Kadonneet

Jänisajo sujui hyvin syyskuun lopun lauantai-iltapäivänä, mutta vain koiran osalta. Otusta eri passimiehet ampuivat neljä eri kertaa, eikä saalista tullut. Viimeksi haulit ohittivat jäniksen paikassa, jossa oli kolmen metsäautotien risteys. Se oli saanut aikaisemmin nimen kenraalipassi.

Siinä oli kaadettu monta jänistä.

Passipaikalta rinne vietti joelle, ja siitä taas maa yleni hitaasti. Joelle oli passipaikasta matkaa kuusikymmentä metriä. Joen toisella puolella oli harvahko istutettu mäntymetsä, jossa oli pitkää saraheinää.

Ammunnan jälkeen tuli hukka. Etsimme koiran apuna jänistä, josta oli irronnut vähän vaaleaa karvaa. Arvelimme, että jänis kuoli näin monen laukauksen uuvuttamana.

Laskeuduttiin rintamana joelle, ja siitä päästiin helposti ylitse, sillä vesi ulottui vain nilkkaan asti. Joen pohja oli upottamatonta, tiivistä hiekkaa,

Hetken päästä hesalainen, iäkäs mies huomasi, että jänis pakenee saraheinikossa. Hän ampui kerran runsaan kolmenkymmenen metrin päästä. Mies oli hyvä haulikkoampuja. Tuntui ihmeeltä, että jänis katosi.

Viidennen laukauksen ampujalla oli vuonna 1961 ostettu päällekkäispiippuinen Merkel- haulikko. Saksan tyylin mukainen asepassikin oli vielä tallella.

Siinä oli molempien piippujen koeammunnan tulokset. Ase oli hieno, vaikka iäkäs. Piipussa luki sama teksti, kuin muissakin saksalaisaseissa. Se kertoi, että piipputeräs on erikoisterästä. Tietysti tärkeintä on se, miten asetta huolletaan.

Etsinnästä huolimatta jänistä ei löytänyt koira eivätkä viisi metsämiestäkään. Etsintä kesti kauan, mutta katoaminen jäi mysteeriksi.

Seuraavana aamunakaan koira ei löytänyt jänistä, jota oli ammuttu viisi kertaa. Menikö jänis viimeisillä voimillaan luolaan?

Tiesimme kyllä, että osa ajokoirista ei välitä kaatuneesta otuksesta. Ne vain käyvät nuuhkaisemassa sitä tai kääntyvät pois jo sitä ennen. Sekoittavatko ruutikaasut niiden nenän?

Poika lähti pystykorvansa kanssa ja haulikolla varustautuneena suoraan mökiltä itään päin metsästelemään. Minä ajoin autolla kahden kilometrin päähän eteen, jossa suunnitelmana oli metsäaukkojen takana vahtia koiran tai haulikkomiehen pelästyttämiä lintuja passista käsin.

Teeret ovat kuitenkin arvoituksellisia liikkeissään eivätkä ne noudata ihmisten toivomuksia ja joudu oveliin ansoihin. Passipaikalle ei tuona aamuna kuulunut syyssoitimen ääniä eikä ohitse lentänyt edes rastaita.

Istuin haulikkorihla aseena korkeapuisen metsän sisällä. Pikajalalla varustettu kiikari oli repussa.

Yhtäkkiä, ilman varoitusta ison kuusen latvaan lensi yksinäinen teerikukko. Se tuli idästä päin, suunnalta josta en lainkaan odottanut lintuja.

 Se äänteli hiljaa. Ääni oli kuin kyselyä ja väliin tuli tuttua kukukruuta.

Ammuin lintua toisen puun alaoksien suojasta. Linnun pää, kaula ja rinta näkyivät esteettä. Matka ei ollut liian pitkä.

Teeri tuli alas, mutta löi siivillään koko putoamisen ajan.

Otin luotipiipusta pois patruunan ja poistin samalla tyhjän hylsyn. Jätin aseen repun päälle ja menin noutamaan saalista. Ällistyin, kun maassa oli vain höyheniä putoamispaikalla.

Aloin etsiä saalista. Varvuissa huomasin untuvia, joiden  ketju johti koillisen suuntaan.

En halunnut sotkea paikkaa, vaan soitin matkapuhelimella pystykorvan omistajalle, joka lupasi heti tulla.

Näytin koiralle paikan, jossa höyheniä oli maassa. Koira lähti nenä maassa ravaamaan oikeaan suuntaan.

