Outoja kokemuksia

 

Siitä on aikaa, kun Lapin lääninlääkäri kertoi lehdistölle ruumiistapoistumisen kokemuksistaan. Tätä kummallista ilmiötä on ilmennyt jopa yli 10 prosentilla, kuitenkin useimmiten vain kerran.

Siinä niin sanottu astraaliruumis tai henki pystyy tarkkailemaan – useimmiten ylhäältä käsin - omaa fyysistä ruumista, joka makaa vaikka sängyssä. Liikkuminen tapahtuu astraalikeholla, johon tietoinen mieli siirtyy oikeasta kehosta.

Arvellaan, että kyse on niin sanotusta selkounesta. Siinä ihminen voi kontrolloida tekemisiään. Todisteita asiasta on vähän, vain ihmisten kertomuksia.

 

Jos ihminen saa sydäntaudin tai sähköiskun seurauksena kammiovärinän tai aidon sydänpysähdyksen, elvytyksen avulla elämään selvinneet ovat kaikissa maissa ja kulttuureissa kertoneet melko tavalla yhdenmukaisen kokemuksensa. Kaikilla sellaista ei kuitenkaan ilmene.

 

Ensin tuntuu kepeä olo, kuin leijailisi vapaasti. Kivut ja tuskat sekä kaikki huolet ovat poissa. Edessä näkyy pian valaistu, kaukaisuuteen johtava tie. Se alkaa hitaasti, mutta vähitellen kiihtyvällä vauhdilla kiitää vastaan. Useasti tie kohoaa hieman taivaan rantaa kohti. Vointi on autuaallinen, miellyttävä.

 

Kun elvytyksellä sydän käynnistyy ja tajunta palaa, on sairastunut taas tutun maailmamme yksi ihmisyksilö.

Kysyttäessä osa ei ole halunnut palata enää entisen kaltaiseen elämään, vaan olisi tahtonut jäädä sinne, missä oli niin hyvä olla.

Tulee mieleen, onko oltu jo matkalla Taivaan kotiin?

Tutkijat arvelevat, että yllä mainitut aistimukset johtuvat hapen puutteen aiheuttamasta aivotoiminnan sekaisin menosta eikä kyse ole sen kummemmasta. Ei varsinkaan uskonnon esittämästä ylösnousemisen autuudesta hengen osalta.

 

Oli mies, ja on yhä. Hän sairastui äkillisesti. Kuume pomppasi yli kolmeenkymmeneen yhdeksään. Joka paikkaa kolotti, ihokin oli kosketusarka. Kurkku oli karhea. Nieleminen sattui.

Ikävä, riihikuiva yskä kiusasi. Köhiminen oli kivulloista ja se käheytti äänen melko nopeasti. Tuntui, että keuhkoissa palaa hiljainen tuli.

Juotavaa tarjottiin, sokeroitua mustaviinimarjamehua ja välistä teetä.

Päätä särki ikävästi.

Sisko liuotti juomiin salisyyliä poretablettina ja murskaamalla tavallista Aspiriinia. Se helpotti vähäsen.

Hoito kotona jatkui päiväkausia, mutta vointi alkoi käydä kehnoksi. Tehot katosivat käsistäkin. Mehukippo kirposi hyppysistä ja särkyi lattialle.

 

Sisko kertoi myöhemmin, että ilmaantui epäilyksiä ja perustetta vailla olevia lausumia. Puhe meni puuromaiseksi ja sekavaksi. Se muistutti mummon kertomaa kuumehouretta.

Oli pakko tilata ambulanssi, sisar kertoi myöhemmin.

 

Isossa sairaalassa päästiin pian selville, että kyseessä ei ollut aivokalvon tulehdus tai aivokatastrofi.

Vasta-ainetesti osoitti, että sairaus oli sikainfluenssaa.

 

Tauti syntyy Etelä-Kiinan hautomoissa, joissa ihmiset yhä elävät saman katon alla sikojen ja vesilintujen, koirien ja lepakoiden kanssa.

