Retkien kuvaus, äänitys ja selostus ovat huippuluokkaa.

Roe uskaltaa sanoa selkeästi, onko kuljettu taival vaivan arvoinen.

Varusteet ovat tälläkin miehellä viimeisen päälle.

Mukana ovat silloin tällöin vaimo ja kaksi lasta, sekä niin sanottu retkipuudeli. Se saa hyvää hoitoa matkan aikana. Vaimo näyttää olevan hyvin kiinnostunut luonnon ja eläinten valokuvaamisesta. Sitä ei sanota, onko se hänen ammattinsa.

 

Nettiin on ilmaantunut melkein ryöpsähdyksenä vaellusvideoita. Useimpien puutteena on heikkotasoinen äänitys ja liian levoton kamera. Selostuksen – niukkasanaisenkin - puute on monella paha moka. Joskus kuulee ikävää kielenkäyttöä, mutta se on onneksi harvinaista.

Valmisruuat näyttävät yleistyneen. Pussiin kaadetaan vain kuuma vesi, odotetaan vähän, ja päivällinen tai lounas on valmis. Muoviroskaa syntyy paljon ja se on ikävä suuntaus.

Viimeinkin on herätty siihen, että Saariselkäkin roskaantuu pelottavaa vauhtia. Vasta nyt roskapöntöt on hoksattu poistaa autiotuvilta. Minun retkeillessäni ei pönttöjä ollut lainkaan ja kaikki oli siistiä. Roskaajina suomalaiset ovat heti venäläisten jälkeen hyvänä kakkosena.

Polut näyttävät kuluneen hyvin ikävään kuntoon.

Olisi pitänyt tehdä heti alkuun pitkospuut poluille ja vieläpä paksusta kestopuusta! Näkee, että missä suon yli on pitkospuut, kasvillisuus on erinomaisessa kunnossa.

Kun kiersin porukan kanssa Karhunkierroksen vuonna 1976, soiden kohdalle oli jo ehtinyt muodostua kolmekin metriä leveitä kurakoita, kun pitkospuita ei vielä ollut. Nyt on, ja se on ainoa oikea ratkaisu.

On hyvä, että Suomessa kansa saa retkeillä ja vaeltaa. Salainen palvelu ei hengitä niskaan kuten diktatuurimaissa. Kaupungistuminen kyllä kiihtyy ja luonnon tuntemus katoaa.

Maalaisen on vaikea ymmärtää, että hesalaiselle kilpikaarnamännyn näkeminen on valtava elämys.

Voiman ottaminen ikihongista kädet rungon ympäri kiertämällä, kuten hesalaisilla on tapana, tuntuu maaseudun näkövinkkelistä katsoen lähestyvän suuren mielikuvituksen omistamisen autuutta. Syntiä se ei kuitenkaan liene?

 

Unennäkö yöllä

 

Näin viime yönä merkillisen unen. Edellisenä päivänä siistin kuusiaitaa pensasleikkurilla hikeen asti. Muutakin rasitusta ulkona hyvässä myöhäissyksyn ulkoilmassa oli. Se varmaan antoi hyvän unen.

Aluksi unessa näytettiin puimakone. Se oli selvästi vuosikymmenten takaa tuttu Sampo- kone, keltainen väriltään. Syöttöpään pariovet olivat poissa ja koneelle oli vain ahdas aukko puimalan seinässä. Aukon reunat oli tiivistetty vanhoilla säkeillä ja muilla räsyillä. Näin varmaan haluttiin estää pölyä kiusaamasta syöttäjää.

Puimakoneen toisesta päästä tippuivat lapsuuden aikana pehkut, jotka lietso imullaan sieppasi talteen ja puhalsi puimalan toiseen päähän talteen. Tämän laitteen oli valmistanut Metsä-Ketelä.

Näyssä koneen toinenkin pää oli tiivistetty, ja pehkut tippuivat ulkosalle, hukkaan. Tilassa, jossa koneesta tuli puidun viljan jyvät säkkiin, säkin vaihtaja oli suojassa pölyltä.

 

Nyt uni hyppäsi pienehkön talon pihalle. Se muistutti suuresti Jouko Mielosen kotia.

Aivan lähellä oli ruispelto, joka oli huolellisesti niitetty. Niitospäät olivat hyvässä järjestyksessä, ja tähkissä oli runsaasti jyviä.

