Metsä antoi omastaan

 

 

Yksi varhaisen aamun mieluisimpia hommia on tehdä eväät.

 Sitä ennen on toki tarpeellista käydä kuulostelemassa säätä.

 Jos tuulee kovasti tai sataa vettä reippaasti, on yleensä turhaa lähteä metsälle.

Hyvä ilma on useimmiten tuuleton keli. Sumua voi olla, jopa lievää tihkua. Ne eivät haittaa.

 Perusohjeena ja rajana tuulen suhteen olen pitänyt puun oksien heilumista. Tuulta on liikaa, jos isojen kuusten oksat heiluvat.

 

Kaadan termospulloon kahvia ja kääräisen voileivät paperiin. Leipien päällä on juustoa ja suolalihaa.

Joskus otan mukaan valmiiksi keitetyn kananmunan ja suolasirottimen.

Pieni kermapurkki tulee eväiden mukaan.

Repussa on pysyväisesti pienessä muovipussissa koivun tuohta ja muutamia tervaskannosta vuoltuja kiehisiä sekä tulitikut tai sytytyspalalaatikko. Eräkirves kuuluu kalustoon, kuten puukkokin.

 

Suunnitelman pääpiirteet on sovittu edellisenä iltana.

Minä lähden varhain kävelemään tietä pitkin puolentoista kilometrin päähän lintupassiin.

Puolen tunnin päästä tai vieläkin myöhemmin isä ja isoveli päästävät ajokoiran etsimään jänistä.

 On usein käynyt niin, että koira ajaa lintuja lentoon maastosta.

Ne lentävät tietyille paikoille, jossa ne muutenkin syysaamuina pitävät soidintaan.

Aina ne eivät ääntele, mutta silti ne nousevat puuhun ennen kuin hakeutuvat marjoja nauttimaan. Kun on sopivasti sumua, linnut voivat istuskella kauan aikaa puissa ja silloin ne vaikuttavat kesyiltä.

Teeret ovat arvaamattomia. Useasti hyvästä säästä huolimatta niitä ei näy, ei kuulu. Niin paljon on luonnossa vielä täysin selvittämättömiä asioita.

 

Kuulen, että jänisajo alkaa. Olen istunut naamioverkon suojassa kymmenen minuuttia. Koira haukkuu innostuneella äänellä. Ajo tuntuu kiertävän talon lähellä olevaa mäkeä kahteen kertaan. Sitten haukku poikkeaa lyhyeksi aikaa pohjoiseen. Sinne se pysähtyy paikalleen.

Arvaan, että jänis on mennyt louheen, joka on sille hyvin varma pakopaikka. Rinteessä on monen kuution kokoinen paasi, jonka alle on moni metsäjänis pelastautunut.

 Tämä koira on oppinut jo pentuna haukkumaan jänistä louheen. Jänis meni kiviraunioon, jossa isojen kivien väleissä oli sopivia, mutta lyhyitä suojapaikkoja. Veli pääsi nopeasti paikalle, ja näki otuksen, johon käsi ulottui kurottamalla. Tästä tapauksesta koira oppi, kun sitä hyviteltiin, että haukun pitää jatkua, kunnes mies tulee paikalle.

Aamun toinen ajo häipyy kauas toisen kunnan puolelle. Lenkki on pitkä, koska ajon ääni lakkaa kuulumasta melkoiseksi toviksi. Koira on varma ajaja sekä hyväkuntoinen eikä se jätä työtään kesken.

 Ajon ääni alkaa kuulua uudelleen. Minulla on aseena vain lintukivääri, koska en lainkaan osallistu tänään jänisjahtiin.

Ajoääni päättyy seutuun, jossa virtailee pari metriä leveä puro. Siinä on muutamia koskijaksoja.

Muualla joessa on tasainen hiekkapohja, mutta koskipaikoissa on kiviä, joista osa nousee vedenpinnan yläpuolelle.

 Tässä seudussa on jänis tehnyt aika usein katoamistempun.

Yhden kerran veli on sattunut passiin siten, että on nähnyt jäniksen juoksevan matalassa, kivikkoisessa vedessä yli sata metriä. Sitten se on loikannut äkkiä tiheikköön. Koira on joutunut ymmälle. Se ole osannut tehdä riittävän suurta ympyrää vaistomaisesti etsiessään jäljen alkupäätä puron rannalta, missä jäniksen pako jatkui vedessä juoksun jälkeen. Metsän otus on vetänyt pidemmän korren.

 Niin tuntuu taas käyvän. Kyseessä on metsästys, jossa mikään ei ole taattua ja varmaa. Muutenhan jahti lähestyisi käsitettä lahtaus, ja siitä on harva kiinnostunut.

 

Jänisjahtiporukka tulee vanhalle tulipaikalle. Miehet eivät ole millänsäkään, vaikka saalista ei tullut. On ollut muutenkin tapana tyytyä yhteen jänikseen, jos sellainen kaatuu. Sitten on jo aika lähteä kotiin. Näin menetellen koira ei rasitu liikaa, ja rauha palaa metsän väelle.

Päätämme tehdä nuotion. Samalla on mukava juoda kahvin kanssa eväät. Jo niiden ajattelu tekee mielen iloiseksi.

Vanhoja hakkuutähteitä riittää sekä tervaskantoja. On ihme, että tervas pitää puolensa sammalia vastaan vuosikymmeniä. Harmaiden kelon palasten sisus tuoksuu tervalle. Kun malttaa vuolla kiehiset, tuli syttyy helposti.

 Jäniskoira on kytkettynä, ja sekin tuntuu nauttivan tulen lämmöstä. Tämä koira ei kyttää miehiltä syötävää, mutta ottaa kyllä tarjotun palasen vastaan. Näyttää siltä, ettei se nauti mitenkään, vaan se hotkaisee palasen kerralla. Kerran, pari se lipaisee kuonoaan kielellä ja jää sitten istumaan välinpitämättömän oloisena. Se heiluttaa häntäänsä, kun sitä puhuttelee ja muutenkin valpastuu.

 

Vanhemmat metsämiehet lähtevät koiransa kanssa kotiin, mutta minä lähden kävelemään salon läpi etelän suuntaan. Siellä on maantien risteyksessä postin heittolaatikko. Lupaan tuoda sanomalehden tullessani.

 Jo nuotiolla ollessa savu kääntyili, minne tahtoi. Se yleensä merkitsee sään muutosta.

Tuuli vakiintuu pohjoisen suunnalle ja pian alkaa lievä tihkusade. En poikkea enää polulta metsään, jossa pian kastuisin perusteellisesti.

