Tepu

 

Serkku naapurissa ampui koiraltaan suuria määriä oravia. Siihen aikaan oli pienoiskivääriin saatavissa niin sanottuja penniläisiä. Ne olivat halpoja ja heikompitehoisia kuin normaalit pienoiskiväärin patruunat. Silloin maksettiin hyvästä, oikein käsitellystä oravan nahkasta viisi markkaa kappale, joten metsästys kannatti hyvin. Kylässä serkkujen luona käydessä näin, miten uunin lähellä, katon koukuista riippui kuivumassa 40 oravan nahkaa. Se oli arvokas saalis.

Kun serkkulan koira teki pennut, meille otettiin yksi pennuista. Sille annettiin nimeksi Tepu.

Tepu oli pystykorva. Se oli leikkisä ja sillä oli liekin muotoinen häntä. Ensimmäisen kesänsä se sai juosta meidän lasten kanssa vapaana kuin taivaan lintu. Se oli mukana töissä ja vesileikeissä, joista tärkein oli viisi metriä pitkän ja hyvin paksun kuusitukin päällä kilpailu siitä, kuka putoaa viimeisenä. Havaittiin, että Tepulla oli verraton kyky pysytellä tukin päällä.

Kesävieraana oli tädin tytär, joka oli nuorimman veljeni ikätoveri. Hän oli isänsä tavoin hyvin vilkas ja puhui melkein lakkaamatta. Hän putosi helposti tukin päältä, ja veteen suistuessaan hän huusi valtavasti, niin, että kesän aikana hänen äänensä käheytyi pysyvästi.

Serkkulasta tiedusteltiin – melkein kilometrin päästä – että ei kai pojat kiusaa Saria, kun heille asti kuuluu niin valtava huuto. Ei kiusattu, Sari vaan nautti kovaäänisestä huudosta ja veteen suistumisesta. Hän ei mitenkään harmitellut häviötä kisassa.

Tepu tottui veteen ja lähti mielellään, jos sitä ei otettu veneeseen, uimaan perässä kiellosta huolimatta. Se piti korviaan pään myötäisesti, että niihin ei olisi laineista mennyt vettä, mutta korvat rävähtivät heti pystyyn, kun sille puhuttiin. Liekin muotoinen häntä teki koiran takajalkojen uimaliikkeiden mukaan edestakaista sivulta sivulle huojuntaa.

Tulomatkalla se järven yli uidessa uupui niin, että se laski häntänsä vaakatasoon veteen. Sanoimme sitä hännän matka-asennoksi, ja se oli samanlainen silloin, kun Tepu ryntäsi kanalinnun perään metsästyksessä. Koira nousi usein jo läheisessä niemessä maihin ja juoksi vastaan valmiiksi venevalkamaan lahden pohjaan.

Sari oli kaupunkilaisena rohkea eikä yhtään ujostellut, kun pääsi veljeni kanssa äidin mukana kauppa-autolle. Äiti kertoi, että Sari julisti jo auton ovelta, että minulle ja Ramille keltaista limsaa! Se oli meille maalaispojille ennen kuulumatonta, sillä opetettiin, että aikuiset asioivat kaupalla, lapset ovat kiltisti hiljaa.

Isoveli sai metsästyskortin ja isä osti kaupungista hyvän haulikon samana vuonna.

Veli ampui hyvin ilmakiväärillä liikkuvaan maaliin sekä puukiekkoon, jota viskattiin ilmaan. Hän heitti monia muita paremmin tikkaa, mutta ei pärjännyt Sarin isälle, Alille, jolle tulokset 43-45 olivat huonoja. Hän keskeytti usein sarjan, jos näytti, että tulos ei ole vähintään 46. Hän oli  Valmetin Tourulan tehtaan mestari tikkakisoissa Jyväskylässä.

