Kovia tyyppejä

Yhteiskunnasta on aina löytynyt tyyppejä, joiden voima tai taidot hätkäyttävät muita.

Ensimmäinen toimi talvisodassa alueella, jossa oli ainainen vaara venäläisten läpimurtoon. Tykistöä ja kranaatinheittimiä oli vain vähän ja niihin ammuksia niin, että ammuntaan piti olla ainakin sadan vihollisen tiivis joukko ja upseerin lupa.

Isänmaan puolustaja ampui suojeluskuntakiväärillään noin viisisataa vihollista ja sen päälle suuren joukon konepistoolilla. Marsalkka Mannerheim ylensi miehistöön kuuluneen sotilaan suoraan vänrikiksi. Tämä sotilas kuului Karjalan heimoon ja oli pienviljelijä, joka Talvisodassa menetti kotinsa.

Jatkosodassa palkittiin Mannerheimin ristillä ryhmänjohtaja, joka oli samaa heimoa kuin edellinen.

Hän käytteli konepistoolia niin taitavasti, että siihen ei juuri muut pystyneet. Hän tuhosi pieniä vihollisosastoja yksinään ja toi vihollisen asemista tai niiden takaa tarpeellista sotamateriaalia.

Amerikkalaisten tutkimusten mukaan yksi prosentti sotilaista on täysin pelkäämättömiä. Heidän huomiokykynsä oikeasti terävöityy kriisitilanteissa, joissa he ovat parhaimmillaan. Tämä sotilas näyttää kuuluneen tuohon joukkoon.

Kun risti ja siihen kuuluva rahapalkinto, luovutettiin, sitä piti juhlia. Rahapalkinto vastasi sen ajan luutnantin tai kapteenin vuosipalkkaa. Tapporaha meni ryypätessä kurkusta alas nopeasti varsinkin, kun reilulla miehellä oli paljon kavereita.

                                                                                                                   

Mannerheim risti voitiin myöntää sotilasarvosta riippumatta poikkeuksellisista sotilaallisista ansioista, urheudesta vihollisen edessä tai taitavasta sotatoimien johtamisesta. Vain 191 sotilasta sai tämän kuuluisan kunniamerkin jatkosodan aikana tai heti sen jälkeen.

Sota kestää aina aikansa, ja sen jälkeen jompikumpi osapuoli maksaa sodan vahingot. Vaikka armeijamme pysäytti venäläiset, rauhan ehdoissa saneltiin valtava sotakorvaus maksettavaksi.

Tarvittiin kovia miehiä yhä, nyt siviilitöissä sotakorvausten maksamiseksi.

Oli kova työmies, joka teki halkoja silloinkin, kun muut eivät enää tulipalopakkasessa tarjenneet. Annan hänelle nimen Topi, joka ei ole oikea siksi, että hänen sukulaisiaan on yhä elossa.

Topi hakkasi halkoja kahden roitotulen välissä. Hän teki pitkää päivää. Syntyi pitkiä pinoja, jotka hän ajoi hevosella tien varteen kuorma-autojen saataville.

Kovat olivat silloin eväätkin. Kahden litran rautakauhassa käristetty silava antoi voimaa ankaraan ponnistukseen. Jäätyneet voileivät piti sulattaa nuotion lämmössä. Käristyksessä sulaneen rasvan syöjä ryyppäsi suoraan kauhasta, kun se oli vähän jäähtynyt.

Tupakkaa kului runsaasti tauoilla. Sekä ruoka että tupakka pakkasivat närästämään. Siihen auttoi ruokasooda tai lähes jäätymäpisteessä ollut vesi.

Harva jaksoi sahata tukkipuita yhden miehen justeerilla, mutta Topi teki niin. Kahdelle miehelle tarkoitettu justeerihan oli puun kaadossa todella tehokas, mutta yksin käytettävä malli vaati voimaa ja sitkeyttä. Puut karsittiin kirveellä, joka on raskasta työtä. Se on myös vaarallista, jos ei osaa hyvää tekniikkaa.

Neljä- ja viisikymmenluvun tukkipuut olivat järeitä. Tavalliset tukin pituusmitat olivat 18 – 23 jalkaa. Siinä oli haaste, kun tukkisaksilla nosti painavan tukin pankkorekeen yksinään. Saksien lisänä oli tarvetta kangelle ja köydelle. Tärkeintä tukinajossa oli valmistella ajoissa hevostie niin, että se kesti koko ajourakan ajan.

Suuria kuormia Topi ei ajanut, vaan säästi hevostaan, jota hän hoiti esimerkillisesti.

Metsässä ei pidä hätäillä, oli hänen mottonsa. Silloin meinasi pitää kiirettä, kun kirgiisit hyökkäsivät Kouran kylässä Syvärillä ja konekiväärissä oli vain yksi vyö jäljellä.

Hevoselle oli ainakin tusinan verran käskysanoja, jotka se osasi. Kaikkiin niihin liittyivät sanat varovasti tai ihan vähän.

Hän aloitti ajon varhain ja päätti sen illan hämärässä, mutta päivän urakan aikana oli hevoselle ja itselle taukoja sopivasti sekä keskellä päivää ruokatauko, joka kesti tunnin. Eräs vanha ajomies tunnusti, että hänelle nousi vedet silmiin, kun hän katseli Topin hevosen huoltoa ja käsittelyä.

Kerrottiin, että talviverkkoja kokiessa Topi pisti silloin tällöin irrottamansa kuoreen tai muikun raakana suuhunsa, puri ja nielaisi.

Hän oli kuullut rintamalla ollessaan, että Helsingissä oli joillekin määrätty suolahappotabletteja heikon ruuan sulatuksen vuoksi. Oli siis kyseessä niin sanottu hapoton maha.

No, yhtenä talviaamuna hän kertoi vaimolleen aamiaispöydässä, että lapamato kävi kurkussa aivan selvästi. Tulinen tee sen tyrmäsi ja otus painui alas

mahaan. Ulkohuoneessa mies oli jo edellisenä päivänä lypsänyt takapuolestaan ainakin viisi metriä lapamatoa, mutta varomaton vetäisy sai sen katkeamaan ennen kuin koko mato tuli ulos.

