Jälkiviisautta vaiko itse totuus?

 

Päivystys siellä, minne se on väkisin tungettu ei pelaa. Erityisesti väkirikkaat alueet ovat olleet jo pitkään suurissa vaikeuksissa. Nykyinen keskittäminen on erittäin kallista, vaarallista, ja se ajaa työntekijät perusteelliseen läkähtymiseen.

Meillä tahtoo yhteiskunnan monilla aloilla olla tapana – joka ei vaan parannu – että tehdään toiminnan muutoksia, joissa päätöksen tekoon ei lainkaan kutsuta niitä, joita muutos koskee. Erityisen surkea tilanne on terveydenhuollon alalla.

Minun itseni työskennellessä jokaisessa kunnassa oli ilta sekä yöpäivystys.

Tässä kunnassa kävi päivystysaikaan 25 – 35 asiakasta vastaanotolla ilta- ja yöaikaan. Sadasta potilaasta yhdestä kahteen piti lähettää terveyskeskuspäivystyksestä suoraan alue- tai keskussairaalaan.

Nämä potilaat olivat niitä, joilla oli vakava sairaus: umpisuolen tulehdus, jossa piti pian tehdä operointi, sepelvaltimon tukkeuma, jossa liuotushoito tai katetrilla suonen avaus piti tehdä viipymättä, vatsan alueen katastrofi, joka vaati kiireellistä pääsyä kirurgille, aivohalvausoireet, vakavat kolarivammat tahi tukehtumisoireet.

 

Systeemi toimi hyvin: terveyskeskus hoiti siis itse 98 – 99 prosenttia potilaista edullisesti. Toki päivystyksessä tehtiin myös lähetteitä sairaalatutkimuksiin, koska aina silloin tällöin sattui käteen kuin vahingossa patti, joka saattoi osoittautua syöväksi.

Sitten ylhäällä jostakin tehtiin päätös päivystyksen keskittämisestä.

Kello kuudestatoista eteenpäin seuraavaan aamuun asti potilaan piti hakeutua itse alue- tai keskussairaalaan.

Niihin muodostui valtava pato, suuri hälinä ja hoitajien ja lääkäreiden lisääntyvä väsymys.

Työolot alkoivat mennä kestämättömiksi, mutta päättäjät eivät siitä ole piitanneet.

Sen sijaan tuotiin työkaluksi mm. surkea Apotti-ohjelma sairauskertomuksen laatimista varten. Käyttäjiä ei siinäkään pahemmin kuunneltu.

 

Mihin tämä kaikki on johtanut? Äänestämiseen jaloilla, tietysti.

Hoitajia on jatkuvasti hakeutunut mahdollisimman kauas päivystyksestä. Samoin lääkäreitä on aloilla, joihin ei kuulu päivystys.

Monen tie on johtanut yksityislääkärin työhön lääkärikeskuksissa sekä myös yksityissairaaloihin, joita päivystysruuhkat eivät häiritse.

Siellä saa työn tehdä huolellisesti ilman että juopuneiden tai väkivaltaisten asiakkaiden uhka on koko ajan niskassa.

 

Kun opiskelin, en voinut kuvitella, miten isoilla paikkakunnilla potilaat – jopa paareilta käsin – kiusaavat henkilökuntaa, moittivat, jopa käyvät käsiksi. Tällaisten tapausten hoitoon eivät päättäjät antaneet mitään tukea tai ohjeita. Mihin se johti?

Tietysti hakeutumiseen turvallisempaan työhön.

Nyt meillä on ennen kokematon hoitajapula, joka ei käsitykseni mukaan korjaudu ehkä koskaan, jos ei tehdä suuria korjaavia ratkaisuja ongelmiin.

Ruuhkaisilla päivystyksillä on huono maine. Jo pari vuosikymmentä on valmistunut uusia lääkäreitä, jotka eivät tiedä mitään entisestä, järkevästä päivystyssysteemistä.

Siinä ensimmäiseen verkkoon – siis terveyskeskuksissa – tarttui 99 kalaa eli potilasta sadasta. Vain yksi tahi kaksi päätyi päivystyssairaalaan tutkittavaksi ja hoidettavaksi.

 

Terveyskeskuslääkärin tulee olla hyvin koulutettu, että hän kykenee nopsaan erottamaan sairaudet, jotka pitää hoitaa muualla ja pian sittenkin. Lääkärin ei tule haahuilla missään, vaan pysyä tiukasti työpaikallaan. Jos on jo ammattilainen, kaikki kongressi- ja laivaseminaarit on evättävä. Ne eivät lisää tietämystä. Sitä lisäävät vain itseopiskelu ja lyhyet, tehokkaat täydennyskoulutukset. 

Valtaosan hän hoitaa itse tai ohjaa omassa terveyskeskuksessa tehtäviin kokeisiin ja kuvauksiin.

Tämä halpa ja erinomainen systeemi tuhottiin kysymättä kokeneilta ihmisiltä terveyskeskuksissa mitään.

Nyt sairaaloiden ruuhkissa odottavia potilaita päivystäjät eivät lainkaan tunne. Juuri tämä tuntemus on äärettömän tärkeä seikka matkalla totuuteen ja diagnoosiin.

Viimeisellä vuosikymmenellä edellistä vuosisataa havaittiin, että kansanterveyslain eväät oli syöty. Kunnilta alkoivat loppua rahat. Aikoinaan tehtiin samaan tapaan hyvässä uskossa päätökset niin sanotuista rintamamiestiloista.

Niiden koko oli noin neljäkymmentä hehtaaria. Tilan koko osoittautui pitkän päälle liian pieneksi. Elämä ajautui ahtaalle näissä paikoissa, mitä ei voitu arvata.

Oikea koko olisi voinut olla kahdeksankymmentä tai satakaksikymmentä hehtaaria maan laadun mukaan.

Tällä olisi pärjännyt – ehkä – mutta sitä ei päätöksiä tehdessä heti sodan jälkeen voitu tietää.

Oli pakko saada sotilaille ja heidän perheilleen katto pään päälle sekä tuottavaa työtä. Se oli hätäratkaisu, jonka tarpeen aiheutti Neuvostoliiton raaka toiminta.

 

Kun keskustelu sote- uudistuksesta alkoi, olin sitä mieltä, että on korjattava vain ne osa-alueet, joissa ilmeni vikaa.

Lähinnä oli kysymys siitä, että valtio ottaisi rahoituksen pois kunnilta. Sitten viranomaiset antaisivat rahoja asukasluvun ja sairastavuusindeksin perusteella sekä välttämättömiin hankintoihin ja korjauksiin kunnille ja kuntainliitoille.

Uutta hallintoa en nähnyt lainkaan tarpeelliseksi pystyttää.

Hallintohimmelit maksavat valtavasti, jolloin rahat eivät mene sinne, missä tehdään vaikea, mutta kansan arvostama työ.

Tässä käsityksessä olen yhä enkä koe tarpeelliseksi muuttaa mielipidettäni.