Siellä alun perin vesilintujen virus on hypännyt vuosituhansia sitten ihmiseen ankkojen ja hanhien läheisyyden vuoksi. Siitä tuli ihmisen influenssavirus, sama, joka tappoi piispa Mikael Agricolan hänen palatessa Moskovasta rauhanneuvotteluista vuonna 1557.

Virus on myös hypännyt – koko ajan muuntuen – sikoihin. Siitäkin on jo aikaa.

 

Varsinainen epidemia alkoi Amerikasta, ja tauti sai sikainfluenssan nimen. Tartunta siirtyy niin helposti Kiinasta lentomatkustajien mukana kauas.

Kuten käytännössä kaikissa virustaudeissa, osa saa vain mitättömät oireet, toiset taas kuolevat sairauteen, vaikka kunto olisi erinomainen ennestään.

 

Potilaamme tila heikkeni rajusti vajaan kahden viikon päästä. Hän sai jatkuvasti happea ja verenpainetta tukevaa lääkitystä.

Yhtenä päivänä lääkäri sanoi kierrolla, että hänen pitää soittaa omaiselle, koska kuolema kolkuttaa jo ovelle. Hapetus on kehnoa ja veriarvot kammottavat.

 

Jälkeen päin potilas muistaa tajunnan pimentyneen monta kertaa. Ei näkynyt eikä kuulunut mitään. Henkilökunnan mukaan, sikainfluenssapotilas taisteli koko seuraavan yön hengestään. Näytti jo, että kuolema noutaa.

Aamulla kuitenkin tuli – lääkärin kierron aikaan – selkeämpi hetki.

 

Potilas kertoi hoitajalle ja lääkärille, että joku puhui hänelle. Selvästi äänessä oli isoveli, joka kuoli pari vuotta aikaisemmin. Hän sanoi: ” Elä vielä tule tänne.”

 

Siitä alkoi toipuminen, varsinkin, kun huomattiin verikokeista ja kuvauksessa ajoissa, että potilaalla oli iso keuhkoveritulppa. Se heikensi ratkaisevasti hapetusta. Tuore tulppa saatiin liuotettua pois ja samalla aloitettiin verenohennushoito.

 

Lääkäri ällistyi potilaan kertomuksesta. Oliko uskonto sittenkin totta, vaikka suurin osa maailman väestä pitää sitä höpötyksenä ja täynnä turhuutta.

Näytti, että tohtorin otsalle olisi noussut hikihelmiä. Hän oli näet marksilainen ateisti. Entinen terveystoveri 1970- luvulta.

Kun hapetus alkoi toimia, potilas toipui hyvää vauhtia.

Hoitaja sanoi – ehkä tehtäväkseen saaneena - että muistahan ottaa tästä lähtien kaikki kulkutautirokotukset, joita on tarjolla. Liian moni luulee, että minä kestän sen influenssan helposti ja jättää rokotuksen. Aasialainen tappoi yhden talven aikana yli kolmetuhatta ihmistä, se pitää muistaa, hoitaja mainitsi.

 

Vara on viisautta eikä vahingon enne, sanotaan. Sen allekirjoitan minäkin.

 

Perintö

 

Riistakamerat, joita sijoitetaan metsiin nuolukiville, ruokintapaikoille ja eläinten kulkureiteille, ovat tuoneet esille aivan uuden maailman eläinten elämän seuraamisessa.

Nuolukivillä käy kauriita, valkohäntäpeuroja ja hirviä. Suolasta ovat kiinnostuneet jänikset ja kyyhkysetkin.

Karhut, näädät ja ahmat suuntaavat usein kulkunsa nuolukivien kautta. En ole havainnut petojen yrittävän nuolla suolaa. Ehkä niiden herkkä nenä ohjaa niitä paikkaan, jossa on riistan hajua.

 

Vanhan, aution maatilan pellot ovat olleet kolmisen vuosikymmentä metsityksen kohteena. Yhdelle alavalle niitylle valmistui kosteikko. Niityn ojaan tehtiin tukeva pato, jonka yläosan lävitse kulkee tavallisesta rumpuputkesta tehty ylivuotovesille tarkoitettu poistumisreitti. Kosteikko on kolmesataa metriä pitkä.

