Autuaaksi elänyt

Viisi- ja kuusikymmenluvulla oli meillä Suomessa vielä absoluuttista köyhyyttä. Ei ollut semmoista sosiaali- ja työttömyysapua kuin myöhemmin. Sodan yhteiskunnalliseen köyhyyteen suistanut varjo jatkui kauan.

Oli mies, joka oli jättänyt koulun kesken, kun ei oppi mennyt päähän. Hän ei kelvannut armeijaan, koska ei osannut lukea eikä kirjoittaa.

Perheessä oli ollut kaksi tyttöä ja neljä poikaa. Nuorimman pojan oli vienyt keuhkotauti aikuisiässä. Vanhemmat veljet taistelivat sodassa erinomaisesti. Toinen jäi Ilomantsiin kotivävyksi, toinenkin vakiintui perheelliseksi muualle.

Perheen isä oli tehnyt taidolla puutöitä kuten pärevakkoja ja muita talouskaluja. Isojen ruumenvakkojen päreet olivat liki 10 senttiä leveitä. Marjojen ja sienten poimiminen, ansapyynti, sian ja kahden lehmän ja kanojen pito antoi niukan evään kahdeksalle hengelle.

Vanhempien kuoltua omaisuudeksi jäi vaatteet päälle, kengät, hattu, pokasaha, kirves, puukko ja reppu. Perintönä oli vielä yksipiippuinen haulikko ja siihen patruunoita.

Kun ase vikaantui, joku antoi kaksipiippuisen vanhan haulikkonsa metsästykseen. Se oli suuriarvoinen lahja. Nälkään piti usein keväällä ampua soitimelta metso. Mies osasi matkia soitimella koppeloa niin hyvin, että metsokukko tuli ampumahollille itse.

Työksi jäi metsätyöläisen kova ammatti.

Suksiakaan ei ollut, joten talvella tämä mies kahlasi lähes haaroihin ulottuvassa hangessa työmaalle ja kerran viikossa kaupalle. Asuntona olivat tuon ajan metsäkämpät, joilla oleskeluun työnjohtaja antoi luvan. Pomo myös järjesti palstoja varmaan isomman johtajan siunauksella eräänlaisena sen ajan sosiaalityönä.

Kahden kesän ja niiden välisen talven ajan asuntona oli puolijoukkueteltta erämaisessa ympäristössä. Lämmitykseen oli vanhan ajan pönttökiuas. Kun sen suuren kivimäärän sai kuumenemaan, tavallisen talviyön pärjäsi. Kovilla pakkasilla kuura ja jää tippui aamulla lattialle, jona toimi puolen metrin kerros havuja. Jouluksi, Uudeksi Vuodeksi ja Pääsiäiseksi sentään pääsi maalikylissä saunaan ja pirtin lämpöön, joskus.

Ulkotulilla valmistui aamupuuro ja samalla toisessa pakissa kypsyi pari kananmunaa. Tavallisin ruoka oli kahden litran rautakauhassa eli jätkän kousassa käristetty silava, jota sai vielä silloin kaupoista. Rasvan, jossa silava käristyi, ruokailija nautti kastamalla siihen leipänsä.

Koska lumettomana aikana ei siihen aikaan tehty metsätöitä, mies pääsi elämänsä aikana kahteen taloon suojaan taivasalta. Onkimalla kalaa ja sitä keittämällä pärjäsi hyvin suven ajan. Metsätöistä saaduilla niukoilla ansioilla kaupasta sai leipää, voita sekä ryynejä.

Siinä kulttuurissa vieraalle annettiin leivontapäivänä, joka oli lauantai, aina maataloista lämmin leipä kainaloon kylästä lähtiessä.

Kauppaostokset käsittivät vain ruokaa. Se ostettiin sen ajan mallin mukaan velaksi ja velka maksettiin tilipäivän jälkeen.

Sekä tilin että kauppavelan tämä mies kuittasi puumerkillä. Siinä oli alussa O- kirjain tai nolla, josta lähti kolmisen senttiä pitkä aaltoviiva. Eihän herrojenkaan nimikirjoituksesta saa mitään selvää, hän kuittasi.

Olin kahden veljeni ja isän kanssa tekemässä pärekattoa puimalaan. Tämä metsätyömies tuli äkeän oloisena kauppareissulta. Isä jututti häntä katolta käsin, ja samalla me muut keskeytimme päreiden latomisen ja naulauksen.

Miehen reppu oli täynnä ja sen suusta tunkeutui pitkälle ulos makkarapötky.

Isä kysyi kuulumisia. 

Kauppaa piti vaihtaa, koska kauppias oli ohjannut asunnon puutteen vuoksi reppumiehen sosiaalitoimistoon. Mies nimitti sitä sosialistitoimistoksi.

Akat olivat siellä kiusanneet ja pilkanneet, kun lukeminen ja kirjoittaminen ei sujunut. Asuntoa ei tullut, koska anomuskaavakkeen täyttäminen ei onnistunut. Toimiston akat nauroivat hänelle eivätkä auttaneet asuntoasiassa.

En lähde kuin raudoissa sosialistitoimistoon, mies totesi. 
Vihansa reppumies viskasi kauppiaaseen koska uskoi, että tämä houkutteli sosialistitoimistoon kiusattavaksi tahallaan. Tavallinen kansa oli ollut aina hänelle myötämielinen, nämä akat olivat poikkeus.

Samaan aikaan lauloimme koulussa: Kuule kuinka soitto kaikaa, Väinön kanteleesta raikaa. Laulu Suomen on, Laulu Suomen on! 
Kuule hongat huokaileepi, kuule kosket pauhaileepi, Suomen laulua, Suomen laulua. 
Kaikkialla ääni kaikuu, kaikkialla kielet raikuu. Laulu Suomen on! Laulu Suomen on! 
Sydäntä jos suotu sulle, murheess, ilossakin kuule, Suomen laulua, Suomen laulua!

Uskontotunnilla opimme, että ensimmäisenä autuaiksi Jeesus julisti köyhät, joiden on Taivasten Valtakunta. 
Toivon, että juuri näin käy, kun viimeinen katselmus tapahtuu. 

Kova työ, rasvainen ruoka ja ikuinen sydämen suru ja huoli toimeentulosta tekivät tämän köyhän kohdalla tehtävänsä. 
Eräänä aamuna ennen päivän nousua– vieraan katon alla – tuli äkillinen kutsu tuonilmaisiin. Puute, kurjuus ja ainainen vilu loppuivat kertalaakista.

Suuri määrä saattajia Ilomantsia myöten tuli hautajaisiin. 
Vanhan tavan mukaan sinne tuli väkeä, jotka eivät olleet mitään sukua vainajalle. Isä ja äiti sekä isoveljeni olivat läsnä. Minä ja pikkuveli olimme opiskelemassa  kaukana, niin kaukana.
Muistan kuin eilisen päivän, kun tämä mies tarjosi minulle ja pikkuveljelle veneen pohjalla lämpöisessä vedessä yön ja päivän lilluneita särkiä kotiin vietäviksi. Ei kaet ne ou vielä ihan puhkeilleita, hän mainitsi. 
Hänelle oli suotu sydäntä, ja paljon.