 

Kun olen kävellyt kilometrin, kuulen huminaa takaa päin. Yllättäen ukkometso lentää ylitse samaan suuntaan, minne polku johtaa. Kiirehdin matala-askelista juoksua eteen päin. Huomaan, että metso jarruttaa ja laskeutuu suuren lakkapääpetäjän latvaan.

 Lataan aseen ja alan hiippailla suurten kuusten suojassa metson istumapuuta kohti.

Jännitys ja juoksu saavat sydämen jyskyttämään kiivaasti, ja kädetkin tärräävät. Se on tavallista riistan ollessa lähellä, mutta ajatus juoksee kirkkaana.

Kun olen valtavan kuusivanhuksen suojassa, alan hitaasti ryömiä. Polvet siinä kastuvat sekä kyynärpäät, mutta se ei nyt haittaa mitään.

 Päästyäni kuusen rungon taakse monen kymmenen metrin ryömimisen jälkeen, annan hengityksen tasaantua. Lähelle maan pintaa laskeutuvien oksien raoista näen, että metso istuu kaula sisään vedettynä petäjän latvassa. Sillä ei ole vaarasta tietoa. Jos metso kääntyilee oksalla tai kävelee sillä kaula ojennettuna, silloin se aavistaa pahaa ja lähtee pian lentoon.

 

Otan ampuma-asennon maaten, mutta koska metso on pitkän puun latvassa mäen rinteessä, tähtäys on mahdoton pitää vakaana. Maali on liian ylhäällä.

Nousen polviasentoon ja otan vasemmalla kädellä kiinni kuusen oksasta, joka antaa periksi alaspäin vain vähän matkaa. Ote toimii hyvin aseen tukena.

 Tähtäys vakiintuu linnun valkeaan kylkilaikkuun. Sydämen kiivas syke heiluttaa tähtäimen ristikkoa, mutta ei häiritsevästi, sillä suurennos on vain nelinkertainen.

Heti, kun ristikko on vakaasti tähtäyspisteessä, puristan liipaisinta hitaasti. Tikka- kiväärissä on erinomainen laukaisu.

Kuulen osuman äänen, lopsauksen. Metso putoaa velttona alas oksalta toiselle vierähdellen.

Ryntään valtavalla vauhdilla runsaan sadan metrin päähän mäen rinteeseen. Saalis löytyy heti. Suuri musta metso makaa kanervikossa.  Ei enää poikanen, vaan metsovanhus. Värit eivät ole enää oikein kirkkaat, vaan harmaa väri on voittanut lisää alaa sen höyhenpuvussa.

 

Käärin metson sanomalehteen ja työnnän sen reppuun. Kepeällä mielellä jatkan kävelyä päästyäni takaisin polulle. Tuntuu kuin olisin autuutettu.

Olen niin metsosaaliin vallassa, että muistan jälkeenpäin vain noutaneeni lehden laatikosta.

 Taloon päästyäni käsittelen saaliin ja vien sen riippumaan kellariin.

Talonväki on ihmeissään. Kerron, että metsä lahjoitti metson minulle ihan kuin omasta halustaan.

Tuliko hyvitys siitä, kun metsästelen aina säästeliäästi enkä ammu pitkiltä matkoilta haavoittamisen riskillä?

 

Osuma oli hyvä. Siivotessa ilmeni, että luoti oli mennyt sydämen tyven lävitse.

Metsovanhus sai kuolla ilman kärsimystä, onnellisena. Vihertävästä, ”homeisesta” nokasta ja paistaessa lihan sitkeydestä päättelimme myöhemmin, että seuraava talvi olisi varmaan vienyt vanhusparalta hengen näännyttämällä.

 Luonto ei armahda. Vaihtoehdot ovat pedon revittäväksi jääminen tai nääntyminen nälkään, pakkaseen. Tämän vanhuksen osa oli helpompi. Luulen, että se ei edes tajunnut, että noutajan käsi tarttui äkkiarvaamatta ja pimeys laskeutui.

 

 

 

 

Valkean jäniksen keli

 

Kanalintuja oli tuona syksynä hyvin, mutta säät eivät oikein suosineet jahtia. Lokakuussa ei ollut yhtään tuuletonta kuura-aamua, mikä vaikeutti teerenkuvastusta, ja mustien kukkojen aamulento ja soidin oli laimeaa.

Talven lähestymisen merkkinä maa oli kahteen kertaan uuden lumen peitossa, mutta sitten sää taas lauhtui ja musta maa paljastui.  Marraskuun puolen välin tienoilla, ennen kovaa myrskyä, kun näytti, että talveen se kääntyy, alkoi vesisade. Se vei lumen nopeasti.

 

Lauantaiaamuna Pekka tutkaili säätä. Se oli kostea, heikkotuulinen. Yöllä oli tuullut, ja vesisade vei viimeisetkin lumilaikut pois. 

Oli valkean jäniksen keli.

Metsäjänis ehti jo vaihtaa talviturkin päälleen eikä se pysty palaamaan kesätamineisiin. Maastossa oli erinomainen näkyväisyys, kun aikaisemmin satanut raskas, kostea lumi on painanut ruohon korret maahan.

 

Metsästäjä kierteli hitaasti tuttuja maita. Oli iltapäivä ja hämärän alkuun noin tunti. Sadan metrin päästä silmään sattui jotain vaaleaa. Se oli poikkeava seikka muuten tummassa ympäristössä. Havainto piti varmistaa. Askel suuntautui vinosti oikealta epäilyttävän paikan ohitse.

Pekka käveli tasaista vauhtia pysähtymättä, sillä niin on neuvottu. Syrjäsilmällä näkyi, että tuuhean katajapensaan alla makasi valkea jänis.

Kymmenen askelta ennen otuksen piilopaikan ohituspistettä aseen perä nousi kuin huomaamatta kohti olkapäätä, ja juuri, kun vasen jalkaterä otti tukevasti maahan, haulikko paukahti. Jänis oikeni niille sijoilleen!

 

Tällainen hiivintämetsästys muistuttaa jäniksen kiertämistä, mutta ei ole sama asia.

Kiertämiseen soveltuvat molemmat jänislajimme, metsäjänis ja rusakko.

Kierrettäessä selvitetään aamuöiset jäljet, ja lähestyttäessä makuupaikkaa tullaan lopulta ensimmäisiin paluuperiin. Nämä ovat rusakolla monesti lyhyet tai puuttuvat kokonaan. Silloin pitää vaan arvioida mahdollinen piilo ja kiertää se.

