Katastrofi

 

Olin lukion toisella luokalla naapurikunnan lukiossa. Asuin viikot alivuokralaisena. Lauantaina, kun koulupäivä oli lyhyempi, matkustin kotiin viikonlopuksi.

 

Ensimmäinen auto vei parikymmentä kilometriä kotiin päin. Sitten piti odotella jatkoyhteyttä, linjuria, joka toi 16 kilometrin matkan kotikylälle.

Yhdessä talossa minulla oli polkupyörä suojassa ulkorakennuksessa. Sillä jatkoin ajamista vajaan kolme kilometriä. Jätin pyörän naapurin rantasaunan seinustalle.

Siitä jatkoin järven ylitse hevostietä pitkin apostolinkyydillä. Jos oli ankara pakkaskausi, minulla oli lupa tulla linjurin kyydillä tuo loppuosuus. Tämä auto tuli Kuopiosta ja suunnisti kohti Pyhäsalmea.

 

Oli keskitalvea ja melkoinen pakkasviikko.

Perjantaiaamuna oli kotonani 35 astetta pakkasta, veli kertoi.

Auringon noustua pakkanen laski selvästi, ja niin isäni ja veli lähtivät järven ylitse naapuriin metsätöihin sopimuksen mukaan.

Veli kaatoi moottorisahalla suuria puita, karsi ja katkoi tukit. Isä toimi mittamiehenä ja piirsi tukkiliidulla puun ohuempaan päähän tukin mitan jalkoina.

 Talon isäntä ajoi tukkeja traktorilla talon eteläpuolen pellolle.

Isäni ja veli lastasivat traktorin rekeen kuorman, sillä talon isäntä oli heikkovoimainen ja hänellä oli nuoruuden onnettomuuden jäljiltä vain yksi näkevä silmä.

Toinen oli niin sanottu lasisilmä. Muistan vieläkin, miten sen värikalvoa kuvaava sini oli haaleampi kuin terveellä puolella. Mustuainen oli keskikokoinen. Lasisilmän tuijotus oli kiusallisen tuntuinen, rävähtämätön.

 Tällä talolla oli ja on yhä suuri metsä. Jakojenkin jälkeen sitä oli tuohon aikaan sataviisikymmentä hehtaaria. Metsän pohja on erinomaista. Joutomaita saa etsiä eikä sittenkään löydä.

 

Ennen yhtätoista miehet metsässä kuulivat vellikellon kiihkeän soiton.

Isäntä katsoi taskunauristaan ja ihmetteli, miten emäntä jo nyt kutsuu puoliselle. Pannaanhan vielä yksi kunnon kuorma, hän sanoi.

Veli huomasi paksun savun nousevan talon suunnasta. Toki kovana pakkaspäivänä isoa uunia piti lämmittää, mutta savun synkkä väri viittasi tulipaloon.

 Isäntä lähti traktorilla ajamaan pelon vallassa kotiinsa.

Isä ja veli kiiruhtivat jalkaisin kohti maantietä. Juuri sinne kerettyä toinen naapuri tuli kaupalta ja oli menossa kotiinsa. Veli pyysi häntä heti soittamaan palokunnan paikalle.

Siihen aikaan toiminta oli semmoista, että palokunta tuli tunnin päästä 25 kilometrin matkan takaa.

Valtavan paksuun jäähän piti syteä avanto tuuralla, kun tarvittiin lisävettä paloauton tankin tyhjennyttyä.

 Kun palokunta saapui, täyden palamisen vaihe oli menossa jo laskukiitoon.

 Oman kylän pieni paloruisku tarvittiin suojelemaan aittoja.

 Suuri, kartanomainen rakennus nousi savuna ja tuhkana taivaalle. Sieltä pelastui vain pari kaunista tuolia.

 

Kun jäin linja-autosta naapurin kohdalle lauantaina kotimatkalla, ihmettelin, minne talo oli hävinnyt.

Lähin kaksoisaitta, jonka katon yläpuolella oli vellikello, oli seiniltään paksussa, lasikirkkaassa jäässä. Navetta oli paikoillaan. Ihmisiä ei ollut pihalla. Talo oli palanut maankamaraa myöten, mikä teki minut surulliseksi. Kävelin synkkänä konemaisesti kotiin.

