Perkaamassa

 

Tultiin hoitamaan velvollisuuksia metsää kohtaan. Vuonna 2008 istutimme kuusia noin 6000 kappaletta ja lehtikuusia seitsemänkymmentäviisi päätehakkuualueelle. Sen yläosa – kallion alapuolella - on hyvin karua maata. Siellä ei putkella istutus toimi.

Halusin uudistaa tuon kivikkoisen alueen kylvämällä männyn siemeniä.

Alun perin siinä oli ikivanha männikkö, jonka lomassa oli suuria rauduskoivuja. Niitä sanottiin mäkikoivuiksi. Koivujen rungot olivat oksattomat melkein latvaan asti. Siellä oli hyvin tiheä oksisto, joka oli hyvin lehtevä.

Kuuden vuoden päästä teimme omana työnä varhaisperkauksen. Silloin todettiin, että mäntyjen siemennys oli onnistunut erinomaisesti. Pitkälle kuusentaimistoon asti oli kasvanut luonnon siementämiä mäntyjä, jotka olivat isompia kuin istutetut kuuset.

Osa lehtikuusista oli kärsinyt hirvien ruokaillessa oksista ja jäytäessä rungon kaarnaa. Muutama oli pysynyt hengissä pensastumalla. Suurin osa on kasvanut huikeaan pituuteen, kaksin verroin pidemmäksi kuin muut puut. Lehtikuuset ovat upeita näin syksyllä, kun ne loistavat kuin kulta metsässä.

Työn -perkauksen – periaate on lehtipuuston poisto ja siemennetyn alueen mäntyjen harvennus. Yhdessä laikussa voi olla viisi tai kuusi suurta tainta. On hieman surullista kaataa suurin osa pois ja jättää vain yksi paikoilleen. Niin sanoo kuitenkin koeteltu teoria, ja teoria on jo muuttunut käytännöksi.

 

Minä itse käytin trimmeriä, joka voidaan varustaa raivaussahan terällä. Koneen teho riitti maisemakukkapellon pajujen perkaukseen ja tienvarren pajujen, leppien ja haapojen kaatoon, kun niiden rungon läpimitta on kahdesta kolmeen senttiin. Laitteen paino on ilman terää viisi kiloa ja kahdeksansataa grammia. Paino sopii minulle. En selkäinvalidina pysty enää käyttämään raskasta raivaussahaa.

Tapaustani voidaan verrata Vili Vesterisen kohtaloon, joka vanheni eikä pystynyt enää soittamaan rakasta hanuriaan. 

Laulun sävelsi itse Vesterinen ja sanat siihen kirjoitti Aune Ala-Tuuhonen.

”Olen hyljätty soittajavanhus vain, ilo mennyt on tanhustain.

Unelma kaunein loittoni luotani pois, kuinka soittoni riemuita vois?

Kaikkien onneksi helkyttää ei voi sormet jäykät nää.

Hanuri hiljaa soittajan kaipuuta vaan enää pystyvi tulkitsemaan.

Ennen linnutkin hiljeni laulustaan, kukat korjaili kaulustaan.

Oravat kuuli soittoa kallella pää, ilo kun  oli tallella tää.

Ennen mua riemulla juhlittiin, kävi kulku kuin taivaisiin.

Halusin soittaa yhdelle ainoastaan, hän ei joutanut kuuntelemaan.”

 

Hienot ja totuudelliset sanat. Vilin sävellys on myös erinomainen ja se kuvastaa juuri kaipuuta. Laulun nimi on Soittajan kaipuu.

On terveellistä tunnustaa, että voimat eivät enää riitä siihen, mihin vielä kymmenen vuotta sitten kykenin. Yleisteho - lähinnä keuhkojen ja sydämen - voidaan laskea kaavasta, jossa 30- vuotiaana alkaa alamäki yhden prosentin vuosivauhdilla. Siis 70-vuotiaana tehoa on kadonnut neljäkymmentä prosenttia. Silloin ei saa olla mitään sairautta, vaikka useimmiten niin on: selän kulumaa, polvien ja lonkkien nivelrikkoa, samaa niskoissa ja olkapäissä.

Haaveena on ollut viiden kilon painoinen akkuraivaussaha, mutta akkuja ei ollut koko maassa enää kaupan, joten turvauduin vielä kovaääniseen konepeliin.

Ensimmäisen tankillisen sahuun aikana kastui likomäräksi T-paita ja osittain sen päällä ollut metsurin takki, jonka ostin vuonna 1989. Se on monessa hikikylvyssä tuskan parkitsema ja sen jälkeen järvivedessä liotettu, väännetty ja tuulessa kuivattu. En tunnu pääsevän millään irti tästä vaatekappaleesta, koska se on täysin ehyt ja mieluinen kankaan laadun vuoksi.