Pellon ohi mennessäni otin muutamia tähkiä ja pellon takana irrotin tarkoin talteen jyvät ja söin ne.

Nälkä katosi ja tuli hyvä olo. Samalla tuli mielikuva apostoleista, jotka ottivat tähkiä nälkäänsä suoraan pellosta ja nauttivat siinä vaatimattoman aterian. Se oli Israelissa luvallista kuten kokonaisten tähkien poiminta viljapellolta sen jälkeen, kun sato oli korjattu pois. Tuli voimakas tunne, kuten virressä veisaamme: Sen tien on Herra käynyt loppuun saakka, sen tien on Herra käynyt loppuun saakka, ja nyt hän meille kaikille on elämä ja autuus, on elämä ja autuus.

 

Heräsin. Katsoin kelloa, joka näytti 10.44 aamupäivällä. Olin nukkunut tosi pitkään. Tavallisesti herään seitsemän tai puoli kahdeksan maissa ilman herätyskelloa. Vaimo sanoi huomanneensa syvän uneni eikä ollut raatsinut herättää.

Muistan, että ystäväni Jouko osasi niittää savolais- karjalaisella viikatteella. Niitä takoi urakalla hänen isänsä pajassaan, ja Jouko oli päältä lyöjänä jo poikasena.

Hän kertoi samalla oppineensa kaikki takomisen salaisuudet isältään.

Isä kertoi, mitä missäkin hehkuvan raudan värissä pitää tehdä.

Ahjohitsaukselle oli oma värinsä, jossa rauta muuttui kuin muovailuvahaksi. Tuossa tilassa kaksi rautaesinettä voitiin yhdistää yhdeksi kappaleeksi.

Kun rautaesine karkaistiin, sillekin piti odottaa oma värinsä, jossa työ tehtiin.

 

Jouko kertoi selkeästi kaiken tämän, mutta olen tuon tarkan analyysin jo unohtanut.

Jouko – ja myös isäni – kertoivat, miten rukiin jyvästä kokeiltiin se, milloin piti aloittaa rukiin niitto ja kuhilaille laitto.

 

Jouko neuvoi minulle kanalintujen pyyntiin tarkoitetun rihmasen valmistuksen ja sen rakenteen.

Minun kulttuuripiirissäni lintuja pyydettiin loukulla.

Jäniksiä pyydettiin pisteaitaan jätetyistä sopivan kokoisista aukoista jänislangoilla. Tuollaisen aukon alaosan korkeus tuntui olevan pyynnin onnistumiselle hyvin tärkeä.

Näistä niin sanotuista miesten asioista riitti juttua, kun kohtasimme. Oli hyvin mielenkiintoista vaihtaa ajatuksia työtavoista, jotka meidän molempien lapsuuden elinpiirissä erosivat jonkun verran toisistaan.

Paljon löytyi yhteistä. Semmoinen oli vaikkapa kalatien etsiminen pohjasta. Matikat käyttävät samoja reittejä liikkuessaan pohjakaloina. Niiden reiteiltä on tomumainen pohjaliejukerros hävinnyt, ja siinä on hiekka tai sorakerros paljaana. Sen väri on ympäristöään vaaleampi. Juuri sellaiseen paikkaan pantiin merta tai rysä matikalle, ja kalaa tuli.

Aivan kalapolun vierestä ei mennyt yhtään madetta! Näin periytyvä vanhojen ihmisten tieto siirtyi sukupolvelta toiselle.

Sama tieto koski hyviä ahventen onkipaikkoja ja kutupaikkoja sekä haukien uistimeen ottialueita.

En osaa mitenkään tulkita unen näköä, jossa oli mielenkiintoisia viittauksia Jouko Mieloseen. Oli tasan viikko vaimon sisaren hautajaisista. Myöhäsyksyllä haudattiin myöskin Jouko vuosia sitten.

Muistan yhä tarkasti hänen vaatimattomuutensa sekä pukeutumisessa että käytöksessä. Hänessä oli vanhan ajan ihmistä hyvin paljon.

Jouko saattoi tulla kylään polkupyörällä kymmenen kilometrin päästä ja tuoda samalla muutamia lämpimiä savusiikoja voipaperiin ja sanomalehtiin huolellisesti käärittyinä. Tarinoinnin ohessa nautimme grillikatoksessa savustettua siikaa.