Oikeakätinen kiertää jäniksen makuupaikka vastapäivään pienentäen koko ajan kierrosta. Metsästäjä tarkkailee siinä samalla varovasti, pysähtymättä kulussaan, sitä, missä pupu kyyröttää. Kun otus on havaittu – mikä on hyvin vaikeaa, sitä ammutaan runsaan kahdenkymmenen metrin päästä suoraan hiljaisesta kävelyvauhdista.

 

Tärkein seikka mustan maan hyväksi käytössä on se, että alkutalvesta lunta on jo ollut, mutta se on sulanut pois. Tätä metsästystapaa ei voi käyttää jokaisena vuonna, koska lumi ei aina tule oikeaan aikaan eikä myöskään sopivasti sula pois silloin, kun metsäjäniksen turkki on jo valkea.

 

Lisäksi tärkeä edellytys on, ettei ole pakkasta. Silloin rouskahteleva kävelyn ääni kantaa kauas, ja jänis pakenee.

Tihkusateinen ilma on eduksi. Silloin jänis ei hevillä jätä makuupaikkaansa, jossa se piileskelee päivällä sitkeästi.

Ruokailemassa se käy vain hämärän laskeuduttua ja ennen aamun valkenemista. Se varoo haukkaa ja huuhkajaa, joka voi iskeä pilvisellä ilmalla päivälläkin.

 

Ruokailuhetket ovat mahdollisimman lyhyitä, sillä turkin paljastava väri on niin selkeä. Tämän vuoksi jänis tulee mielellään syömään äskettäin kaadettujen koivujen silmuja ja ohuita varpuja. Niitä se löytää helpoimmin polttopuusavotalta, jossa latvuksia on sille yllin kyllin.  

 

Näihin aikoihin tavallisesti useimmat tekevät rankoja metsässään. Kasat ajetaan sitten vahvan lumen aikaan helmi-maaliskuussa moottorikelkalla tai traktorilla kotiin tai mökille.

Tähän metsästysmuotoon kuuluu olennaisena seikkana luonnollinen ruokahoukutin. Kokemuksen mukaan jänis löytyy useimmiten piilosta sadan metrin sisältä. Se ei paljastumisen pelosta juokse kauemmaksi, ja tätä seikkaa kokenut metsästäjä käyttää hyväkseen.

Koivuja on syytä kaataa useammasta paikasta niin, että tuulelta suojaava kumpare, taimikko taikka katajikko suurten kuusten alla on lähellä.

 

Pekka sytyttää tervastulet ja valmistelee samalla saaliin kuljetuskuntoon. Nyt ei ole kiire mihinkään. Yöllä alkaa sääennustuksen mukaan myrsky, mutta vielä on täysin tyyntä. Nuotion savu nousee suoraan ylös. Sen loisteessa kypsyy lenkkimakkaran pätkä. Täällä metsän suojassa eväät maistuvat. Mikä siinä lienee, että kotona keittiön pöydän ääressä sama ruoka ei ole yhtä herkullista?

 

Ruokaillessa juolahtaa mieleen vanhojen ohje, että lähestymisvaiheessa jänistä ei saa katsoa suoraan kohti. On toimittava niin, että pupu uskoo, ettei sitä ole huomattu. Pysähtyä ei saa lainkaan. Jos este ilmaantuu väliin, on mentävä vaan eteenpäin ja yritettävä toisesta suunnasta. Oikeakätisen on suunnattava kulku oikealta puolelta ohitse, vasenkätisen vasemmalta. Sillä keinolla laukaus suoraan liikkeestä onnistuu parhaiten.

 

Tämän metsän omistaja on käyttänyt omaa tyyliään metsän hoidossa ja myynnissä. Hän tekee kaikki työt itse eikä salli koneellista puun korjuuta. Metsäalueella kiertelee kovempia maanpohjia myötäillen traktorin ura. Juuri muuta ihmistoiminnan selkeää merkkiä ei helposti erotukaan. Loppuun kasvaneita puita metsän omistaja kaataa sieltä täältä auttaen seuraavaa puusukupolvea nopeampaan kasvuun. Tukit ja propsit hän ajaa talvella työkelkan ja reen avulla traktorin uran varteen ja sitä kautta tien varteen.

 

Sinne tänne metsään hän tekee pieniä puun pituuden kokoisia aukkoja, jolloin tuulen kaatoja ei synny. Aukkoihin kasvaa luonnostaan hyvää vauhtia koivuja ja leppää ilman kustannuksia. Näiltä aloilta omistaja saa polttopuuta sekä itselle että myyntiin. Aluskasvustoksi ilmaantuu ilman istutusta kuusen taimia.

Kanalinnut tuntuvat suosivan tämäntapaista metsää, ja Pekka on käyttänyt aluetta vuosikausia lintujen kuvaamiseen ja tarkkailuun. Teerien touhuissa on kummallista viehätystä, johon ei kyllästy hevillä.

 

Puronotkosta kuuluu siipien räpistelyä ja kutkatusta. Pekka jättää repun ja aseen nuotiolle ja hiipii kamera mukanaan lähemmäs. Melkoinen teeriparvi ruokailee koivuissa ja suurissa lepissä. Ne ovat pelottomia ja päästävät helposti haulikkohollille. Tietävätkö ne, että vaaraa ei enää tänä syksynä ole ukkoskeppimiehistä?

Hämärän laskeutuessa kaikki teeret näyttävät mustilta taivasta vasten. Muutamia kuvia ja kaksi videonpätkää tallentuu vilkkaista linnuista.  Kostea ja tuuleton sää on ne kesyttänyt.

Vain muutama aste pakkasta ja askelen alla rouskuva maa tekevät ne aina valppaiksi, ja kuvaamisen vaikeaksi. Nyt teeret tuntuvat erityisen kesyiltä, ja lyhyen matkan vuoksi erottuu selvästi niiden moni-ilmeinen keskustelukieli.

 

Pekka vetäytyy kuusten suojassa kauemmas ja jättää teeret syömään ilta-ateriaansa. Kameraa taskuun asetellessa sattuu silmään valkea jänis pienen näreen alla kahden metrin päässä! Se ei pakene, vaikka mies ohittaa sen läheltä.

 

Hyvillä mielin saaliista ja riistahavainnoista on aika suunnistaa kotiin päin.

 

Varhain aamulla Pekka herää myrskyn ääniin. Rakennus rytisee, ja isosta lehtikuusesta, joka on tuulen päällä, lentää yhtenään oksanpätkiä ikkunaan. Sähköt ovat poikki, mutta maukas aamupala syntyy varasysteemin avulla. Viiden kilon kaasupullo ja kahden keittopaikan kaasulevy on pelastanut ennenkin samantapaisessa tilanteessa. Koko kylä näyttää olevan pimeänä. Tuntuu kuin asuisi yksinään erämaassa, sillä pimeyden valta on sulan maan aikana vahva. Tämmöisenä varhaisena aamuna on melkein nautinto kuunnella tuulen riehumista omassa lämpimässä pesässään. Leivinuuni ja varaava takka varmistavat lämmön ja tarvittavat askareet onnistuvat otsalampun varassa.

