Yövaaninta

 

En ollut käynyt sorsametsällä enkä kanalintujahdissa syksyllä, koska näytti siltä, että edellisen vuoden teerirunsaus oli ohitse. Sorsakantakaan ei ollut hyvä.

Marraskuussa alkoivat pakkaskelit. Ne jatkuivat joulu- ja tammikuun ajan.

Oli tuiskuja ja tuulia. Lumitöitä riitti. Tuttu mies lähetti kuvan, jossa hän mittasi kotinsa katolla olevan lumimäärän. Tulos oli 85,5 senttiä.

 

Näin jäi väliin myös talvinen latvalinnustus.

Helmikuussa helpotti. Ilmat tasaantuivat, ja aurinko näyttäytyi monena päivänä. Toivo helpommasta iti.

Polttopuut alkoivat olla sipissä runsaan lämmityksen takia. Lämmitin varaavaa takkaa vuoron perään leivinuunin kanssa, koska kallista sähköä piti säästää.

 

Yhtenä aamuna huomasin, että lintujen ruokinta-automaatti oli yön aikana pudonnut maahan. Murskattuja pähkinöitä oli levinnyt polanteelle.

Lähellä riippuva lintulauta oli paikoillaan, mutta sen säiliö oli melkein tyhjä, vaikka iltahämärässä laitoin siihen yli litran syötävää linnuille.

 

Pyysin poikaa selvittämään tuholaisen riistakameran kuvien avulla.

Koska yöllä oli satanut lunta muutaman sentin, ei kaikkia lintujen evästarpeista pystynyt kaapimaan maasta takaisin automaatteihin.  Linnut saivat etsiä ruokansa maasta. Paikalla kävi talitiaisia, sinitiaisia, pikkuvarpusia ja närhetkin keksivät pian sen, missä on apajapaikka.

 

Riistakamera kuvasi lintujen ruokintapaikkaa kymmenen metrin päästä. Kameraa suojasi sen yläpuolelta nurin käännetty pulkka.

 

Kolmen vuorokauden yökuvaukset näyttivät, että orava oli syypää. Se kaapi etusillaan lintulaudalta pähkinänpuolikkaat maahan ja kävi sieltä syömässä sekä kuljettamassa piiloihinsa runsaan saaliin.

Pudonnutta, minkkiverkolla suojattua neljän litran vetoista automaattia orava ei ollut varmaankaan pudottanut, vaan yötuuli oli sen tiputtanut.

 

Kuvista ilmeni, että rusakko kävi joka kerta television iltauutisten alkamisen aikaan syömässä pähkinöitä. Eläin tuli paikalle muutaman minuutin tarkkuudella. Useasti se kävi toisen kerran vielä aamuyöllä nauttimassa ilmaista syötävää.

 

Päätin kokeilla jäniksen vahtimista niin sanotusta Puuhapajasta käsin.

Matkaa lintujen ruokintapaikalle on noin 25 metriä. Pariovista toisen sain ankkuroitua niin, että tuuli ei sitä voinut liikutella.

Istuimena voin käyttää itse tehtyä, metrin pituista rahia. Sen päälle sovittelin viisi senttiä paksun, joustavan alusen. Sitä olin käyttänyt muutaman vuoden polvien alla monenlaisissa puuhissa. Ikä teki tehtävänsä, kovalla alustalla en pystynyt olemaan polvillaan kivun takia.

 

Poika osti vuosia sitten haulikkooni punarengastähtäimen. Kun otus oli renkaan sisällä tähtäyksen aikana, osuma oli varma. Laite vaati kuitenkin jonkun verran valoa. Muuten rengas ei erottunut.

 

Varasin kaksi volframihauleilla ladattua patruunaa jahtiin. Niistä minulla oli hyvät kokemukset.

Haulit lävistivät heinäsorsan sopivalta matkalta. Pari – kolme haulia löytyi siivotessa sorsien luista. Ne olivat säilyneet täysin pyöreinä.

 

Testiammunnassa käytin haulien kovuuden vuoksi sylinterisupistusta. Kuvio oli tiheä ja tasainen sekä haulien läpäisy kahdeksan millin vanerilevyyn erinomainen. Koska yleensä ammun vain muutaman laukauksen vuodessa, siirryin kokonaan näihin kalliisiin, mutta hyviin patruunoihin.

 

Melkein kaksi päivää kestänyt tuisku ja sen vaatimat lumityöt siirsivät vahtimisen aloittamista. Sen jälkeen ennuste näytti parempaa.

 

Kuitenkin tuuli kävi lounaan kantilta eli osittain ruokintapaikkaan päin. Se tiesi sitä, että pientäkään ääntä ei saisi kuulua jäniksen korviin.

Kameran kuvista selvisi, että jänis viipyi paikalla vain viisi minuuttia kerrallaan. Sitä ei voinut tietää, käykö vain yksi rusakko syömässä vaiko yön mittaan useampikin.

 

Noudatimme vaimon kanssa tavallista rutiinia, ettei jänis pelästyisi muutosta entiseen.