Oma diagnoosi oli hapoton maha. Miten muuten mato olisi mahalaukun kautta päässyt nousemaan kurkkuun asti?

No, lääkäri määräsi suolahappotabletteja jokaisella syönnillä nautittavaksi ruuan sulatuksen avuksi.

Mies teki tabletin kokoisen reiän leipäpalaan ja painoi sormellaan hapon päälle ja alle voita, sillä hän tiesi, että ruokatorvi ei kestä suolahappoa.

Koska vastaanotolla lääkäri havaitsi, että matotauti oli aiheuttanut jo anemian,

samoihin aikoihin lapamato sai häädön.

Murrosikä se teettää - varsinkin pojilla - jos minkälaisia kepposia. Yllä kuvattu mies oli kova saunomaan. Loppulöylyjä hänen kanssaan lauteilla ei kestänyt kukaan.

Varsinkin riihenpuinnin aikaan saunan piti olla hyvin kuumaksi lämmitetty, koska pöly piti saada ulos ihohuokosista.

Pojat, pahalaiset, laittoivat tuon hieman pelkäämänsä tyypin vakiopaikalle lauteelle viilajauhoja, jotka kuumenivat polttaviksi ankarassa lämmössä.

Pojat katselivat salaa ikkunan takaa miten käy, kun urho istuu tulikuumien rautajauhojen päälle.

Pila meni hukkaan, sillä vastuksille tunnoton Topi näytti vain hieman nytkähtävän istahtaessaan. Hän varmaan aavisti jotenkin kujeen eikä näyttänyt kipua lainkaan.

Kun on kriisi, tarvitaan mitan täyttäviä miehiä meidän tavallisten lisäksi.

Tätä seikkaa minulla on tapana muistaa neljäs kesäkuuta ja kuudes joulukuuta siten, että otan seisoaltaan pienen pikarillisen itsensä Mannerheimin mausteviinaa, jota saa erikseen tilaamalla Alkosta.

Aine on valmistettu Mikkeli Klubin salaisen reseptin mukaan, saman, jonka kehitti Marskin adjutantti Ragnar Grönvall sodan aikana.

Kultarinta

Isä hiihteli puusuksillaan helmikuun hankiaisilla lapioimassa rankakasojen päältä lunta. Näitä kasoja ei ollut keritty ajaa kotiin marras- joulukuun lumilla. Tärkeämpi työ, hankintakauppa ja sen vaatima puiden kaato, katkonta ja tien varteen ajo keskeyttivät rankojen ajon. Raskaita tukkeja oli helpompi käsitellä silloin, kun lunta oli vain parikymmentä senttiä.

Nyt oli hyvä hiihtokeli ja kovan hangen pintaan oli satanut ohut kerros vitiä. Tiheässä kuusikossa vitiä oli vain vähän. Semmoisen läpi hiihtäessään isä oli huomannut kärpän jälkiä muistuttavat parijäljet. Ne olivat hieman isommat, isä sanoi.

Tehtyään lapiotyöt loppuun ja katseltuaan parhaan reitin hevoselle puukasoilta vanhalle syyspuolen ajouralle, isä hiihti kotiin.

Rupesimme katsomaan minun eläinopin kirjaani, ja pian siinä tuli epäily, että kyseessä voi olla näätä.

Näätiä ei ollut kyllä sodan jälkeen tällä seudulla tavattu, mutta kirjassa sanottiin, että itäisen Suomen saloilta päin tämä suurten havumetsien laji oli alkanut siirtyä länttä kohti. Turkin mainittiin olevan arvokas.

Isälle ja isoveljelle tuli kiire metsälle. Reppuihin pantiin tervaksia, tulitikkuja, kirves, puukko ja sanomalehtiä. Eväät laittoi äiti miehille ja kahteen termospulloon kuumaa teetä. Molemmat ottivat housujensa taskuihin kourallisen haulikon patruunoita, kolmemillisillä hauleilla ladattuna. Varotoimi oli tarpeen kastumisen varalle, sillä pahvihylsyt eivät kestäneet kastumista kuten nykyiset muovihylsyt.

Puolen kilometrin verran jälkien seuraaminen oli helppoa, veli kertoi. Sitten näätä oli juossut ristiin rastiin tukkityömaalla, tehnyt jälkikentän. Alue kiertämällä ei löytynyt poismenojälkiä. Miehet ilahtuivat ja alkoivat katsella pienen aukon reunapuihin.

Ei löytynyt kolopuuta eikä oravanpesää, jossa näätä olisi voinut olla päiväunilla. Toisen tähystäessä oli rukkasilla ja kuivilla oksilla raavittu kaikkien lähellä olevien puiden kaarnaa. Tempun uskottiin ajavan pedon esiin. Ei se tullut.

Veli oli hiihtänyt koko mäen ympäri, ja silloin poispäin menevän näädän jälki oli paljastunut. Aukolta puuhun noustuaan varovainen eläin oli puittanut eli hypännyt puusta toiseen edeten, pitkästi harhauttaakseen takaa-ajajan jäljiltään.

Harvalta männiköltä yli kilometrin jäljityksen jälkeen löytyi oravan häntä hangelta. Se oli tuore, viimeöinen, koskapa se oli vidin päältä. Ohutta pakkaslunta oli satanut edellisenä iltana, kun navetasta oli palattu sisälle taloon.

Tässä kohtaa oli pidetty teetauko, koska maasto oli hyvin raskasta taivaltaa suurten korkeuserojen takia. Äidin eväät maistuivat. Erityisesti kehuttiin voileipien välissä olleita kuivalihaviipaleita. Äiti oli mestari tekemään uunissa vasikan lihasta kuivaa lihaa. Suola sattui aina kohdalleen.