 

Yhdeksän maissa sähköt palaavat. Jääkaappi ja pakastin hyrähtävät käyntiin.

Tuulen voima on uskomaton. Se tuntuu menevän haalarin läpi postilaatikolle kävellessä. Tielle on pudonnut vanhasta koivusta oksia ja melkein kymmenen senttiä paksuja koivun rungon pätkiä. Ne ovat peräisin pienemmästä puusta, joka on kuollut pystyyn. Onneksi kukaan ei ole ollut juuri silloin autolla liikkeellä. Läpimärät, parimetriset rungon kappaleet ovat raskaita ja autoon osuessaan hengenvaarallisia.

 

Tuulen voima yltyy ja on huipussaan puolen päivän tietämillä. Sen jälkeen ilma tasaantuu, ja kun kello käy kolmatta iltapäivän tuntia Pekka lähtee metsälle. Tuuli käy luoteesta tasaisena, ja ulkona on selvästi lämpöasteita. Valkean jäniksen keli ei ole vielä ohitse. Tämänkaltainen myrskytuuli melkeinpä varmemmin pitää metsän otuksen piilossaan. Eilen oli eilen ja nyt on nyt.

 

Metsässä askel suuntautuu edellispäivän jäniksen piilopaikalle. Se on nyt tyhjä, mikä ei ole yllätys, sillä tuuli käy purolaaksoa pitkin. Vuosien kokemuksella Pekka tietää, että aikuinen jänis muuttaa sopivin välein makuupaikkaansa. Niin se pyrkii välttämään liikkumista aina samaa reittiä pitkin. Lajityypillinen käytös pitää hengissä, ja viisaimmat jäävät jatkamaan sukua alituisessa saalistuspaineessa.

 

Tuulisella säällä on kierreltävä mäkien suojan puolia.  Harventamaton taimikko on pahinta, sillä siellä näkee vain vähän matkan päähän. Vanhat jänikset tietävät sen. Vaikka metsästäjä törmäisi piilopaikkaan, tiheikössä ampuminen ei useimmiten onnistu.

 

Mäen takana on melkein tyyntä, vaikka ylhäällä puut taipuvat reilusti tuulen paineessa. Etuvasemmalta sattuu silmään maahan asti ulottuvan kuusen oksan takaa vaalea laikku. Siinä kyyröttää metsäjänis. Sen ääriviivat näkyvät selvästi neulasharson lävitse. Kun ampumamatka on sopiva, Pekka ampuu liikkeestä. Jänis ei värähdäkään, vaan kuolee niille sijoilleen. Matka on sopiva, runsaat parikymmentä askelta.

 

Tauolla ei nyt tee mieli istua kauan, sillä tuulen jäähdyttävä vaikutus on selvä. Kymmenen minuuttia saa saalis riippua. Siinä ajassa enin veri tippuu pois, ja iltapäiväkahvin ehtii nauttia kiireettä.

 

Pienen suoaukean reunaa lähestyessään Pekka huomaa, että jänis palloilee epätietoisen näköisenä suolla. Onko äskeinen ammunta ajanut sen piilostaan vai onko se matkalla ruokailemaan?

Jänis kapsahtaa vähän väliä takajaloilleen ja on valppaan näköinen.

 

On viisainta odotella.  Pekka istahtaa reppujakkaralle vartin ajaksi.  Maasto laskee tästä etuvasemmalle, ja siellä on tuulen suunnan kannalta suojaisaa.

Metsämies palaa jälkiään takaisin ja koukkaa sitten rinnettä alaspäin. Nyt on hiivittävä erityisen varovaisesti, sillä jänis on kerran makuupaikkansa jätettyään kokemuksen mukaan ainakin puolen tunnin ajan pakoherkkä.

 

Varovaisuus ei ole yhtään liioiteltua, sillä runsaan sadan metrin etenemisen jälkeen näkyy valkea jänis! Se ei ole vielä laskeutunut pitkälleen vaan istuu liikkumatta kuusen rungon vieressä niin, että oksat peittävät sen osittain. Valkoinen väri kavaltaa, ja se on tämän metsästystavan valtti.

 

Haulikko paukahtaa toisen kerran tänä alkutalven myrskypäivänä.  Jänis kellahtaa kyljelleen.

Pekka on kokeilemalla löytänyt erinomaisesti käyvän patruunan haulikkoonsa. Latauksessa on 34 grammaa hauleja, ja ampuessa rekyyli hyvin mieto. Haulien peitto on tasainen ja tiheä, juuri sopiva valkean jäniksen kelille.

 

Seuraavina päivinä sää muuttuu, ja muutoksen mukana loppuu mustan maan taika. Kolme jänistä jää vuoden saaliiksi, ja se ei ole ollenkaan huono tulos koirattomalle metsästäjälle.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Katastrofi

 

Olin lukion toisella luokalla naapurikunnan lukiossa. Asuin viikot alivuokralaisena. Lauantaina, kun koulupäivä oli lyhyempi, matkustin kotiin viikonlopuksi.

 

Ensimmäinen auto vei parikymmentä kilometriä kotiin päin. Sitten piti odotella jatkoyhteyttä, linjuria, joka toi 16 kilometrin matkan kotikylälle.

Yhdessä talossa minulla oli polkupyörä suojassa ulkorakennuksessa. Sillä jatkoin ajamista vajaan kolme kilometriä. Jätin pyörän naapurin rantasaunan seinustalle.

Siitä jatkoin järven ylitse hevostietä pitkin apostolinkyydillä. Jos oli ankara pakkaskausi, minulla oli lupa tulla linjurin kyydillä tuo loppuosuus. Tämä auto tuli Kuopiosta ja suunnisti kohti Pyhäsalmea.

 

Oli keskitalvea ja melkoinen pakkasviikko.

Perjantaiaamuna oli kotonani 35 astetta pakkasta, veli kertoi.

Auringon noustua pakkanen laski selvästi, ja niin isäni ja veli lähtivät järven ylitse naapuriin metsätöihin sopimuksen mukaan.

Veli kaatoi moottorisahalla suuria puita, karsi ja katkoi tukit. Isä toimi mittamiehenä ja piirsi tukkiliidulla puun ohuempaan päähän tukin mitan jalkoina.

 Talon isäntä ajoi tukkeja traktorilla talon eteläpuolen pellolle.

