Rikos ja rangaistus

 

 

Dostojevski kirjoitti otsikon mukaisen romaanin. Kirjailija itse oli syvällisesti kompleksinen persoonallisuus, jolla oli sisäisiä, sielullisia tuskia. Isä oli kirurgi, joka suistui alkoholismiin sen jälkeen, kun hänen vaimonsa oli kuollut.

 

Kirjailija meni armeijaan, joka takasi älykkäälle ja terveelle upseerinarvon ja elatuksen. Harras ortodoksinen kotikasvatus tuntui olevan ristiriidassa armeijan sinänsä hyvän koulutuksen kanssa, koska se opetti tappamaan mahdollisimman paljon ja tehokkaasti sekä vähin kustannuksin.

 

Nuoren miehen päähän pälkähtivät sosialistiset ajatukset. Armeija sai jäädä.

Arvaamatta Dostojevski jäi ohranan verkkoon ja tuomittiin kuolemaan.

Hän seisoi jo teloitusrivissä, kun ratsulähetti toi hevonen vaahtoon ajettuna tiedon armahduksesta.

Tuomio muutettiin karkotukseksi Siperiaan. Siellä joko kuoli tai sitten otti järjen käteensä, ja turha haihattelu haihtui kallosta karujen tosiasioiden edessä.

 

Läheltä liippasi. Siksi kirjailijaksi ryhtynyt Dostojevski pohti perusteellisesti ongelmia, jotka liikkuivat syyllisyyden ympärillä.

 

Englannin laki oli keskiajalla sekä vielä uudella ajalla kova. Kuolemantuomio määrättiin kahdestasadasta eri rikoksesta. Vasta 1800- luvulla alennettiin luku noin sataan.

Kahden miehen todistus riitti kuolemantuomioon. Käytettiin yhä venytyspenkkiä ja peukaloruuvia kuulustelussa.

 

Alle sata vuotta on tiedetty, että kidutuksen ollessa voimakasta, syytönkin tunnustaa, jolloin tuomari määrää väärän tuomion.

 

Venäjällä entinen opettaja murhasi yli 50 ihmistä.

Kovennetussa kuulustelussa yksi epäilty tunnusti, ja hänet ammuttiin.

Murhat jatkuivat.

Toinen epäilty peloteltiin ja kidutettiin, niin että hän joutui hoitoon mielitautiparantolaan.

Murhat jatkuivat.

 

Lopulta saatiin oikea mies kiinni.

Oikeudenkäynnissä paljastui semmoisia julmuuksia uhreja kohtaan, että moni kannettiin pyörtyneenä oikeussalista.

Tuomari antoi kuolemantuomion, ja syyllinen ammuttiin.

 

Kuolemantuomion peruuttamattomuuden vuoksi sitä on aiheellisesti arvosteltu. On tullut ilmi, että syytön istui kuolemansellissä kauan heppoisin todistein. Pitkän piinan jälkeen vasta selvisi, että kuolemaan tuomittu oli syytön. Semmoinen on karmaisevaa.

 

Tosiasioista huolimatta ainakin 60 valtion laissa on jopa määräys, että kuolemaan tuomittu on hirtettävä.

Tuomion toimeenpano vaatii asiantuntemusta.

Kaksi natsia hirtettiin sodan jälkeen USA:n armeijan standardikeinolla, mutta tuomitut kituivat ainakin 20 minuuttia, ennen kuin loppu tuli.

 

Englantilainen ammattihirttäjä toimitti ainakin 200 natsirikollista tuonelaan niin, että kuolema oli nopea. Mies oli Albert Pierrepoint, Englannin valtionpyöveli.

 

Äskettäin nähtiin dokumenttiohjelma Japanin vankilaoloista. Niistä voi olla länsimaissa opittavaa. Japanin vankimäärä on maailman pienin, ja uudelleen vankilaan joutuu harva.