Tuosta paikasta jälki veti melko suoraviivaisesti kahden pitkän harjun kohtaan, jossa harjujen rinteet olivat lähinnä toisiaan. Siinä oli myös vedenjakaja. Sen kohdan lähellä näätä oli taas tehnyt temppunsa. Se oli noussut puuhun.

Isä vasemmalta, veli oikealta olivat hiihtäneet lenkin, jonka halkaisija oli suurin piirtein sata metriä. Pois johtavia jälkiä ei löytynyt, mutta se ei merkinnyt sitä, että näätä oli kierroksessa.

Lenkin sisällä oli kitukasvuisia noin kymmenen metrisiä mäntyjä, harvassa nekin. Molemmilla harjuilla oli hyvää metsää. Mäntyjen vähäinen mitta johtui siitä, että kuntan alla oli vain pirunpeltoa muistuttava kivikko. Isä tunsi salonsa.

Tuumaustauko oli paikallaan, sillä miehet ymmärsivät, että kovalla hiihdolla tuskin tulos paranee. Hyvän pystykorvan puute tuntui tässä vaiheessa lähes lamauttavalta. Serkku möi yhtenään isoja määriä oravan nahkoja. Hänellä oli oraviin ja kanalintuihin erityisesti koulutettu, puhdasverinen pystykorva. Se paljasti suuresta ja tiheästä kuusestakin oravan tai kanalinnun. Sen ääni oli pakkasessa haukkumisesta välillä painuksissa.

Tauon aikana tarkkanäköinen veli huomasi, että etelänpuoleisen harjun rinteellä on alle kymmenestä metristä katkennut kelo. Siitä saisi taukotuleen hyviä aineksia. Lähempää näkyi, että viiden metrin korkeudessa kelon kyljessä oli pyöreä reikä.  Sitä katsoessa silmiin sattui selvästi, miten jotain vilahti reiässä. Kävikö näätä katsomassa mikä rahisee hangella?

Veljen luikkauksesta isä kiirehti paikalle.

Päätettiin, että isä menee sopivalle haulikkohollille ja tähtää reikään ja veli, jonka repussa oli kirves, koputtelee kelon kylkiä.

Heti ensimmäisellä kopautuksella näätä ampui salamana ulos, ravasi kelon latvapäähän ja loikkasi lähellä kasvavaan mäntyyn. Kovalla vauhdilla, yhtä taitavasti kuin orava, se nousi puun latvaoksalle. Siihen se kerkesi vain pysähtyä, mutta silloin pamahti haulikko, ja näätä putosi osumasta hangelle.

Veli kertoi, että kotiin hiihdettiin niin kovaa kuin kyettiin. Mieli oli kevyt, sillä kyseessä oli tämän kylän ensimmäinen näätäsaalis. Oravia oli ammuttu marraskuulta lähtien. Niiden nahoista maksettiin viisi markkaa kappale. Oravia varten pienoiskivääriin oli puolipitkät patruunat. Matalasta puusta orava putosi myös niin sanotulla penniläisellä.

Serkulla oli edellisenä pyhänä kylässä käydessä ollut neljäkymmentä oravannahkaa kattopalkin nauloista kuivumassa.

Silloin nahat piti ensimmäisenä viedä nähtäväksi nimismiehen kansliaan. Siellä joka nahkaan kiinnitettiin lyijymötikkä, jossa oli jonkunlainen sinettiä muistuttava leima. Siitä meni ohut teräslanka muistaakseni oravannahkan läpi ja palasi mötikkään. Usein tämä merkki pantiin käpälään ja sen tuli olla paikoillaan, kun nahka myytiin ostajalle.

Näädän nahka käsiteltiin kotona tarkasti. Rasva piti kaapia pois sisäpuolelta ja sahajauhoja käytettiin apuna, kun nahka asetettiin taanalle kuivumaan. Karva ei saanut tahrautua vereen.

Savon pääkaupungissa ostaja oli maksanut hyvästä nahkasta kaksisataa ja viisikymmentä silloista markkaa. Se vastasi viittäkymmentä oravan nahkaa.

Myöhempinä vuosina miehet huomasivat, että ensimmäinen näätäjahti oli sittenkin helppo.

Monesti kilvassa näädän kanssa tuli se toinen sija.

Taistelu lihavuutta vastaan

Vastustaja on vaikea, sitä puhuvat kaikki. Rasvan vastainen sota on pitkällinen. Lähes loputon sota itämailla ja Arabiassa on tapana. 
Rauhaan on vaikea päästä, koska selvä voitto antaa odottaa itseään.

Kahteen vuoteen ei tapahdu mitään, kokeneet sanovat. 
Elimistön täytyy ikään kuin kaivaa lähtökuopat pitkällisen poudan kivettämään Litorina- kauden saveen ja silttiin. Siitä ei vähällä työllä selviä.

On ikään kuin kuivatettava sokerivirrasta saatu energian puro ja siirryttävä polttamaan rasvaa. Silloin on aktivoitava toisenlaiset entsyymit, jotka ovat saaneet vuosia nukkua ruususen unta.

Monesti ylipaino kehittyy huomaamatta keski-iässä. 
Jos solakalla naisella on nuorena selkeä kaksoisleuka, millainen se onkaan parinkymmenen vuoden päästä? Jos suuri suku on tykkänään rasvoittuvaa sorttia, silloin syy on usein perimässä.

Kun elämä on liian helppoa tai perimä kuljettaa omaa polkuaan tarpeeksi vakaasti, rasvan varastointi pääsee vallitsevaksi.

Nykypäivinä elintarvikkeisiin sotketaan aivan liikaa makeaa. Ajatella, että lihapiirakoissakin on perunaa, joka on energiapitoinen ja lihottava syötävä. Kun halpa lisuke ujutetaan joukkoon, hyvänlaatuisen lihan määrä pienenee. Ahneus siinä on takana tuottajilla. 
Makeat juomat pitäisi myydä yhtä vaikeasti kuin viina elikkä aivan eri paikassa kuin peruselintarvikkeet.

Taistelu on otettava tosissaan, ja on annettava sodanjulistus julkisuuteen, kuten tutuille tiedoksi. 

