Diplomityö

Elettiin milleniumkesää, kun soitin tarkistuspuhelun mummolle vointia tiedustellen. Hyvin pärjätään, kuulin sanottavan, ja sen, että tyttäreni oli perheineen ja koirineen käynyt kylässä.

Kysyin, minkälainen koira on. Mummo sekosi sanoissaan - kahdeksankymppinen kun oli - ja sanoi rodun olevan laboratorionhoitajan! Se on musta kuin yö, lisäsi.

Parin vuoden päästä sain etsintään, jäljitykseen ja noutamiseen perusteellisesti koulutetun koiran haltuuni, koska tytär asui isossa kaupungissa, jossa ei ollut helppo ulkoiluttaa koiraa vilkkaan liikenteen keskellä.

Lupasin maksaa eväät, rokotukset ja muut kustannukset, mutta omistusoikeutta ei minulle siirretty. Tein mielestäni hyvän sopimuksen silti, sillä koiralla oli vahva riistavietti. Se sai käyttönimen Mustis. Oikea nimi oli Jummi-Jammin Sixpack.

Mustis nouti sorsia, kun pudottelimme niitä iltalennosta lännen vaaleaa taivasta vasten ampuen.

Nuorena Mustis ei osannut olla hiljaa passissa, joten yhden henkilön piti pitää sitä mökissä sisällä ja avata ovi, kun ammuntaa kuului. Silloin noutaja ryntäsi kohti ampumapaikkaa, niin että sammaleet pöllysivät ilmassa. Rannassa piti vain viitata kädellä suunta ja lausua taikasana nouda.

Lokakuussa olin teeripassissa kolmimetrisen männyntaimikon laidassa piilotellen. Edessä oli aukea maa ja siemenpuuasentoon jätettyjä petäjiä harvakseltaan.

Äkkiä idästä päin lensi teeriparvi etualan puihin.

Otin yhden mustan kukon kiikarin ristikkoon ja laukaisin. Lintu putosi puolipuuhun asti myttynä, mutta löi sitten siivillään niin, että se tuli alas puun pohjoispuolelle maahan. Aukolla oli kasvillisuutena vain puolukkaa ja kanervaa.

Etsin kaksi tuntia huolellisesti, mutta en löytänyt kuin yhden untuvan runsaan viiden metrin päästä puusta, jossa teeri oli istunut.

Pettyneenä lähdin mökille aamupalalle, jossa muut odottivat.

Kerroin tapauksen, jolloin vaimo sanoi, että onhan tuossa tuo koirakin.

No, Mustis ei ollut käynyt kuin sorsajahdissa ja aikaa laukauksesta oli kulunut jo kolmatta tuntia.

Menin ampumapaikalle, jossa näytin koiralle höyhenen siitä, mihin teeri lienee suoraan puusta tipahtanut.

Mustis teki paikan ympäri kierroksen ja lähti kuono maassa painumaan lounaan suuntaan. Mielestäni suunta oli aivan väärä.

Istahdin vanhalle kannolle ja maistelin syksyn kirpeitä puolukoita. Aamun kosteus oli haihtunut ja näytti kehkeytyvän aurinkoinen päivä.

Odotin pitkään, mutta mitään ei kuulunut. Nousin jo seisaalle ja olin aikeissa ruveta kutsumaan Mustista pois, kun silmään sattui parinsadan metrin päästä liikahdus taimikossa. Välissä oli alamaata, purolaakso.

Sitten yhtäkkiä rinteen takaa ravasi esiin Mustis suuri teeri kidassaan. Tuon jälkeen sitä pidettiin välttämättömänä osanottajana kaikkeen jahtiin.

Mihin lintua oli osunut?

Siivotessa ilmeni, että kuula oli käynyt keskelle rintaa rintalastan viereen. Siitä kuula oli mennyt rintalihasten sisällä ja sitten ihon alla, kunnes oli katkaissut oikean reiden luun. Lintu oli sittenkin istunut vähän vinossa eikä päin. Siivet olivat ehyet ja samoin kaikki sisäelimet.

Miten kaukaa Mustis linnun tavoitti, jäi arvoitukseksi.

Syyskuun aurinkoisena ja tyynenä iltana ajoin sähköperämoottorilla poikani kanssa passiin rehevärantaisen lahden rantaan. Jäin itse pohjoisrannalle koiran kanssa ja poika kiersi lahden pään ympäri lounaisrannalle.

Lähdimme metsälle liian aikaisin, sillä ilta oli valoisa ja kuulas eikä kahteen tuntiin esiintynyt mitään merkkejä iltalennosta.

Nautin reppujakkaralla istuen iltakahvia ja sen kanssa juustovoileipää ja pikkuleipiä. Mustis koetti päästä osille, jolloin se piti panna kauemmas kiinni taluttimesta pieneen koivuun. Siellä kaadoin sammaleiden päälle sen iltaruuan, joka oli mitattu Minigrip- pussiin mökillä ennen lähtöä.

Ilta hämärsi ja lahden pinta oli tyyni. Sieraimiin tulvi suon ja mudan haju. Lahden pohjaan laski suolta suoraan ojia, jotka pilasivat veden tuomalla humusta ja mutaa varsinkin kevät ja syystulvan aikaan. Ennen suo-ojituksia lahdella pystyi hyvin tuulastamaan. Siellä kasvoi järviruokoa ja lumpeita. Vähitellen lahden kasvustoon oli ilmaantunut uusi laji, jonka arvelen olevan vesitatar. Lahden pohjassa soutaminen on vaikeaa, sillä jo parin kymmenen metrin soutumatkalla airojen lapoihin tarttuu tuota uutta kasvia raskaat pallot.

Kokeilin kerran mutakerroksen paksuutta airolla. Se upposi kahvaa myöten mutaan, eikä vanhaa hiekkapohjaa vielä tuntunut.

Yhtäkkiä pojan suunnalta kuului laukaus. Otin yhteyttä puhelimella, kun en halunnut ruveta huutamaan lahden yli.

Yksinäinen sorsa oli lentänyt yllättäen lahtea pitkin, jolloin poika ampui sitä lentoon. Sorsa putosi veteen, mutta otsalampun valossa putoamispaikalla näkyi vain muutama höyhen. Sorsa oli kadonnut.

Lahden perällä ei oikein voi liikkua veneellä mudan ja kasvuston vuoksi. Ranta on siellä hyllyvää veden päälle kasvanutta kunttaa. Sen päällä on tiheä saraheinäkasvusto jota kutsutaan vihveliheinäksi paikallisessa murteessa. Sovittiin, että lasken noutajan irti.

