Näitä tavoitellaan

Keltiäissieniä, kuten isä niitä nimitti. Äiti sen sijaan tunsi nämä sienet hyvin 1930- luvulla käymänsä talouskoulun pohjalta.

 Suppilovahveroita vanhempani eivät tunteneet, vaan ne menivät syksyn roskasienten koppaan. Harmillista. Pääosin siihen aikaan kerättiin rouskuja, joista tuli esikäsittelyn -ryöppäyksen jälkeen - herkullinen kastike.

Poimin suppilovahveroita vieraille, jotka tulivat kylään mökille. Sienet olivat puhjenneet täsmälleen samaan paikkaan, josta poimin Anulle toissa syksynä viimeisen sangollisen näitä hänen suosikkisieniään. 

Nyt Anua ei enää ole. Poissa on hyvin eläväinen ja sydämellinen vaimon nuorin sisar. Suru tunkee puseroon häntä muistellessa enkä voi uskoa, että se koskaan kokonaan hälvenisi.

Paras suppilovahveroaika on vasta nyt alullaan. Vähän saisi sataa vettä, niin tämä aromikas sieni virkistyisi ja kasvaisi suurina pesäkkeinä keitto- tai kastikesienikäyttöön.

Hyvänä sienivuotena juuri tämä sieni on hyvin satoisa. Poika osti minulle mieluisaksi lahjaksi linkkuveitsimallisen sieniveitsen. Olen tykästynyt siihen, koska ei tarvitse pujottaa vyölle sieniveitsen tuppea.

Laitoin vieraille itäisen Suomen tavan mukaan ruokaa syötäväksi ennen kotiin ajoa.

Liha oli rasvatonta nautaa. Kun vesi oli myllehtinyt puoli tuntia, kaadoin karkeaa merisuolaa ja kidney- papuja kypsymään. Pudotin sekaan kaksi lihaliemikuutiota. Maustoin keiton vain lievästi mustapippurilla ja runsaahkolla kuivatulla persiljalla.

Pienin minikokoisiksi kuutioksi sipulia, kaksi milliä kertaa kaksi milliä joka ikinen sivu.

Pöydässä oli vichyvettä ja ruisleipää, näkkäriä sekä juustoa.

Vieraat lähtivät kylläisinä neljän sangollista sieniä auton tavaratilassa.

Pantiin vielä mökin sauna lämpiämään, jotta tämä syyssunnuntai tuntuisi täydelliseltä, juuri niin kuin täydellinen syyspäivä olla halusi.