Sitä ennen on tehtävä sotasuunnitelma aivan kenraali Schlieffenin tyylin mukaan. On siis sallittua loukata naapuriakin, jos semmoista tarve vaatii.

Perusteet tietää jokainen aikuinen: sisään tuotava energiamäärä on oltava niukka, pienempi kuin kulutettava kalorien kevyt kirstu.

On varauduttava pitkään kestävään sissisotaan, jossa tulee välillä tappioita. Ihminen on heikkotahtoinen vaikkakin halukas. Se sanotaan selvästi ilosanomassa, joka löytyy Uudesta Testamentista.

Pääasiallinen ruokajärjestys koostuu näkkileivästä arkisin, mutta pyhänä voi syödä ruisleipääkin, jos hampaat eivät meinaa kestää kovaa purtavaa. Aamupuuro on keitettävä, mutta siihen ei saa panna voita eikä sokeria. Kananmunaviipaleet näkkärin päällä maistuvat tosi hyviltä!
Kahvi ja tee paljaaltaan on sallittua, samoin raikas vesi, jota pitää ensimmäisenä kukon aamulla laulettua ryypätä lasillinen.

Lounaalle on varattava omena tai marjoja, leipäviipale ja energiatonta juotavaa. Kasviskeitto menettelee lounasruokana. 
Päiväkahvi saa kivan kaverin kaurakeksistä. 

Jos työ on raskasta, näkkäri ilman voita auttaa jaksamaan. Grahamlihapiirakka tai kaksi vie nälän varmasti.

Kaikki päivällisruoka koostuu itse pyydetystä kalasta, jota voi savustaa, paistaa tai keittää. Liha on hylättävä tyystin.

Pöytään pitää ilmaantua juureksia, herneitä, marjoja, jotka pitää itse poimia. Porkkanaa on mukava järsiä lukiessa tai seuratessa telkusta murhatutkimusta.

Jos jalat eivät enää kanna maastossa nivelten kulumien vuoksi, on lupa ostaa kalaa kalastajalta ja ääritapauksessa kaupasta. 

Tunnin kuluttua syönnistä pitää kävellä puoli tuntia yhteen suuntaan ja sitten palattava takaisin, kuten Paasikivi teki aikoinaan presidenttinä ollessaan. 

Tapa piti kuntoa yllä, kulutti energiaa ja piti viisaan miehen poissa puhelinsaasteen vaikutuksesta. Se kävi ihan sydämen päälle, kun venäläiset painostivat jatkuvasti.

Suosittelen pyöräilyä, jonka voi aloittaa lyhyillä lenkeillä, jolloin samalla selviää, onko tämä itselle riittävän kiinnostavaa. Vaihtoehtoina ovat kävely polulla tai metsässä ja uinti.

Tärkeää ei ole vauhti, vaan touhuun käytetty aika, sillä kuormaa on monesti 25- 50 kiloa jalkojen päällä yli normin. 

Ei kuulu lainkaan kuvioon yrittää samoja suorituksia kuin semmoisen, jonka painoindeksi on 26 tai alle.

Tässä systeemissä säästyy rahaa pahan päivän varalle, jota ei tulekaan. 

Silti on puhdistavaa ajatella sitä, mitä kaikkea voisi sattua.

On avattava toinen tili, johon käyttötililtä pitää siirtää rahoja, jotka säästyvät, kun ruokalasku romahtaa euroissa mitattuna.

On hyvä pitää varoja piilossa pankkiholvin pimennoissa. Sieltä niitä ei äkkiä muistakaan.

Pyörästä voi paukahtaa rengas, jolloin rahoja kuluu. Auto on hyvin epävarma sijoitus, yksi huonoimmista. Kallis remontti tulee monesti kuin nurkan takaa. Ukkonen saattaa särkeä jääkaapin tai pakastimen, jolloin uusi koje on hankittava itku kurkussa.

Eräs tuttu sanoi eläneensä yhden kesän leivän, järvikalan, marjojen, sienten ja omenain antamalla elatuksella. 

Kesä meni halvalla sekä elimistö tuntui voivan mainiosti. 
Pakastin täynnä marjoja ja sieniä oli ollut helppo suunnistaa ankeaan talveen, joka ei yhtään pelottanut.

Ylipainoisia ei pidä syyllistää yhtään, varsinkaan naisia, sillä heidän omatuntonsa kyllä pitää siitä huolen liian kanssa. 

On loukkaavaa tehdä kuten Saksan ampumahiihtojoukkueen naisten valmentaja. Hän sanoi Karolin Horchlerille, joka oli nousemassa maajoukkueeseen: sinulla on liian paksut jalat ja takapuoli. Tällä massalla ei nousta Saksan maajoukkueeseen. Kymmenen kiloa pois! Katsotaan sitten uudelleen. 
No, tosiasiassa Horchlerilla ei ollut yhtään liikaa rasvaa, vaan  kovien, jopa kiduttavien, punttisalitreenien vuoksi lihaksisto on suuri ja vahva.
Valmentaja varmaan lopulta oppi, että ei ulkonäkö suuria merkitse, vaan näytöt ja tulokset. 
En tiedä, pyysikö hän anteeksi myöhemmin kilpailijalta, joka on ihan hyvin pärjännyt.

Moitteiden sijaan pitää tarjota yllä kuvattua ilosanomaa ja voi tarjoutua kävelykaveriksi silloin kun mukavuuden halu meinaa suistaa suunnitelman maantien ojaan.

Jos voi tarkoin noudattaa yllä selostettua ideologiaksi luonnehdittua suuntaa elämän keventämiseksi, lopputulos on taattu.

Itsekin jouduin jalkavaivan piinatessa useita vuosia, lihavuuden katalaan paulaan. Piti viedä noin kolmet kymmenet siistit virkahousut kirpputorille, koska ne eivät paksuntuneiden jalkojen, takapuolen sekä mahan takia mahtuneet enää päälle. Paidatkin tuntuivat kutistuvan pesuissa. Kaulus ahdisti ja kuristi.