Viiden minuutin kuluttua alkoi pystykorvan haukku, joka kuulosti siltä kuin se haukkuisi maata vasten.

Paikkaa lähestyessämme näimme, että koira haukkui hieman alaviistoon ja toisella etujalallaan se koetti raapia jotakin edestään. Siinä oli tasainen, mutta kivinen tanner, jossa oli vesilammikoita. Suurimmassa niistä makasi aivan matalassa vedessä teerikukko kuolleena.

Meitä ihmetytti, miksi koira ei käynyt linnun kimppuun, sillä kaikki vesilätäköt olivat matalia. Vesi oli kyllä kylmää niin, että pienimmät vesiläntit olivat riitteessä. Tuntui hyvältä, kun arvokas saalis löytyi. Koiran käyttö ratkaisi.

Lähdin mökiltä suoraan metsään pojan koiran kanssa kahdestaan. Koira katosi vauhdilla mäkeen, mutta minä kiersin vielä alarinteellä tiheää lepikkoa. Sieltä lähti pyypesue lentoon hajaantuen etualalle noin kymmenen metriä pitkään, nuoreen männikköön. Yksi pyy jäi näkösälle lyhyelle, kuivalle alaoksalle. Lintu litisi jo valmiina pakoon, kun ammuin äkkiä, melkein tähtäämättä eli heittolaukauksen sitä kohti. Pyy putosi heti kuolleena maahan, mutta se löi siivillään vielä hetken aikaa. Muutama hauli oli osunut kaulaan ja päähän.

Laitoin pyyn sanomalehteen käärittynä reppuun suolistuksen jälkeen.

Latasin aseen uudelleen ja lähden hitaasti kävelemään mäkeen koiran jälkeen. Olin jo melkein mäen päällä, kun huomasin, että puukon tuppi on tyhjä. Mietin, mihin puukko olisi voinut pudota. Ei siinä muu auttanut, kuin palata sinne, missä olin puukkoa viimeksi käyttänyt eli pyyn reppuun laiton kohdalle. Kismitti, koska rinne nousi neljäkymmentä metriä mökin pihaa korkeammalle ja otsalla oli jo reipas hiki.

Siellähän se puukko oli, nätisti puolukkamättäälle jätettynä.

Uudelleen mäelle nousun jälkeen jatkoin sen jatkeena olevan pitkän harjun suunnassa rinteen puolivälin tienoilla. Ehdin edetä harjun kuvetta vain vähän matkaa, kun kuulin, että pystykorva haukkui harjun päällä jotakin. Hiivin varovasti lähemmäksi.

Pitkän pysähtelyn ja hiivinnän jälkeen pääsin tähystämään. Näin, että alimmalla männyn oksalla istui teeri. Se näytti jo tottuneen haukkuun eikä liikkunut levottomana, kuten teeri usein tekee.

Kun puusto ylärinteessä oli harvempaa, lähestyminen kävi vaikeaksi. Vähän aikaa näytti siltä, että lähemmäs ei enää pääse. Koska lintu oli osittain selin, päätin astella lyhyin askelin kuin robotti suoraan kohti. Se onnistui.

Kun ammuin, teeri iski siivillään kiivaasti ja helikopterimaisesti laskeutui harjanteen huipun taakse. Koira meni perään ja katosi heti näkyviltäni.

Jännittävän lähestymisen otsalle nostama hiki valui silmiin ja ne kirvelivät.

Latasin aseen ja nousin harjanteelle, josta maa aleni melko jyrkästi ja pitkälti. Siinä oli puolukka- ja kanervatyypin kuivaa soraharjun pohjoisrinnettä, missä oli silloin metrin korkuinen taimikko. Vesakkoa ei ollut, koska maa oli niin karua.

Näin koiran etsivän sadan metrin päässä, josta alkoi suurempi metsä ja rinteen laskeva osa jyrkkeni ratkaisevasti.

Etsin koiran kanssa toista tuntia, mutta teertä ei löytynyt. Ei löytynyt yhtään höyhentäkään.

Siellä, missä metsän puut olivat isoja, koira sai risteillä vapaasti, kun pidin kahvitauon ja söin eväät.

Patruuna, jolla ammuin, oli vasta myyntiin tullut ja sen nimessä oli sana silver.

Se ei ollut kovin kauan markkinoilla.