Erikoisempaa aihetta ei tämmöiseen kylässä käyntiin ollut. Se oli menneen ajan herkkää ystävyyssuhteen hoitoa, jossa vaivan näkö ja pienenkin hyvän ja harvinaisen herkun tarjoaminen oli johtavassa asemassa. Arvostin tätä käytöstä. Aikoinaan Mersujen takalasissa oli mainos: Johtavassa asemassa.

Nyt samaa asiaa yritetään hoitaa kylmällä tekstiviestillä. Niin muuttuu maailma.

Johdatus masennuksen tunnistamiseen

 

Mielen masennus elikkä alakulo on kansantauti. Kirjallisuus mainitsee, että jopa 40 % sairastaa elinaikanaan yhden masennusjakson. Kun lievät ja lyhytkestoiset masennuksetkin lasketaan mukaan, mainitaan, että jopa kahdeksankymmentä prosenttia väestöstä kokee tämän sairauden elämänsä aikana.

Masennus on hyvin raskas sairaus, joka kuuluu neuroottisten häiriöiden ryhmään. Se on myös pitkittyessään ja syventyessään hengenvaarallinen, koska potilas on sen alaisena taipuvainen tekemään itsemurhan.

Useasti tauti alkaa reaktiona johonkin menetykseen – kuten läheisen kuolemaan – tai pitkäkestoinen henkinen kuormitus on vienyt työn ilon ja taivaan ranta on muutenkin harmaa.

Masennuksen sanotaan olevan jollain lailla jopa periytyvää, ikään kuin sukutaipumus, kuten viinan yletön ja hallitsematon käyttö.

Sisäisesti masentunut tahtoo vetäytyä omiin oloihinsa. Kaikki tehtävät ja askareet sujuvat hitaasti. Erityisesti liikkeelle lähtemisen kynnys on korkea. On riittämättömyyden tunteita, ja ajatukset askaroivat jopa tuntikausia samoissa asioissa, joihin ei vaan tule ratkaisua.

Entiset harrastukset, kuten liikunta, musiikin kuuntelu, kalastus, metsästys, puutarhan hoito, pihatyöt ja siisteyden vaaliminen kotona putoavat ohjelmasta pois yksi kerrallaan. Maailman tapahtumat ja kriisit lipuvat hiljaa ohitse herättämättä tunteita, jotka muutenkin latistuvat.

On väsymystä, mutta toisaalta unettomuutta. Yöuni – jos sen päästä saa kiinni – ei virkistä kuten se ennen teki. Ruokahalukin vähenee ja vaikeassa masennuksessa paino putoaa selkeästi.

Harvemmin kehittyy lihavuus, mikä kyllä on mahdollinen, koska liikuntaan liittyvät harrastukset jäävät unholaan.  Joskus potilas voi suorastaan ahmia makeita matalan mielialan aiheuttaman ahdistuksen vuoksi.

On tunnettua, että alakuloa yrittää moni hoitaa nauttimalla runsaasti olutta tai paloviinaa.

Alakuloinen ihminen ei kestä vastoinkäymisiä vaan murtuu itkuun joskus pikkuasiastakin. Masentunut voi mielessään odottaa, että voi kun joku huomaisi hänen tilansa, sanoisi jotain hyvää ja auttaisi.

Kynnys avun hakemiseen on useasti hyvin korkea. Silloin mieliala on todella matala ja toimintakyky selvästi heikentynyt.

Me ihmiset menemme liian usein kärsivien ohitse emmekä puutu mitenkään toisen asioihin, vaikka juuri se pelastaisi ajoissa elämälle niin monen.

Meidän kulttuuriin on kuulunut olla sotkeutumatta toisten asioihin. Se opetetaan jo lapsena monissa perheissä, vaikka semmoinen asenne on tuhoisa.

Huomasin aikoinaan virassa ollessani, että useat alakuloiset ihmiset olivat hyvin kiitollisia henkilölle, joka puuttui asiaan ja auttoi vieläpä tilaamaan ajan vastaanotolle.

Saattajaksi lähteminen vastaanotolle on mielestäni suurteko samoin tukihenkilönä toimiminen. Ystävät huomaavat ensimmäisenä mielentilan muutoksen, he kun tietävät tarkoin, millainen masentunut oli ennen sairastumistaan.