Piti ostaa uusia paitoja ja housuja, jolloin panostin laatuun. Parit kalliit housut lahjoitin laihemmille siksi, että isompinumeroisina nekään eivät mahtuneet, mikä sai todella havahtumaan.

Kerran oli puhetta, että kun tullaan kunnon vaatteisiin, ja housut maksavat kaksisataa ja takki kolmesataa, pään sisällä pitää syttyä viimeistään pieni idea.

Se tarkoittaa elintapaa, jossa ylipaino sulaa pois, ja säästyneillä pennosilla voi ostaa laadukkaita vaatteita.

On todella kiusallista itselle, kun ikänsä on ollut laiheliini, tulla tynnyrimäiseksi. Muistelen saksanopettajan maininneen lukiossa, että jos ei muista, mitä on saksaksi lihoa, niin asian voi kiertää sanomalla fettig werden eli tulla rasvaiseksi!

Jatkuva oppi

Vanha sanonta viittaa siihen, että koko elinajan voi oppia lisää.

Tietokoneet tulivat. Kas kummaa, kansakoulun oppimäärä riitti hyvin alkuun. Toki työssä tietokoneohjelmat vaativat lisäkoulutusta. Parasta oppia on ollut kuitenkin itse selville ottaminen ja toisilta kysyminen.

Ikävää on vain se, kun muutaman vuoden välein maksatetaan tietokoneen uusi käyttöjärjestelmä. Kun entisen kanssa on sinut, uusi pukkaa päälle. On taas opiskeltava. Muutos näkyy olevan pysyvä ilmiö.

Nyt odotetaan kuitunettiä. Sanotaan, että se on vauhdikas, ja piuhat eivät kuormitu kovassakaan tungoksessa. Ovatko mokkulat tulleet tiensä päähän?

En usko siihen, sillä mökillä ja vieraissa oloissa tarvitaan yhä nettitikkua. Muistan vielä, kun tuttu opettaja näytti minulle ihmeiden ihmettä, nettitikkua. Minulla oli vielä silloin kiinteä pöytäkone, jossa oli ruuvikiinnitteisiä piuhoja.

Ällistyneenä katsoin kuvaruutua, kun opettaja sanoi ”kato, kun dataa virtaa.”

Ruohonleikkuri oli palvellut viisi kesää. Kuudentena se ei käynnistynyt. Kuului vain yrityksen ääni. Latasin 20 vuotta vanhalla peltikuorisella laturilla akun. Mittari näytti, että se on täytetty!

Kone ei vaan lähtenyt kehräämään.

No, kutsuin naapurista konemiehen hätiin. Hänellä oli uudenaikainen kapistus, älylaturi.

Se näytti, että akun kapasiteetti on loppu. Oli vaihdon aika.

Ostin uuden akun, ja ruoho leikkautui taas miellyttävästi. Ajattelin pukilla istuessani, että onkohan äly siirtynyt jo kännyköiden lisäksi latureihinkin!

Eiköhän sentään vielä itsekin tule asioita pohtia ja vaivata älyä.

Auton akulle kävi samoin. Olin tottunut siihen, että akku kestää auton iän. Se aika kuuluu olevan ohitse. Ei bisnes pyöri muuten.

Vuoden harkinnan jälkeen ostin älylaturin. Hyvä on.

Tunnettu sydänten lääkäri soitti. Kerroin ilahtuneena älylaturista. Tohtori kertoi pyytäneensä autoonsa pakkasvahdin. Huomasin, että tuo systeemi sisältää moottorilämmittimen lisäksi älylatauksenkin. Tarvitaan vain yksi piuha.

Taas opin jotakin! Myös sen, että pitää kuunnella kokeneempia.

Levottomat jalat

Se alkaa keski-iässä, useimmiten kuin huomaamatta. Vähä vähältä vaiva alkaa huonontaa yöunta, ja täysin kehittyneenä se raunioittaa sitä potevan terveydentilan. Uni muuttuu huonolaatuiseksi niin, että se ei virkistä. Aamulla on siksi tokkurainen olo ja ajatuksen juoksu kangertaa.

Jalkojen levottomuus yöllä ei ole aivan harvinaista, sillä 5 – 15 prosentilla neljäkymmentä vuotta täyttäneistä kärsii tästä taudista.

Sairauden toinen nimi on kävelypakko eli akatisia.

Säärissä tuntuu täyteyttä, painon tunnetta. Ne tuntuvat epämiellyttäviltä ja niitä pitää liikutella. Jos lähtee kävelemään, vaiva häviää nopeasti, mutta vuoteeseen palattua se palaa takaisin eikä anna rauhaa.

Pitkän päälle sairastunut kärsii vakavasta univajeesta. Silloin liikenteessä voi tulla hankaluuksia, jopa kuolemankolari, koska vireystaso on vahvasti alentunut.

Kansalaiset yrittävät hoitaa vaivaa eri tavoin. Joku lisää liikuntaa runsaasti tai alkaa voimistella valtavasti. Toiset luottavat vitamiineihin ja hivenaineisiin.

Viimeksi mainituista rauta saattaa auttaa, jos elimistön rautavarastot ovat tyhjät. Tämä on selvitettävissä verikokeilla.

Lääkkeet ovat usein syy kaikenmoisiin outoihin tuntemuksiin. Dopamiinin toimintaa salpaavat lääkkeet voivat puhkaista tämän oireyhtymän.

Jotkut kokevat aluksi saavansa apua vaihtokylvyistä, jotka auttavat erityisesti silloin, kun ongelmana on jalkojen kylmyys. Toiseen sankoon pannaan kylmää, hyhmänsekaista vettä ja toiseen niin kuumaa kuin vain pystyy sietämään. Jalkaa pidetään minuutti vuorotellen molemmissa sangoissa. Tätä shokkihoitoa toistetaan kahdenkymmenen vaihdon sarjoissa. Yölliseen kylmyyteen, joka myös tekee unen levottomaksi auttavat myös polvipituiset, paksut lampaanvillaiset, väljähköt sukat.

