Yövaaninta
En
ollut käynyt sorsametsällä enkä kanalintujahdissa syksyllä, koska näytti siltä,
että edellisen vuoden teerirunsaus oli ohitse. Sorsakantakaan ei ollut hyvä.
Marraskuussa
alkoivat pakkaskelit. Ne jatkuivat joulu- ja tammikuun ajan.
Oli
tuiskuja ja tuulia. Lumitöitä riitti. Tuttu mies lähetti kuvan, jossa hän
mittasi kotinsa katolla olevan lumimäärän. Tulos oli 85,5 senttiä.
Näin
jäi väliin myös talvinen latvalinnustus.
Helmikuussa
helpotti. Ilmat tasaantuivat, ja aurinko näyttäytyi monena päivänä. Toivo
helpommasta iti.
Polttopuut
alkoivat olla sipissä runsaan lämmityksen takia. Lämmitin varaavaa takkaa
vuoron perään leivinuunin kanssa, koska kallista sähköä piti säästää.
Yhtenä
aamuna huomasin, että lintujen ruokinta-automaatti oli yön aikana pudonnut
maahan. Murskattuja pähkinöitä oli levinnyt polanteelle.
Lähellä
riippuva lintulauta oli paikoillaan, mutta sen säiliö oli melkein tyhjä, vaikka
iltahämärässä laitoin siihen yli litran syötävää linnuille.
Pyysin
poikaa selvittämään tuholaisen riistakameran kuvien avulla.
Koska
yöllä oli satanut lunta muutaman sentin, ei kaikkia lintujen evästarpeista
pystynyt kaapimaan maasta takaisin automaatteihin. Linnut saivat etsiä ruokansa maasta. Paikalla
kävi talitiaisia, sinitiaisia, pikkuvarpusia ja närhetkin keksivät pian sen,
missä on apajapaikka.
Riistakamera
kuvasi lintujen ruokintapaikkaa kymmenen metrin päästä. Kameraa suojasi sen
yläpuolelta nurin käännetty pulkka.
Kolmen
vuorokauden yökuvaukset näyttivät, että orava oli syypää. Se kaapi etusillaan
lintulaudalta pähkinänpuolikkaat maahan ja kävi sieltä syömässä sekä
kuljettamassa piiloihinsa runsaan saaliin.
Pudonnutta,
minkkiverkolla suojattua neljän litran vetoista automaattia orava ei ollut
varmaankaan pudottanut, vaan yötuuli oli sen tiputtanut.
Kuvista
ilmeni, että rusakko kävi joka kerta television iltauutisten alkamisen aikaan
syömässä pähkinöitä. Eläin tuli paikalle muutaman minuutin tarkkuudella.
Useasti se kävi toisen kerran vielä aamuyöllä nauttimassa ilmaista syötävää.
Päätin
kokeilla jäniksen vahtimista niin sanotusta Puuhapajasta käsin.
Matkaa
lintujen ruokintapaikalle on noin 25 metriä. Pariovista toisen sain ankkuroitua
niin, että tuuli ei sitä voinut liikutella.
Istuimena
voin käyttää itse tehtyä, metrin pituista rahia. Sen päälle sovittelin viisi
senttiä paksun, joustavan alusen. Sitä olin käyttänyt muutaman vuoden polvien
alla monenlaisissa puuhissa. Ikä teki tehtävänsä, kovalla alustalla en pystynyt
olemaan polvillaan kivun takia.
Poika
osti vuosia sitten haulikkooni punarengastähtäimen. Kun otus oli renkaan
sisällä tähtäyksen aikana, osuma oli varma. Laite vaati kuitenkin jonkun verran
valoa. Muuten rengas ei erottunut.
Varasin
kaksi volframihauleilla ladattua patruunaa jahtiin. Niistä minulla oli hyvät
kokemukset.