Talon päädyssä paloi rappusten kohdalla, valokatteen alla ulkovalo. Toinen ulkovalo paloi takkahuoneen oven kohdalla, mikä oli pohjoiseen päin. Takkahuoneessa ja tuvassa paloivat valot, koska luemme tai katselemme ohjelmia Areenasta joka ilta melko myöhään.

 

Lähdin runsaasti vaatetta päällä vahtiin viittä vaille iltakahdeksan. Päässä oli pipo ja kaulalla leukaan asti ulottuva putkihuivi. Tummat pakkashanskat vedin käsien suojaksi. Latasin haulikon yhdellä patruunalla kodinhoitohuoneessa. Varapatruunan panin paksun, tummanvihreän fleecetakin taskuun.

 

Odottaminen tuntui pitkältä, mutta jännittävältä.

Etualalla näkyivät pihlajista riippuvat lintujen ruokinta-automaatit. Taustalta erottui noin kahdeksansadan metrin päässä maatilan navetan valaistu ikkunarivi tummaa metsää vasten. Taivas oli vahvasti pilvessä.

 

Oven yläpuolen raosta näkyi, miten tuuliviiri osoitti keskimäärin lounaaseen, mutta välillä äkilliset virtaukset heittelivät tuulen osoitinta kaakon ja lännen välillä ennalta arvaamattomasti. Lintulauta näkyi keikkuvan koko ajan tuulessa.

Olin ruokkinut jänistä jo viikon ajan salaatilla ja pähkinöillä. Salaatin lehdet erottuivat vahtipaikalle tummana kohoumana lumipolanteen päällä.

Ase lepäsi työpukin päällä. Sen alla oli suurikokoinen auton pesusieni. Kokeilin, miten saan paksun talvihanskan ääntä aiheuttamatta oikeasta kädestä pois. Se sujui, samoin aseen suuntaaminen.

 

Olin istunut jo melkein tunnin ajan hiljaa vahtipaikalla.

Piti alkaa tehdä kylmän takia lapojen jännitys- rentoutusliikkeitä. Nyrkistelin vuorotahtiin molempia käsiä viidenkymmenen liikkeen sarjoissa.

Kolmas sarja oli juuri alkamassa, kun paikalle ilmaantui kuin tyhjästä suuri jänis. Sydän otti ylimääräisen spurtin.

Jänis kapsahti kaksi kertaa istumaan, ja sen korvat peilasivat ympäristön ääniä. Sitten se kävi matalaan syöntiasentoon.

 

Suuntasin aseen otukseen. Vaikka kuinka yritin terästää näköä, punaista tähtäimen rengasta ei erottunut. Se oli ikävä yllätys.

Koetin tähdätä laitteen tähyslasin kautta, mutta aseen jyväkään ei erottunut.

Olin kuitenkin varma osumasta ja ammuin. Suuliekki häikäisi näköä, mutta erotin kuitenkin, miten suuri jänis rauhallisesti poistui koillisen suuntaan.

 

Kävin hakemassa sisältä valovoimaisen taskulampun ja sen valossa etsin lähiympäristön. Ei osuman merkkejä. No, jos heti olisin osunut, kyseessä ei olisi metsästys, pohdiskelin.

Huomasin lumipenkassa haulien jäljet puoli metriä liiaksi vasemmalla. Korkeus oli oikea.

Riistakameran mukaan jänis kävi seuraavina öinä paikalla vain aamuyöllä. Silloin sen käyntiaika vaihteli puoli kahden ja puoli viiden välillä. Lisäksi oli liian kylmää vahtimiseen.

 

Kävin kaikki aikaisemmin käytössä olleet vaatteet sekä vielä haalari lisälämmitimenä vahtimassa jänistä viisi kertaa kaksi tuntia kerrallaan. Otin puhelimen mukaan nähdäkseni siitä ajan. Jänis ei tullut, vaikka kuinka niin toivoin.

 

Riistakameran mukaan jänis alkoi käydä syömässä salaatin lehtiä - ja myös vanhentunutta salaatin loppua epäsäännöllisesti. Välillä se jätti tulematta. Tuntui, että sen varovaisuus ja viekkaus lähestyi ketun ominaisuuksia.

 

Niin päivät kuluivat, ja jahdin luvallinen aika hupeni.

Toiseksi viimeisenä päivänä päätin vielä yrittää. Se oli 28. helmikuuta.

Oli karkausvuosi, koska vuoden luku oli kahdeksalla jaollinen. Viimeinen päivä oli kahdeskymmenesyhdeksäs.

 

Ensimmäisen pettymyksen jälkeen hoksasin, että valon on tultava tähtäyssuunnasta kohti punarengastähtäimen haulikon perän puolella olevaa valokuidun päätä.

Pilkkopimeässä käytävässä punainen rengas näkyi erinomaisesti.

Kevyessä otsalapussa on kolme eri kirkkausastetta: yhdellä painalluksella himmeä, toisella painalluksella kirkkaampi yleisvalo ja kolmannella erittäin kirkas.  Tämän asennon käyttö syö eniten pikkuisen akun virtaa. Himmeänä valo riittää yhtäjaksoisesti 13 tuntia.