Kuulin myöhemmin toiselta metsästäjältä, että hän oli ampunut pillille tullutta pyytä samanmerkkisellä patruunalla. Pyy oli tullut höyhennetyksi perusteellisesti, mutta se oli paennut jonkun matkaa ja pudonnut vasta toisella laukauksella.

Tuosta lähtien olen käyttänyt vain korkealuokkaisia patruunoita. Koska niitä kuluu syksyn aikana keskimäärin alle kymmenen, hintaerollakaan ei ole merkitystä.

Vasta mökille palattuani ymmärsin tehdä ampumakokeen omalla haulikollani. Tuloksesta näin, että haulikuurossa oli paljon aukkoja. Patruuna ei sopinut minun haulikkoni piipuille. Ostin niitä pienen erän, koska ne olivat edullisia.

Tuli mieleen vanha ja hyvä ohjekirja, jossa lukee, että patruunat pitää kokeilla ennen niiden käyttöön ottoa. Hyvä ohje pätee tänäkin päivänä.

Sen päivän metsästys loppui linnun menetykseen. Se tuntui niin kurjalta – kun koirakin oli mukana – että lopun päivää askartelin mökillä, huolsin aseen ja syötyäni lähdin ajamaan sadan kilometrin päähän omaan kotiini.

Muutaman vuoden päästä olin kanalintujahdissa, jossa oli poikani ja hänen pystykorvansa mukana. Koko iltapäivä oli kierrelty tutuilla metsästysmailla, mutta linnut eivät jääneet koiran haukkuun.

Kävelin kauempana pitkän harjun etelärinteen yläosan tuntumassa jo hieman laskevan auringon suuntaan.

Teeri lähti lentoon samaan suuntaan noin kymmenen metrin päästä. Lintua oli helppo ampua, koska se lensi poispäin juuri silmän korkeudella. Se kaarsi hieman oikealle.

Kun laukaisin, teeri horjahti lennossaan, mutta näkyi liitävän eteenpäin puiden väleissä.

Etsin lintua sieltä, missä se viimeksi näkyi noin metrin korkeudessa. Ei löytynyt mitään, vaikka alueella kasvoi vain mäntyjä ja ainoa aluskasvillisuus oli kanerva ja puolukka.

Hetken päästä paikalle tuli uteliaana pojan pystykorva ja vähän odoteltuani poikakin.

Keskustelimme tapauksesta. Silloin koira alkoi haukkua.

Koira haukkui maahan, jossa oli kuntassa viisisenttinen reikä. Laajensimme aukkoa, koska sen reunat olivat vain sammalen peittämää kunttaa.

Syvällä kivisessä onkalossa näkyi elävä, siisti teeri!

Usutimme koiraa hyvän aikaa noutamaan saalista maan alta, ja lopulta se tunkeutui onkaloon. Se vain puraisi lintua kaulasta niin, että se kuoli, mutta ei tuonut saalista ylös. Nuorta koiraa ei ollut koulutettu noutamaan.

Tästä kohdasta ei kivien vuoksi voinut päästä käsiksi lintuun. Kiviseinämäinen onkalo kaartui sivulle. Siksi puhkaisimme siitä suunnasta uuden reitin.

Poika heitti saappaat jaloistaan ja minä otin hyvän otteen hänen nilkoistaan. Laskin ihmisnoutajan onkaloon nilkkoja myöten. Juuri ja juuri käsi ulottui teereen, jonka näin saimme talteen.

Tarkastelimme onkaloa. Sen seinämissä oli kuin ihmisen latomana litteitä, sileäpintaisia kiviä. Luolamainen muodostuma kaarsi näkymättömiin.

Ilman koiraa teeri olisi varmaankin kärsinyt kauan.

Siivotessa saalista huomasin, että ainoa haulin osuma oli oikean puoleisen siiven nivelessä, jonka sisältä löytyi hauli. Olin siis oikeastaan ampunut kaartavaa lintua ohitse ja yksi reunahauli oli osunut.

Toisena vuonna olimme lintujahdissa lokakuun alussa. Sumulavanteet leijailivat notkopaikoissa, mutta ylhäällä mäessä paistoi aurinko kirkkaasti.

Oli tauon paikka, koska olimme metsästelleet jo pari tuntia, mutta saalista ei ollut tullut. Se on aivan tavallista eikä sellainen huolestuta nykypäivinä ketään. Riistaa ei enää ole, kuten vielä viisikymmenluvulla.

Tuumaustauko silloin tällöin on muutenkin mielestäni tärkeä. Niiden aikana olen vuosien mittaan huomannut vaikka mitä. Kuten teeriparven istumassa puissa selän takana.