Isäni ja veli lastasivat traktorin rekeen kuorman, sillä talon isäntä oli heikkovoimainen ja hänellä oli nuoruuden onnettomuuden jäljiltä vain yksi näkevä silmä.

Toinen oli niin sanottu lasisilmä. Muistan vieläkin, miten sen värikalvoa kuvaava sini oli haaleampi kuin terveellä puolella. Mustuainen oli keskikokoinen. Lasisilmän tuijotus oli kiusallisen tuntuinen, rävähtämätön.

 Tällä talolla oli ja on yhä suuri metsä. Jakojenkin jälkeen sitä oli tuohon aikaan sataviisikymmentä hehtaaria. Metsän pohja on erinomaista. Joutomaita saa etsiä eikä sittenkään löydä.

 

Ennen yhtätoista miehet metsässä kuulivat vellikellon kiihkeän soiton.

Isäntä katsoi taskunauristaan ja ihmetteli, miten emäntä jo nyt kutsuu puoliselle. Pannaanhan vielä yksi kunnon kuorma, hän sanoi.

Veli huomasi paksun savun nousevan talon suunnasta. Toki kovana pakkaspäivänä isoa uunia piti lämmittää, mutta savun synkkä väri viittasi tulipaloon.

 Isäntä lähti traktorilla ajamaan pelon vallassa kotiinsa.

Isä ja veli kiiruhtivat jalkaisin kohti maantietä. Juuri sinne kerettyä toinen naapuri tuli kaupalta ja oli menossa kotiinsa. Veli pyysi häntä heti soittamaan palokunnan paikalle.

Siihen aikaan toiminta oli semmoista, että palokunta tuli tunnin päästä 25 kilometrin matkan takaa.

Valtavan paksuun jäähän piti syteä avanto tuuralla, kun tarvittiin lisävettä paloauton tankin tyhjennyttyä.

 Kun palokunta saapui, täyden palamisen vaihe oli menossa jo laskukiitoon.

 Oman kylän pieni paloruisku tarvittiin suojelemaan aittoja.

 Suuri, kartanomainen rakennus nousi savuna ja tuhkana taivaalle. Sieltä pelastui vain pari kaunista tuolia.

 

Kun jäin linja-autosta naapurin kohdalle lauantaina kotimatkalla, ihmettelin, minne talo oli hävinnyt.

Lähin kaksoisaitta, jonka katon yläpuolella oli vellikello, oli seiniltään paksussa, lasikirkkaassa jäässä. Navetta oli paikoillaan. Ihmisiä ei ollut pihalla. Talo oli palanut maankamaraa myöten, mikä teki minut surulliseksi. Kävelin synkkänä konemaisesti kotiin.

 

Kotona kerrottiin kaikki yllä mainittu. Edellisen päivän katastrofia kerrottiin aina vain uudelleen ja uudelleen.

 Veli kertoi emännän kauhusta.

Hän oli mennyt tikkaita pitkin parvelle noutamaan siellä kuivumassa olleita pyykkejä narulta. Ullakko-ovea avatessa valtavat lieskat löivät siitä kasvoille päin. Ujeltava, hornamainen, tulen kiihkeä palaminen säikytti sydänjuuria myöten.

 Emäntä laskeutui tikkaita alas. Kolme tytärtä olivat koulussa, mutta pienin, alle vuoden ikäinen lapsi, oli kadonnut. Kuin mekaaninen kone, talon emäntä etsi joka paikasta nopsaan ja kutsui nimeltä.

 Velikin tuli siihen. Kaikki paikat oli jo katsottu. Silloin veli nosti kaksoisvuoteen päiväpeiton lievettä, joka ulottui lattiaan asti.

Sen taakse, sängyn alle lapsiparka oli ryöminyt pakoon kauheaa tulen jyminää ja äidin epätoivoisia huutoja. Juuri, kun veli toi sylissään lapsen ulos huoneesta, sen katto romahti alas. Pelastus tuli viimeisellä hetkellä.

 

Lapsella oli vain alusvaatteet päällään.

Onneksi äitini, joka oli yksinään järven takana, oli huomannut, että naapurissa on suunnaton hätä. Ulkovaatteet yllään hän kiiruhti hevostietä järven ylitse kainalossaan paksu villapeitto.

Lapsi suureen peittoon käärittynä äitini käveli takaisin puhellen apaattiselle tyttövauvalle rauhoittavasti.

 Sukulaiset ja ystävät tulivat hätiin, kuten maalla on ollut tapana.

 Käsistään kätevät emännän sukulaiset Maaningalta paneloivat navettakeittiön ja laittoivat sen muutenkin asumiskuntoon lopputalveksi.

Perhe sai vaatteita ihmisiltä.

 

Leimauskirves löi lisäleimaa metsässä. Metsätyö jatkui kiihkeänä koko talven. Puutavaraa sahattiin rakennusta varten kuivumaan.

 Heti keväällä vanhan, palaneen talon paikalle nousi silloin harvinainen tiilitalo. Kaivuri kaivoi järveltä vesijohdon taloon ja navettaan.

Velimies kertoi minulle, että hän oli kaivamassa aikaisemmin talon kaivoa syvemmäksi, koska joka talvi siitä loppui vesi. Kaivaminen päättyi kuuden ja puolen metrin syvyydessä viistoon kallioon. Nyt tuli vesiasiakin kuntoon.

 

Viranomaisten arvio oli, että piipun hormin rappauksen halkeamasta kipinä lienee päässyt lentämään ylisten kuiviin materiaaleihin, jotka syttyivät kuin ruuti. Taloa oli asuttu jo edellisellä vuosisadalla.

 

Jo ennen koulujen avautumista syksyllä kävimme naapurissa kylässä kutsun mukaan.

Surutyö oli vielä käynnissä, mutta sokki oli ohitse toki. Isäntä esitteli upouutta öljylämmitystä. Hän sanoi, että kun painaa vain nappia, lämpö virtaa suloisesti huoneisiin. Siihen aikaan – ennen öljykriisiä – lämmitysöljy oli halpaa.

 Sukulaiset ja muut mestarit olivat tehneet kaikki työt nopsaan ja varmaankin ainakin osittain talkoo- ja lähimmäisen auttamisen periaatteella. Siksi valtavasta metsäkaupasta oli jäänyt varoja ylitse.

 Pitihän se Nordkapp katsastaa ja vähän Norjaa muutenkin. Jäämeren henkäykset olivat viileät kesälläkin, isäntä sanoi. Piti vilun takia ostaa aito norjalainen villapaita.

 Tapahtuiko matkalla pohjoiseen muutakin, siitä isäntä ei meille mitään virkkanut.