 

Metsän ympäröimällä pienellä niityllä on pidetty kauan nuolukiveä. Toinen kivi on niityn eteläpuolella, aivan lähellä. Niityn reunasta viiden kymmenen metrin päässä on aina sula lähde. Sen pohjan hiekka pöllähtelee, kun siihen tulee paineella kylmää vettä maan uumenista.

 

Niityn metsittäminen onnistui vain sen länsi- ja pohjoisreunoilta.

Muualta rehevä kasvillisuus tukahdutti taimet. Niitylle ei ole syntynyt edes luonnon koivuja. Vanhoissa niityn sarkojen ojissa kasvaa kyllä vänkyräisiä koivuja. Niistä ei tule koskaan tukkipuita, mutta klapeiksi niistä saa hyvää rankaa. Yhdessä paikassa on nopeakasvuista pajua, josta hirvet ja jänikset tykkäävät. Ruohikkokasvillisuus ulottuu aikuista miestä ylärintaan. Niityn keskiosan läpi kulkee idän suunnalta mäkimaisemista puro, jonka vesi on jääkylmää. Puro kulkee pitkän matkaa mäen rinteessä maan alla, josta sen solina kuluu selvästi ennen kuin puro tulee esille.

Tähän entisen metsäniityn runsaaseen ruokapaikkaan ilmestyi jostakin hirvi, joka alkoi käydä nuolukivellä, jonka asetin katkaistun koivun kantoon sopivalle korkeudelle.

 

Istutettuun kuuseen oli helppo asentaa riistakamera.

Työt teimme talvikelissä eräsuksien, akkuporakoneen ja kaarisahan avulla. Nuolukivi kulki toisessa repussa muovikassin sisällä. Homma vaati kaksi miestä. Kymmenen metriä korkean koivun kaataminen oli helppoa. Porasin viidentoista millin poralla reiän koivun pitkään kantoon. Valmistin jo mökillä pihlajaisen tapin. Sen alaosan vuolin viisitoistamilliseksi kymmenen sentin matkalta. Tapin yläosa on kaksi ja puoli senttiä paksu. Tapin löin paikalleen repussa tuodulla koivuklapilla.

Tappi suolautui ajan kuluessa. Se on kestänyt lujana vuosikymmenet. Jänikset ovat jyrsineet koivun kannosta kaarnan pois ja jonkun verran suolautunutta puuainestakin.

 

Riistakamerat olivat silloin harvinaisia. Lähettäviä ei ollut minun tietääkseni kellään.

Riistakameran kortin vaihdoin kolmen viikon välein.

Keväällä kuvista näin, että muut hirvet katosivat, mutta yksi hirvilehmä, joka vaikutti lihavalta, jäi asustelemaan niityn seutuun. Toukokuussa sille ilmestyivät kaksoisvasat. Se oli yllätys. No, lihavia syytetään joskus muutenkin turhaan ongelmista.

 

Kuvista näin miten hellästi tämä emo hoiti vasojaan. Se ohjasi turvallaan pienokaisia imemään.

Poistumissuunnasta päättelin, että vasaporukka nousi aivan lähellä olevaan jyrkkään mäkeen lepäilemään. Siellä on suojaavaa metsää, mutta myös kanervaa ja puolukkaa kasvavaa maapohjaa, jossa keväällä ja kesällä voi ottaa vastaan auringon lämmön. Heti mäen juurella on rehevä kasvusto ja kapeahko niityn reunametsä.

 

Kesän aikana olin vajaan kahden sadan metrin päässä mökillä tekemässä monenlaisia mökkipuuhia. Äänekkäin niistä oli rankojen katkonta moottorisahalla. Kahteen mieheen teimme klapeja kirveellä parin, kolmen tunnin ajan joka päivä pojan kanssa.

Riistakameran kuvista näkyi, että hirviemo kuunteli pitkiä aikoja polttopuun teon ääniä. Niitä se ei pelännyt eikä vienyt vasojaan pois.

 

Vuosien mittaan hankin lisää riistakameroita. Niistä kaksi on lähettävää. Peruskalusto on kuitenkin mahdollisimman yksinkertaista. Ne ovat myös varmatoimisia.