Fysikaalisessa tutkimuksessa vastaanotolla lääkäri ei yleensä löydä mitään poikkeavaa.

On syynättävä ihon tunto, refleksit, laskimot ja valtimopulssit, lihasjumit, nivelten liikelaajuudet ja lihasvoimat. Tavallisesti mitataan myös olkavarren verenpaineen ja nilkan verenpaineen suhde.

Monenlaisia lieviä muutoksia toki tutkimuksessa löytyy, mutta niitä on saman verran kuin oireettomilla. Lääkärin ammattitaito ja kokemus ratkaisevat, päästäänkö diagnoosiin, vai jääkö vaivan luonto auki.

Osa tästä oireyhtymästä kärsivistä sanoo, että säärten ja reisienkin lihaksisto on muuttunut herkästi kramppaavaksi. Suonenvedot kiusaavat, kun jalat ovat vaikkapa hionneet tuntikausia kumisaappaissa marja- tai sienireissuilla. Jos reiden voimakkaat lihakset menevät kramppiin, se ei tahdo laueta ilman toisen henkilön apua. Huuto siinä pääsee, jopa keskellä yötä.

Hoidossa on vältettävä unilääkkeitä, koska niiden kanssa toimiessa joudutaan helposti kilpajuoksuun annoksen noustessa ja sivuvaikutusten käydessä yhä hankalammin siedettäviksi.

Varmoissa käsissä ja lujan luonteen omaavalla keskipitkävaikutteinen bentsodiatsepiini auttaa lievässä tapauksessa.

Tehokkaimmat lääkkeet löydettiin sattumalta Parkinsonin taudin lääkitystä seulottaessa. Pramipeksoli aloitetaan pienellä annoksella tietyn kaavan mukaan. Kun oireet katoavat, yksilöllinen annos on löytynyt. Tämä lääke auttaa dopamiinitoimintaa elimistössä. On saman ryhmän toinenkin lääke, jonka teho on hyvä ja sivuvaikutuksia ei tunneta.

Hermokipulääke voi auttaa joskus ja vaikeissa tapauksissa apu löytyy kipulääke tramadolista.

Kaikissa tapauksissa mahdollinen oireen esille provosoinut lääke on ajettava alas ja korvattava toisella.

Tämän mystillisen sairauden englanninkielinen nimi on Restless Legs Syndrome.

Sairaus on yksi niistä, joiden haitta on niin suuri, että sitä poteva voi ruveta iltaisin juomaan yhä enemmän ja enemmän viinaa. Tokkura, jopa tajuttomuus auttaa tietysti unten maille, mutta hinta on kova: alkoholismi.

On siis käytävä toistuvasti tutkittavana, koska diagnoosin teko vaatii muiden syiden kärsivällisen pois sulkemisen.

Kun asia selkiintyy, potilaan helpotus on vähintään yhtä suuri, kuin jos sydänoireisen ja lähes tajuttomaksi menevän ihmisen vaiva osoittautuu paniikkihäiriöksi. Siihen on hyvä hoito olemassa, ja sillä vaiva katoaa.

Vahverot

Metsästys ja Kalastus – lehden toimittaja oli niin ihastunut eurooppalaisen saksanhirven amerikkalaisen vastineen metsästykseen, että kirjoitti artikkelin Kalliovuorten vedenjakajan wapitit. Pitkältä matkalta ammuttu laukaus osui laukkaavaa eläintä niskaan, ja eläin suistui jenkkien hämmästykseksi välittömästi kenttään.

Ihastuin itse vahveroihin kymmenkunta vuotta sitten. Sitä ennen poimin lammassieniä, joka on sama kuin haaparousku, karvarouskuja, leppärouskuja ja orakkaita. Silmä ei ollut oikein virittynyt vahveroiden värien aallonpituudelle.

Metsästyksen yhteydessä törmäsin keltavahveroon eli kantarelliin. Tuijotin keltaisia sieniä harvassa männikössä, jossa ne seisoivat tanakasti poronjäkälän ja seinäsammalen joukossa. Poimi sienet reppuun, ja vaimo teki niistä tuoreeltaan kastikkeen lihamurekkeen oheen. Makuhermot saivat saman säväyksen kuin näköaisti aiemmin!

Olen astunut monta askelta metsässä vuosien mittaan.

Kantarellit, jotka olen löytänyt, ovat aina kasvaneet rinteessä, monesti korkealla mäellä. Mänty tai kuusi on ollut alueen puulaji, ei koivu, kuten oppaat väittävät. Pesäkkeet ovat aina samassa paikassa vuodesta toiseen, ja paras satokausi kestää syyskuun ajan.

On kantarelleja löytynyt elokuussakin useasti. Tuntemani pesäkkeet ovat pieniä muutaman sienen esiintymiä, mutta kiertämällä viikon välein samat paikat uudelleen sieniä kertyy vähitellen kastikkeisiin ja keittoihin riittävästi.

Kantarellin lähimpään sukulaiseen törmäsin myöhemmin. Hämmästyin sienen vaatimatonta ulkonäköä. Sienen jalka on monesti kokonaan pöyheän sammalen sisässä. Sen keltainen väri paljastaa sukulaisuuden kantarelliin.

Suppilovahvero on satoisa sieni. Yksi laaja pesäke voi antaa sangollisen. Tämäkin sieni piileskelee rinnemailla, jopa soiden laiteilla.

Vanhat metsätraktorin urat ovat tyyppipaikkoja, jotka kannattaa tsekata. Pesäkkeet pysyvät vuodesta toiseen samassa paikassa, mutta metsänkäsittelylle sieni on herkkä. Pelkkä talvinen harvennushakkuu näyttää säikäyttävän suppilovahveron, ja se katoaa vuosiksi.

Aukkohakkuuta sieni ei kestä lainkaan. Arvelen, että kuivuus ja pakkanen sekä puiden kuolema ovat ratkaisevat tekijät, joka tuhoaa tämän arvokkaan metsän herkun rihmaston.