 

 

 

Kun päättyy työ

 

Keväällä 2019 poistin poppeleista kuoren niin ylös kuin pystyin tasotikkailta käsin. Nämä puut istutettiin 1980- luvulla ja ne kasvoivat nopeasti näyttäviksi. Kymmenkunta vuotta sitten niistä alkoi tippua lahoja oksia nurmikolle. Yhtenään sai olla sahaamassa oksasahalla korkealta lehdetöntä, kuollutta oksaa pois. Aavistin pahaa, mutta vaimo vastusti puiden kaatamista kauan. Aika ei ollut vielä kypsä, ymmärsin.

 Sain ohjeen antaa kuoren poiston jälkeen puiden olla sen kesän, seuraavan talven ja kesäajan semmoisenaan kunnon talveen asti. Näin puu kuivuu ja kuolee hitaasti pois.

Neuvottiin myös vahtimaan kuin käkihavukka juurivesoja, joita voi kasvaa puun pituudenkin päähän. Ne käskettiin ajaa ruohonleikkurilla toistuvasti pois. Vaihtoehto oli käyttää Roundupia juurivesojen lehtiin. Tuopa tuopi tuiman tunnon mik` on kuoleman kouraisu, mietin. 

Tein ohjeen mukaan esityöt ja tänään tuli tuttu ammattimies kaatamaan puut. Yksi rujo koivu sai mennä samaan kasaan, koska olin siihen täydellisesti kyllästynyt.

Tämä mestari karsii ja katkoo rungot sekä vie pois oksatkin metsäkärryllä eli antaa täyden palvelun. Puut kaatuvat juuri siihen suuntaan, kun hän haluaa. Ongelmapuiden kaatamiseen tarkoitettuja erikoisvälineitä käyttämällä ei synny vahinkoja, vaan työ sujuu turvallisesti.

 Laskeskelin, että kun annan kaikki puut ilmaiseksi miehelle polttopuuksi, pääsen ilman rahankäsittelyä eroon hommasta noin vaan.

En arvannut, että poppelit olivat täysin lahoja. Kuoren alla oli vain sentti tervettä puuta. Koivusta työn tekijä korvasi osan urakan hintaa, mutta tietysti polttopuuksi kelpaamaton ei muuttunut killingeiksi. Muutaman kympin lasku on tulossa. Oksat ja laho puu meni mestarin omaan metsään lannoitteeksi. Hän on ekoihminen viimeisen päälle. 

Minulla on hänen metsiinsä harvinainen metsästyslupa, mutta sitä olen käyttänyt hyvin säästeliäästi. Ase ei ole pamahtanut viiteen vuoteen kertaakaan. Minulle riittää, kun katselen hänen vanhoilla periaatteilla hoidettua metsäänsä. Pyssy toki pitää olla tunnelman vuoksi aina olkapäällä.

 

Kun olin keskikoulussa, maaliskuusta alkaen oli pian kotiin tultua lauantaisin mentävä propsien kuorintaan. Opin käyttämään kuorimarautaa, ja lopulta ahkerointi valoisana talvi-iltana oli mukavaa. Siinä kasvoivat käsivoimat. Tuntui, että pöllien kuorimiseen tuli ihan kiintymys.

Petkeleen käyttöä en oikein oppinut. Paksukaarnaisen männyn tyven kolominen puhtaaksi ei minulta oikein onnistunut, vaan käytin mieluiten kuorimarautaa.

 

Maanantaiaamuna lähdin isän mukana hevosella järven ylitse odottamaan linja-autoa, joka tuli siihen kohti kello seitsemän aamulla. Isä vei samalla maitolaiturille maitopöntöt.

Auto kulki legendaarista reittiä Pyhäsalmi – Kuopio - Pyhäsalmi. Auto ei ollut koskaan myöhässä, vaikka joskus keli oli hankala. Mihin aikaan auto lähti Pyhäsalmesta, kun se oli kello seitsemän aamulla jo sadan kilometrin päässä, Tervon kunnassa?

Kuski oli todella mukava eikä ottanut mistään pulttia. Kansa tykkäsi hänestä valtavasti. Minulle kerrottiin, että paluumatkalla Kuopiosta hän tiedotti kotikylälleni saavuttaessa: Talluskylä, taajaväkinen yhdyskunta!

 

Lähellä maantietä naapurin isäntä oli kerran aamuhämärässä kovassa pakkasessa petkeleellä kuorimassa paksukaarnaisia puita. Hän oli laiha ja sairaalloisen oloinen.

Mies sanoi minulle hyvin vakavana, että kyllä se on niin, että leipä on tässä hommassa tiukassa. Opiskele sinä vaan mahdollisimman hyvin, niin pääset vähän helpommalla. Tämä työ tappaa ennen kuin on elänyt vanhuuteen asti.

Ja niin siinä hänen kohdallaan kävi. Ei tainnut ehtiä saada tyypillistä 50-vuotiaan miehen sen aikaista lahjaa eli hopeapäistä kävelykeppiä ennen kuin noutaja tuli.

 

Lukiossa ollessani piti aina kun vaan saapuvilla olin, nostaa isälle pankkorekeen tukkeja. Isän käsissä ja jaloissa oli reuma, jota ei siihen aikaan osattu hoitaa vielä. Nivelet olivat välillä hyvin kipeät. 

Huomasin silloin, miten riippuvaisia olimme hevosesta. Metsätyö, heinän- ja elonkorjuu sekä erilaiset kuljetukset, kaikki tehtiin hevosen avulla. Hevosta piti kohdella ja hoitaa mahdollisimman hyvin. 

Ilahduin hiljattain, kun selostaja Johannes Oikarinen sanoi, että tsekinmaalainen ampumahiihtäjä Marketa Davidova pitää hyvin paljon hevosista.

 

Minä nostin ensin taaimmaiselle pankolle tukin ohuemman pään. Isä sitoi sen tilapäisesti. Sitten nostin tukkisaksilla tai kankesin tukin paksumman pään pankolle. Nostaessa piti käyttää kaikki voima nostoon, että se onnistuisi. Silmissä pimeni välillä ja silloin piti ottaa sivulle muutama horjuva askel. Tämä kaikki piti silloin salata. Valittaminen oli kielletty.

 

Sen ajan tukit olivat varsin järeitä. Mustalla tukkiliidulla oli jokaisen päähän merkitty tukin pituus jalkoina. Muistan vielä luvut 22, 25 ja 26 ja 27 tukkien päissä. En tiedä paljonko semmoinen puu painaa, mutta työtä siinä tunsi tehneensä, kun tukkeja ajettiin laanipaikalle illan hämärään asti.