Kaakon suunnalta alkoi kiivas jänisajo. Monta koiraa tuntui olevan äänessä. Ajo kierteli ensiksi lähellä pienen puron vartta. Suunta oli suoraan sinne, noin puolen kilometrin päähän. Siinä seudussa jänikset aina viihtyivät.

Kohta ajo alkoi nousta ylöspäin, suoraan meihin päin. Istuimme pojan kanssa parhaillaan tulilla ja otimme välipalaa. Lenkin pätkät paistuivat tulen äärellä, ja ainakin minulla oli hirmuinen nälkä.

Yhtäkkiä valkoinen jänis tuli viiden metrin päähän nuotiosta ja siinä pesi naamansa, kuten sanotaan. Se istui pystyssä ja tosiaan etujaloillaan siveli päätään.

Olimme liikkumatta, mutta puhelimme hiljaa. Rautahermoinen jänis tuntui antavan koirien – joita oli jäljessä monta – lähestyä. Se kuunteli juuri poispäin ajosta. Siellä kaarteli hyväkuntoinen metsäautotie, joka johti lukuisille kesämökeille kolmen järven ketjun rantojen ohitse.

Äkkiä jänis valpastui ja alkoi verkkaisesti laskeutua rinnettä niin, että tiesimme sen pääsevän menosuunnassaan kolmen sadan metrin päässä tielle.

Ensimmäisenä takaa-ajossa tuli huippukuntoisen näköinen ajokoira, joka tarkasti seurasi jäniksen reittiä. Se ei vilkaissutkaan meitä, vaan meni hellittämättä eteenpäin.

Parin minuutin kuluttua tuli iäkkäämmän oloinen ajuri, joka ajoi ilmavainulla. Nuotion kohdalla se juoksi jo pari kymmentä metriä alempaa jäniksen reitistä. Sinne päin navakka tuuli oli ehtinyt viedä jäniksen hajun.

Ihailimme koirien työskentelyä.

Viimeisenä tuli beagle, joka nosti yhtenään kuononsa taivaalle päin ja päästi surkean tuntuisen ulvonnan. Se oli jo pahasti ulalla, arvelimme.

Kuulimme, että juuri ennen kuin ensimmäinen ajokoira ehti alas tielle, auton ajavan tietä. Sinne ajo pysähtyi, eikä se enää jatkunut. Viisas jänis, totesimme.

Samaan aikaan ajon alkamispaikan suunnalla nousi kukkoteeri mäntyyn. Matkaa oli vähän toista sataa metriä.

Otin heti kiväärini ja ammuin repun päältä hyvältä tuelta. Laukaus osui ja teeri vyöryi oksalta oksalle ja putosi sitten rentona.

Lähdin noutamaan saalista. Laskeutumisrinne oli kivikkoinen ja hankala laskeutua, sillä siinä kasvoi maassa ja kivillä paksu kerros poronjäkälää, joka oli yöllisen sateen jäljiltä liukas.

Kiväärin lippaan tyhjentäminen, hylsyn poisto ja laskeutuminen saattoivat kestää yhteensä kolme minuuttia.

Kun pääsin petäjän juurelle, kukkoteertä ei näkynyt.

Huikkasin pojan avukseni.

Tutkimme joka paikan, mutta lintua ei löytynyt tarkasta ja pitkällisestä etsinnästä huolimatta.

Puun ympärillä oli tasainen tanner. Siinä olisi ollut puolelle tusinalle teltalle hyvä paikka.

Palasimme nuotiolle ja söimme eväät.

Ilman saalista jouduimme palaamaan mökille, jonne oli matkaa vain puolen kilometrin verran.

Mökillä virisi keskustelu kadonneesta linnusta. Mielialat olivat rauhoittuneet jo. Huomasimme, että maailma ei kaatunut yhden teeren menetyksen vuoksi.

Teeri putosi varmasti kuolleena puusta. Sen näimme molemmat, ja kivääri oli tarkka ja tehokas.

Lopputuloksena arvelimme, että melko lähellä jäniksen takia pyörivät koirat saattoivat viedä saaliin. Muu selitys ei tuntunut käyvän kohdalleen.

Rinteen jyrkkyyden takia maa puun juurella oli katveessa sekä nuotiolta käsin että puoleen väliin asti laskeutumisrinteeseen asti.