Noutaja lähti uimaan suoraan ampumapaikalle lahden yli. Soitin kohta pojalle uudestaan ja sanoin, että unohtui antaa käsky nouda. Pian kuulin tuon käskyn tyynen lahden ylitse.

Pyysin ampujaa pysyttelemään vain passipaikalla rannan vaarallisuuden vuoksi.

Pitkään aikaan ei tuntunut tapahtuvan mitään.

Soitin uudelleen matkapuhelimella lahden taakse. Sieltä selostettiin, että koira oli lähtenyt sorsan putoamispaikasta uimaan lahden pohjukkaa kohti, joka suuntautui länteen.

Nyt sieltä ei enää kuulunut mitään liikettä ja heräsi huoli uivan noutajan sotkeutumisesta vesikasvustoon, jopa hukkumisesta.

Päätimme odotella vielä jonkun aikaa, sillä koiran kouluttaja oli neuvonut, että etsintäpaikalle ei yleensä pidä mennä, sillä ihmiset vain sotkevat koiran pasmat.

Oli jo pimeää, kun kuulin kahinaa passipaikaltani lahden pohjan suuntaan. Sieltä ilmaantui Mustis heinäsorsa suussaan!

Koira pudotti tapansa mukaan kuolleen sorsan eteeni ja heilutti iloisena häntäänsä.

Mistä asti noutaja oli saanut sorsan kiinni? Se jäi epäselväksi, mutta kun sain sorsan käteeni, se oli lämmin. Siitä pääteltiin, että ammunnasta vesilintu oli haavoittunut ja paennut maalle ehkä kauaskin rannasta.

Koira haisi hirveälle mudalle ja mätänevien kasvien yököttävälle lemulle.

Soitin pojalle, että koira toi saaliin minulle. Kuulikohan se pojan puhelimen kautta, ollessaan jo lähellä, että annoin noutokäskyn ensin?

Ajeltiin tyytyväisenä mökkirantaan kilometrin matka. Pimeyden vuoksi piti välillä käyttää otsalamppua, ettei vene menisi karille.

Mökillä odotti sauna valmiina. Ensimmäisenä piti pestä koira shampoolla sen turkkiin tarttuneen inhottavan löyhkän vuoksi. Eläin ei itse välittänyt hajusta mitään. Se oli iloinen koko ajan ja tietysti tykkäsi, kun pesuvesi oli lämmintä.

Seuraavan aamuna venekin piti pestä mäntysuopaliuoksella, koska se haisi yököttävälle.

Minulle on myöhemmin kerrottu, että kun vesikasvit syksyllä kuolevat ja peittyvät lopulta mutaan, siellä muhii hapettomassa tilassa kauhea mätänemisprosessi, joka ei pysähdy koskaan, ellei suo-ojia tukita ja kaikkea suolta valunutta lietettä ja kasvien muhivaa jätettä ruopata pois.

Näillä kahdella metsästysreissulla Mustis teki diplomityönsä, joka rakensi siihen täyden luottamuksen. Tuon syksyn jälkeen ei kadonnut yhtään riistalintua maalla eikä vesillä.

Kaksi sorsaa saatiin kotiin noutajan toiminnan ansiosta

Noutaja haki latvasta ammutun teeren ja otti vielä poseerauksen mestarin työn päälle!

Se tykkäsi olla mukana kaikessa metsästyksessä ja näytti nauttivan kun pääsi mukaan jännittävään touhuun. Sen nenä oli tarkka ja se teki töitä niin kauan kuin isäntä oli paikalla.

Elävä ravinto

En tiedä mistä aatos elävästä ravinnosta on lähtöisin. Lähinnä tulee mieleen telkun luontofilmit.

Kurki nielaisee sammakon siltään niin, että koivet vain notkahtavat. Sudet, hyeenat ja hyeenakoirat aloittavat aterian jo silloin, kun saaliseläin makaa sokissa  maassa. Ne avaavat mahan päästäkseen  kiinni lämpöiseen vereen ja maksaan. Kerran näin luontodokumentista, kun heinäsorsa nielaisi pienen sammakon. Sammakko aloitti  kapinan mahassa, koska sorsa vilkastui valtavasti, sukelteli ja pasusi vedessä puoli minuuttia. Sitten hapot tekivät tehtävänsä, ja tuli rauha.

Kasvi elää niin kauan kun se leikataan poikki tai repäistään juurineen irti kasvupaikastaan. Alkioiden ja itujen purijat luulevat saavansa jotain etua, kun kuvittelevat syövänsä elävää ravintoa. Eivät tuoreiden kasvisten ja juuresten vitamiinit ja muu hyvä niin vain häviä pois, että pitäisi alkaa matkia lehmien käytöstä, kuten sekaisin mennyt Baabelin kuningas aikoinaan.

Elävän tuntuista ravintoa nauttivat monet villikansat. Ne  kaivavat toukkia ja matoja puunkin sisästä ja pistävät poskeensa. Heinäsirkkojakin syödään siltään. Vähän sivistyneemmät arabit toki lieventävät siivekkäiden kärsimystä pää pois menetelmällä, ja sen jälkeen käristävät kulkusirkan tulen päällä.

Ranskassa ei meren eläviä kauan paistella. Simpukat ja muu niljakampi syötävä saa lämmetä kuorensa sisällä öljyssä tuskin kymmentä sekuntia, kun ne jo työnnetään herkkusuuhun. Tuskin siinä iilimatoa muistuttava elukka ehtii muuta kuin säikähtää äkillistä hellettä, kun se jo joutuu mahan happohuuruihin. Kun päälle tulee vielä suihku äkeää viinaa, knock out ilman luvun laskua on varma.

Minulle saattaisi ranskalaisessa ruokapöydässä tulla nälkä. Simpukat ja etanat puolittain raakoina eivät varmaan vie nälkää. Presidentti Chiracin mieliruoka oli kokonaisena paistettu vasikan pää. Viattoman luontokappaleen pää lepää lautasella, silmä tuijottamassa syyttävästi. Kiitos ei!

Maapallon peltoala on pienentynyt 1980-luvulta lukien. Sen syy on riistoviljely ja tunkeutuminen alueille, jotka eivät sovi viljelyyn. Jossain on kasvun raja, ja se on ruuan tuotannon määrässä. Ongelmaan ei voi olla ratkaisuna ruokavaliopohjan laajennus elävään ravintoon veropohjan laajennuksen mallia matkien.