 

Löysin vanhan kotitaloni aitasta kaksi petkelettä. Toisessa oli vielä syvänpunaista väriä jäljellä metalliosassa. Entisöin petkeleen. Sitä isoveli käytti kotona ja tehdessään metsätöitä naapurille. Siinä oli sivussa pari senttiä korkea terävä ulkonema, kuin piikki. Sillä pyöräytettiin pölliä uuteen asentoon kuorinnan aikana.

Toinen petkele oli perinteinen rakenteeltaan. Entisöin senkin ja toin kotiini. Juuri sillä poistin kuoren vanhoista poppeleista. Isoveljen petkele on koristeena kesämökillä muistuttamassa siitä, että mökin isäntä on saattanut tehdä metsätöitä. Molempiin työkaluihin valmistin uuden varren pihlajasta. Mökillä olevaan tein koristeellisen nupin varren päähän. Käsittelin sen tervankusella, jolloin siitä tuli jalopuun värinen.

 

Löysin kuorimaraudan samasta aitasta kuin muut metsätyökalut. Entisöin sen huolellisesti. Öljysin puhdistetut puukahvat ja teroitin terän. Tällä raudalla kuorin kolmeen pyöröhirsistä koottuun puuvarastoon puut. Rakensin työtä varten kuorimapukin pojalle havaintokappaleeksi. Näytin, miten lapsuudessani parkattiin pölliä. Se tuntui vieläkin huhtikuun raikkaassa, valoisassa illassa hienolta työltä.

Kun riittävä pino oli kuorittu ja myös työn laatu tarkastettu, pääsi hyvällä omallatunnolla syömään valmiiseen pöytään.

Näitä nuoruuden töitä muistellessa soitin vaimon sisarelle juuri, kun hän oli jäämässä eläkkeelle. Onnittelin pitkästä työputkesta ja kyselin hänen tuntemuksiaan, kun kaikki jää työmaalla. Ei se pelkästään mukavaa ole, koska työtoverit ovat hyvin tärkeitä, yleensä.

Puhelun lopulla kehotin häntä ajatuksen kanssa kuuntelemaan Georg Otsin laulaman laulun Kun päättyy työ.

 

Kirje Lavroville

 

 

Kirjoitan ministerille pelastuksen takia, koska hallitus, jossa olette jäsen, on pannut toimeen monia murhia kotimaassa ja ulkomailla.

 

Ranskalaiset ovat lukeneet Teidän ruumiin kielestänne, että suunne puhuu lehdistötilaisuuksissa mitä käsketään, mutta omatunto sanoo toista.

 

Ette siis ole vielä toivoton tapaus.

Te opitte lapsena singaleesin kieltä, kun vanhempanne olivat diplomaatteina Sri Lankassa.

Ranskan kielen hallinta on Teillä täydellistä, koska nuorena olitte Pariisissa. Ikäisenne pojat opettivat Teille kaikki sanonnat, joita ei kohteliaassa kielenkäytössä sanota, joten pärjäätte hyvin kielen puolesta.

 

Ranska järjestää Teille talviasunnon Rivieralta, jossa on ainutlaatuinen ilmasto. Kesällä se on liian kuuma, mutta kesäasunnon valtio järjestää Pariisin itäpuolelta, jossa on maan parhain viinialue. Ranska maksaa Teille saman eläkkeen kuin maassa maksetaan pitkäaikaiselle ministerille.

 

Tämä kaikki siksi, että ajoissa voitte hypätä pois laivasta, joka on täynnänsä tappajia.

Muistakaa lehtimiehiä, jotka on murhattu Venäjällä.

Muistakaa työläisiä, joiden neljä kerrostaloa räjäytettiin ja he kuolivat perheineen. Näin saatiin aikaan syy aloittaa kansanmurha Tsetseniassa.

Muistakaa Beslanin koulua, joka ammuttiin tykeillä, singoilla ja kranaatinheittimillä raunioiksi ja lähes kaksisataa koululaista surmattiin. Muistakaa Moskovan teatterikaappausta, jonka tiedustelupalvelunne järjesti. Sekä terroristit että tavalliset moskovalaiset kaasutettiin hengiltä aivan turhaan.

 

Raamatun patriarkkojakaan ei tuomittu naisten taputtelusta, joka on meillä miehillä verissä.

 

Muista virheistä voi selvitä, mutta murha on peruuttamaton.

 

Murha on raskain rikoksista ja se on kuolemansynti.

 

Tehtyä ei saa tekemättömäksi ja juuri siinä on syy, miksi murhaajat joutuvat helvettiin.

 

Teillä on vain yksi virallinen lapsi. Ajatelkaa, jos hänet murhattaisiin. Siitä ei hyvä isä selviä koskaan.

Anna Politkovskaja oli rohkea nainen.

Hän oli aina rauhan kannalla sekä toi esille totuuden. Juuri siksi hänet ammuttiin hississä, kun hän haki talon eteisestä toista ruokatavarakassiaan.

 

Tappaja ampui häntä kolmesti ja niihin kuuliin hän kuoli. Mutta kylmä rikollinen ampui vielä Annaa päähän varmuuden vuoksi.

 

Ajatelkaa tätä asiaa. Lapset jäivät ilman äitiään. Me isät emme tahdo pärjätä yksin lasten kanssa. Siihen tarvitaan äidin sielua ja turvallista syliä. Venäjän valtio riisti syyttömiltä lapsilta äidin.

 

Hallitus ei kestänyt kuulla totuutta, jonka Politkovskaja esitti Novaja Gazetassa elikkä Uudessa Sanomassa.

Jan Hus sanoi jo keskiajalla, että totuus ei pala tulessakaan. Hänet poltettiin roviolla, koska hän arvosteli kirkon korruptiota.

Vuonna 1998 Paavi pyysi anteeksi kirkon puolesta kuolemantuomiota, joka oli väärä. Rovion tuhka ripoteltiin Rein- jokeen, jotta se veisi Husin jäännökset kylmän Pohjolan pimeyteen.

 

Kaikki me armeijan käyneet tiedämme, että nainen on helppo ottaa hengiltä. Nainen ei meille miehille pärjää, mutta mikä on murhan loppulasku?

On ajateltava tätä ensin, ennen kuin sattuu peruuttamatonta.

 

Usein naiset, uskovaiset ja köyhät toimivat yhteiskunnan omatuntona. Sitä on syytä kuulostella.

Emme halua enää toimia kuin Baabelissa, vai viehättääkö sen esimerkki yhä Venäjän johtoa?

