Poronkäristys

 

Kun olin hirviporukassa, tein kotona muutaman kerran hirvikäristystä.

Tilasin viime vuoden lopulla käristyslihoja ja poropaistilihaa Osmo Ylisuvannon kautta. Hänellä on tuttu poromies Lapissa, lieneekö ihan sukulainen. Lapin ihmiset pitävät monesti yhtä. Se on mainio piirre heissä.

 

 Vaimo otti kolme annosta pakastimesta. Ne olivat kaikki vakuumin sisällä, siis mahdollisimman vähässä ilmassa.

Vaimo nosti lihat jääkaappiin puolenpäivän jälkeen.

Aloin valmistella asioita keittiössä varttia vaille kaksi. Kuorin aluksi neljä sipulia ja siivutin ne suoraan paistinpannuun. Käristin koko annoksen kerralla voissa ja kaadoin satsin suoraan Sarpanevan pataan. Siihen olin kaatanut ennakkoon sentin, puolitoista vettä pohjalle.

 

Leikkasin Amerikan silavaa parin sentin pätkiin Victorinox- kokkiveitsellä.

Sitä suosittelen käristyksen valmistamiseen, ellei taloudessa ole kunnollista Lapin leukua.

Käristin silavat ja kaadoin pannun sisällön sipulirenkaiden päälle. Asetin levyn nelosasentoon, että pata alkaisi vähän kuumentua jo.

 

Poronkäristyksen olisin valmistanut aidon läskin kanssa, mutta sitä ei täältä saa. Oli tyydyttävä voihin.

Laitoin paistinpannun alle levyyn kuumuutta asento seitsemän verran ja aloin steriili hanska kädessä vuolla siihen poronlihasta leikattuja ohuita viipaleita. Ne olivat jäisiä.

Vuolin litteän kimpaleen kaikki reunat tasaisiksi ja nostelin viipaleet pannuun kypsymään. Ne alensivat pannun pinnan lämpötilaa tehokkaasti aluksi.

Lihasta muodostui suorakaiteen muotoinen kappale. Nyt oli helppo vuolla kauniita ja ohuita lihasiivuja. Painoin toisella kädellä kokkiveistä terän pääpuolesta myös. Liha nojasi leikkuulaudan pään pystysuoraan osaan eikä se siitä pystynyt luiskahtamaan syrjään. Terävän veitsen kanssa pitää olla hyvin varovainen, sillä vuoleminen vaatii voimaa, koska liha on jäässä.

Kun ensimmäinen satsi lihoja oli pannussa, aloin jatkuvasti liikutella paistinlastalla niitä. Kuului kihinää, ja lihalastut alkoivat muuttua harmaiksi.

Käristin pannun lihoja niin kauan, että jokaisen siivun läpi oli lyönyt rasva, kuten poromies Matti Lakela opetti eräkirjailija Karsikasta Koilliskairassa. Punaista lihaa ei siis enää näkynyt. Kumosin satsin pataan, josta kuului jo lupaava, lievä kupina. Sieltä nousi hieman höyryä, kun nostin kannen pois.

Kaksi muuta annosta leikkasin ja käristin samalla tavalla.  Kello oli varttia vaille kolme, kun käristyslihat olivat kokonaan Sarpanevan padassa. Kumosin sinne kouran kupurallisen mustapippureita ja yhden laakerinlehden. Tässä vaiheessa mylläsin padan sisällön perusteellisesti kertaalleen. Sen jälkeen annoin poronkäristyksen aivan rauhassa kypsyä.

Suolan käytön ja annostelun jätin vaimon huoleksi. Hän oli katsomassa vanhaa äitiään osastolla terveyskeskuksessa. Kun vaimo tuli kotiin, oli hänellä mukanaan sisarensa, joka oli tullut Vaasasta asti äitiään katsomaan sekä meille kylään. Hän toi taloon mainiot tuliaiset, kuten aina.

Maistelimme vartin päästä käristyksen suolauksesta vähän ruokaa. Suolan määrä oli varsin sopiva. Se tuntui vain vähän.

Koko ajan pataa piti vahtia, jotta sen arvokas sisältö ei palaisi pohjaan kiinni. Toisaalta vesimäärän padan pohjalla pitää olla mahdollisimman pieni. 

Se on vaikea yhtälö, jonka oppii ratkaisemaan vain kokemuksen kautta. Jokainen kypsytysastia on omanlaisensa, ja sen luonto on opittava erehdysten kautta.

