Elämä opettaa: auto on epävarma

 

Aloin autoilla vasta vuonna 1976. Silloin olin töissä, ja linja-autoilla, polkupyörällä ja apostolinkyydillä kulku oli onnistunut kauan. Nyt piti lähteä työhön yölläkin, joten auton osto piti ottaa listalle.

 

Vielä silloin oli pitkiäkin hiekkateitä. Ajoin perheen kanssa Pyhäsalmelta entiseen kotiini vanhempien luokse. Pielavedellä tuli kovalla vauhdilla vastaan iso auto. Ehdin nähdä vilahdukselta kuskin: alkava kalju ohimoilla, pyöreät kasvot, kaksoisleuka. Hänen autonsa nosti ilmaan valtavan pölypilven.

Vastaantulijan autosta kimposi kivi, joka iskeytyi tuulilasin alaosan kumiin. Siihen aikaan tuulilasit olivat kiinni joustavassa kumissa. Nyt ne liimataan suoraan kiinni. Pysähdyin, mutta mitään kummempaa ei näkynyt.

 Parin päivän päästä tuli esiin halkeama, joka oli viisi senttiä korkea ja parikymmentä senttiä leveä.

Seuraavassa kahdessa katsastuksessa minulle sanottiin, että koska halkeama ei ole näkemisen kannalta haitallinen, tuulilasi saa olla siltään. Ilostuin, mutta en hoksannut pyytää asiasta merkintää katsastustodistukseen.

Kolmas katsastaja käski vaihdattaa tuulilasin! Hän määräsi sen jälkeen uudelleen katsastukseen.

Lysti maksoi silloin viisisataa mummon markkaa.

 Seuraavana talvena oli kummallisia kelejä. Väliin kova pakkanen, sitten päivän tahi parin suvi-ilma. Menin vanhalle Shellille tankkaamaan työstä päästyäni.

Kun tempaisin kuskin oven auki, ovitiiviste nylkeytyi irti ja särkeytyi pahasti.

Tankkauksen jälkeen näytin johtaja Heinoselle vaurioita. Hän tilasi uuden tiivisteen ja pyysi tiettynä päivänä tulemaan tiivisteen asennusta varten. Tein niin, ja tiiviste tuli uusituksi.

 Menin sisälle Heinosen perässä. Hän nosti etusormensa pystyyn, ja piti lyhyen opetustuokion minulle.

Sain tietää, että oli keksitty vallan hieno aine, silikonispray. Kun sillä käsitteli auton ovien tiivisteet, ne eivät jäätyneet. Pyysin heti semmoisen. 

Heinonen sanoi minulle lopuksi: mutta, mutta, kaksisataaviisikymmentä markkaa, ole hyvä! Sen verran maksoi se, kun en tiennyt silikonista autoilussa.

 Minulla oli – kuten ystävälläni, pappi Oikarisella – Opel Astran farmariauto. Siinä oli 1,8 litran injektiomoottori. Teho riitti hyvin ohitukseen tarvittaessa. Autossa oli myös kätevä suksiluukku.

 Kerran tuli auton valojen umpioon kivi. No, olin jo tottunut siihen, että auton viat hoituvat vain rahalla, jolloin muusta on tingittävä. Pyysin Rannankylän autoseppää laittamaan metalliverkot valojen varjelemiseksi kiviltä umpioiden eteen. Ne suojasivat hyvin kiviltä.

 Olin mökillä pojan kanssa. Kun tuli pois lähdön aika, auto ei käynnistynyt. Jonkunlainen napsaus vaan kuului, kun käänsin virta-avaimesta. Soitin autojen huoltomiehelle, joka oli tuttu. Olin huollattanut hänellä autoni pari kertaa mökkipaikkakunnalla. Tämä mies oli syrjäseutujen monitoimimies: huolsi perämoottorit, latasi naisten akut ja korjasi heidän ruohonleikkurinsa, laittoi ilmaa kaikenlaisiin renkaisiin. Kaikki vehkeet, joissa oli moottori, kelpasivat pajalle saamaan tärkeää huoltoa. 

Hän teki hitsaustöitä ja oli opetellut nykyautojenkin vikojen etsimistä erikoislaitteilla. Ihmettelin vähän, miten noin 1943- 44 syntynyt osaa kansakoulupohjalta kaiken tuon. Joku piti häntä taikurina alallaan. Minäkin olin siihen taipuvainen. Hänen talonsa edessä oli kiulukkaruusuaita, jonka keskellä oli taidokkaasti valmistettu, metallinen portti.

Mies tuli pian paikalle ja pyysi minua starttaamaan, kun hän nostaa sormensa pystyyn. Sama toistettiin vielä kerran. Silloin mestari sanoi, että auton bensapumppu on loppuun palvellut. Diagnoosin teko korvakuulolta ällistytti minut.

Hän otti autoni avaimen ja lupasi ihan siinä mökkitiellä vaihtaa osan sitten, kun saa sen matkahuollosta ulos. Sovittiin, että käyn myöhemmin hänen luonaan maksamassa laskun. Auton avaimen piilopaikka sovittiin.

 Vaimo tuli hakemaan meidät ikivanhalla Volkswagenin kuplalla, joka oli hankittu Koposilta, kun he muuttivat itä- Suomeen. Folkkari oli hyvä kotikäyntiauto vaimolle. Se lähti käyntiin, vaikka lumikinoksesta aamulla.

 

Pappi Oikarinen oli perheineen Hesassa. Auto piti pysäyttää Mannerheimintiellä juuri Marskin patsaan lähellä. Liikennevalojen vaihtumista odottaessa yhtäkkiä kuului humaus ja lieskat löivät ohjaamoon asti. Perhe pääsi juuri ja juuri pakoon. Paikallinen palokunta tuli nopeasti paikalle, mutta auto paloi romuksi.

Oikarisen rouva ei enää suostunut palon jälkeen Opelin kyytiin, joten Lauri vaihtoi vakuutuskorvauksilla auton Toyotaan.

 Kävin Oikarisilla, jolloin keskusteltiin katastrofista.

Kun tulin kotiin, muistin, että monta kertaa olin haistanut bensiinin katkua, kun ajoin töistä tultua autotalliin.

Nostin konepellin ylös ja tarkastelin letkuja. Helsingin poliisi oli arvellut autopalon lähteneen pykimistä, joita syntyy kumipäällysteiseen bensaletkuun.

 Kas kummaa, siinä missä bensaletku on klemmarilla kiinni metalliulokkeessa, juuri siinä liitoksessa oli syvä pykimä. Kun longotin sitä, huomasin, että halkeamassa oli bensaa!

Soitin välittömästi käsistään kätevälle kaivosmiehelle, joka katkaisi pykimiä täynnä olevan osan pois ja kiinnitti letkun pään klemmarilla uudelleen. Ei ollut vielä sinun aikasi lähteä, hän mainitsi poistuessaan.

 Oikaristen autopalon syy oli varmistunut. Automme ikä oli kolmen kuukauden tarkkuudella sama. Satasen vauhdissa syttynyt palo olisi varmaan vienyt hengen, aprikoin. Luoja katsoi oikeaksi pelastaa Oikariset silloin, kun auto seisoo ja minut samaten, kaivosmiehen avulla.

 Jäikö tapauksesta jotain takaraivoon – kuten sanotaan – mutta muutaman vuoden kuluttua minäkin vaihdoin autoni Suomen yleisimpään autoon, Corollaan, joka on yhä ajossa – vaimolla.