Työpaikalla voi olla johtavassa asemassa henkilö, joka tuntuu ynseältä ja luotaan työntävältä. Voi olla töykeyttä ja kuuntelemattomuutta. Helposti kukaan ei tule ajatelleeksi, että kyseessä voi olla ihminen, jolla on krooninen masennus. Alaisen on uskallettua ottaa asia esille. Jos kyseessä olevaan virkaan kuuluu hallintotyötä, pomo voi suorastaan linnoittautua kansliaansa ja muuttua ikään kuin möröksi!

 

Masennuksen diagnosointi on lääkärin tehtävä. Se ei ole helppo, jos potilaan tausta ei ole tiedossa, koska me ihmiset olemme niin erilaisia. Jotkut ovat hiljaisia ja vaikuttavat alakuloisilta, mutta tosiasiassa heidän henkinen maailmansa voi olla hyvin rikas ja valoisa.

Erilaisia mielialan pistetestejä on olemassa. Niitä on syytä käyttää apuna.

Kaikkein tärkeintä on sulkea pois kaksisuuntainen mielialahäiriö. Siihen kuuluva masennus on syvä eikä se parane tavallisella hoidolla. Jos diagnoosi jää tekemättä ajoissa, seuraus on monesti itsemurha. Tunnetuin uhri oli kirjailija Ernest Hemingway.

Lievästi masentunut toipuu, jos hän saa ymmärrystä ja hoitoa ajoissa. Osa toipuu ilman hoitoa ymmärtäväisessä ympäristössä maallikoiden kohdellessa häntä intuitiivisesti oikein.

Tunnetuin kroonisesta masennuksesta kärsinyt oli Englannin kriisiaikojen johtaja Winston Churchill. Hän ei saanut mitään hoitoa, joka oli kyllä siihen aikaan tuntematon muutenkin.

Sir Winston hoiti mielialaansa viinaksilla ja vetäytymällä maaseutuasuntoonsa, jossa hän ulkoili ja maalasi kiihkeästi öljyväreillä. Ei hän huono maalari ollut, ei. Nykyään tiedetään, että liikunta auttaa parantamaan mielialaa.

Churchillilla oli masennuksen aikana lievää sekavuutta ja hyvin jyrkkiä kannanottoja, mikä voi viitata syvään masennukseen.

Alakulo eli masennus on paljon kärsimystä aiheuttava sairaus. Ihminen meinaa ikään kuin jähmettyä ja jäätyä paikoilleen. Ajatukset hidastuvat, ja kyky tehdä päätöksiä on kärsinyt pahasti. 

Kaikki käy hitaan tuntuisesti kuin laulussa Sinitaivas: Pilvet sinitaivahan, pilvet höyhenuntuvin, lailla valkojoutsenen uivat hiljalleen. Pitkän ja mutkallisen välisoiton jälkeen kuuntelija odottaa jo sinitaivaasta kertovaa jatkoa. Sitä ei tule ollenkaan, vaan toinen säkeistö on neljän sanan mittainen, edellisen loppu kerrattuna:  lailla valkojoutsenen, uivat hiljalleen. Tehoton sanoitus, kuten masentuneen työsuoritus.

Hyvä luento

 

Oli tilaisuus katsoa ja ennen kaikkea kuunnella erinomainen luento, jonka netissä piti Markku Tossavainen. Hän on helluntaipappi. Aiheena oli sadanpäämies Cornelius.

Saarna tai luento löytyy osoitteessa: https://youtube.com/. Valitan jos ei tuolla papintodistuksella löydy!

Markulla näkyy olevan taito mennä asiassa pintaa syvemmälle. Hän onnistuu siinä hyvin. Mukavinta oli kuulla, että juuri tapaus Corneliuksesta pappi Tossavainen itse on saanut tarkistaa terveelle pohjalle käsityksensä tästä meidän tavallisesta ja nykyisestä katolisesta kirkosta.

Yleensä kiihkomieliset helluntalaiset pitävät vain itseään osallisena pelastukseen. Mutta, monet erehtyvät siinä, jos ovat antaneet kastaa itsensä toiseen kertaan. Siitä ei selviä minnekään muualle kuin kadotukseen, koska kyseessä on Pyhän Hengen pilkka. Niin sanovat oppineet ja se näkyy jo Nikean uskontunnustuksessa vuodelta 325.