Suojaan kamerat luonnonvoimilta linnun pönttöä muistuttavalla rakenteella, joka on valmistettu 12 millin vesivanerista. Suojuksesta puuttuu etuseinä ja pohja. Katto-osa on hyvin pitkällä lipalla varustettu, jotta aurinko ei pilaisi kuvia, eikä vesisadekaan.

Emohirvi synnytti kuusitoista kertaa niityn tuntumassa. Usein tulos oli kaksoisvasat.

 

Kameroiden kuvien ja lumiajan jälkien perusteella selvisi, miksi tämä viisas hirvi säilytti henkensä tosi vanhuuteen asti.

Vasoineen se eleli syksyyn asti tutun niittynsä tuntumassa. Se siirtyi vasoineen syyskuun aikana länteen ja luoteeseen kilometrin, puolentoista matkan. Moneksi viikoksi vasaporukka jäi rehevään jokivarteen, jossa oli raikasta vettä ja runsas kasvusto. Matka jatkui vielä luoteeseen, jossa tulivat vastaan suuret suoalueet. Siinä on toisen metsästysseuran raja. Pohjoisen suunnalla vaihtuu pitäjäkin.

 

Alue on ollut aina hirvien talvilaidunta. Siellä on nuoria mäntymetsiä ja taimikoita. Niiden seassa on suuri määrä alle metrin korkuisia pensaiksi muuttuneita haapoja: hirvet syövät vain edellisen kesän pehmeät oksan uudiskasvut. Ne ikään kuin hoitavat itselleen ilmaisen talviravinnon.

Yksi taimikko on melkein viisi hehtaaria laaja ja yhtenäinen. Se on nyt jo neljä ja puoli metriä korkea ja kertaalleen harvennettu.

 

Raitoja kasvaa yli viisikymmentä vuotta vanhan, vähän käytetyn metsäautotien varrella. Ne ovat hirvien herkkua.

Hirvet koettavat pitää nuoret raidat matalina ja pensasmaisina. Ajan mittaan kuitenkin yksi pensaan keskimmäisistä haaroista, johon hirvi ei helposti ylety, kehittyy vuosien kuluessa vahvaksi raitapuun rungoksi. Sellaiselle hirvet eivät enää mitään mahda.

 

Noin kymmenen senttiä paksu, hyväkasvuinen haapa kelpaa hirvelle, joka jyystää siitä kuorta. Joskus kuoren syönti on niin voimallista, että haapa kuolee pystyyn ja keloutuu. Taimikkoalueen pohjoispuolella on kallioalue, jossa kasvaa mäntyjä. Ne ovat hyvin vanhoja. Alueella ei ole tehty koskaan metsätöitä, koska puustosta ei tule tukkeja. Varjon puolella kalliometsää on vanhaa ja nuorta haavikkoa hirvien ravinnoksi. Pohjoisen puolella kalliojyrkänne viettää suoraan vetiseen suohon. Kalliometsään pääsee vain sen itäpuolelta. Muualla rinteet ovat liian jyrkät ihmisillekin.

 

On havaittu, että hirvijahdin aikana emohirvi osaa taitavasti siirtyä aina sille puolelle rajaa, jossa hirvenmetsästys ei ole käynnissä. Se on niin kiusallista, että metsästysseurat ovat jo oppineet, ettei raja-alueiden lähelle kannata mennä jahtiin. Se ei tuota tulosta. Seutu on ikävän syrjäinen, ja siellä on haastava maasto. Riittävän tiheässä nuoressa metsässä ei näe edes ampua.

 

Kun kevät lähestyy, hirvi siirtyy hitaasti kohti kesäisiä elinmaitaan, mutta jää ainakin kuukaudeksi korkean harjun pohjoispuolelle. Siinä on tiheää ja korkeaa taimikkoa, jonka alla on samanlaista haaparyteikköä kuin talvilaitumella.

 

Toukokuun puolella hirvi siirtyy harjanteen ylitse eteläpuolelle. Silloin ravinteikas niitty on juuri kohdalla, mäen juurella.