Tämä etelämaalaisen vilkas mies ei pystynyt ampumaan lentoon  haulikolla hyvin. Se oli merkillistä. Hän poltti paljon tupakkaa. Kilpailussa, kuka pudottaa parhaiten ja kauempaa tupakan natsan nurkkapäästä, Ali oli melkeinpä voittamaton. Hän pystyi halkaisemaan täyteen reikiä ammutun taulun pahvin paremmin kuin muut. Siinähän ei saa olla yhtään sivuheittoa luodilla, mutta osuman korkeus saa vipata. Käytimme Meisterkugeln- nimisiä saksalaisia luoteja. Englantilaisilla Bulldogeilla ei tehnyt mitään, koska niiden laatu oli heikko. Ase oli Haenel, itäsaksalainen ilmakivääri.

Metsällä Ali ampui useimmiten tunnissa koko patruunavyön tyhjäksi osumatta kertaakaan. Se ihmetytti meitä kaikkia. Mies itse ei ollut siitä millänsäkään, vaan kertoi elävästi tarinaa metsästyksen vaiheista. 

Kerran Ali - tädin mies ja siis Sarin isä - lähti metsälle Tepun kanssa. 

Kuulimme laukauksia vähän päästä. Lyhyen ajan kuluessa kuului metsästä ainakin kaksikymmentä haulikon pamausta. Pian pikatulen jälkeen Tepu ilmaantui kotiin yksinään. Miestä vaan ei kuulunut kotiin.

Rupesimme pelkäämään onnettomuutta, koska täällä metsämaan pohja on vaikeakulkuista. 

Oli tyyni lauantai-ilta. Isoveli puhalsi muutaman kerran oman haulikkonsa piippuun, jolloin koko salomaa kohahti. Semmoinen ääni kuuluu tyynessä ilmassa kauas. Silloin kuului kolme laukausta vaimeasti suurten mäkien takaa. Suunta viittasi naapurikunnan puolelle. Veli ampui yhden vastauslaukauksen. Sen tarkoitus oli tiedottaa, että on pysyttävä paikoillaan, apua on tulossa.

Isoveli lähti laukausten viittauksen mukaiseen suuntaan metsäpolkuja pitkin. Kolmen kilometrin päästä, lähellä kunnan rajaa, Ali löytyi hyvässä kunnossa. Onnettomuutta ei ollut, vaan Ali oli eksyksissä. Tupakkaa  kului eksymisen jälkeen puoli askia hermojen rauhoittamisen vuoksi, hän sanoi suu naurun virneessä.

Teeriparvi eksytti  hänet täysin. Ali ei tiennyt, missä oli. Koira katosi sen jälkeen, kun hän  ampui monta kertaa peräkkäin sen pään ylitse aivan läheltä vähän väliä pöheiköstä ja puista siivilleen pomppaavia lintuja. Saalista ei vaan tullut runsaista tilaisuuksista huolimatta. Semmoinen ammunta oli Tepulle aihe pelkoon, ja siksi se hankkiutui turvaan tulituksen alta.

 Yhden kerran Ali tuli Tepun kanssa kiihtyneenä metsältä. Koira löysi ainakin kymmenen otusta, joita se haukkui kiihkeästi, Ali kertoi. Pitkän ryömimisen ja tähystelyn jälkeen aina osoittautui, että oli taas oravahaukku.

Tepu haukkui pois tullessa suureen ikikuuseen – joka on vieläkin pystyssä – talon riihestä noin viiden kymmenen metrin päässä. Se meni paksun kuusen rungon taakse aivan oikeaoppisesti, että metsästäjä sai lähestyä haukkua paremmin.

Ali torui Tepua oravahaukusta ja etsi jo risua koiraa kovistellakseen. Juuri silloin kuusesta pomppasi arvaamatta pakolentoon ”jumalaton musta mehto”, kuten Ali sanoi. Isä sanoi siihen kiikkustuolistaan, että koiraa pitää uskoa, kunnes huomaa varmasti, että kyseessä ei ole kanalintu.

Tämän jutun Ali muisti kertoa aina, kun joku uusi tuttavuus oli sitä kuulemassa.

Paljon myöhemmin, kun tutkimme sanomalehteen ampumalla Alin uuden haulikon käyntiä parilla erilaisella patruunalla, tuntui erikoiselta, että osumakeskeispiste heitteli jokaisella laukauksella.

Vähän etuviistosta huomasin, että Ali pani juuri laukaisun hetkellä molemmat silmänsä kiinni. Sanoin tämän hiljaa isoveljelle, joka tarkasti samasta paikasta tilannetta. Hänkin huomasi saman asian.