Yksinkertainen, perinteinen ravinto, liikunta ja työ. Siinä maallinen pyhä kolminaisuus, joka seisoo vankalla kallioperällä!

Ampumaradalla

Koko aamun on satanut ja ollut viileää. Vesi tulee taivaalta pystysateena, koska ei tuule.

Kun sade lakkaa, on hyvä tilaisuus mennä ampumaradalle tarkkuuttamaan kivääriä. Viime syksyn tuulet estivät aseen käynnin huolellisen koettelun.

Se kyllä selvisi, että amerikkalainen patruuna käy tähän kevyeen kivääriin parhaiten.

Ammunta vaatii keskittymistä. On suljettava kaikki häiritsevät seikat pois mielestä ja rentouduttava.

Liiallinen auringon paiste on pahasta, sillä kiikarin näkökenttään syntyy silloin häiritsevää väreilyä.

Reikäpäinen kuula käy hyvin viiteen kymmeneen metriin, mutta hajonta on liiallinen sadan metrin päästä.

Saman valmistajan normilataus on hyvä.

On tähdättävä otuksen alareunaan 50 m etäisyydeltä ja kohti sataan metriin. Kiikarin säätö onnistuu kahteen mieheen luontevasti ilman edestakaista ravaamista taululla.

Radalle tulee tuttu mies poikansa kanssa. He kokeilevat hirviasettaan.  Juttelemme tovin riistatilanteesta, joka ei näytä kovin huonolta nyt.

Nuori mies halajaa itselleen omaa kivääriä syksyksi. Neuvon pysymään kotimaisessa merkissä. Poika on mukava ja hyvin kasvatettu. Eipä ihme, kun äiti on huolehtivainen sairaanhoitaja.

Radalle tulee pyörällä urheilija. Hän juoksuttaa kahta hirvikoiraa. Ilma on nyt siihen riittävän viileä.

Puhelemme sudenmetsästyksestä. Sitä vastaan ei kellään tunnu mitään olevan. Mielestäni poromiesten kanssa pitää tehdä sopimus. Petokorvaukset loppuvat sitä vastaan, että suden metsästys on poronhoitoalueella vapaata toimintaa. Vain siten homma hoituu.  Rahoja ei anota kohteliaimmin eikä makseta kituliaimmin.

Yksi vanhempi mies on paikalla kevytmaasturillaan. Siinä kuuluu olevan Renaultin huippumoottori. Auto kootaan Romaniassa, mikä on hieman verisen diktatuurin jälkeen epäilyttävää.

Ehkä kansa on jo toipunut ahdistuksesta? Tuo alue oli ennen roomalainen provinssi nimeltään Daakia.

Rooma valtasi alueen, koska sen asukkaat kauppaa käydessään kovin usein maksoivat ostoksensa pienillä kultapaloilla!

Sodan aloitti keisari Domitianus, mutta se sujui kehnosti. Vastustajat tunsivat maansa maaston, ja sissitaktiikka oli tehokas.

Etevä sotapäällikkö, ja myöhempi keisari Trajanus, valloitti Daakian. Kun muu ei auttanut, maa pantiin asukkaista autioksi siellä, missä vastarinta ei lakannut.

Rikkaus pitää visusti salata, kuten hyvät kalapaikat ja riistapassit. Ei se paljon vaadi: on vain oltava pokkana ja vaatimaton kaikessa.

Keinukombi, minkin tehopyydys.

Pyydys sivulta. Rautojen lenkkien läpi on hyvä pujottaa tukikepit. Ansa vaatii ruohoilla, kaisloilla,horsmilla ja havuilla naamioinnin, niin että näkyy vain  5 sentin pyöreähkö reikä keinulaudan päässä.


Kehittelin vuosia sitten(2005) minkin pyyntiin loukun, jossa yhdistyvät keinulautaloukun pyytävyys ja heti tappavien rautojen teho otuksen lopettamisessa.

Valmistukseen tarvitaan neljän  tuuman lautaa, neljän millin vesivaneria, kaksi kolmen tuuman naulaa, kolme aspia, katiskan kaidelankaa, neljä sähkökaapelin kiinnitykseen tarkoitettua klipsiä, joissa on valmiina pieni naula sekä pieni määrä minkkiverkkoa ja pätkä ohutta teräslankaa ynnä kahden ja neljän sentin uppokantaruuveja.

Ensin valmistetaan puuosat: 75 senttiä pitkä lautapari. Samasta laudasta sahataan  pyörösahalla ohjausrimaa käyttäen kaksi kappaletta, joiden leveys on 2 senttiä toisesta ja 8 senttiä toisesta päästä. Ne muistuttavat kolmiota. Pituus on  75 senttiä.

Loukun pohjalaudaksi katkaistaan  laudasta metrin pätkä.

Keinulautaosan  katto tehdään sään kestävästä neljä milliä paksusta vesivanerista. Sen pituus on n. 75 senttiä ja leveys 22 senttiä. Rautaosaston puoleiseen päähän ruuvataan poikittainen riman pätkä kiinni.

Keinulauta on 70 senttiä pitkä. Sitä kavennetaan ½ senttiä pyörösahan avulla tai puukolla vuolemalla. Keinulautaan merkitään viiva, joka jakaa laudan suhteessa 30:40. Höyläämätön raakalauta sopii materiaaliksi.

Laudasta sahataan kolme senttiä leveää rimaa. Sitä tarvitaan loukun sivuseinien yhteen kiinnitykseen sekä rautaosaston pohjan ja katon tekoon. Vesivanerista leikataan kaksi kymmenen senttiä leveää ja kaksi 8 senttiä leveää suorakulmion muotoista palaa, joiden pituus on 25 senttiä.

Akkuporakone on kätevä peli pyydyksen kasaamisessa. Tarvitaan myös parahiksi ruuvien rungon paksuinen poran terä. Poraamalla reikä ennen ruuvin kiinnitystä vältetään puuosien halkeaminen.

Ensimmäiseksi tehdään valmiiksi loukun seinät. Neljän tuuman laudan selkään kiinnitetään edellä mainittu kolmiomainen lautaosa. Siitä tulee tukeva, kun yksi ruuvi sitoo ylhäältä päin ylemmän, kolmiomaisen osan ohuemmasta päästä, ja toiseen päähän  kiinnitetään pätkä edellä mainittua rimaa pystyyn kahdella, seinän läpi menevällä ruuvilla. Erityisesti tässä esiporaus on tärkeä, ettei loukun seinämän korkuinen  rima  halkea.