Tämä Sarpanevan pata on ollut meillä kauan. Tykkään siitä kaikessa ruuan laitossa. Sen vetoisuus on kolme litraa. Pata on tyylikäs ja sisältä emaloitu. Tiskaaja tykkää semmoisesta.

Runsaaseen tuntiin en lisännyt yhtään vettä ruokaan, koska padan raskas kansi pitää höyryt padan sisäpuolella hyvin tarkkaan. Kysymys ei ole keittoruuasta, vaan käristyksestä, aidosta Lapin ruuasta.

Haudutus vie oman aikansa. 

Lakela suositteli kahta tuntia, joten kyseessä ei ole pikaruoka nykyajan tyylin mukaan. Hän sanoi kyllä, että jotkut käristävät vain viisitoista minuuttia ja syövät ruuan heti kuumana. Tyyliä on Lapissakin monta tämän ruuan suhteen. Lakela neuvoi Karsikasta ja hänen kaveriaan tekemään täysin kypsää poronkäristystä.

 

Paavi antoi filosofi Rene Descartesille kunnianimen Cartesius. Hän puolusti katolista uskoa korkealla älyllään. Minusta Paavin istuimen haltijan olisi aikoinaan pitänyt tajuta Sarpanevan nerous. Työskentelihän mestarimme Italiassa paljon. Sarpenius olisi ollut sopiva, latinalaisvivahteinen kunnianimi. Kunniakirja ja kultainen mitali ohessa olisi lisännyt Sarpanevan luomisen paloa.

Käristyksen voi tehdä kattilassakin. Silloin höyryä karkaa pois. Vettä on lisättävä sopivin välein pieni kahvikupillinen, ettei arvokas ruoka pala pohjaan. Tämä keino sitoo tiukasti kokin, jonka pitää sulkea puhelimensa. Samaa suosittelen kaikille käristyksen laittajille, sillä työ on yllättävän hektistä.

Käristys syntyy kurjissakin oloissa rakotulilla laavun edessä pakin kannessa käristäen ja armeijan pakissa hauduttaen hiilloksella.

 

Perunamuusi tai keitinperunat tarjotaan käristyksen kanssa. Puolukkahilloa laitetaan lihojen päälle lautaselle. Se tekee hyvän säväyksen ruokaan. Muu kasvisperäinen purtava ei kuulu lainkaan tähän ruokaan. Sitä syödään erämaassa ilman perunaa porotyön ohessa. Pakkanen palelluttaa perunat, mutta muusin teko onnistuu perunajauhoista laavullakin.

Nyt söimme todella hyvin. Ruokailu alkoi varttia vaille neljä ja pöydästä noustiin puoli seitsemältä. Juttu lensi ja iloinen puheen sorina aaltoili. Kiittivät kokkia, mistä olin otettu.

Tunsin itsekin, että alan jo oppia tekemään tätä Lapin ruokaa. Sarpeniuksen pataan en lopulta tarvinnut lisätä vettä yhtään. Alussa pantu vesimäärä meni nappiin. Joskus käy näinkin. Kokemus auttaa ihmeellisesti.

Kolme aikuista teki kerralla selvää yhdestä viinipullosta. Neljäs aikuinen ei ottanut tippaakaan alkoholipitoista juomaa. Sitä asennetta kunnioitan suuresti.

Ruokajuomana käy maito, kylmä vesi, vichy, kotona tehty mehu tai punaviini.

Bon Appetit! Kumarrus kokille vaativasta työstä silloin, kun sinut ohjataan valmiiseen pöytään nauttimaan poronkäristystä. Se on ihan eri ruoka kuin baarien outo jäljitelmä, mikä tekee mielen apeaksi.

 

Outoja kokemuksia

 

Siitä on aikaa, kun Lapin lääninlääkäri kertoi lehdistölle ruumiistapoistumisen kokemuksistaan. Tätä kummallista ilmiötä on ilmennyt jopa yli 10 prosentilla, kuitenkin useimmiten vain kerran.

Siinä niin sanottu astraaliruumis tai henki pystyy tarkkailemaan – useimmiten ylhäältä käsin - omaa fyysistä ruumista, joka makaa vaikka sängyssä. Liikkuminen tapahtuu astraalikeholla, johon tietoinen mieli siirtyy oikeasta kehosta.

Arvellaan, että kyse on niin sanotusta selkounesta. Siinä ihminen voi kontrolloida tekemisiään. Todisteita asiasta on vähän, vain ihmisten kertomuksia.