Baabeli vallattiin vuonna 539 eKr. Se oli pitänyt kaikkia kansoja kauhun vallassa satoja vuosia. Koston himo purkautui ja valtauksessa ihmisten lahtaus oli ennen näkemätöntä. Baabeli on ollut siitä lähtien raunioina eikä se siitä enää nouse.

 Tämä pelottava näky varjostaa jo Venäjääkin. Vihollinen on rajojen sisäpuolella. Kun kansan kärsivällisyys petoksiin, murhiin ja turvattomaan elämään loppuu, koko nykyinen systeemi romahtaa, kuten niin monessa vääryyden maassa on jo käynyt.

 Jääkää eläkkeelle ja siirtykää pois vihan ja kataluuden maasta Ranskaan, jossa juonet ja murhat eivät enää kaiherra Teidän sisintänne.

 

Kävely on ihmisen paras lääke

 

 

Yllä seisova otsikko on lainaus lääketieteen isän, Hippokrateen, ajatuksista. Hän eli Kos-saarella noin 2400 vuotta sitten. Siellä oli laitos, jossa ihmisiä hoidettiin kokonaisvaltaisesti ja hyvin.

 

Ohje tuntuu liian yksinkertaiselta, että sen sanomaa voisi heti uskoa. Mutta, mennäänpä vähän pintaa syvemmälle, ja tarkastellaan, mitä lausuman takana mahtaisi olla.

 

Lapsi oppii kävelemään vuoden – puolentoista ikäisenä, keskimäärin. Huomattuaan tämän ihanan taidon edut, lapsi tulee iloiseksi ja harrastaa sitä aikuisten riemun kohteena hyvin mielellään. Vähitellen kävelyyn tulee vauhtia ja varmuutta ja ennen pitkää piltti juoksee.

 

Kävely harjoittaa hyvin tehokkaasti tasapainoa ja niin ollen ruumiin hallintaa. Mikään ei ole tehokkaampaa kuin kävely maastossa tai polulla.

Kävely harjoittaa silmän ja jalkojen välistä yhteistoimintaa.

Juurien ja kivenmuhkuroiden vuoksi on otettava pidempiä tai lyhyempiä askeleita, jotta kulku olisi juohevaa. Kun paljon kävelee, nämä toiminnot kehittyvät automaattiseen suuntaan eivätkä rasita kävelijää.

 

Kävelyllä on hyvä vaikutus alaraajojen, vatsan ja selän sekä niskojen lihaksistoon. Se on pehmeää treeniä, kun suuret lihakset harjaantuvat vähitellen. Kaikki käy keveästi ja joustavasti. Erinomaisen tärkeää on kävelyn vaikutus luustoon varsinkin selässä ja alaraajoissa. Jos mukaan otetaan sauvat, yläraajatkin saavat harjoitusta.

 

Tiedetään, että liikunnalla kerätty luuston massa kasvaa kolmikymmenvuotiaaksi. Sitten se alkaa vähentyä prosentin vuosivauhtia, kuten lihasvoimakin.

Kun elimistö saa riittävästi kalsiumia ja D-vitamiinia sekä liikuntaa kävellen, hiihtäen tai kevyesti juosten, luusto vahvistuu. Kun kerätty pääoma on suuri, on vara sitä menettää, eikä luusto rapistu osteoporoosiin eli luukatoon vanhuuteen mennessä.

 

Lihavuus ei suojaa kaatuessa luun murtumalta. Yleisimpiä ovat ranteen, nilkan, solisluun ja lonkan murtumat.

Lonkkamurtuma on hengenvaarallinen. Sen seurauksiin kuolee moni, sillä verenvuoto ja kudostuho on merkittävät.

On sääntö, jonka mukaan kolmasosa toipuu erinomaisesti, kolmasosa kotona pärjääväksi, mutta jää kunnoltaan alentuneeksi. Viimeinen kolmannes kuolee vammaan pian tai jäätyään vuoteen omaksi henki menee lopulta yleiskunnon romahdukseen muun syyn kautta. Sellainen voi olla veritulppa, influenssa tai keuhkokuume.

 

Kävely näyttää siis lähes välttämättömältä ihmisen terveydelle. Siksi Hippokrates jätti jälkimaailmalle syvällisen ajatuksensa.

 

On huomattava, että mestari ei puhu mitään juoksusta. Tämä on tärkeää huomata.

Juostessa kaikki virtaa nopeasti ohitse, ja kaikki tarkkaavaisuus on suunnattu alustaan päin, ettei vain kaatuisi epätasaisuuksiin, puun juuriin, kuoppiin tai kiviin.

 

Kävellessä, joka on automaattista ja hitaampaa, silmä voi katsella puita, eläimiä, lintuja, maisemia, kaikkea sellaista, mistä saamme ravintoa sielulle. Korvaan kuuluu lintujen laulua, laineiden liplatusta, tuulen huminaa tai naisen ihanan alttoäänen pajatusta mukavista asioista.

 

Tämä kaikki – ja metsä ylipäätänsä – hoitaa ihmistä niin, että se vastaa aivan syvää mietiskelytuokiota tai muuta hengellistä harjoitusta. Kävelyn etuna on vaikutus luustoon, lihaksistoon, sekä verenkiertoelimistöön ja hengitykseen.

 

Olemme tehneet matkan Hippokrateen ajatukseen ja todenneet hänen viisautensa.

 

Meille on tarjolla monenlaisia hoitokeinoja ja lääkkeitä, mutta kaikki ne maksavat.

Kävely on toistaiseksi ilmaista kaikkialla, teillä, poluilla, portaikoissa, kansallispuistoissa, jäällä, melkein missä vaan.

 

Tärkeää on hankkia hyvät kävelykengät sulan maan ajaksi sekä toiset talveen. Liukkaille keleille tarvitaan kenkiin kiinnitettävät liukuesteet. Jos varat riittävät, paras ratkaisu on puuhata itselleen oikeat nastakengät.

 Sellaisia myyvät hyvin varustellut tavaratalot ja liikkeet netin kautta.

Mikä kaikkein parasta, meillä Pyhäsalmella on Kauko Tikkanen ja hänen nastakenkäpalvelunsa. Hän ottaa vastaan nastakenkien sovittajia liikekeskus Voltissa.

 Sovitusta ja kokeilua ei pidä aliarvioida. Mestari itse auttaa siinä. On muistettava, että meidän ilmastoomme eivät sovi talvella kengät, jotka on tilattu kaukaa kesämitoituksella.

 Toivotan lukijoille hyviä kävelyreissuja. Anna samalla aatoksen leijailla taivaan kaareen asti! 

Sanotaan, että metsä hoitaa oman väkensä. Niin se tekee ja antaa meille ihmisille akun latausta ja potkua jaksaa eteen päin.