Toinen juuri valmistetuista loukun sivuseinistä kiinnitetään metrin pituiseen lautaan, joka on loukun pohja. Tässä riittää kolme ruuvia, jotka lävistävät seinälaudan ja menevät sitten sivusta pohjalautaan. Seuraavaksi kiinnitetään loukun katto, joka on n. 75 senttiä pitkä ja 22 senttiä leveä. Muodostuu yhtä seinää vailla oleva aihio, jonka toisen pään aukon korkeus on 8 senttiä ja toisen pään noin 16 senttiä.

Keinulauta asetetaan loukun sisään asentoon ”lauennut”. Edellä mainitun merkkiviivan kohdalle tehdään lyijykynällä jälki, jonka kohdalta porataan sopivan kokoinen reikä seinälaudan läpi. Siitä kulkee keinulaudan akseli. Irrallaan oleva, muutoin valmis toinen seinäelementti asetetaan tarkoin loukkuaihion alle, ja em. reikää apuna käyttäen sen läpi porataan reikä. Näin keinulaudalle on saatu aikaan täsmällinen akselin kulkureitti.

Seuraavaksi lyödään keinulautaan merkkiviivan kohdalle akselin pidikkeet yllämainituista kahdesta klipsistä. Toinen, hyvin varma tapa on merkkiviivaa pitkin kaivertaa syvennys, johon akseli väljästi sopii. Päälle kiinnitetään vanerilappu, jolloin akselin kanava on pettämätön ja vakaa.

Katiskan kaidelangasta valmistetaan lauenneen keinulaudan yläasentoonsa lukitseva esine. Se muistuttaa tasapohjaista U-kirjainta, jonka pohja on 7 – 8 senttiä leveä. Sivujen pituus määritetään mittaamalla.  Päät teroitetaan viilalla.

Kiinnitykseen tarvitaan loput kaksi klipsiä tai aspia, jotka sallivat lukituslaitteen herkästi liikkua keinulaudan noustessa. Ennen toisen seinämän kiinnitystä kokeillaan toiminta vielä akseli paikoillaan.

Akseli pujotetaan porattujen reikien ja klipsujen aukkojen tai valmistetun kanavan läpi. Seinämä kiinnitetään samoin kuin jo valmiina oleva paikoilleen. Vielä tässä vaiheessa on hyvä kokeilla keinulaudan toiminta ja tarkistaa, että suuria välyksiä ei sen ja loukun katon ja pohjan väliin jää.

Vuorossa on rautojen tilan teko.

Pohjan keskiosa on jo valmis, olihan pohjalauta metrin mittainen.   Pohjaa levennetään asettamalla kaksi kolme senttiä leveää rimaa pohjalaudan molemmille puolille.  Tässäkin kannattaa tehdä ruuveille poraamalla kanavat, etteivät rimat halkea. Rautaosaston pohjan leveys on 16 senttiä.

Pohjan molempiin syrjiin kiinnitetään ruuveilla edellä mainitut 10 senttiä leveät levyt. Ennen kiinnitystä molempiin levyihin ruuvataan rimasta levyjen korkuiset pätkät. Ne tulevat pystyasentoon pyydyksen päähän.  Näiden rimojen päiden päälle asetetaan sentin paksuinen poikkirima. Se pysyy hyvin paikoillaan dyckert- nauloilla.

Sen tarkoitus on pitää auki rautaosaston pohjaosan ja vielä valmistamatta olevan katto-osan välistä rakoa, jossa liikkuvat rautojen sangat.

Seuraavaksi valmistetaan rautaosaton kattokoppa.

Siihen tarvitaan kaksi jäljellä olevaa kahdeksan senttiä leveää vesivanerilevyä, 22 senttiä leveä levy katoksi ja kaksi rimaa. 

Rimat kiinnitetään kapeampiin( 8 cm) levyihin ruuveilla, ja kattolevy viimeksi niin, että seinämien etäisyys toisistaan on 16 senttiä.  Kun rimat ovat sivuseinämien ulkopuolella, kattokopan sisäpuoli on sileää vesivaneripintaa kaikilta osiltaan.  Muodostuneen kattokopan keinulaudan puoleisen pään kiinnitysrimoihin lyödään kaksi kolmen tuuman naulaa, joiden päätteet poistetaan.

Koppa sovitetaan paikoilleen niin, että sen ja kiinteän pohjaosan väliin jää edellä mainittu rako. Nyt kattokopan rimojen päistä ulos keinulaudan suuntaan törröttävien naulojen päiden paikat keinulautaosaston sivuseinän pystyrimoissa merkitään lyijykynällä. Merkkeihin porataan vähän nauloja paksummat porakanavat.

Nyt kattokoppa voidaan työntää paikoilleen: ulkonevat naulat menevät porakanaviin ja lukitsevat osaltaan kopan paikoilleen. Ulommainen pää lepää edellä mainitun sentin paksuisen riman päällä. Näin rautaosaston kiinteän alaosan ja kattokopan välissä on ulos työntyville rautojen sangoille sopivasti liiketilaa niiden lauetessa.

Minkkiverkosta leikataan sopiva kappale niin, että sen koko riittää peittämään rautaosaton avoimen pään, sivulla ja päällä saa olla verkkoa niin paljon yli, että sen voi nätisti taivuttaa pari senttiä reunan yli. Verkon alaosa kiinnitetään parilla, kolmella aspilla pohjalaudan päähän. Näin muodostuu aspit akselina liikkuva läppä, joka paikoilleen asetettuna lukitsee rautaosaston katon tiukasti paikoilleen. Katon päälle taivutetun verkon reunasta vedetään ohut rautalanka tiukalle ja kiinnitetään keinulautaosaston katon rimaan iskettyyn aspiin.

Vielä voidaan kattokoppa pois otettuna kokeilla rautojen sopiva paikka ja yhdellä ruuvilla vetää kiinni pohjalautaan sentin korkuinen riman pätkä niin, että se estää viritettyjen rautojen liikkumisen pedon työntäessä niitä laukaisusangasta. Toki raudat pitää kiinnittää loukun ulkopuolelta sankalenkkien läpi isketyillä tapeilla maahan.

Lopuksi voidaan ruuvata pyydyksen pohjaan kaksi pätkää kestopuurimaa estämään lahoamista.

Loukun kuljetusta helpottaa sen tasapainopisteen seutuun katon päälle kiinnitetty poikittainen remmin pätkä tai rimasta tehty kantokahva.

Olen tutkinut kombiloukun pyytävyyttä ja eri versioita.