 

Jos ihminen saa sydäntaudin tai sähköiskun seurauksena kammiovärinän tai aidon sydänpysähdyksen, elvytyksen avulla elämään selvinneet ovat kaikissa maissa ja kulttuureissa kertoneet melko tavalla yhdenmukaisen kokemuksensa. Kaikilla sellaista ei kuitenkaan ilmene.

Ensin tuntuu kepeä olo, kuin leijailisi vapaasti. Kivut ja tuskat sekä kaikki huolet ovat poissa. Edessä näkyy pian valaistu, kaukaisuuteen johtava tie. Se alkaa hitaasti, mutta vähitellen kiihtyvällä vauhdilla kiitää vastaan. Useasti tie kohoaa hieman taivaan rantaa kohti. Vointi on autuaallinen, miellyttävä.

Kun elvytyksellä sydän käynnistyy ja tajunta palaa, on sairastunut taas tutun maailmamme yksi ihmisyksilö.

Kysyttäessä osa ei ole halunnut palata enää entisen kaltaiseen elämään, vaan olisi tahtonut jäädä sinne, missä oli niin hyvä olla.

Tulee mieleen, onko oltu jo matkalla Taivaan kotiin?

Tutkijat arvelevat, että yllä mainitut aistimukset johtuvat hapen puutteen aiheuttamasta aivotoiminnan sekaisin menosta eikä kyse ole sen kummemmasta. Ei varsinkaan uskonnon esittämästä ylösnousemisen autuudesta hengen osalta.

 

Oli mies, ja on yhä. Hän sairastui äkillisesti. Kuume pomppasi yli kolmeenkymmeneen yhdeksään. Joka paikkaa kolotti, ihokin oli kosketusarka. Kurkku oli karhea. Nieleminen sattui.

Ikävä, riihikuiva yskä kiusasi. Köhiminen oli kivulloista ja se käheytti äänen melko nopeasti. Tuntui, että keuhkoissa palaa hiljainen tuli.

Juotavaa tarjottiin, sokeroitua mustaviinimarjamehua ja välistä teetä.

Päätä särki ikävästi.

Sisko liuotti juomiin salisyyliä poretablettina ja murskaamalla tavallista Aspiriinia. Se helpotti vähäsen.

Hoito kotona jatkui päiväkausia, mutta vointi alkoi käydä kehnoksi. Tehot katosivat käsistäkin. Mehukippo kirposi hyppysistä ja särkyi lattialle.

Sisko kertoi myöhemmin, että ilmaantui epäilyksiä ja perustetta vailla olevia lausumia. Puhe meni puuromaiseksi ja sekavaksi. Se muistutti mummon kertomaa kuumehouretta.

Oli pakko tilata ambulanssi, sisar kertoi myöhemmin.

 

Isossa sairaalassa päästiin pian selville, että kyseessä ei ollut aivokalvon tulehdus tai aivokatastrofi.

Vasta-ainetesti osoitti, että sairaus oli sikainfluenssaa.

Tauti syntyy Etelä-Kiinan hautomoissa, joissa ihmiset yhä elävät saman katon alla sikojen ja vesilintujen, koirien ja lepakoiden kanssa.

Siellä alun perin vesilintujen virus on hypännyt vuosituhansia sitten ihmiseen ankkojen ja hanhien läheisyyden vuoksi. Siitä tuli ihmisen influenssavirus, sama joka tappoi piispa Mikael Agricolan hänen palatessaan Moskovasta rauhanneuvotteluista vuonna 1557.

Virus on myös hypännyt – koko ajan muuntuen – sikoihin. Siitäkin on jo aikaa.

Varsinainen epidemia alkoi Amerikasta, ja tauti sai sikainfluenssan nimen. Tartunta siirtyy niin helposti Kiinasta lentomatkustajien mukana kauas.

Kuten käytännössä kaikissa virustaudeissa, osa saa vain mitättömät oireet, toiset taas kuolevat sairauteen, vaikka kunto olisi erinomainen ennestään.

 

Potilaamme tila heikkeni rajusti vajaan kahden viikon päästä. Hän sai jatkuvasti happea ja verenpainetta tukevaa lääkitystä.

Yhtenä päivänä lääkäri sanoi kierrolla, että hänen pitää soittaa omaiselle, koska kuolema kolkuttaa jo ovelle. Hapetus on kehnoa ja veriarvot kammottavat.