No uskonnon kiemurat ovat monet. Ei ole laiva seilannut tyynissä vesissä, ei.

Ensin surmattiin Johannes Kastaja, sitten Jeesus itse, sen jälkeen Stefanus ja Johanneksen veli Jaakob vuonna 44.

Herodes Agrippa määräsi Jaakobin kuolemaan, mutta hän sairastui pian itse. Madot hyökkäsivät hänen kimppuunsa ja söivät hänet. On arveltu, että tuolla kuninkaalla oli diabetes ja ehkä säärihaavoja, jotka märkivät. Kuumassa ilmastossa yhä tänä päivänä niihin munivat kärpäset. Haavoihin sikiää valtavasti kärpäsen toukkia eli niitä ”matoja”. Ne puhdistavat haavat märästä, jolloin hyvällä tuurilla haava voi arpeutua umpeen.

Nykyäänkin käytetään säärihaavojen – joissa on märkimistä – puhdistukseen toukkia, jotka ovat reiällisissä pusseissa. Sieltä käsin ne varsin nopsaan puhdistavat sääri tai painehaavaumat valmiiksi ihon siirrolle. Rovaniemellä kurssikaverini Heikki Salo käytti toukkahoitoa. Toukkapussit tilattiin Itävällasta.

Alkuseurakunnan johtoon astui Jaakob, joka oli Jeesuksen veli, ehkä velipuoli. Hänet kivitettiin vuonna 62. Lopullinen kuolinisku kalloon annettiin puunuijalla.

Pian surmattiin Paavali ja Pietari Roomassa, ja muut apostolit yksi toisensa perästä.

Perimätiedon mukaan Pietarin veljen Andreaksen risti oli x- kirjaimen muotoinen. Johannes kuoli luultavasti 90- luvulla keisari Domitianuksen vainoissa.

Kaikki apostolit surmattiin, mutta onneksi he ehtivät kouluttaa niin sanotut apostoliset isät viemään uskontoa eteenpäin. Heidän kirjoituksiaan voi lainata nykyään jopa kirjastoista kaukolainoina. Niihin tutustuminen on mielestäni hyödyllistä.

Minulla ei ole oikeutta tehdä kummempia tulkintoja, koska olen vailla virallista teologista koulutusta. Sen sijaan katson, että saan paljon tietoa ja vahvistusta kuuntelemalla sitä, mitä oppineet sanovat tai kirjoittavat. 

On ollut mahtavaa lukea apostolisten isien kannanottoja ja elämän historioita. Monet menivät kuolemaan keisarin määräyksen mukaan, mutta he eivät luopuneet uskostaan. 

Aluksi ehtoollista sai jakaa vain piispa, joka myöskin kastoi lapset. Kun seurakuntia syntyi parhaimmillaan kuin sieniä sateella, piispat siirtyivät vähitellen hallintoviran haltijoiksi. Papit saarnasivat, toimittivat sakramentit ja hoitivat seurakuntien kirjeenvaihdon ja talousasiat. 

Merkillistä on, että Trajanus- keisari tullessaan sotaretkeltä tapasi Antiokian piispan, keskusteli hänen kanssaan, mutta ei määrännyt kuolemantuomiota eikä edes uhkaillut häntä, vaikka tiesi piispan kristittyjen johtomieheksi. Juuri tämä keisari antoi viisaan neuvon kysyjille. Hän tiesi kristityt valtiolle ja armeijalle kaikkein lojaaleimmaksi kansan osaksi. Siksi hän antoi ohjeeksi -josta tuli pysyvä - että kristittyjä ei pidä lainkaan etsiskellä. Mutta, jos joku todistetaan kristityksi eikä hän luovu kannastaan, niin kuolema sitten vain!

 

 

Perkaamassa

 

Tultiin hoitamaan velvollisuuksia metsää kohtaan. Vuonna 2008 istutimme kuusia noin 6000 kappaletta ja lehtikuusia seitsemänkymmentäviisi päätehakkuualueelle. Sen yläosa – kallion alapuolella - on hyvin karua maata. Siellä ei putkella istutus toimi.

Halusin uudistaa tuon kivikkoisen alueen kylvämällä männyn siemeniä.