Haulit
lävistivät heinäsorsan sopivalta matkalta. Pari – kolme haulia löytyi
siivotessa sorsien luista. Ne olivat säilyneet täysin pyöreinä.
Testiammunnassa
käytin haulien kovuuden vuoksi sylinterisupistusta. Kuvio oli tiheä ja tasainen
sekä haulien läpäisy kahdeksan millin vanerilevyyn erinomainen. Koska yleensä
ammun vain muutaman laukauksen vuodessa, siirryin kokonaan näihin kalliisiin,
mutta hyviin patruunoihin.
Melkein
kaksi päivää kestänyt tuisku ja sen vaatimat lumityöt siirsivät vahtimisen
aloittamista. Sen jälkeen ennuste näytti parempaa.
Kuitenkin
tuuli kävi lounaan kantilta eli osittain ruokintapaikkaan päin. Se tiesi sitä,
että pientäkään ääntä ei saisi kuulua jäniksen korviin.
Kameran
kuvista selvisi, että jänis viipyi paikalla vain viisi minuuttia kerrallaan.
Sitä ei voinut tietää, käykö vain yksi rusakko syömässä vaiko yön mittaan
useampikin.
Noudatimme
vaimon kanssa tavallista rutiinia, ettei jänis pelästyisi muutosta entiseen.
Talon
päädyssä paloi rappusten kohdalla, valokatteen alla ulkovalo. Toinen ulkovalo
paloi takkahuoneen oven kohdalla, mikä oli pohjoiseen päin. Takkahuoneessa ja
tuvassa paloivat valot, koska luemme tai katselemme ohjelmia Areenasta joka
ilta melko myöhään.
Lähdin
runsaasti vaatetta päällä vahtiin viittä vaille iltakahdeksan. Päässä oli pipo
ja kaulalla leukaan asti ulottuva putkihuivi. Tummat pakkashanskat vedin käsien
suojaksi. Latasin haulikon yhdellä patruunalla kodinhoitohuoneessa.
Varapatruunan panin paksun, tummanvihreän fleecetakin taskuun.
Odottaminen
tuntui pitkältä, mutta jännittävältä.
Etualalla
näkyivät pihlajista riippuvat lintujen ruokinta-automaatit. Taustalta erottui
noin kahdeksansadan metrin päässä maatilan navetan valaistu ikkunarivi tummaa
metsää vasten. Taivas oli vahvasti pilvessä.
Oven
yläpuolen raosta näkyi, miten tuuliviiri osoitti keskimäärin lounaaseen, mutta
välillä äkilliset virtaukset heittelivät tuulen osoitinta kaakon ja lännen
välillä ennalta arvaamattomasti. Lintulauta näkyi keikkuvan koko ajan tuulessa.
Olin
ruokkinut jänistä jo viikon ajan salaatilla ja pähkinöillä. Salaatin lehdet
erottuivat vahtipaikalle tummana kohoumana lumipolanteen päällä.
Ase
lepäsi työpukin päällä. Sen alla oli suurikokoinen auton pesusieni. Kokeilin,
miten saan paksun talvihanskan ääntä aiheuttamatta oikeasta kädestä pois. Se
sujui, samoin aseen suuntaaminen.
Olin
istunut jo melkein tunnin ajan hiljaa vahtipaikalla.
Piti
alkaa tehdä kylmän takia lapojen jännitys- rentoutusliikkeitä. Nyrkistelin
vuorotahtiin molempia käsiä viidenkymmenen liikkeen sarjoissa.
Kolmas
sarja oli juuri alkamassa, kun paikalle ilmaantui kuin tyhjästä suuri jänis.
Sydän otti ylimääräisen spurtin.
Jänis
kapsahti kaksi kertaa istumaan, ja sen korvat peilasivat ympäristön ääniä.
Sitten se kävi matalaan syöntiasentoon.
Suuntasin
aseen otukseen. Vaikka kuinka yritin terästää näköä, punaista tähtäimen
rengasta ei erottunut. Se oli ikävä yllätys.