Suppilovahvero sietää hyvin yöpakkasia, ja niitä voi poimia lumiaikaan asti. Jäisenäkään nämä sienet eivät mene pilalle, vaan ovat sulatettuina ennallaan, yhtä herkullisia.

Koska sato on usein runsas, kannattaa hankkia sienikuivuri.

Kuivatut suppilovahverot voidaan murskata murukahvia muistuttavaksi pulveriksi, joka säilyy vuosia lasipurkissa kuivassa paikassa.

Kosteikoilla esiintyy melkein samanlainen sieni, kosteikkovahvero. Se on isompi ja jämäkämpi kuin sukulaisensa, mutta ylen harvinainen. Sekin esiintyy pesäkkeinä, jotka säilyvät samassa paikassa, jos luonto saa olla koskematon. Hyvänä vuonna sato voi olla uskomattoman runsas.

Olin poimimassa ainoasta tuntemastani pesäkkeestä näitä sieniä, kun tutkapannalla varustettu hirvikoira ilmestyi paikalle.

Arvasin aarteeni paljastuneen, mikä seikka on vahverohommissa kaikkein eniten pelätty tapaus!

Kohta paikalle tuli kiväärimies, joka valitteli, ettei koko alueelta löydy hirviä. Myönsin, että huippukoirat löytävät alueelta kaiken, ja tarkkakätiset miehet hoitavat loput.

Hirvikadon ainoa syy on pieni, vähän yli 10 grammaa painava lyijymötikkä, joka on puettu kuparivaippaan.

Sanoin poimivani ”suosieniä”, joita historia kertoo kerätyn pettuleivän lisukkeeksi nälkävuosina. Hirvimies ei onneksi ollut ollenkaan kiinnostunut sienistä, ja niin pelastuin!

Tämä syrjäinen, ihana pesäke on minulle hyvin tärkeä. Poimin sienet aina nopeasti, siivoamatta, sillä paikalla ei kärsi viipyä paljastumisen pelossa pitkään.

Samoin menettelen muidenkin arvosienten kanssa, sillä asia, jonka kaksi tuntee, ei ole enää mikään salaisuus!

Etikettiä

Viime aikoihin asti varttuneempi polvi on noudattanut tiettyä pukeutumisetikettiä. Se on hyvä tapa.

Häissä ja hautajaisissa esiinnytään parhaassa, tummassa puvussa. Se henkii myös kunnioitusta tilaisuutta kohtaan.

Kirkkoon ei ole menty arkivaatteissa, ei syntymäpäivillekään tai yo-juhlaan.

Minun silmääni hyppäävät farmarihousut kirkossa tai perhejuhlassa. Nuorempi polvi on rennompaa eikä näytä etiketistä piittaavan. Ehkä heille ei ole annettu kotona koulutusta siitä, miten pukeutumisella osoitetaan kunnioitusta.

Vuosikymmeniä sitten julkiseen virkaan liittyi velvollisuus pukeutua edustavasti. Miesopettajalla oli suorat, tummat housut ja niihin soveltuva irtotakki yllään. Rehtorilla oli aina takin lisäksi kravatti täydentämässä virka-asua.

Taksin ja linja-auton kuljettajalla oli tummansininen asu, johon kuului koppalakki.

Poliisilla on yhä kenttätyössäänkin yhtenäinen asu, josta hänet tunnistaa. Samalla tavalla armeijan palveluksessa olevat käyttävät virka-asua, jossa on selvät arvomerkitkin.

Mieslääkärin asuun kuuluu suorat, tummahkot housut, kauluspaita ja sen päällä valkoinen työtakki. Psykiatrit eivät käytä valkoista takkia.

Mielestäni lääkärille eivät sovi shortsit tahikka tahallaan reikiinnytetyt farmarit. T-paita menettelee kesähelteellä, mutta ei ole suositeltava.

Naislääkärin paidan tulee olla kaulan tyveen asti peittävä. Asun pitää olla huoliteltu, mutta ei korea. Yksi vaatimaton isänmaallinen koru voi olla, mutta ei muuta.
Lenkkitossut eivät anna merkkiä kunnioituksesta virkatoimessa tai juhlassa, vaan ovat ne pelkästään vapaa- aikaan kuuluvat jalkineet.

Monille tuottaa päänvaivaa kravatin solmiminen. Se on vähän kuin keskiajan musketin ampujan hommaa. Piti tehdä 99 temppua ennen kuin ase saatiin ladatuksi ja laukaistuksi!

Klassinen Windsorin solmu vaatii yhdeksän temppua.  

Annan reseptin puoliwindsorista, jolla syntyy kaunis ja symmetrinen kravattisolmu.

Ota kravatti eteesi, oikea käsi sen häntäosassa, vasen kravatin leveämmässä osassa, joka on sen pää. Arvioi solmun paikka ja vie pää hännän yli itsestä katsoen oikealle. Vie pää hännän alitse vasemmalle. Jatka tuomalla pää alhaalta kaulalenkin ylitse keskelle. Pujota pää kaulalenkin alitse oikealle. Heitä pää jo syntyneen alkusolmun ylitse vasemmalle.  Vie pää nyt kaulalenkin alitse keskelle ja pujota sitten pää kärki edellä solmun ylitse kulkevan kravatin osan ja alkusolmun välistä alas ja kiristä työ kauniiksi solmuksi.

Vaikeinta on alussa arvioida kravatin hännästä, mille kohdalle solmu tulee. Tämä selviää vain kokeilemalla, koska kravatit ovat erimuotoisia.

Kun solmu alkaa onnistua, tarvitaan hienovarainen solmun kiristyksen opettelu niin, että se on tuuhakas, mutta topakka ja kravatin pään osa, joka tulee solmun sisästä ei ole taitteilla vaan kauniin symmetrinen. Ja, kertaus on opintojen äiti, se pitää muistaa ( Repetitio Mater Studiorum est).

Muita solmuja ei kannata treenata, koska ne vain sotkevat asiat ja käteen jää epätietoisuus, miten puoliwindsor oikein tehdään.