Alun perin siinä oli ikivanha männikkö, jonka lomassa oli suuria rauduskoivuja. Niitä sanottiin mäkikoivuiksi. Koivujen rungot olivat oksattomat melkein latvaan asti. Siellä oli hyvin tiheä oksisto, joka oli hyvin lehtevä.

Kuuden vuoden päästä teimme omana työnä varhaisperkauksen. Silloin todettiin, että mäntyjen siemennys oli onnistunut erinomaisesti. Pitkälle kuusentaimistoon asti oli kasvanut luonnon siementämiä mäntyjä, jotka olivat isompia kuin istutetut kuuset.

Osa lehtikuusista oli kärsinyt hirvien ruokaillessa oksista ja jäytäessä rungon kaarnaa. Muutama oli pysynyt hengissä pensastumalla. Suurin osa on kasvanut huikeaan pituuteen, kaksin verroin pidemmäksi kuin muut puut. Lehtikuuset ovat upeita näin syksyllä, kun ne loistavat kuin kulta metsässä.

Työn -perkauksen – periaate on lehtipuuston poisto ja siemennetyn alueen mäntyjen harvennus. Yhdessä laikussa voi olla viisi tai kuusi suurta tainta. On hieman surullista kaataa suurin osa pois ja jättää vain yksi paikoilleen. Niin sanoo kuitenkin koeteltu teoria, ja teoria on jo muuttunut käytännöksi.

 

Minä itse käytin trimmeriä, joka voidaan varustaa raivaussahan terällä. Koneen teho riitti maisemakukkapellon pajujen perkaukseen ja tienvarren pajujen, leppien ja haapojen kaatoon, kun niiden rungon läpimitta on kahdesta kolmeen senttiin. Laitteen paino on ilman terää viisi kiloa ja kahdeksansataa grammia. Paino sopii minulle. En selkäinvalidina pysty enää käyttämään raskasta raivaussahaa.

Tapaustani voidaan verrata Vili Vesterisen kohtaloon, joka vanheni eikä pystynyt enää soittamaan rakasta hanuriaan. 

Laulun sävelsi itse Vesterinen ja sanat siihen kirjoitti Aune Ala-Tuuhonen.

”Olen hyljätty soittajavanhus vain, ilo mennyt on tanhustain.

Unelma kaunein loittoni luotani pois, kuinka soittoni riemuita vois?

Kaikkien onneksi helkyttää ei voi sormet jäykät nää.

Hanuri hiljaa soittajan kaipuuta vaan enää pystyvi tulkitsemaan.

Ennen linnutkin hiljeni laulustaan, kukat korjaili kaulustaan.

Oravat kuuli soittoa kallella pää, ilo kun  oli tallella tää.

Ennen mua riemulla juhlittiin, kävi kulku kuin taivaisiin.

Halusin soittaa yhdelle ainoastaan, hän ei joutanut kuuntelemaan.”

 

Hienot ja totuudelliset sanat. Vilin sävellys on myös erinomainen ja se kuvastaa juuri kaipuuta. Laulun nimi on Soittajan kaipuu.

On terveellistä tunnustaa, että voimat eivät enää riitä siihen, mihin vielä kymmenen vuotta sitten kykenin. Yleisteho - lähinnä keuhkojen ja sydämen - voidaan laskea kaavasta, jossa 30- vuotiaana alkaa alamäki yhden prosentin vuosivauhdilla. Siis 70-vuotiaana tehoa on kadonnut neljäkymmentä prosenttia. Silloin ei saa olla mitään sairautta, vaikka useimmiten niin on: selän kulumaa, polvien ja lonkkien nivelrikkoa, samaa niskoissa ja olkapäissä.

Haaveena on ollut viiden kilon painoinen akkuraivaussaha, mutta akkuja ei ollut koko maassa enää kaupan, joten turvauduin vielä kovaääniseen konepeliin.

Ensimmäisen tankillisen sahuun aikana kastui likomäräksi T-paita ja osittain sen päällä ollut metsurin takki, jonka ostin vuonna 1989. Se on monessa hikikylvyssä tuskan parkitsema ja sen jälkeen järvivedessä liotettu, väännetty ja tuulessa kuivattu. En tunnu pääsevän millään irti tästä vaatekappaleesta, koska se on täysin ehyt ja mieluinen kankaan laadun vuoksi.