Jälkeen päin potilas muistaa tajunnan pimentyneen monta kertaa. Ei näkynyt eikä kuulunut mitään. Henkilökunnan mukaan, sikainfluenssapotilas taisteli koko seuraavan yön hengestään. Näytti jo, että kuolema noutaa.

Aamulla kuitenkin tuli – lääkärin kierron aikaan – selkeämpi hetki.

Potilas kertoi hoitajalle ja lääkärille, että joku puhui hänelle. Selvästi äänessä oli isoveli, joka kuoli pari vuotta aikaisemmin. Hän sanoi: ” Elä vielä tule tänne.”

Siitä alkoi toipuminen, varsinkin, kun huomattiin verikokeista ja kuvauksessa ajoissa, että potilaalla oli iso keuhkoveritulppa. Se heikensi ratkaisevasti hapetusta. Tuore tulppa saatiin liuotettua pois ja samalla aloitettiin verenohennushoito.

Lääkäri ällistyi potilaan kertomuksesta. Oliko uskonto sittenkin totta, vaikka suurin osa maailman väestä pitää sitä höpötyksenä ja täynnä turhuutta?

Näytti, että tohtorin otsalle olisi noussut hikihelmiä. Hän oli näet marksilainen ateisti. Entinen terveystoveri 1970- luvulta.

Kun hapetus alkoi toimia, potilas toipui hyvää vauhtia.

Hoitaja sanoi – ehkä tehtäväkseen saaneena - että muistahan ottaa tästä lähtien kaikki kulkutautirokotukset, joita on tarjolla. Liian moni luulee, että minä kestän sen influenssan helposti ja jättää rokotuksen. Aasialainen tappoi yhden talven aikana yli kolmetuhatta ihmistä, se pitää muistaa, hoitaja mainitsi.

Vara on viisautta eikä vahingon enne, sanotaan. Sen allekirjoitan minäkin.

 

Ihmisten kokemuksia

 

Olen aina ollut ahkera ottamaan selville asioita sekä lukemaan tieto- ja ammattikirjallisuutta.

Luen myös jonkin verran lehtiä, joissa on uutisia. Meille tulee Sana-lehti, jota markkinoille työntää Kansan Raamattuseuran säätiö.

Monissa lehdissä – myös Sanassa – on vuosien mittaan esitelty monia julkkiksia ja merkkihenkilöitä. Kaikille heille on ominaista minun suureksi yllätyksekseni se, että monia heistä on kiusattu lapsena koulussa tai muuten.

 

On kehittynyt ahdistusta, ihmispelkoa, paniikkihäiriöitä, hikoilua ja esiintymispelkoa. Monet ovat eronneet väkivaltaisen tai ikävästi kohtelevan puolison vuoksi. Heidän kärsimyksensä määrä tuntuu minusta hyvin suurelta. Monet on pelastanut uskoon tulo psykoterapian läpikäynnin ohella.

 

Onhan se osoitettu, että suurista traumoista ei selviä kuin psykoterapian avulla selville vesille.

Moni luulee, että heissä itsessään on vikaa, kun pahoin pidetään, vaikka he ovat uhreja. Tämä on valjennut monille vasta terapiassa.

 

Tuo kiusaaminen huolestuttaa minua paljon. Eikö se ole merkki kansan moraalin tuhoutumisesta? Onko vanhemmilta unohtunut kokonaan kasvatus, tekee mieli kysyä, kun kiusaajia löytyy jo ala-asteiässä?

 

Minun lapsuudessani kaikkien kotona oli aika kova kuri. Toisaalta, kun teki juuri niin kuin neuvottiin ja oli rehellinen, elämisen kauneus ja vapaus oli aivan mahtavaa.

Koulussakin oli melkoinen valvonta, ettei välitunnilla tehty pahaa toisille.

Silti oli joitakin kiusaajia.

Nyt tietäväisenä aikuisena sanoisin, että he olivat niitä, joista kehittyi vähä vähältä luonteen sairaalloisuuden puvussa hienosti sanottuna eläviä psykopaatteja.

 

Eräs vanhempi tyyppi oli ikävä kaikille välitunneilla.

Hän pesi lumella minunkin naamani tai kamppasi, kun leikimme mustaa miestä välitunnilla.

Isoveli, joka oli jo kouluiässä vahva voimiltaan ja urheilussa kärkinimiä, sanoi hänelle, että älä kiusaa minun vähiä veljiäni. Tuon sanomisen muistan yhä hyvin kirkkaasti, ja olen siitä aina ollut kiitollnen.