Tiesitkö muuten, että Englannin kuningassuku on nimeltään Saksi- Coburg - Gotha? Ovat siis aitoja saksalaisia, mutta ensimmäisen maailmansodan aikana viha oli niin suuri, että koko Englannissa asuva suku vaihtoi nimensä Windsoriksi omistamansa linnan mukaan. 
Kyseinen solmu siis viittaa kuninkaallisiin, mitä puhuu sen  hienostuneisuuden puolesta!

Tämän oppii helposti, kuten armeijassa piti oppia kiväärin lukon purkaminen ja kokoaminen vaikka side silmillä! Silloin vielä aloitettiin pystykorvakiväärillä, joka oli tarkka ase. Parempaa ei liene ollut minkään muun maan armeijalla.

Kun sotilaskiväärin kanssa osasi toimia, siirryttiin Valmetin tai Sakon valmistaman rynnäkkökiväärin opiskeluun.

Siinäkin oli vaatimuksena side silmillä aseen purkaminen ja kokoaminen

Lopulta siirryttiin mahtavassa mallin 1936 sotilaspuvussa ampumaradalle kokeilemaan aseiden tarkkuutta. Juuri minun aikanani siirryttiin uuteen palveluspukuun, jossa oli reisitaskut ja kaikki nykyajan herkut. Suikkalakkikin siirtyi historiaan ja tilalle tuli mukava hattu, jossa oli lippa. Saappaat olivat kauan samanlaiset kuin 1930-luvulla.

Erikseen käytettiin etiketin mukaista lomapukua, joka on ollut kauan malliltaan samanlainen. Sen rintaan oli mahtavaa kiinnittää ensimmäisen luokan ampumamerkki!

Taivaanvuohen lento

Taivaanvuohi illan suussa lentää taasen kierrostaan,

pilven rusko lännen mailla painuu hiljaa metsän taa.

Järven rannan vesi tyyntyy, aallon liike vaimenee,

sarvipöllö tolpan päässä unten maille uinahtaa.

Lintu taivaan kannen alla jatkaa yhä lentoaan,

vuohen äänen siiven reunat antaa aivan yhtenään.

Usvapilvi lahden päällä kasvaa vaiti rantaan päin

pöllöemo pesässään  untuvikkoja uinuttaa.

Taivaan vuohi yöhön asti lentää aina kierrostaan,

vuohen äänen siiven reunat antaa aivan yhtenään.

Mökin nurkan hirsi yössä itsekseen vain napsahtaa,

linnun lento keskiyöllä vihdoin viimein taukoaa.

Tähtitaivas

On suunnaton tähtien määrä, ne taivaalta mua katselee

Kaukana on niiden tuike, sitä vaikea on ymmärtää

Ottaisin ylhäältä vastaan, Luojan taivaasta lohtua niin

Kaikuja maan yhä kuulen, tähdet vastaa ei kaipuuseen.

On lännellä pilvien varjot, ne taivasta noin peittelee

Tummana käy veden välke, joka pilviä heijastelee

Tahtoisin tänne maan vaivaan, tuolta taivaasta lohtua taas

Polkuja maan yhä kuljen, taivas loistaa niin valoaan.

On äänetön tähtinen taivas, se ylhäältä maan valaisee

Kylmänä käy ilman virta, joka laaksosta  henkäilee

Tahtoisin tänne yön selkään, tuolta taivaasta lämpöä niin

Vaivoja vaan yhä tunnen, vaikka polvistun rukoukseen.

On kaukana Taivainen koti, mi ylhäällä mua odottaa

Sieltäkö näkyy jo  tuike, jota katselen hartaana taas?

Tahdon vain sydämeen rauhaa, Luojan taivaasta armoa niin

Taakkoja  maan yhä kannan, tähdet antavat toivoa vain.

Ei riitä  kauniit sanat rakkauteen

Taas istun iltaa aivan yksinään,

ei tullut onni luoksein tänäänkään.

Ei riitä  kauniit sanat rakkauteen,

ne ovat tuhkaa tuuleen häipyvää.

Niin yksin painan jälleen tyynyyn pään,

on menneet eiliset jo menojaan.

Ei riitä kaikki kauniit muistotkaan,

ne syksyn myrskyt vievät mukanaan.

Nyt tiedän kaikki kauniit sanat nuo,

ei riitä vastaan viimaa hyytävää.

Ja talven alle kesän muistot vain,

jää lumen valtaan kylmään kuolemaan.

Nyt uskon kauniit sanat rakkauteen,

ei menneet hukkaan ehkä kuitenkaan.

Ne lausuin sulle muistoks sydämeen,

kun vannoin valan kerran rakkauteen.

Kuin vehnän siemen kuolee aikanaan,

ja silti tuottaa viljaa ihanaa,

niin kauniit sanat jäävät itämään,

ja kerran syttyy liekki rakkauteen!

Jään lähtö

Jää hiljaa muuttuu tummaks taas,

kun ilman lämpö nousee yhä vaan.

On tullut aika toukokuun,

ja Suomen joutsen lentää yllä jään.

Oi soittoniekka, tartu kitaraan

ja soita meille ilosanomaa!

jo nään mä valon kirkkaan auringon,

mi saattaa luonnon uuteen elämään!

Jää murtuu, sulaa pois jo niin,

kun tuuli vihdoin kääntyy etelään.

Nyt rastas toistaa laulujaan,

ja sääski tanssii yllä vapaan veen!

Oi soittoniekka, tartu kitaraan,

ja soita meille ilosanomaa!

jo näät sä valon kirkkaan auringon,

mi saattaa luonnon uuteen elämään!

Puun silmu aukee lehdeks taas,

kun päästään kesää vihdoin elämään

Nyt aatos nousee autuuteen,

kun usva poistuu yltä vapaan veen!

Oi soittoniekka, tartu kitaraan,

ja soita meille ilosanomaa!

Jo näämme valon kirkkaan auringon,

mi saattaa luonnon uuteen elämään!