Ampuja ei millään voinut uskoa havaintoa todeksi.

Olen myöhemmin asiantuntijoiden kirjoituksista tullut tietämään, että tämmöinen refleksimäinen silmien sulkeminen on yllättävän yleistä. Siitä on varttuneella iällä vaikea päästä eroon.

Joka tapauksessa testin tulos oli semmoinen, että ”kun Kyymaan kasit iskevät, elämä loppuu”. Ali tarkoitti tällä Eley Hymax- patruunoita ja haulinumeroa British N:o 8. Ali luotti englantilaisiin patruunoihin lujasti, mutta kelpuutti myös kotimaiset.

Veli metsästeli Tepun kanssa usein. Hän totesi linnun havaitsemisen kuusipuusta vaikeaksi. Koska hän oli valioluokan lentoon ampuja, hän pudotti otuksen, kun se pakeni. Silloin emme tienneet, että niin ei saisi pystykorvametsästyksessä tehdä, jos menetellään klassisen opin mukaan. Se ei tahtia haitannut. Saalista kertyi niinkin.

Tepu kävi yhtenään syntymäkodissaan emoaan tapaamassa itsenäisesti. Sinne johti koiran kulkema polku pellon, metsäkaistaleen ja järven lahden ylitse talvella.

Kerran saimme tietää, että siellä heidän hyvä koiransa oli saanut jostakin pentutautitartunnan. Kävimme sitä katsomassa.

Koiraparka makasi penkin alla valoa piilossa. Sen kuono oli halkeillut kuivuuttaan ja silmissä oli limavuotoa. Koira oli vakavasti sairas, eikä se enää syönyt eikä juonut. Muutamassa päivässä tauti tappoi erinomaisen pystykorvan.

 

Meidän Tepu sairastui pian. Sen takaruumis huojui sivulta toiselle ja jalat eivät meinanneet kantaa.

Tepu oli terveenä hyvä syömään. Se tarttui ruokapaloihin kuin haikara kalaan. Sehän pitää aluksi kalaa poikittain nokassaan, ja sen kääntääkseen se osaa heittää sitä niin, että pää on valmiiksi, kiinni nappauksen jälkeen, oikeassa asennossa jo kurkkuun menossa. Samoin teki Tepu ruokapalojen kanssa.

Kovasta syönnistä vitsailtiin unta odotellessa kesällä aitassa joskus. Siihen riitti, että joku sanoi ”hyvä ruokahalu” tai ”jo se on hyvin syöneen näkönen”. Silloin kaikki nauroivat iloisesti. Samoin naurettiin Kalle Väänäsen kirjan Korsusta korsuun  Kannaksella luvulla, jonka nimi on Ryssiä. Oliko juuri tämä se kirja, jossa sanottiin venäläisten olevan ihon väriltään tummempia kuin tavallinen ihminen. Juuri se osasi naurattaa valtavasti.

Kun Tepu sairasti, sen kirsua huuhdeltiin viileällä vedellä ja sille annettiin hyvää ruokaa ja se sai olla sisällä tuvassa.

Tepu toipui ennalleen. Naapurin isäntä arveli hyvän ruokahalun pelastaneen koiran. Sekös meitä huvitti.

Tuli tavaksi koiraa silitellessä taputella sen mahaakin, ja mainita jotakin hyvästä ruokahalusta. Silloin Tepu liehautti ilahtuneena liekkimäistä häntäänsä ihan sydämeen käyvästi. Koira oli muutenkin mieluinen kaveri ja luonteeltaan reilu.

Muistan vieläkin, kun longotin sen suun auki sormillani, ja Rami otti Tepun hampaista ja kidasta kameralla kuvan. Tepu ei purrut minua eikä ärtynyt toistuvasta kidan avaamisesta.

Olin jo opiskelemassa kaukana kotoa, kun yhtenä kesänä - jolloin olin kesälomalla kotona - nousi lounaan suunnalta pelottava ukkosilma. Myrskyrintaman täytyi olla laaja, koska kirkas kesäinen illan suu tummui vahvasti. Tuli vettä ja väliin satoi maan valkeaksi rakeita. Tuulen pyörteet riepottelivat irtoroskia pihalla. Ukkonen jyrisi jatkuvasti kuin tykistön rumputuli. Olimme aitassa pitkällään sängyissä.