Varoitettu ei uskonut.

Syntyi kähinä, joka loppui siihen, että iskin häntä palleaan alakoukulla. Käsi tuntui uppoavan hänen sisuksiinsa kyynärpäätä myöten. Kiusaaja taittui kasaan kuin linkkuveitsi.

 

Olin jo vuosia harjoitellut nyrkkeilyä Floyd Pattersonin innoittamana.  Joka päivä hakkasin omatekoista nyrkkeilysäkkiä. Se homma lisäsi käsivoimia ja kehitti nopeutta.

Osasin ylä- ja alakoukun, oikean ja vasemman suoran, jab- lyönnin sekä oikean käden heilahduslyönnin.

Patterson tyrmäsi yhdistelmällä vasen – oikea – vasen. Se kerrottiin Savon Sanomissa. Sen opettelin minäkin.

Vasen piti lyödä niin, että vastustajan näkökenttä jäi katveeseen. Sen suojassa tuli kova oikea poskipäähän tai palleaan. Tähän pysähtyi yleensä vastustaja, ja vasen alakoukku pudotti hänet kanveesiin.

Tätä Pattersonin oppia käytin nyt hyväkseni.

En ole koskaan hyökännyt kenenkään kimppuun, vain puolustanut itseäni.

 

Myöhemmin sain tietää, että tuo koulukiusaaja, ehkäpä sielunsa tärvelleenä, liukui alkoholismiin, mikä tappoi hänet.

 

Toinen outo tyyppi tarttui minuun kiinni ja pelotteli sanomalla, että mylyhäötettäänkö? Se tarkoitti varmaan kaatamista väkisin lumihankeen. Tartuin häntä kaulasta kyynärkoululla ja sujautin vasemman käden hänen kainaloonsa. Puristauduin tiukasti kiinni, jolloin hän ei pystynyt tekemään mitään. Siihen loppui kiusaaminen.

 

Tästä kiusaajasta ei tullut kunnon kansalaista.

Hän oli armeijassa kolmatta vuotta huonon käytöksen takia. Hän ampui käskynjaolla upseeria kohti paukkupatruunalla muiden temppujen ohella.

 

Mies muutti Helsinkiin. Siellä tuli vastaan matkan pää.

Alamaailma havaitsi pian, että hän oli hölösuu. Se on huumausainemyyjien kannalta vaarallinen ominaisuus.

Isot pomot tekivät sen minkä osasivat: myivät aivan puhdasta heroiinia pienen määrän. Se pysäytti hengityksen nopeasti, kun mies otti tilavuudeltaan entisen annoksen vahvaa ainetta. Kuollut löytyi kaatopaikalta huumeruisku vieläkin kyynärtaipeessaan.

 

Tuntuu kurjalta, että ihanasta vauvasta kehittyy tämän kaltaisia aikuisena, jolloin he ovat vaarallisia toisille. Erityisala on naisten hakkaaminen parisuhteessa.

Tiettävästi Suomessa pahoinpidellään tai muuten surmataan 25 naista joka vuosi hautaan asti.

Kaikkea tuota näkemässä olleet lapset saavat ikuisen trauman sieluunsa. Osa toipuu, osa vajoaa päihteiden ja viinan aluksi viehättävään pyörteeseen, joka johtaa hornan tuuttiin, mistä ei ole paluuta.

 

Olen ollut hyvin kiitollinen vanhan ajan selkeästä opetuksesta, joka tähtäsi siihen, että lapsi kasvaa vapaaksi ja uskolliseksi yhteiskunnan jäseneksi.

Silloin katsottiin tärkeäksi korostaa sitä, että oli vältettävä huonoa seuraa, jossa rehellisyys ei ollut korkeassa kurssissa.

Neuvottiin, että ei pidä jäädä kiistelemään mistään, vaan viisasta on vetäytyä pois ja myös olla palaamatta porukkaan, jossa ei eletä kunnian tiellä eteenpäin.

 

Mieliaineeni koulussa, uskonto ja sen historia – kun sitä tarkastaa syvällisesti – pyrkii koulaamaan juuri samaan päämäärään kuin tuo yllä mainittu vanhan ajan arkaainen kasvatus. Sehän ei kelpaa nykyisille alan guruille lainkaan.

 

Työ puhuu puolestaan, sanoisin. Nykysysteemeillä kasvatuksesta kotona ja koulussa ei tule hyvää jälkeä. Rikollisia alaikäisiä ja ongelmaisia on yhä enemmän. Terveydenhuolto suorastaan hukkuu terapian tarpeessa olevista.