Koetin
tähdätä laitteen tähyslasin kautta, mutta aseen jyväkään ei erottunut.
Olin
kuitenkin varma osumasta ja ammuin. Suuliekki häikäisi näköä, mutta erotin
kuitenkin, miten suuri jänis rauhallisesti poistui koillisen suuntaan.
Kävin
hakemassa sisältä valovoimaisen taskulampun ja sen valossa etsin
lähiympäristön. Ei osuman merkkejä. No, jos heti olisin osunut, kyseessä ei
olisi metsästys, pohdiskelin.
Huomasin
lumipenkassa haulien jäljet puoli metriä liiaksi vasemmalla. Korkeus oli oikea.
Riistakameran
mukaan jänis kävi seuraavina öinä paikalla vain aamuyöllä. Silloin sen
käyntiaika vaihteli puoli kahden ja puoli viiden välillä. Lisäksi oli liian
kylmää vahtimiseen.
Kävin
kaikki aikaisemmin käytössä olleet vaatteet sekä vielä haalari lisälämmitimenä vahtimassa
jänistä viisi kertaa kaksi tuntia kerrallaan. Otin puhelimen mukaan nähdäkseni
siitä ajan. Jänis ei tullut, vaikka kuinka niin toivoin.
Riistakameran
mukaan jänis alkoi käydä syömässä salaatin lehtiä - ja myös vanhentunutta
salaatin loppua epäsäännöllisesti. Välillä se jätti tulematta. Tuntui, että sen
varovaisuus ja viekkaus lähestyi ketun ominaisuuksia.
Niin
päivät kuluivat, ja jahdin luvallinen aika hupeni.
Toiseksi
viimeisenä päivänä päätin vielä yrittää. Se oli 28. helmikuuta.
Oli
karkausvuosi, koska vuoden luku oli kahdeksalla jaollinen. Viimeinen päivä oli
kahdeskymmenesyhdeksäs.
Ensimmäisen
pettymyksen jälkeen hoksasin, että valon on tultava tähtäyssuunnasta kohti
punarengastähtäimen haulikon perän puolella olevaa valokuidun päätä.
Pilkkopimeässä
käytävässä punainen rengas näkyi erinomaisesti.
Kevyessä
otsalapussa on kolme eri kirkkausastetta: yhdellä painalluksella himmeä,
toisella painalluksella kirkkaampi yleisvalo ja kolmannella erittäin
kirkas. Tämän asennon käyttö syö eniten
pikkuisen akun virtaa. Himmeänä valo riittää yhtäjaksoisesti 13 tuntia.
Teippasin
mustalla eristysnauhalla otsalampun niin, että ykkösasennolla valo tulee
kapeasta pystysuorasta raosta. Silloin hämärässä erottui punainen rengas
sopivasti, mutta ei kovinkaan kirkkaana.
Hiivin
vahtipaikalle vasta iltakymmeneltä. Pelkäsin sitä, että jänis huomaa otsalampun
valon sytyttämisen, mutta ilman sitä ei voinut tähdätä.
Iltatuuli
näytti taas tulevan lounaasta. Välillä tuuliviirin kärki siirtyi äkisti
kaakkoon, ja välillä se näytti pitkän aikaa länteen. Jotain pyörteitä oli
ilmassa, koska lintulauta pyöri ja keikkui levottomasti.
Maatilan
navetan valorivi näkyi yhä. Arvelin mielessäni, että isännät saattavat pitää
valoja päällä läpi yön. Sähkön kulutuksen hinnan voi vähentää verotuksessa.
Minun
lapsuudessani 1950- luvulla navetoissa ei ollut kenelläkään valoja yöllä.
Maatiloilla ei ollut minkäänlaista valon pilkahdusta, vaan ihmiset ja eläimet nukkuivat
pimeässä, mikä on luonnollista.
