Kultarinta

Isä hiihteli puusuksillaan helmikuun hankiaisilla lapioimassa rankakasojen päältä lunta. Näitä kasoja ei ollut keritty ajaa kotiin marras- joulukuun lumilla. Tärkeämpi työ, hankintakauppa ja sen vaatima puiden kaato, katkonta ja tien varteen ajo keskeyttivät rankojen ajon. Raskaita tukkeja oli helpompi käsitellä silloin, kun lunta oli vain parikymmentä senttiä.

Nyt oli hyvä hiihtokeli ja kovan hangen pintaan oli satanut ohut kerros vitiä. Tiheässä kuusikossa vitiä oli vain vähän. Semmoisen läpi hiihtäessään isä oli huomannut kärpän jälkiä muistuttavat parijäljet. Ne olivat hieman isommat, isä sanoi.

Tehtyään lapiotyöt loppuun ja katseltuaan parhaan reitin hevoselle puukasoilta vanhalle syyspuolen ajouralle, isä hiihti kotiin.

Rupesimme katsomaan minun eläinopin kirjaani, ja pian siinä tuli epäily, että kyseessä voi olla näätä.

Näätiä ei ollut kyllä sodan jälkeen tällä seudulla tavattu, mutta kirjassa sanottiin, että itäisen Suomen saloilta päin tämä suurten havumetsien laji oli alkanut siirtyä länttä kohti. Turkin mainittiin olevan arvokas.

Isälle ja isoveljelle tuli kiire metsälle. Reppuihin pantiin tervaksia, tulitikkuja, kirves, puukko ja sanomalehtiä. Eväät laittoi äiti miehille ja kahteen termospulloon kuumaa teetä. Molemmat ottivat housujensa taskuihin kourallisen haulikon patruunoita, kolmemillisillä hauleilla ladattuna. Varotoimi oli tarpeen kastumisen varalle, sillä pahvihylsyt eivät kestäneet kastumista kuten nykyiset muovihylsyt.

Puolen kilometrin verran jälkien seuraaminen oli helppoa, veli kertoi. Sitten näätä oli juossut ristiin rastiin tukkityömaalla, tehnyt jälkikentän. Alue kiertämällä ei löytynyt poismenojälkiä. Miehet ilahtuivat ja alkoivat katsella pienen aukon reunapuihin.

Ei löytynyt kolopuuta eikä oravanpesää, jossa näätä olisi voinut olla päiväunilla. Toisen tähystäessä oli rukkasilla ja kuivilla oksilla raavittu kaikkien lähellä olevien puiden kaarnaa. Tempun uskottiin ajavan pedon esiin. Ei se tullut.

Veli oli hiihtänyt koko mäen ympäri, ja silloin poispäin menevän näädän jälki oli paljastunut. Aukolta puuhun noustuaan varovainen eläin oli puittanut eli hypännyt puusta toiseen edeten, pitkästi harhauttaakseen takaa-ajajan jäljiltään.

Harvalta männiköltä yli kilometrin jäljityksen jälkeen löytyi oravan häntä hangelta. Se oli tuore, viimeöinen, koskapa se oli vidin päältä. Ohutta pakkaslunta oli satanut edellisenä iltana, kun navetasta oli palattu sisälle taloon.

Tässä kohtaa oli pidetty teetauko, koska maasto oli hyvin raskasta taivaltaa suurten korkeuserojen takia. Äidin eväät maistuivat. Erityisesti kehuttiin voileipien välissä olleita kuivalihaviipaleita. Äiti oli mestari tekemään uunissa vasikan lihasta kuivaa lihaa. Suola sattui aina kohdalleen.

Tuosta paikasta jälki veti melko suoraviivaisesti kahden pitkän harjun kohtaan, jossa harjujen rinteet olivat lähinnä toisiaan. Siinä oli myös vedenjakaja. Sen kohdan lähellä näätä oli taas tehnyt temppunsa. Se oli noussut puuhun.