Kävin vaihtamassa kamppeet kuiviin ja otin samalla päähäni ohuen pipon. Ennen taukoa työskentelin paljaspäin kuulosuojaimet ja visiiri aistimien suojana. Ilma oli tuuleton ja kahdeksaa lämpöastetta näytti mittari.

Nautin palasta ja join kupillisen kahvia.

Tunsin saaneeni uutta puhtia. Maisemakukkapellon pajujen raivaus sujui kevyesti loppuun asti.

Lähdin kilometrin päähän työvehkeet autoon lastattuna puhdistamaan vesakosta metsätien varsia oman metsän kohdalta. Naapuripalstan omistaja oli jo sen homman tehnyt.

Kun sain urakan loppumaan, suora tien osuus näytti upealta. Nimitin sen Volokolamskin valtatieksi samannimisen romaanin mukaan.

Metsätie johtaa kääntöpaikalle ja raivaustyömaalle päin. 

Volokolamskin valtatie.

Suora tie loppuu joskus, useimmiten kaarteeseen. Siellä on autoille kääntöpaikka, jonka annoin kunnostaa ja leventää tuttujen miesten, jotka osaavat homman tehdä.

Tie kaartaa autojen kääntöpaikalle, jossa myös tukkirekat mahtuvat tekemään U- käännöksen ja lastaamaan puutavaran kyytiin. Avarrutin kääntöpaikkaa toissa vuoden syksyllä.

Metsästyskaveri kaatoi koivupuut levennykseltä ja sai palkkioksi kaiken puun klapien valmistusta varten. Katsoin kaupan kannattavaksi, koska en pysty nostelemaan viisitoista senttiä paksuja, kolme metriä pitkiä pöllejä enää. Minua on pidetty kaikin puolin hyvin maailmassa, koska en ole riitaisa tyyppi. Pojalta sain 60- vuotispäivänä mieluisen lahjan, termospullon, joka on haulikon patruunan näköinen!

Termospullo on haulikon patruunan muotoinen ja värinen.

Termarin korkissa on ruotsalaisen laatupatruunan, Gyttorpin merkki. Nallikin on näkyvissä. Tästä suurenmoisesta lahjasta olen yhä otettu!

Poika raivasi nyt taimikkoa metsätien länsipuolella.

Vien hänet aina aamulla eväineen, valjaineen ja kypärineen työmaalle. Hän soittaa sopivassa vaiheessa hakemaan.

Tuona aikana teen mökillä huoltotöitä: klapien rahtaamista saunaan ja takkaa varten. Vaatteita pitää kuivata ja saappaita rasvata Vanhanajan nahkarasvalla, jota saa ostaa netin kautta Tampereen luontokaupasta.

Päivällisruuan valmistan hyvin mielelläni ja katan pöytään.

En syö ähmälläkään mitään ennen kuin yhtä aikaa, vaikka mieli tekisi. Mahan kasvua pitää hillitä.

Eikös se ollut niin, että neuvostosysteemissäkin kokit pärjäsivät parhaiten? He olivat aina ilmaisen ruuan ja votkan äärellä. Sekö on tapauksen ratkaisu?

Sorsat ovat olleet joka päivällä lahdella, usein haulikkohollilla ihan rannassa. Minulla on haulikko mukana ja laatikollinen Rottweil Estimate volframihaulipatruunoita.

Niillä tulee äkkikuolema sorsalle ilman kärsimystä. Räpyläjalkojen uintiliike raukeaa.

Sorsaparvi pomppaa  pakolentoon. Jos hyvin käy, yhtä pakenijaa kohti voi tällätä toisen kudin, mutta koska minulla ei nyt ole noutavaa koiraa, joka hallitsee vesityöskentelyn, pitää tyytyä yhteen sorsaan kerrallaan.

Olen pienten saaliiden ja tarkan ammunnan mies.

Riistan ammunta ei ole enää elinkeino, kuten aikoinaan ammattimetsästäjillä. Se on silti yhä keino saada suoraan luonnosta ekologista ravintoa, joka on oikein valmistettuna herkullista.

On ollut tapana tarjota metsien keskellä täällä mökillä lintupaistia isoveljelle, joka ei enää kykene metsästämään. Se on mukava tilaisuus, jossa viinaa ei edes haisteta eikä sitä ole koskaan mökillä varastossa. Tarinaa riittää muutenkin, kun kaksi itäsuomalaista tapaa toisensa.