 

Johtava periaate on pakkotyö, johon marssitaan tahdissa. Työpäivä on kahdeksan tuntia. Ravinto on niukkaa, mutta säännöllistä. Jos ei halua tehdä työtä, on istuttava sellin lattialla koko työpäivän ajan. Kaksi asentoa on sallittu. Ensimmäinen on lootusasento ja toinen istuminen pohkeiden päällä.

Jälkimmäisessä on vaarana pohjehermon halvaus.

 

Mikäli oikein ymmärsin, aamupalalle marssitaan tahdin luvun mukaan. Marssisuunnassa vasemmalla näkyy suuren ikkunan läpi hirttopaikka varoituksena vangeille.

 

Ohjelmassa kerrottiin, että kolme miestä painaa yhtaikaa jokainen omaa nappiaan. Kahdella niistä luukku putoaa tuomitun alta, ja tuomio on toimeenpantu.

Napin painajille kerrotaan, että yksi nappi ei vaikuta mitään, joten kenenkään ei tarvitse kärsiä omantunnon tuskia siitä, että aiheutti kuoleman.

 

Hiljattain vapautettiin 80- vuotias mies, joka oli ollut Japanin vankilassa 30 vuotta, vaikka oli syytön. Dna osoitti oikean syyllisen.

Vapautettu sai hoitoa, hierontaa ja huolenpitoa. Hän ei oikein osannut enää puhua eikä hänellä ollut nykymaailman asioista mitään käsitystä. Koko ajan oli pitänyt elää pelossa, että eräänä aamuna – juuri auringon noustessa horisonttiin- hänet voitiin hirttää.

Ohjelman tekoon mennessä mitään korvauksia väärästä tuomiosta ei ollut maksettu. Mitäpä ne auttaisivatkaan?

 

Monet ovat sanoneet minulle, että Suomessa on liika kevyet tuomiot. Tämmöisiä lausumia olen kuullut vuosikymmenien ajan.

 

Elinkautisen pitäisi olla pakkotyötä kuolemaan asti, ja se pitäisi määrätä kaikista henkeen tai terveyteen kajoavista rikoksista. 

Naisten ja lasten pieksämisestä eli pahoinpitelyistä tulisi määrätä 30 vuotta pakkotyötä.

Siveellisyysrikoksista olisi määrättävä saman verran kovennettua pakkotyötä, ja työn arvo rahana olisi annettava uhrille.

Jos rikollinen kahdessa viimeksi mainituissa tuomiossa olisi katunut ja luvannut olla kiltti poika vaan, jalkapanta tuli olla seurannan vuoksi kuolemaan asti kiinni.

 

Työn kovuus tulisi olla sitä luokkaa, että väsymykseltä ei jaksa johtaa millään huume- tai muuta jengiä vankilasta käsin. Puhelimia ei saisi olla eikä muuta tiedotusta kuulisi, kuin vankilan omaa informaatiota. Lomia ei olisi lainkaan eikä oikeutta käydä kirjeenvaihtoa.

 

Uhkailijat ja kiristäjät, kavaltajat ja väärinpelaajat, jotka ovat kiintyneet rahaan, tulisi määrätä jäähylle 20 vuodeksi. Työtä pitäisi tehdä Lapin korvessa turismin ja porotalouden hyväksi niin kovasti, että painoindeksi pysyy kahdessakymmenessä.

 

Joka ei tee työtä pitää panna kalseaan, hämärään koppiin, jossa lattia ja kaikki pinnat ovat betonia. Eristys saisi jatkua, kunnes työhalu palaa.

Ohuen verkon takana yhdessä nurkassa liikkuisi ajoittain rottia ja kopin katossa riippuisi lepakoita suuri parvi.

Betonikupissa, josta voisi juoda korsipillillä, olisi iilimatoja.

 

Tuntuu siis siltä, että rikollisten lempeään kohteluun kansan syvät rivit ovat kyllästyneet.

Vedotaan siihen, että ikääntyneen työttömän osa on paljon raskaampi kuin huumepomon elämä kaikin mukavuuksin varustetussa luksuslinnassa.

 

Ehkä poliitikkojen olisi kuunneltava kansalaismielipidettä tarkemmin.