Äkkiä koko aitta tärähti ja kuului voimakas pamaus. Jotain ääntä kuului koiran kopilta, joka oli ihan lähellä. Rynnättiin katsomaan. Nähtiin, että Tepu makasi pitkällään tikkusuorana ja se jäykisteli oudosti jonkin aikaa. Äkkiä se nousi ylös ja alkoi pelätä sitä paikkaa. Koppia piti siirtää toiseen paikkaan ennen kuin se suostui menemään siihen.

Olimme varmoja, että salama iski niin lähelle, että koira sai itseensä vamman.

Tuon jälkeen Tepu sai harvakseltaan kouristelukohtauksia muutaman kerran vuodessa, mutta oli muutoin edelleen iloinen ja mieluinen kaveri.

Sillä oli valtava riistavietti. Kun se näki pyssyn, se juoksi kovalla vauhdilla ympäri pihaa, ja oli heti valmis jahtiin.

Vieraille Tepu oli ystävällinen.

Kerran kuulimme pihalta haukahtelua. Siellä seisoi harvinainen vieras. Hän kysyi pihan ylitse puhuen, että iskeekö tuo koira kiinni housun persauksiin, jos tästä liikahtaa tupaan päin. Pystykorvat ovat joskus kiukkuisia, hän sanoi. Vakuutimme, ettei meidän Tepu ole äkäinen, häntäähän se teille niin lieputtaa. Haukku loppui siihen, ja vieras käveli koiralle puhellen sisälle taloon.

Myöhään seuraavan vuoden syksyllä, rasittavan metsästyspäivän lopulla, Tepu oli saanut kovan kouristelukohtauksen. Nyt vaahtoa tuli koiran suusta, ja se jäi suu auki elottomana makaamaan maahan. Silloin isoveli säikähti ja ampui Tepua niskaan, koska uskoi, että kohtauksesta koira ei enää toivu tai se jo tukehtui. Hengitys ei enää pelannut.

Surimme kauan Tepua.

Kun siitä puhuttiin, useat vieraatkin näyttivät ikään kuin ottavan osaa suruun. Joku arveli salaman aiheuttaneen sille epilepsian. Toinen uskoi, että pentutauti jätti  taipumuksen kouristaa. Myöhemmin olen lukenut, että pystykorvilla epilepsiaa voi olla perinnöllisenä. Siihen aikaan kaikesta tästä emme tienneet mitään.

Muistan vieläkin kaukana veneestä uivan Tepun pystyyn äkkiä nousevat korvat ja iloisen ilmeen, kun rohkaisimme sitä sen uidessa aallokon keskellä.  Kauniin, tulenliekkiä muodoltaan muistuttavan hännän liike nostaa melkein tipan silmään, kun sitä muistelee.

Tuntuu ihanalta, että hyvät muistot eivät katoa, vaikka aikaa on kulunut viisi vuosikymmentä tuosta ajasta. Se lienee Luojan lahja meille ihmisille, että hyvä säilyy mielessä, mutta ikävät asiat haalenevat pois, jolloin rasitus ja taakka kevenee ratkaisevasti. Eikö vain?

Tepu ui rantaan!

 

 

Koiria

 

On ollut monipäiväinen lumityöputki. Työ olisi ihan mukavaa, ellei juuri pihalleni huokuisi Siperia kirkkoselän ylitse. Samalla, kun pakkasta on noin 15 astetta, tuulilukema on 5 – 6 metriä sekunnissa. Kylmä tahtoo lyödä vaatteiden läpi. Juuri tähän keliin ei voi ajatella coretex- pukua, sillä muovin sisällä tulee armoton hiki.

Paras on mielestäni yhdistelmä, johon kuuluu talvipaita, villapaita ja päällimmäiseksi ruotsalainen vaellustakki ja päällyshousut saamaa lajia.