Kävin vaihtamassa kamppeet kuiviin ja otin samalla päähäni ohuen pipon. Ennen taukoa työskentelin paljaspäin kuulosuojaimet ja visiiri aistimien suojana. Ilma oli tuuleton ja kahdeksaa lämpöastetta näytti mittari.

Nautin palasta ja join kupillisen kahvia.

Tunsin saaneeni uutta puhtia. Maisemakukkapellon pajujen raivaus sujui kevyesti loppuun asti.

Lähdin kilometrin päähän työvehkeet autoon lastattuna puhdistamaan vesakosta metsätien varsia oman metsän kohdalta. Naapuripalstan omistaja oli jo sen homman tehnyt.

Kun sain urakan loppumaan, suora tien osuus näytti upealta. Nimitin sen Volokolamskin valtatieksi samannimisen romaanin mukaan.

Metsätie johtaa kääntöpaikalle ja raivaustyömaalle päin. 

Volokolamskin valtatie.

Suora tie loppuu joskus, useimmiten kaarteeseen. Siellä on autoille kääntöpaikka, jonka annoin kunnostaa ja leventää tuttujen miesten, jotka osaavat homman tehdä.

Tie kaartaa autojen kääntöpaikalle, jossa myös tukkirekat mahtuvat tekemään U- käännöksen ja lastaamaan puutavaran kyytiin. Avarrutin kääntöpaikkaa toissa vuoden syksyllä.

Metsästyskaveri kaatoi koivupuut levennykseltä ja sai palkkioksi kaiken puun klapien valmistusta varten. Katsoin kaupan kannattavaksi, koska en pysty nostelemaan viisitoista senttiä paksuja, kolme metriä pitkiä pöllejä enää. Minua on pidetty kaikin puolin hyvin maailmassa, koska en ole riitaisa tyyppi. Pojalta sain 60- vuotispäivänä mieluisen lahjan, termospullon, joka on haulikon patruunan näköinen!

Termospullo on haulikon patruunan muotoinen ja värinen.

Termarin korkissa on ruotsalaisen laatupatruunan, Gyttorpin merkki. Nallikin on näkyvissä. Tästä suurenmoisesta lahjasta olen yhä otettu!

Poika raivasi nyt taimikkoa metsätien länsipuolella.

Vien hänet aina aamulla eväineen, valjaineen ja kypärineen työmaalle. Hän soittaa sopivassa vaiheessa hakemaan.

Tuona aikana teen mökillä huoltotöitä: klapien rahtaamista saunaan ja takkaa varten. Vaatteita pitää kuivata ja saappaita rasvata Vanhanajan nahkarasvalla, jota saa ostaa netin kautta Tampereen luontokaupasta.

Päivällisruuan valmistan hyvin mielelläni ja katan pöytään.

En syö ähmälläkään mitään ennen kuin yhtä aikaa, vaikka mieli tekisi. Mahan kasvua pitää hillitä.

Eikös se ollut niin, että neuvostosysteemissäkin kokit pärjäsivät parhaiten? He olivat aina ilmaisen ruuan ja votkan äärellä. Sekö on tapauksen ratkaisu?

Sorsat ovat olleet joka päivällä lahdella, usein haulikkohollilla ihan rannassa. Minulla on haulikko mukana ja laatikollinen Rottweil Estimate volframihaulipatruunoita.

Niillä tulee äkkikuolema sorsalle ilman kärsimystä. Räpyläjalkojen uintiliike raukeaa.

Sorsaparvi pomppaa  pakolentoon. Jos hyvin käy, yhtä pakenijaa kohti voi tällätä toisen kudin, mutta koska minulla ei nyt ole noutavaa koiraa, joka hallitsee vesityöskentelyn, pitää tyytyä yhteen sorsaan kerrallaan.

Olen pienten saaliiden ja tarkan ammunnan mies.

Riistan ammunta ei ole enää elinkeino, kuten aikoinaan ammattimetsästäjillä. Se on silti yhä keino saada suoraan luonnosta ekologista ravintoa, joka on oikein valmistettuna herkullista.

On ollut tapana tarjota metsien keskellä täällä mökillä lintupaistia isoveljelle, joka ei enää kykene metsästämään. Se on mukava tilaisuus, jossa viinaa ei edes haisteta eikä sitä ole koskaan mökillä varastossa. Tarinaa riittää muutenkin, kun kaksi itäsuomalaista tapaa toisensa.