Harjun tai pitkulaisen mäen etelärinne sulaa varhain. Se on keväällä ja kesällä hyvin lämmin ja suojaisa paikka.

Hirviemo synnyttää johonkin monista siisteistä kanervan ja puolukanvarsien peittämistä puuttomista paikoista. Rinteessä on kallio hyvin lähellä kuntan alla. Useissa paikoissa puu ei pysy pystyssä, koska juurilla ei ole syvää maata. Niin on syntynyt pieniä luonnon aukkoja.

 

Kun ruoho on riittävästi noussut, vasaporukka ilmaantuu riistakameran kuviin. Vasojen turkki on silloin kauniin punertava.

Emohirven aistit ovat herkät. Se huomaa riistakameran toiminnan. Urokset ja vasattomat naaraat eivät juurikaan. Olen havainnut lähettävän kameran kuvista, että kaksoisvasoista mullivaiheessa aina vain naaraspuolinen huomaa kameran. Uros ei reagoi siihen.

 

Keskustelin hirviporukan pitkäaikaisen johtajan kanssa tapauksesta, kun kuusitoista vuotta vasoja oli jo tullut niittyparatiisissa. Hän sanoi, että hän ei virka asiasta mitään porukassa. Ei lypsävää lehmää pidä tappaa. Niitty säteilee kaikkea hyvää laajalle ympäristöön, hän mainitsi. Olin samaa mieltä.

 

Puolentoista tai kahden kilometrin päässä parin vuoden kuluttua viimeisen vasan syntymästä toisen pitäjän puolella kummastusta herätti marjastajissa notkoselkäinen naarashirvi. Se vaikutti kesyltä eikä se reagoinut oksan katkeamiseen ollenkaan. Käsien taputuskaan ei ajanut hirveä pakoon.

Hajuaisti sillä pelasi. Tuulen päällä kulkijaa se väisti.

Joku marjastajista toimitti tiedon tuon kunnan hirviseurueelle.

 

Kun lokakuussa hirvijahti alkoi, nuori koira sai heti paikallaan pysyttelevän hirven haukkuunsa. Hirvi vain seisoi. Se ei äkäillyt koiralle eikä hyökkäillyt.

Yhtäkkiä ”Mamis” – niin kuin sitä nimitin – tunsi terävän piston hengen paikoilla sekä iskun, joka vei kaikki sen voimat. Vain yhden hätäisen askeleen niin monen hirven isoäiti ja mamma jaksoi ottaa.  Sen pitkä elämä loppui vailla kärsimystä. Kameran kuvissa sitä ei enää näkynyt koskaan.

 

Mutta, niityllä asusteli mieluisasti Mamiksen perusteellisesti kouluttama kaksivuotias hirvilehmä. Vanha emo oli ehtinyt neuvoa ja kouluttaa sitä sen ensimmäisen vuoden. Mamis ei enää ollut tullut tiineeksi. Koulutus jatkui läpi seuraavan lämpimän kesän yli syyskuulle asti. Hirvet kävivät kahdella järven lahdella kesäöiden aikana kaivamassa lumpeen juuria. Se vasta herkkua oli!

 

Syyskuun alkupuolella Mamis katosi jo mullin tittelin saaneelta vasaltaan. Eläimet olivat jo rehevän puron varrella siirtymässä luoteeseen.

Kävelikö viisas hirvilehmä sora- ja hiekkapohjaista puroa pitkin vasansa tietämättömiin huomatessaan, että vanhuus oli tullut kaikenlaisine vaivoineen?

 

Mamis jätti runsaan ja arvokkaan perinnön jälkikasvulleen: niittyparatiisin ja muut salapaikat, joissa voi pärjätä kaikki elämän kauniit vuodet. Asiasta tietävät ihmiset eivät sitä häiritse. Heitä ei ole monta.

Tuuri ei voi jatkua loputtomiin, mutta murehtimalla tulevaisuus ei parane. Perintö on elämää varten. Kun Taivaan Isä pitää linnuistakin huolen, niin miksei sitten isommista luontokappaleista? Siihen pitää luottaa ja elää elämäänsä, joka on suotu.