Aluksi minkkiverkon tilalla oli vanerilevy, jossa oli kuusisenttinen reikä. Yhtään minkkiä ei mennyt tätä kautta rautoihin. Keinulauta oli aina toiminut ensin. Kun verkkoa ei ollut ollenkaan, jostain syystä minkki ei mennyt rautapäästä sisään, vaan meni aina keinulaudan kautta!

Loukku on pyytänyt suuren näädän minkkien ohella.

Loukku on hyvä hajustaa hankaamalla rautaosaston sisäosia tapetun minkin peräpään rauhaseritteellä. Selvää hyötyä en ole huomannut kaupallisista hajusteista. En osaa sanoa, onko kalasyötistä hyötyä, mutta tuoreella kalalla voimakkaasti loukun sisäosia hinkkaamalla arvelen pyydykseen tarttuvan sen verran hajua, että peto kiinnostuu onkalosta.

Pyydys pitää naamioida oksilla, sammalilla, heinillä tai muulla vastaavalla luonnon materiaalilla hyvin.

Kertaakaan minkki ei ole ollut elävänä loukun sisällä. Keinulaudan painuttua alas sille ei jää juurikaan tilaa, vaan raudat ovat heti vastassa. Nähdessään viritettyjen rautojen läpi vapauden aivan käden ulottuvilla, se paluutien sulkeuduttua heti ehkäpä paniikissa hyökkää eteenpäin, jolloin raudat tekevät tehtävänsä.

Neljän vuoden testit ovat osoittaneet kyseessä olevan itse asiassa heti tappava pyydys, jota ei tarvitse käydä kokemassa joka päivä. Lopetusasetta ei tarvita. Tämä on suuri helpotus. Lisäksi yhden loukun valmistuskustannukset ovat vähäiset.

Pyydys voidaan valmistaa kokonaan laudoista ja rimoista, kunhan otetaan huomioon, että laitteen sisämitat ovat selostuksessa kuvatun kokoiset.

Olen tehnyt kokeita loukulla, jonka kaikki muut osat paitsi pohja ja keinulauta ovat neljän millin vesivaneria. Pyydys on kevyt ja hyvä, mutta vesivaneri on huomattavasti kalliimpaa kuin raakalauta. Tällaisen pyydyksen kokoamisessa tarvitaan 2x2 tai 2x3 sentin rimaa runsaasti sekä pieniä kahden sentin ruuveja.

Kun tekee useampia loukkuja, kuten seuratoiminnassa useasti on tapana, kannattaa puuosat valmistaa sarjatyönä. Touhuun käy hyvin jämäkkä pyörösaha, mutta myös rakennussirkkeli on hyvä vaihtoehto. Kahteen mieheen syntyy yhden illan aikana helposti kymmenen loukkua.

Rohkenen suositella tätä loukkumallia kaikille minkin pyytäjille!

Rautaosasto avattuna. Rautoja on vähän naamioitu.

Loukun katto on vähän vino, mutta se ei tahtia haittaa, sillä minkki ryntää heti laudan keinahdettua suoraan rautoihin. Keinulaudan materiaali on raakalautaa, ja sen alla voi olla jotain, joka estää sitä jäätymästä pohjaan kiinni.

Isoja lintuja

Isä hiihteli hyvällä hankikelillä metsässä samalla kuulostellen luonnon ääniä. Sattumalta sopiva pysähdyspaikka löytyi katkenneen kelohongan viereltä. Siihen voisi tehdä tulet ja samalla syödä evästä ja maistella termospullosta kahvia. Kelo oli katkennut vajaan kolmen metrin korkeudelta. Sitä lähestyessä kelosta hyppäsi suuri pöllö lentoon.

Havainto kiinnosti meitä kaikkia perheenjäseniä. Arvailtiin, mikä pöllö se voi olla.

Huuhkajia seudulla oli paljon. Oltiinhan Suomen jänismaakunnassa, Pohjois-Savossa. Isolle pöllölle riitti ruokaa. Huuhkajan selkäpiitä karmiva huhuilu kertoi petolinnun voimasta ja mahdista.

Isä arveli, että huuhkaja ei pesi katkenneen kelon pään syvennyksessä, vaan jyrkänteellä kalliolla tai jyrkän mäen rinteellä.

Tarhapöllö tunnettiin. Se oli pienempi ja sen pää muistutti hämmästyneen kissan naamaa. Se oli se joka puputti kevättalven iltoina.

Lehtopöllön ääni tiedettiin. Se oli harvalukuinen, ja sitä oli vaikea päästä lähestymään.

Heräsi suuri halu saada tietää isän huomaaman pöllön nimi ja luonto.

Isoveli valmisti vanhasta katiskasta, jonka pohja oli jo ruostunut puhki, pöllönpyyntilaitteen. Katiskan aitaverkko poistettiin, ja vähä vähältä muotoutui pyöreäkantinen verkkolaite, jolla ei ollut pohjaa. Kanteen kiinnitettiin manillanarulla pitkä riuku, jonka avulla pyydys oli tarkoitus lyödä salaa kelon päähän, jolloin hautova pöllö jäisi ansaan.

Kun yhä vallitsi hyvä hiihtokeli, pyydys vietiin isän neuvomalle paikalle. Minun ja veljen piti opetella hiihtämään taakan kanssa samaan tahtiin.

Kun lähestyimme keloa, näimme, että pöllö lähti pakoon sadan metrin päästä.

Useita pyyntiyrityksiä tehtiin, mutta lintu lähti hyvissä ajoin pakoon, eikä onnistuminen ollut lähelläkään.

Isä sanoi, että pitää odottaa pehmeää lunta hankiaisen päälle ja myrskysäätä, sillä luonnon eläimen kuulo on niin hyvä, että sitä ei vähällä yllätetä.

Paras oli hiipiä suksilla viimeiset parisataa metriä ja kuunnella välillä pitkiä taukoja pitäen, isä opasti.

Tuuli kääntyi ja lumipyry alkoi kaakosta. Metsä humisi ja konkelopuut natisivat ja kihnuttivat. Lumihiutaleet leijailivat suurina tuulen mukana suoraan kasvoille, kun hiihdimme hiljaa kohti pöllön pesäpaikkaa. Näkyvyys oli heikko, vaikka suuripuinen metsä hillitsi tuulen raivoa.

Loppumatka hiihdettiin hyvin varovaisesti. Jäin parinkymmenen metrin päähän, kun isoveli hiipi lähemmäs.