Kokeilin
varovasti tähtäämistä. Jostain syystä punainen rengas oli heikompi kuin täysin
pimeässä käytävässä talon sisällä. Kummallista. Renkaan kyllä erotti, kun sitä
rauhassa haki. Sammutin otsalampun, ja keskityin vahtimaan.
Naapurin
suunnasta, oikealta sivulta näkyi kirkasta valoa ja kuului auton moottorin
surinaa. Koillisen suunnassa on naapurilla autojen, traktoreiden, kaivureiden
ja muiden koneiden huoltohalli. Siellä palavat valot usein myöhään, sillä
naapuri on ahkera. Auton oven lumpsaus kuului pian tuulen päältä alle sadan
metrin päästä.
Kolmen
vartin vahtimisen jälkeen kylmyys alkoi hiipiä puseroon.
Aloitin
taas lapojen ja käsiterien jumpan, kuten aikaisemminkin. Touhu oli äänetöntä,
ja se tehosi selvästi aina vähän aikaa.
Haukotutti.
Arvailin, joko tunti olisi kulunut. Kurkistin oven ylitse tuuliviirin
liikkeitä. Yhä tuulen osoitin teki työtään herkästi. Siinä on akselina
polkupyörän etuakseli. Laitoin sen laakerit vuosia sitten täyteen punaista,
raskaan ajokaluston veden kestävää vaseliinia. Mekanismi on yhä hyvin herkkä.
Kun
suuntasin katseen ruokintapaikan suuntaan, juuri silloin loikkasi iso rusakko
pohjoisesta päin syönnökselle.
Minulla
alkoivat tarkoin ennakkoon ajatellut, varovaiset liikkeet: sivulle katsoen
otsavalon sytytys, ja hetken odotus, oikean käden hanskan pois ujutus ja aseen
varmistimen vapauttaminen.
Jänis
näytti ruokailevan ainoastaan hetken aikaa. Se kääntyi idän suunnalle ja
matalana se puuhasi salaatin lehtipino selkänsä takana. Ottiko se kasasta yhden
lehden ja nautti sitä siinä?
Tähtäsin
huolellisesti, mutta vaikeutena oli heikosti erottuva punainen rengas. Onneksi
jänis ei liikkunut, vaan oli sopivasti sivuttain. Ammuin heti, kun näin, että
otuksen pää ja rintapuoli olivat renkaan sisällä.
Osuma!
Riensin
nopeasti tyhjä haulikko kädessä katsomaan saalista. Se potkiskeli vähän, mutta
kuoli pian. Verta valui polanteelle pääpuolesta.
Vein
aseen sisälle ja vähensin vaatetta sekä vaihdoin vanhan, mutta valoteholtaan
hyvän otsalampun himmennetyn tilalle.
Otin
jänistä kiinni takajaloista ja vein sen auton peräkonttiin. Olin sopinut
ystävän kanssa, että voin tuoda saaliin – jos sellaisen saan – miten myöhään
tahansa. Kello oli kotoa lähtiessä jo kymmenen yli yhdentoista. Tunnelma oli
hyvin mukava, melkein riemullinen. Milan Kundera ilmaisi saman asian
kirjoittamalla Olemisen sietämättömästä keveydestä.
Arvioin
rusakon painoksi yli neljä kiloa. Ystävä tuli iloiseksi.
Kotiin
tultua kävin heti käsiksi kaikille metsästäjille tuttuun rituaaliin eli aseen
huolelliseen puhdistukseen ja öljyämiseen. Tämä toimi on ollut minulle aina
mieluinen enkä ole jättänyt sitä koskaan seuraavaksi päiväksi.
Riistakameran
käyttöä jatkettiin. Kuvista selvisi, että saaliiksi saatua tuntuvasti suuremman
näköinen rusakko alkoi käydä paikalla jo kahden päivän päässä.
Mutta,
se lekotteli jo lain suojassa, eikä sen tarvinnut pelätä vaanivan metsästäjän
laukausta.