 

Kotona kerrottiin kaikki yllä mainittu. Edellisen päivän katastrofia kerrottiin aina vain uudelleen ja uudelleen.

 Veli kertoi emännän kauhusta.

Hän oli mennyt tikkaita pitkin parvelle noutamaan siellä kuivumassa olleita pyykkejä narulta. Ullakko-ovea avatessa valtavat lieskat löivät siitä kasvoille päin. Ujeltava, hornamainen, tulen kiihkeä palaminen säikytti sydänjuuria myöten.

 Emäntä laskeutui tikkaita alas. Kolme tytärtä olivat koulussa, mutta pienin, alle vuoden ikäinen lapsi, oli kadonnut. Kuin mekaaninen kone, talon emäntä etsi joka paikasta nopsaan ja kutsui nimeltä.

 Velikin tuli siihen. Kaikki paikat oli jo katsottu. Silloin veli nosti kaksoisvuoteen päiväpeiton lievettä, joka ulottui lattiaan asti.

Sen taakse, sängyn alle lapsiparka oli ryöminyt pakoon kauheaa tulen jyminää ja äidin epätoivoisia huutoja. Juuri, kun veli toi sylissään lapsen ulos huoneesta, sen katto romahti alas. Pelastus tuli viimeisellä hetkellä.

 

Lapsella oli vain alusvaatteet päällään.

Onneksi äitini, joka oli yksinään järven takana, oli huomannut, että naapurissa on suunnaton hätä. Ulkovaatteet yllään hän kiiruhti hevostietä järven ylitse kainalossaan paksu villapeitto.

Lapsi suureen peittoon käärittynä äitini käveli takaisin puhellen apaattiselle tyttövauvalle rauhoittavasti.

 Sukulaiset ja ystävät tulivat hätiin, kuten maalla on ollut tapana.

 Käsistään kätevät emännän sukulaiset Maaningalta paneloivat navettakeittiön ja laittoivat sen muutenkin asumiskuntoon lopputalveksi.

Perhe sai vaatteita ihmisiltä.

 

Leimauskirves löi lisäleimaa metsässä. Metsätyö jatkui kiihkeänä koko talven. Puutavaraa sahattiin rakennusta varten kuivumaan.

 Heti keväällä vanhan, palaneen talon paikalle nousi silloin harvinainen tiilitalo. Kaivuri kaivoi järveltä vesijohdon taloon ja navettaan.

Velimies kertoi minulle, että hän oli kaivamassa aikaisemmin talon kaivoa syvemmäksi, koska joka talvi siitä loppui vesi. Kaivaminen päättyi kuuden ja puolen metrin syvyydessä viistoon kallioon. Nyt tuli vesiasiakin kuntoon.

 

Viranomaisten arvio oli, että piipun hormin rappauksen halkeamasta kipinä lienee päässyt lentämään ylisten kuiviin materiaaleihin, jotka syttyivät kuin ruuti. Taloa oli asuttu jo edellisellä vuosisadalla.

 

Jo ennen koulujen avautumista syksyllä kävimme naapurissa kylässä kutsun mukaan.

Surutyö oli vielä käynnissä, mutta sokki oli ohitse toki. Isäntä esitteli upouutta öljylämmitystä. Hän sanoi, että kun painaa vain nappia, lämpö virtaa suloisesti huoneisiin. Siihen aikaan – ennen öljykriisiä – lämmitysöljy oli halpaa.

 Sukulaiset ja muut mestarit olivat tehneet kaikki työt nopsaan ja varmaankin ainakin osittain talkoo- ja lähimmäisen auttamisen periaatteella. Siksi valtavasta metsäkaupasta oli jäänyt varoja ylitse.

 Pitihän se Nordkapp katsastaa ja vähän Norjaa muutenkin. Jäämeren henkäykset olivat viileät kesälläkin, isäntä sanoi. Piti vilun takia ostaa aito norjalainen villapaita.

 Tapahtuiko matkalla pohjoiseen muutakin, siitä isäntä ei meille mitään virkkanut.