 

Illalla saunasta tultua ihastuttaa helmarien peli Kyprosta vastaan. Juuri tätä kirjoittaessa Suomi johtaa 4 – 0.

Mitä on helmarit ruotsiksi? En kehtaa soittaa Marcukselle, vaimon siskon vävylle, joka on kaksikielinen. Makustelen sanaa fållabärarna eli helmankantajat! Myös pärlugglar käy mielessä, mutta se on riikinruotsia  eikä käy siksi lempinimeksi naisten jalkapallojoukkueelle.

 

Muistan vielä kotoa annetut ohjeet koulumatkoille. Silloin koirakuri oli huono, ja kylän keskustassa vaelteli 10 – 20 erirotuisen koiran lauma keskitalvella. Neuvottiin, että vierasta koiraa ei saa katsoa silmiin. Se merkitsee uhmaa, ja sitä uroskarhukoira ei hyväksy.

Sanottiin, että älä suosi toisen koiraa, muuten siitä saa ikuisen riesan. Se on aina pyytämässä ja saattaa lähteä seuraamaan.

Pahimpina pidin jäniskoiran ja karhukoiran sekoitusta.

Ne pärjäsivät tappeluissa parhaiten ja olivat lauman kingejä.

Kerran, kun tulin aamulla kouluun, Savo - nimisen kaupan makasiinista juoksi pitkä makkaratanko poikittain suussa iso koira. Kuului kirous ja ulko-ovesta lensi kalikka, joka ei osunut koiraan. Kauppias oli makasiinissa pilkkomassa lihakirveellä ruhoa myyntitiskiin, jolloin vaaniva koira onnistui varastamaan herkullisen syötävän itselleen.

Koira juoksi ohitseni, katsoi minua arvioivasti, mutta ei murissut, kun huomasi, että en tee virheliikkeitä.

 

Serkulla oli ruotsalainen pienoisajokoira, dreeveri. Se ajoi jänistä ja oli metsässä muutenkin avuksi, kuten yleensä kaikki rodut. Silloin tällöin pöheiköstä voi pompata kanalintu, jolloin osaava haulikkomies voi onnistua. Vanhemmiten tuo koira kävi äreäksi, joten sen kanssa ei kärsinyt tehdä äkkiliikkeitä jaloillaan pöydän alla.

Pieni Munsterinseisoja on seisova ja noutava koira. Se on kaunis koira, ja siinä on saksalaisten koirien tyyppiominaisuudet: toiminnan tarkkuus, uskollisuus, mutta eleganssi ja miellyttämisen halu puuttuu. Se on kovasuisempi kuin ranskalainen kaunotar, bretoni.

Bretoni on kaunis ja sillä on suuri hurmauskyky. Se tuo ammutun otuksen elegantisti isännälleen. Se ei revi eikä käsittele saalista kovasti tai pure sitä läpi.

 

Pystykorva on hyvä yleiskoira, mutta asutuskeskukseen tai kerrostaloon se ei hyvin sovi, koska se haukkuu herkästi.

Hyvä pystykorva on erinomainen pienriistakoira ja se käy petopyyntiinkin, kuten näätäjahtiin.

Se osaa olla joskus itsepäinen, jopa omaksi vahingokseen.

Kerran tultiin autolle pitkähkön lenkin jälkeen syyskuisessa jahdissa. Aseet pantiin suojukseen, kuten niin monet kerrat.

Oli suunnitelma ajaa kahden kilometrin päähän, ja käydä siellä vielä metsällä. Pystykorva ei halunnut millään hypätä tuttuun paikkaansa, farmariauton peräkonttiin.

No ajettiin useita sadan metrin pätkiä, pysäytettiin ja houkuteltiin kaikin hyväksi havaituin keinoin koiraa lähtemään kyytiin, mutta ei.

Lopulta pahastuin ja ajoin puolitoista kilometriä soratietä noin neljää kymppiä perille asti. Koira juoksi niin nopeasti kuin pystyi, mutta se ei jaksanut pysytellä auton mukana koko matkaa. Perillä se oli aivan hyväntuulinen ja valmis taas jahtiin.

En osaa sanoa, mikä oikku se oli.