Hän pääsi kiinni pyydyksen riukuun ja hivutti sen sopivaan asentoon. Päälle lyönti onnistui, ja pöllö jäi satimeen.

Veli otti nopeasti sukset jaloistaan ja alkoi kiivetä keloon. Silloin pöllö ponnistautui kelon yläosan reunasta vasten pyydyksen kansiosaa, sai sen nousemaan sen verran, että se pääsi karkuun juuri, kun veli oli päässyt lähelle.

Harmitti kovin, ja harmi sai miettimään. Päätimme, että jos vielä tilaisuus tulee, isoveljen pitää painaa riukua alaspäin, kunnes minä ehdin vuorostani painamaan. Sitten veli kiipeää ja hakee pöllön satimesta paksut rukkaset kädessä.

Seuraavaa itä- tai kaakkoistuulta saimme odotella viikon päivät. Tyynellä ja kirkkaalla ilmalla ei kannattanut yrittää, niin monesti olimme tehneet turhan reissun. 

Onneksi siihen aikaan riitti talvisia pyryjä. Niiden takia hevosteillä ja kalanpyydyksillä piti olla viitoitus, sillä kaikki jäljet katosivat näkyvistä kunnon talvimyräkässä.

Uudella yrityksellä lumisade ja tuuli olivat vielä voimakkaammat, ja kaikki onnistui.

Kun veli pudotti laitteen kelon nokkaan, pöllö yritti paeta, mutta vastus oli sille liian suuri. Minä painoin riukua topakasti sillä aikaa kun veli kiipesi ylös. Hellitin painamista pyynnön mukaan niin, että veli pystyi ujuttamaan lapasen ja paksun, kyynärvarren puoliväliin asti ulottuvan rukkasen suojaaman kätensä kiinni pöllön jalkoihin.

Kun sain pyynnön, kohotin pyydyksen tieltä pois ja kiirehdin tukemaan veljeä jalkapohjista, kun hän aloitti hitaan laskeutumisen.

Panin siteet kiinni veljelle ja ojensin toiseen käteen sauvat, sillä pöllöä täytyi pidellä kaukana kasvoista, ettei se voisi repiä nokallaan. Onneksi tulolatu oli hyvä ja maat olivat tasaiset paluumatkalla.

Kotona laitoimme pöllön ennakkoon valmistettuun katiskaverkosta tehtyyn häkkiin. Sen kansi aukesi ja siinä oli pieni aukko, josta oli tarkoitus panna sille ruokaa.

Häkissä oli runsaasti kuivaa heinää sen varalle, jos lintu haluaisi valmistaa siihen nukkumista varten pesän.

Tarjosimme pöllölle pieniä, tuoreita kaloja, joita saimme katiskoista, mutta ne eivät sille kelvanneet.

Pöllö piti usein naksutusta, kuin sillä olisi hätä.

Saimme nakilla vilja-aitasta rotan ja pikkunakilla talitiaisen.

Tiaisen pöllö otti tiukasti kynsiinsä, mutta ihmisten läsnä ollessa se ei ruvennut syömään.

Seuraavana aamuna saaliista oli jäljellä vain höyheniä.

Koska näytti siltä, että riittävää ravintoa oli vaikea linnulle säännöllisesti saada, ja koska se yhtenään piti naksuttavaa ääntä, päätimme laskea sen vapaaksi. Naksutus viittasi joko nälkään tai muuhun hätään, ja se tuntui pahalta. Pöllö varmaan kaipasi kotiinsa ja puolisonsa luokse eikä se viihtynyt häkissään. Tämän ymmärsin selvästi vasta tultuani aikuiseksi.

Häkki vietiin ulos ja sen luukku avattiin sen jälkeen, kun häkki oli kaadettu kyljelleen.

Seurasimme kauempaa pöllön lähtöä, mutta odotus oli pitkä. Vaikutti siltä, että pöllö ei osannut lähteä nyt pakoon, vaikka reitti ulos oli selvä. Miettikö lintu jotakin vai eikö sillä ollut enää voimia lähteä, aprikoimme.

Äkkiä viirupöllö, sillä sellaiseksi olimme sen tunnistaneet, käveli ulos ja lensi pihapuuhun. Siitä se lyhyillä lennoilla jatkoi metsän peittoon.

Ymmärsimme, että pesän kaksi munaa olivat jäätyneet pilalle, eikä viirupöllö saanut tuona vuonna poikasia.  Emopöllö kärsi surua, koska menetys oli suuri.

Koko juttu kadutti niin, että sen jälkeen emme yrittäneet enää ottaa mitään luonnonvaraista eläintä kotiin.

Kaksi vuosikymmentä myöhemmin kesällä isä oli mennyt katselemaan niittyä. Lyhyellä metsätaipaleella, vain parinsadan metrin päässä kodista, lippahattu lensi äkkiarvaamatta päästä ja samalla kirpaisi päälaelta.

Viirupöllö hyökkäsi päälle lukuisia kertoja. Vaikka kuinka yritti kumartua viime hetkellä, aina kynnet osuivat päälaelle tai otsan yläosaan.

Verta alkoi valua kasvoille ja silmiin. Oli pakko lähteä parasta vauhtia kotiin takaisin. Hattu jäi traktoritielle, koska lintu hyökkäsi tiheässä tahdissa.

Tuvassa emäntä kauhistui veristä miestä aluksi, mutta rauhoittui, kun kuuli pöllön hyökkäyksestä.

Pää pestiin lämpimällä vedellä. Näkyi runsaasti reikiä päänahassa, mutta ei pahempaa.

Hoitona olivat harsotaitokset vammojen päälle ja kiinnitys joustositeellä, joka kiersi moneen kertaan leuan alitse. Päällimmäiseksi tuli tiukka pipo päähän.

Äitiäkin kiinnosti äkäinen pöllö. Hän teki pihlajan oksista ja pajuista kaksi toista metriä pitkää kerppua puolustautumista varten, jotta edes isän hattu saataisiin takaisin.

Hyökkäyspaikalla näkyi puoli metriä pitkän kannon päässä liikkumaton pöllön poikanen vain parin metrin päässä hatusta. Se oli juuri kannon levyinen niin, että sitä oli vaikea havaita. Emopöllö ei enää hyökännyt. Oliko se viemässä toista poikastaan turvaan?

Oli viisainta poistua paikalta, kun se vielä oli mahdollista, vaikka hellyttävä pöllön poikanen oli mukava katsella.