Lähdin ajamaan sähköperämoottorilla pojan kanssa sorsajahtiin syyskuun alkupuolella. Tällainen perämoottori on siitä mukava, että melu on mitätön, jolloin se ei häiritse ranta- asukkaita.

Noutava koira oli rokulissa, koska sillä oli kynsivallin tulehdus. Tautiin oli menossa antibioottikuuri. Koira jäi lepäilemään vaimon luokse mökille. Tulehdus oli toinen, ja se oli samassa kohdassa kuin ensimmäinenkin.

Tulimme pienelle lahdelle. Sen pohjukassa on ainakin kaksikymmentä metriä leveä ruovikko, mikä kapenee tasaisesti sekä etelä- että pohjoisrannalle päin.

Jätin pojan rantaan ja hän lähti hitaasti kiertämään lahtea jalan. Itse meloin veneen keskelle lahtea, jossa olin hiljaa passissa. Hyvä ampuja pystyisi veneestä käsin pudottamaan molempien rantojen päälläkin pakenevat sorsat, mutta minulla ei ole sellaista taitoa.

Ehdin istua vain vähän aikaa, kun näin, että pojan edestä lahdelle päin lähti sorsaparvi. Hän ampui kolme kertaa peräkkäin, ja jokaisella laukauksella putosi sorsa alas.

Heti, kun pojan haulikko oli tyhjä, ruovikko repesi ja valtava sorsaparvi nousi kohahtaen lentoon. Ammuin istualta käsin yhtä menijää lentoon. Se kaartoi pohjoisrannalle ja putosi siellä pitkään saraheinikkoon.

En löytänyt ampumaani sorsaa rannasta. Pojan pudottamista sorsista löytyi yksi avoveden rajalta kuolleena. Nyt ei sorsajahti mennyt hienosti, kuten kaikki aina Strömsössä.

Soitin matkapuhelimella mökille vaimolle ja pyysin häntä tuomaan maita pitkin noutajamme taluttimessa niemeen, jonne oli vesimatkaa kolmesataa metriä. Katsoin, että koska kolme sorsaa on kateissa, sairausloma pitää keskeyttää.

Vaimo soitti, kun koira oli niemessä. Olin jo puolivälissä ajelemassa paikkaa kohti.

Kun koira laskettiin pojan toimesta hänen passipaikkansa lähellä irti, se ajoi haavoittuneen sorsan avoveteen. Ammuin se heti siihen.

Noutaja jatkoi työskentelyä. Poika kertoi, että hän näki, miten koira kiihdytti uintia. Sen edessä näkyi sorsan nokka sieraimia myöten veden pinnan yläpuolella!

Piileskelijä hengitti todella ovelasti, mutta haju kavalsi sen.

Noutaja puraisi sorsaa kaulasta saatuaan sen kiinni ja toi saaliin rantaan.

Meloin maihin ja usutin koiraa etsimään pudottamaani heinäsorsaa. Näin miten se kävi kaksi kertaa käskyn jälkeen saratuppaassa, nosti päätään niin, että näin sen pään yläosan. Sitten se jäi seisomaan paikalleen.

Menin koiran luokse. Sen kuonon alapuolella makasi kuollut sorsa!

Poika sanoi, että annoin väärän käskyn. Etsi - käskyllä tyttäreni oli opettanut etsimään ja paikantamaan kätketyn esineen. Kun etsitty löytyi, koiran piti pari kertaa nostaa esine maasta ja jäädä sitten seisomaan paikalle. Niin se teki nytkin, kun kyseessä oli riista.

Muutaman vuoden päästä ammuttu sorsa putosi petolliselle rannalle, jossa kasvoi saraheinikkoa hyllyvässä rannassa.

Metsästyksen huumassa annoin silloinkin väärän käskyn.  Sama koira kävi kaksi kertaa sorsan putoamispaikassa.

Silloin tajusimme asian ja annoimme oikean käskyn. Koira toi heti saaliin käskijälle, joka ei henkeänsä varjellen uskaltanut edetä veden päällä hyllyvälle, sammalta ja tiheän kasvuston juuria sisältävän arvaamattoman kuntan päälle.

Oman kokemukseni perusteella olen innokas suosittelemaan, että metsästysseurueella pitäisi olla aina mukana tai lainattavissa noutava koulutettu koira.

Lakikin sanoi ainakin ennen vanhaan, että metsästystä älköön niin harjoitettako, että se aiheuttaa riistalle tarpeetonta kärsimystä.