 

Oltiin koko perhe mökillä helmikuulla. Hiihdeltiin metsäsuksilla ja nautittiin askeettisesta mökkielämästä, jonka suurin luksus oli tulikivestä rakennettu hellatakkauuni. Sen hiilloksella kypsyi metrilenkki hyvin.

 

Vähän ennen kotiin lähtöä pystykorva hävisi mökin pihasta. Kohta alkoi kuulua haukku lännen suunnalta. Se oli kiihkeän kuuloista. Arvasin, että vanha orava siellä härnää koiraa. Se laskeutuu parin metrin korkeuteen runkoa alas ja ääntelee siinä. Koiran haukku kiihtyy. Silloin orava nousee männyn latvaan kiertäen kovalla vauhdilla puun runkoa kuin se menisi jääkairan kierteillä.

Kutsuhuudot eivät tehonneet.

Ei siinä auttanut muu, kuin sukset piti ottaa kattotelineiltä ja lähteä haukkua kohti.

Läheltä näin, että suuressa ikimännyssä, kuivalla oksalla istui orava. Koira haukkui sitä kiihkeästi.

Tuntui, että koiran ääni oli jo kovassa pakkasessa haukunnasta käheytynyt.

 

Koira ei halunnut lähteä mukaani, vaan kiersi puuta edelläni ja tuijotti ylös oravaan ja haukkui jatkuvasti.

Lunta oli niin paljon, että eräsuksilta en voinut laskeutua, koska silloin olisin uponnut haaroja myöten hankeen. Koiraa upotti jonkun verran.

Koetin puhutella sitä kaikin tavoin ystävällisesti, mutta en osaa arvioida sitä, aavistiko pystykorva ystävällisten sanojen takaa suuren närkästyksen.

Yhtäkkiä koira antoi kytkeä itsensä taluttimeen, ja niin tultiin sovussa autolle. Olin jo oppinut, että pystykorvalle on aika turhaa hermostua, sillä se ei tehoa lainkaan, vaan pahentaa tilannetta. Parasta on, jos repussa tai taskussa on sen herkkua, jota on syytä tarjota kriitillisessä tilanteessa.

 

Jäniskoirat ovat tuttuja vuosikymmenten varrelta. Niillä on uskomaton hajumuisti.

Kun on kerran tutustunut, jäniskoira ei hauku kuin vierasta, vaan osoittaa jo kaukaa tuntevansa.

Tämä koirarotu jaksaa olla ystävällinen niin ilon kuin murheen päivinä.

Se minua melkein surettaa, kun jäniskoira ahtaa sisäänsä herkulliset eväätkin kuin susi eikä näytä mitenkään nauttivan ruuasta.

Siinä se muistuttaa varsinaista ahmattia, labradorinnoutajaa, joka on mukava koira pienriistajahdissa. Erityisen tärkeä se on vesilintumetsällä, jossa sen kyky vesinoutoon on verraton apu. Tämän rodun iloisuus ja liikunnallisuus sekä hyvät aistit ja taipumus leikkiä vanhuuteen asti, ovat tehneet siitä hyvin suositun. Sillä on tarkka hajuaisti ja työssään se on uupumaton.

Siksi tulliasemat kautta maailman pitävät tätä rotua palveluksessaan. Hyvä puoli on myös se, että suurehkosta koostaan huolimatta näillä koirilla ei ole taipumusta tulla äkäiseksi.

 Aina, kun näen jonkun kävelevän lenkillä koiran kanssa, lämmin ajatus pompahtaa mieleen. Koira on ihmiselle hyväksi monin tavoin. Oikeamielinen koiran isäntä tai emäntä tekee aina kaikkensa kumppaninsa eteen, ja huoltaa itsensä vasta sitten, kun koirasta on ensin huolehtinut. Henkinen yhteys on kerran synnyttyään vahva, mieluinen ja kaunis sävyltään.

 

Eläkevälikirja

 

Minulle on näytetty eläkevälikirja vuodelta 1946. Välikirjan sisällöstä ilmenee, että elimme silloin melko lailla toisenlaisessa yhteiskunnassa kuin nykyisin.

Vuoteen 1929 mennessä solmituissa avioliitoissa nainen peri puolet siitä mitä mies.