 

Teippasin mustalla eristysnauhalla otsalampun niin, että ykkösasennolla valo tulee kapeasta pystysuorasta raosta. Silloin hämärässä erottui punainen rengas sopivasti, mutta ei kovinkaan kirkkaana.

 

Hiivin vahtipaikalle vasta iltakymmeneltä. Pelkäsin sitä, että jänis huomaa otsalampun valon sytyttämisen, mutta ilman sitä ei voinut tähdätä.

Iltatuuli näytti taas tulevan lounaasta. Välillä tuuliviirin kärki siirtyi äkisti kaakkoon, ja välillä se näytti pitkän aikaa länteen. Jotain pyörteitä oli ilmassa, koska lintulauta pyöri ja keikkui levottomasti.

Maatilan navetan valorivi näkyi yhä. Arvelin mielessäni, että isännät saattavat pitää valoja päällä läpi yön. Sähkön kulutuksen hinnan voi vähentää verotuksessa.

Minun lapsuudessani 1950- luvulla navetoissa ei ollut kenelläkään valoja yöllä. Maatiloilla ei ollut minkäänlaista valon pilkahdusta, vaan ihmiset ja eläimet nukkuivat pimeässä, mikä on luonnollista.

Kokeilin varovasti tähtäämistä. Jostain syystä punainen rengas oli heikompi kuin täysin pimeässä käytävässä talon sisällä. Kummallista. Renkaan kyllä erotti, kun sitä rauhassa haki. Sammutin otsalampun, ja keskityin vahtimaan.

 

Naapurin suunnasta, oikealta sivulta näkyi kirkasta valoa ja kuului auton moottorin surinaa. Koillisen suunnassa on naapurilla autojen, traktoreiden, kaivureiden ja muiden koneiden huoltohalli. Siellä palavat valot usein myöhään, sillä naapuri on ahkera. Auton oven lumpsaus kuului pian tuulen päältä alle sadan metrin päästä.

Kolmen vartin vahtimisen jälkeen kylmyys alkoi hiipiä puseroon.

Aloitin taas lapojen ja käsiterien jumpan, kuten aikaisemminkin. Touhu oli äänetöntä, ja se tehosi selvästi aina vähän aikaa.

Haukotutti. Arvailin, joko tunti olisi kulunut. Kurkistin oven ylitse tuuliviirin liikkeitä. Yhä tuulen osoitin teki työtään herkästi. Siinä on akselina polkupyörän etuakseli. Laitoin sen laakerit vuosia sitten täyteen punaista, raskaan ajokaluston veden kestävää vaseliinia. Mekanismi on yhä hyvin herkkä.

 

Kun suuntasin katseen ruokintapaikan suuntaan, juuri silloin loikkasi iso rusakko pohjoisesta päin syönnökselle.

Minulla alkoivat tarkoin ennakkoon ajatellut, varovaiset liikkeet: sivulle katsoen otsavalon sytytys, ja hetken odotus, oikean käden hanskan pois ujutus ja aseen varmistimen vapauttaminen.

Jänis näytti ruokailevan ainoastaan hetken aikaa. Se kääntyi idän suunnalle ja matalana se puuhasi salaatin lehtipino selkänsä takana. Ottiko se kasasta yhden lehden ja nautti sitä siinä?

Tähtäsin huolellisesti, mutta vaikeutena oli heikosti erottuva punainen rengas. Onneksi jänis ei liikkunut, vaan oli sopivasti sivuttain. Ammuin heti, kun näin, että otuksen pää ja rintapuoli olivat renkaan sisällä.

Osuma!

Riensin nopeasti tyhjä haulikko kädessä katsomaan saalista. Se potkiskeli vähän, mutta kuoli pian. Verta valui polanteelle pääpuolesta.

 

Vein aseen sisälle ja vähensin vaatetta sekä vaihdoin vanhan, mutta valoteholtaan hyvän otsalampun himmennetyn tilalle.

Otin jänistä kiinni takajaloista ja vein sen auton peräkonttiin. Olin sopinut ystävän kanssa, että voin tuoda saaliin – jos sellaisen saan – miten myöhään tahansa. Kello oli kotoa lähtiessä jo kymmenen yli yhdentoista. Tunnelma oli hyvin mukava, melkein riemullinen. Milan Kundera ilmaisi saman asian kirjoittamalla Olemisen sietämättömästä keveydestä.

 

Arvioin rusakon painoksi yli neljä kiloa. Ystävä tuli iloiseksi.

Kotiin tultua kävin heti käsiksi kaikille metsästäjille tuttuun rituaaliin eli aseen huolelliseen puhdistukseen ja öljyämiseen. Tämä toimi on ollut minulle aina mieluinen enkä ole jättänyt sitä koskaan seuraavaksi päiväksi.

 

Riistakameran käyttöä jatkettiin. Kuvista selvisi, että saaliiksi saatua tuntuvasti suuremman näköinen rusakko alkoi käydä paikalla jo kahden päivän päässä.

Mutta, se lekotteli jo lain suojassa, eikä sen tarvinnut pelätä vaanivan metsästäjän laukausta.