 

On palattava askel taakse päin ja otettava järki käteen sekä tarkka välittäminen.

Minua ihmetyttää suuresti se, että jo koulussa ja lukiossa lapset ja nuoret ovat väsyneitä. Aikuisena puolet lääkäreistäkin on väsyneitä, kirjoittaa lehti.

Jotakin on pahoin pielessä.

 

Kun olin koulussa, oltiin paljon ulkona. Koulumatkat 3 – 5 kilometriä käveltiin tai hiihdettiin. Välitunneilla rynnättiin ulos.

Lauantaina päättyi koulu yhden maissa. Jo ennen päivällistä oltiin oltu kauan hyppäämässä hyppyristä tai hiihtämässä metsässä talvisaikaan.

Kesällä uitiin järvessä kolmesta neljään kertaan päivässä ja tehtiin kiinnostavaa työtä maatiloilla vanhempien apuna. Se oli joskus raskastakin, mutta kasvatti voimia ja sitkeyttä.

Sukulaiskylissä käytiin usein. Mäen laskussa saatettiin olla serkkujen luona vuorotellen jokaisena viikon loppuna sään salliessa.

Marjoja ja sieniä poimittiin metsissä, ja seurattiin, miten lokattu kanalintu korvennettiin hiilien päällä ja sitten siivottiin valmiiksi ennen paistamista. Päreitä opeteltiin kiskomaan ja seurattiin, miten pärekori tai kirvesvarsi syntyi isän taitavissa käsissä. Isän apuna painettiin kelkan tain reen jalasta ja asennettiin kirvesvarsi paikoilleen sekä kiilattiin kiinni.

Televisiota tahi kännyköitä ei ollut, mutta olipa kaikkea mielenkiintoista nähtävää ja opittavana hyödyllistä juttua ja taitoa.

 

Sanonpa, että vireä maatalousyhteiskunta antoi parhaat mahdolliset valmiudet työelämää varten ainakin minulle, mikä saattaa kuulostaa kummalliselta. Ehkä siinä on se, että siinä oppi tarttumaan hommiin vireästi ja tekemään se, mikä oli tehtävissä. Kaikkia ei voi auttaa. Se on tosiasia, ja se pitää hyväksyä semmoisenaan.

Enempää ei kukaan voi tänäkään päivänä keneltäkään vaatia.

Mutta, kiusaajaakaan ei noin vain pidä hylätä. Hänkin voi olla itse uhri. Isien pahat teot voivat tulla todeksi heissä.

Paraneminen ei kuitenkaan ala aivan itsestään. Sen voi herättää synnin tuntoon tuleminen. Seuraava vaihe on matkustaa vaikka maan ääriin ja pyytää anteeksi siltä, jota on kiusannut. Jos uhri on järjissään - toivottavasti - hän voi antaa anteeksi. Vain siitä alkaa paraneminen, ei mitään muuta kautta. Sitä voi nopeuttaa menemällä terapiaan.

Jeesus itse asiassa antaa kuolemantuomion lasten pahuuden saaliiksi johtamisesta: myllynkivi kaulaan ja upotus meren syvyyteen. Fyysillisen kuoleman jälkeenkään ei kaikki vielä ole menetetty. Usko sekä armo voivat pelastaa kadotuksen pätsistä ylösnousemuksessa.

Mestari antoi vain yhdestä teosta suoran ikuisen kadotuksen tuomion, josta hänkään ei voi pelastaa. Se on Pyhän Hengen pilkka. Se manifestoituu yleisimmin antamalla kastaa itsensä toisen tai useamman kerran.

Se on opetettu minulle ja viitattu Nikean uskontunnustukseen, jossa sanotaan tunnustettavan vain yksi kaste. Tunnustus on vuodelta 325, jolloin jo tiedettiin, mistä ihmisiä pitää varoittaa. 

Silloin jo esiintyi - ja esiintyy yhä - ihmisiä, jotka vuoroin liittyvät seurakuntaan, vuoroin siitä eroavat. Ovat ikään kuin epävakaita. He vaativat liittyessään uudelleen seurakuntaan uutta kastetta, mihin ainakin tämä tavallinen kansan kirkko ei suostu. Liittymisen jälkeen annetaan vain ehtoollinen ja rukous. Syy uuden kasteen kieltämiseen on juuri tuo Nikean kiveen hakattu tunnustus.