Jos mies kuoli, lesken piti jotenkin elää, vaikkapa pojan perheessä tai jonkun muun hoivissa, sillä eläkejärjestelmä ei ollut tuohon aikaan kovin kummoinen.

 

Eläkettä vastaava toimeentulo voitiin järjestää Eläkevälikirjalla, jonka laati joku kynämies.

Olen muuttanut nimet ja paikkakunnan yksityisyyden suojan vuoksi, mutta muuten välikirjan teksti on autenttinen.

 

Ilomantsissa, huhtikuun 26. p:nä 1946. Kirjoitti: Taavi Luukas. 

Tilda Kuukkelimäki.

Eläkevälikirja.

Tänä päivänä myymästäni omaisuudestani ”Livoshkanniitty” nimisestä tilasta RN:o 27 ja ”Livoshka” nimisestä tilasta RN:o 2/14 Ilomantsin pitäjän Messilän kylässä N:o 1 ja 2 sekä irtaimesta omaisuudestani sovitun kauppahinnan satatuhatta 100 000 Mk maksetuksi kuitataan sillä, että ostajat Eino, Erkki, Arvo ja Sepeteus Kuukkelimäki sitoutuvat elättämään ja hoitamaan minut kunnollisesti hautaan asti.

 

Mutta jos en katsoisi hyväkseni heidän yhteydessään olla on he velvolliset maksamaan minulle elinkautisena eläkkeenä vuosittain 2 hehtoa rukiita, yks hehto ohria, kaks hehtoa vehnää, kolme hehtoa pottuja, 24 kg sianlihaa, 24 kg voita, sokeria 4 kg, kahvia, 2 litr. maitoa päivässä, 1 yksi lammas, jonka ostajat ruokkivat omilla rehuillaan, mutta myyjä saapi villat kerittää itselleen, jos tappaa, niin myös lihat saapi itse. 2000:- rahaa vuodessa.

Kaks kiloa puhdistettuja pellavia vaatteita ja jalkineita tarpeen mukaan sekä kyyti tarpeellisiin matkoihin, vapaa asunto eri huoneessa lämpöineen ja valoineen sekä hoito kun sitä rupeen tarviimaan. Tyttärelleni Inkalle on annettava 1 lehmä, 2 lammasta, senkki ja 4000:- rahaa, joka on maksettava maaliskuun ensimmäisenä p:nä 1946, joka täten vakuutetaan.

 

Ilomantsissa, tammikuun 9 p:nä 1946, allekirj. Tilda Kuukkelimäki

 

Kun työ päättyy – nykyään – eläke hoidetaan eläkevakuutusyhtiön kautta sitä anomalla pikkuisen ennen, kun eläkkeeseen oikeutettu tulee eläkeikään.  Pakkoa jäädä silloin eläkkeelle ei ole, vaan saa jatkaa, kunnes täyttää 68 vuotta. 

Työnantaja sanoi irti säädettyyn eläkeikään tulleen naisen vuosikymmen sitten. Tämä riitautti asian, ja oikeus totesi, että Suomen laissa ei ole sellaista säännöstä, että voidaan irtisanoa, kun saavuttaa eläkeiän. Nainen sai palata entiseen työhönsä. Hän oli myös työpaikkansa luottamusmies.

Monissa kehitysmaissa lapset ovat vanhempiensa eläkelaitos ja sosiaalivirasto. Muuta turvaa ei ole. Koska lapsikuolleisuus on suurta, miesten pitää olla aikanaan kilihakkana rouviensa sängyssä, että hoito ja elatus vanhuudessa olisi varmistettu. Lapsia syntyy paljon.

Kerran haastateltiin vanhusta, joka asui Afganistanissa. Ikää oli karttunut harvinaiset 90 vuotta. Seinällä riippui valmiina venäläinen sotilasase.

Mies sanoi, että kaikki ikätoverit ovat kuolleet. On mennyt kuula monesti läheltä, vartalon ja käden välistäkin, mutta vielä on tuuri ollut läsnä eikä kuoleman koura ole saanut pitävää otetta. Lapset pitävät huolta eikä tässä ole hätäpäivää.