Taivaalla kiljuivat ja kiukkusivat poutahavukat. Niillä oli tämän talon peltojen päällä viimeinen kesä. Seuraavana vuonna niitä ei enää näkynyt eivätkä ne palanneet enää koskaan. Mikä hävitti hiirihaukat?

Kuusikymmentä vuotta sitten isä tuli vauhdilla sisälle tupaan. Hän oli noutanut lehmät metsälaitumelta ja huomannut kahden suuren, kotkaa muistuttavan linnun leijailevan metsäisen mäen päällä.

Petäjän latvasta oli löytynyt iso oksista tehty pesä.

Kun lehmät oli lypsetty, lähdettiin koko perheen voimin katsomaan suurta pesää.

Mäen ylärinteet kasvoivat suuria koivuja, mutta eniten oli valtavan pitkiä honkia. Sellaisia puita ei enää metsistä löydy. Kun katsoi niiden latvaa kohti, ja kun pilvet liikkuivat niiden yllä, tuntui päässä lievää huippausta.

Pesä oli lakkapääpetäjän latvassa. Puun runko oli – ja on yhä – hyvin paksu. Puusto tässä mäessä oli saanut kasvaa sata vuotta ihmisen puuttumatta mitenkään kasvustoon.

Arvelimme pesän asukkaita kalakotkiksi, jotka leijailivat korkealla ja välillä laskeutuivat kauemmas petäjien latvoihin hetkeksi. Ne ääntelivät hädissään.

Puun juurella oli suurten lahnojen luurankoja ja pienempien kalojen ruotoja.

Kotiin palattua etsimme eläinopin kirjasta linnun kuvaa. Sen mahapuoli oli vaalea eikä tumma, kuten kotkilla. Kalakotka se ei ollut vaan kalasääski eli sääksi. Se selvisi kirjasta.

Pesäpuusta oli vain kolmesataa metriä järven rantaan, mutta koskaan lintua ei nähty siellä kalastamassa. Se toi saalista muilta järviltä, joissa oli enemmän matalaa vettä. Samalla lintu salasi pesäpaikkansa tehokkaasti.

Monena keväänä saimme katsella kalasääskien soidinlentoa. Se muistutti korppien kisailua. Toinen hyökkäsi usein alhaalta päin ylempänä lentävän jalkoihin kiinni ja riippui siinä hetken kiinni.

Linnut tekivät monenlaisia syöksyjä toisiaan kohti ja aina lennon lopuksi ne laskeutuivat korkealta siivet supussa kovaa vauhtia metsän peittoon.

Viranomaiset rauhoittivat pesäpuun vihreäsävyisellä kyltillä, joka on vieläkin paikallaan.

Omistaja teetti mäessä päätehakkuun, jolloin pystyyn jäi vain tuo kalasääskipuu.

Linnut hylkäsivät pesänsä, ja siirtyivät yli kahden kilometrin päähän toisen kunnan puolelle pesimään. Siellä oli vielä tietön metsäalue ja täysi luonnon rauha. Uusi pesä oli niin iso, että sen voi nähdä ilman kiikaria puolentoista kilometrin päästä. Rakennelma oli toista metriä paksu.

Innokkaat lintujen kuvaajat rakensivat muoveista ja pressuista kuvauskojun pesän lähelle.

Heillä ei ollut mitään tietoutta luonnon herkkyydestä eikä kalasääsken arkuudesta.

Kuvaajat jättivät kojunsa tuulten armoille, ja muovin suikaleet pitivät kauas kuuluvaa ääntä liehuessaan tuulessa.

Kuvaajat eivät siivonneet jälkiään, vaan jättivät kaiken ränsistymään.

Ammattilaiset eivät koskaan tee semmoista tuhotyötä.

Kalasääsket hylkäsivät pesäpaikkansa, eivätkä ole palanneet enää takaisin. Minusta lintukuvaajien pitäisi käydä kurssi siitä, miten lintuja kuvataan niitä häiritsemättä.

Sitten alkoi metsäteiden rakentaminen ja niiden piiriin kuuluneiden vanhojen metsien päätehakkuu.

Pesästä länteen päin sijaitsevat suuret mäet parturoitiin muutamassa vuodessa aivan paljaiksi. Ne ovat hyvin kivikkoista ja karua maata. Siellä on paljon luolia ja pirunpeltoja.

Kukaan paikallisista asukkaista ei halunnut näille upeille linnuille pahaa, mutta linnut eivät toimi ihmisten mielen mukaan. Ne pelkäävät ihmistä, ja hyvästä syystä.

Tuon jälkeen niiden uudesta pesästä ei ole tietooni tullut yhtään havaintoa enkä ole nähnyt niiden hienoa keväistä soidinlentoa enää. Tuskin sitä koskaan näenkään.

Vitamiineista

Vitamiinit ovat yhdisteitä, jotka ovat elimistölle pieninä pitoisuuksina välttämättömiä. Ne toimivat aineenvaihdunnassa erään laisina katalyytteinä, joita ilman kone pysähtyy.

Aikoinaan havaittiin, että A-vitamiinin puutos nälkäaikoina aiheutti hämäräsokeutta. Jos puute oli pitkäaikainen, näkö heikkeni päivälläkin. Siksi Englannissa lentäjille annettiin aitoa voita ja maksamakkaraa maan pelastamiseksi.

Kun Focke-Wulff 190Fw hyökkäsi, se lähestyi kaksi kilometriä kahdessatoista sekunnissa. Ensin oli vain piste taivaalla, ja jos sitä ei huomannut, kohta hävittäjässä ropisi 13 millin konekiväärisuihku tai 20 millin konetykin osumat. Se tiesi menoa.

Useimmat tietävät, että vauvalle annetaan Vitol- tippoja. Ne sisältävät D- vitamiinia. Tarkoitus on torjua riisitauti. Kun lapsi kasvaa, monet vanhemmat unohtavat, että tätä vitamiinia on saatava jatkuvasti, muuten luustosta tulee huono ja se rapistuu ennen aikojaan. Taudin nimi on osteoporoosi.

B- ryhmän vitamiineja on useita. Ne ovat erittäin tärkeitä hermotoiminnalle ja verenmuodostukselle. Näiden vitamiinien puute uhkaa vakavasti kasvissyöjiä ja liikaa viinaa nauttivia henkilöitä. Muistamme nuo selvänäkin vapisevat ja kävellessä horjuvat ja joskus itsekseen puhuvat raukat. Tiamiinin puute aiheuttaa hermostohäiriöt ja lopulta alkoholidementian. Siksi katkaisuhoidossa annetaan rutiinisti pistos tiamiinia, jotta tuho siirtyisi edes vähän kauemmas.