Isä vasemmalta, veli oikealta olivat hiihtäneet lenkin, jonka halkaisija oli suurin piirtein sata metriä. Pois johtavia jälkiä ei löytynyt, mutta se ei merkinnyt sitä, että näätä oli kierroksessa.

Lenkin sisällä oli kitukasvuisia noin kymmenen metrisiä mäntyjä, harvassa nekin. Molemmilla harjuilla oli hyvää metsää. Mäntyjen vähäinen mitta johtui siitä, että kuntan alla oli vain pirunpeltoa muistuttava kivikko. Isä tunsi salonsa.

Tuumaustauko oli paikallaan, sillä miehet ymmärsivät, että kovalla hiihdolla tuskin tulos paranee. Hyvän pystykorvan puute tuntui tässä vaiheessa lähes lamauttavalta. Serkku möi yhtenään isoja määriä oravan nahkoja. Hänellä oli oraviin ja kanalintuihin erityisesti koulutettu, puhdasverinen pystykorva. Se paljasti suuresta ja tiheästä kuusestakin oravan tai kanalinnun. Sen ääni oli pakkasessa haukkumisesta välillä painuksissa.

Tauon aikana tarkkanäköinen veli huomasi, että etelänpuoleisen harjun rinteellä on alle kymmenestä metristä katkennut kelo. Siitä saisi taukotuleen hyviä aineksia. Lähempää näkyi, että viiden metrin korkeudessa kelon kyljessä oli pyöreä reikä.  Sitä katsoessa silmiin sattui selvästi, miten jotain vilahti reiässä. Kävikö näätä katsomassa mikä rahisee hangella?

Veljen luikkauksesta isä kiirehti paikalle.

Päätettiin, että isä menee sopivalle haulikkohollille ja tähtää reikään ja veli, jonka repussa oli kirves, koputtelee kelon kylkiä.

Heti ensimmäisellä kopautuksella näätä ampui salamana ulos, ravasi kelon latvapäähän ja loikkasi lähellä kasvavaan mäntyyn. Kovalla vauhdilla, yhtä taitavasti kuin orava, se nousi puun latvaoksalle. Siihen se kerkesi vain pysähtyä, mutta silloin pamahti haulikko, ja näätä putosi osumasta hangelle.

Veli kertoi, että kotiin hiihdettiin niin kovaa kuin kyettiin. Mieli oli kevyt, sillä kyseessä oli tämän kylän ensimmäinen näätäsaalis. Oravia oli ammuttu marraskuulta lähtien. Niiden nahoista maksettiin viisi markkaa kappale. Oravia varten pienoiskivääriin oli puolipitkät patruunat. Matalasta puusta orava putosi myös niin sanotulla penniläisellä.

Serkulla oli edellisenä pyhänä kylässä käydessä ollut neljäkymmentä oravannahkaa kattopalkin nauloista kuivumassa.

Silloin nahat piti ensimmäisenä viedä nähtäväksi nimismiehen kansliaan. Siellä joka nahkaan kiinnitettiin lyijymötikkä, jossa oli jonkunlainen sinettiä muistuttava leima. Siitä meni ohut teräslanka muistaakseni oravannahkan läpi ja palasi mötikkään. Usein tämä merkki pantiin käpälään ja sen tuli olla paikoillaan, kun nahka myytiin ostajalle.

Näädän nahka käsiteltiin kotona tarkasti. Rasva piti kaapia pois sisäpuolelta ja sahajauhoja käytettiin apuna, kun nahka asetettiin taanalle kuivumaan. Karva ei saanut tahrautua vereen.

Savon pääkaupungissa ostaja oli maksanut hyvästä nahkasta kaksisataa ja viisikymmentä silloista markkaa. Se vastasi viittäkymmentä oravan nahkaa.

Myöhempinä vuosina miehet huomasivat, että ensimmäinen näätäjahti oli sittenkin helppo.

Monesti kilvassa näädän kanssa tuli se toinen sija.