Kiusallisella tavalla kasvissyöjille näiden vitamiinien tärkeimpiä lähteitä ovat sianliha, sisäelimet, täysviljatuotteet ja kanan- sekä hanhen munat. On niitä herneissäkin. Niin sanotut itujen purijat saavat tämän ryhmän vitamiineja liian vähän, ja se tekee heidät pitkän päälle hörhöiksi, elleivät älyä syödä vitamiinivalmisteita kummallisessa dieetissään.

Foolihapon moni muistaa neuvolasta. Sitä syötetään odottaville rutiinisti, koska puutos aiheuttaa vauvalle keskushermoston epämuodostumia. On tämä aine osallinen tehokkaaseen veren muodostukseenkin.

Villissä laihdutuksessa, samaten anoreksiassa elimistö saa liian vähän vitamiineja. Elimistö kärsii, äly kärsii, ja kuten tiedämme, anoreksia vie kuolemaan, kun sisäinen kone, aineenvaihdunta hiipuu. Siksi sairaalassa yritetään jopa pakkoruokintaa letkulla. Toivomuksena on tietysti se, että vitamiinipommin alaisena aivo tajuaisi, että syömättömyydestä ei kukaan selviä elävänä.

Sekaravinto kohtuudella nautittuna turvaa terveyden parhaiten, uskonkappale numero 33.

Eden

Nimi viittaa moneen asiaan. Ensimmäisenä tulee mieleen Britannian ulkoministeri Anthony Eden. Hän otti liian myöntyväisen linjan fasisteihin nähden, ja niin pala palalta kenenkään puuttumatta Saksa otti Reininmaan, Sudeettialueet, Itävallan, Memelin alueen.

Vasta kun Saksa ja Venäjä jakoivat väkivalloin Puolan, tuli vastareaktio. Se oli myöhäistä. Lisäksi Neuvostoliitto sai kunniaa otettuaan väkivalloin Puolan itäisen osan ja vangittuaan sieltä älymystön ja upseerit, jotka kaikki ammuttiin Katynissa 1940. Saksalle sen sijaan julistettiin sota!

Eden Pastora oli Nicaraguan vallankumouksessa korkea sissiupseeri, jonka salanimi oli komentaja nolla. Hän elää köyhyydessä nykyään, koska ei hyväksynyt sandinistien valtaan pääsyn jälkeistä korruptiota ja kavalluksia sekä väestön eriarvoista kohtelua. Ihailun arvoinen tyyppi.

Parhaan avoimella kirurgialla tehtävän olkapääleikkauksen kehittivät kirurgit Eden ja Hybbinette. Se on yhä varma menetelmä, kun olkapäässä on katastrofaalinen kivun ja jännerepeämien yhdistelmä.

Äskettäin sattui jalkapallokentällä kumma juttu. Eden Hazard laukaisi pallon kohti maalia. Puolustaja torjui sen kädellään. Tuomari hermostui, näki punaista ja määräsi mustaihoisen pelaajan ulos kentältä.

Oikea syyllinen meni sanomaan tuomarille, että hänet pitää tuomita, mutta tuomari kiihtyi lisää eikä muuttanut tuomiota. Tuli moka, hasardihomma, vaikka tuomarille näytettiin videolta, että kentältä ajettu pelaaja oli täysin viaton.

Oliko tuomion syy rasismi?

Tunnetuin Eden elikkä meikäläisittäin Eeden on tietysti ihmisen alkukoti Raamatussa. Eedenin kaksi jokea ovat selvät: Eufrat ja Tigris, jotka silloin laskivat erillään Persianlahteen. Muut olivat Pison ja Gihon. Gihon on nykypäivän Karun, joka on pitkä joki Iranissa ja se laskee Eufratin ja Tigrisin yhteisen suistoon. Pison on tunnistettu kuivuneeksi joenuomaksi, wadiksi, joka laskee samalle seudulle Arabiasta, eli wadi Rimah ja wadi Batin.

Arvellaan, että Mustameri ja koko Euroopan puoleinen Venäjä olivat yhtä suunnatonta järveä, jota rajasivat Uralvuoristo, Kaukasus, Turkin vuoristo, Karpaatit, Alpit. Tatravuorilta Uralille, pohjoisessa, patosi vesiä 2 kilometriä paksu jääkauden jäämassa. Uralvuorten ja Kaukasusvuorten välisen alueen tukki Siperiasta ja Kaukasukselta työntynyt korkea jäämassa. 

Pohjoisessa vallitsi kuiva aroilmasto, mutta etelämpänä oli ihastuttava, lauhkea ja sateinen, vihreä metsäseutu. Vähitellen sateet ja sulava jää täyttivät valtaisan makean veden altaan.

Yhtäkkiä, nykyisen Bosporin salmen kohdalta kannas murtui, ja suunnaton vesimassa hyökkäsi koko Lähi-idän päälle. Syntyi vedenpaisumus, joka tunnetaan Raamatun ulkopuolisissa lähteissäkin.  Persianlahden pohjasta on löytynyt suuri muinainen kaupunki yli kymmenen metrin syvyydestä. Kauhistuttavat voimat maanjäristyksineen ovat muokanneet Eedenin aluetta.

Vanha Palestiina oli metsäinen seutu täynnä tammia, seetrejä, omenapuulehtoja, viiniköynnöksiä. Kaikki on sodissa tuhottu. Nyt näkyy vain puuton ja karu kivinen maa. Sama koskee Jordaniaa ja Syyriaa.

Vielä Aleksanteri Suuren vallatessa Persiaa nykyinen Irakin seutu oli vehmasta ruohikkoa, jossa liikkui suunnattomat laumat kuhertajagaselleja.

Kreikkalaiset huomasivat ne nopsajalkaisiksi, ratsumiehet eivät tavoittaneet niitä.

Granaattiomenoita, viinirypäleitä ja kaikkia vanhan mantereen ihania hedelmiä löytyi vielä silloin suoraan luonnosta.

Metsien hävitys on tuhonnut muinaisen Eedenin. Vain Israel on alueellaan ryhtynyt metsitystoimiin ja palauttamaan Eedeniä.

Se onkin viisasta, sillä jos mitään ei tehdä, ei kuki koskaan Paratiisin puu, vaan hiekka valtaa seudun. Syyrian aavikko ja Sahara yhdistyvät samaksi hiekkamereksi, jolloin on vaikea uskoa, että juuri täällä oli kerran niin ihana maa.