Eläkeasioita voidaan hoitaa monella keinolla, maassa maan tavalla.

 

Hyvä rauha

 

Rauha on hyväksi ihmisille, mutta sota paha. Sodalla yritetään poistaa sodan syyt, mutta usein ongelmia ilmaantuu lisää. Silloin kyseessä ei ole sodan jälkeen onnistunut saada hyvää rauhaa. Hyvään rauhaan ovat molemmat osapuolet tyytyväisiä.

 Kun muistelemme sadan vuoden takaista aikaa, tiedämme historiasta, että silloin tehtiin palatsirauha Versaillesissa. Se päätti virallisesti ensimmäisen maailmansodan

Amerikan presidentti Wilson esitti armollista rauhaa, mutta Englanti ja Ranska vaativat kostoa Saksalle. Saksa julistettiin ainoaksi syylliseksi sotaan, vaikka sota alkoi Itävallan ja Serbian välisenä. Sen jälkeen – aina liittokuntien mukaan – seurasivat sodan julistukset ympäri Eurooppaa.

 

Oikeasti kaikki sotaan osallistuneet olivat syyllisiä.

 

Itävalta voitti Italian Alppien vuoristosodassa, mutta koska Italia oli voittajien puolella, sille lohkaistiin Etelä- Tiroli ikiomaksi.

Saksasta lohkaistiin 13 % maan pinta alasta. Maata meni Ranskalle, Belgialle, Tanskalle, Tsekille, Puolalle ja Liettualle. Reinin länsipuoliset alueet kokivat miehityksen ja kultarahoina määrättiin erityisesti Ranskan vaatimuksesta niin suuret sotakorvaukset, että tasaerinä niiden maksaminen olisi päättynyt vasta vuonna 1980!

 Tämä rauha ei ollut hyvä, vaan sen vääryyksiä seurasi toinen maailmansota.

Siinä Saksa pommitettiin raunioiksi, mutta rauha oli varsin oikeudenmukainen. Enää ei vaadittu sotakorvauksia.

Sen sijaan Amerikan rahoilla rakennettiin tuhotut alueet uudelleen.

Puolalle annettiin saksalaisten ikivanha alue, koko Sleesia sekä osa Itä-Preussia. Loput sai Venäjä.

 

Venäjällä ei ole esiintynyt rauhanenkeleitä.

Siksi maa ei osaa tehdä hyvää rauhaa.

Japanilta Neuvostoliitto miehitti uskonnollisesti tärkeät Kuriilien saaret. Niitä ei ole palautettu vieläkään eikä ole tehty rauhansopimusta.

 

Suomelta Neuvostoliitto anasti sodan avulla melkein koko Karjalan, jolla se ei tee yhtään mitään. Kaikki on rappeutunut siellä, ja se on takamaata, jonka kohtalo ei kiinnosta Moskovaa.

Pakkorauhassa otti itänaapuri Kuusamon - Sallan alueen, on käytännössä nyky- Venäjälle merkityksetön.

Petsamon alue, jossa oli Suomen ainoa talvella sula satama ja samalla pääsy Barentsin meren kalaparatiisiin, siirtyi Neuvosto-Venäjän omaksi.

 Uhkailun vuoksi Venäjälle piti myydä Inarijärven laskujoen, Paatsjoen niska-alue, vesivoimalan paikaksi. Säännöstelyn vuoksi Inarijärven alkuperäinen kalakanta on tuhoutunut ja kalakantaa hoidetaan istutusten avulla.

 Rauha ei ollut hyvä. Suomi ei ollut syyllinen sotaan. Silti entisen Mainilan kylän alueella on yhä muistomerkki, jossa lukee latinaksi Casus Bellii eli sodan syy.

 

Yllä mainitut esimerkit viittaavat siihen, että hyvä rauha ei ole suurvaltojen ensimmäinen ajatus, jos konflikti syntyy. Ehkä kivikaudelta peräisin oleva koston ajatus hiipii aina mukaan rauhanneuvotteluun. Silloin tulos on huono.

 Me ihmiset voimme toki pienissä puitteissa luoda ihanan rauha naapureiden kesken, joka on tärkeä asia.

Puolisot voivat tehdä tasapuolisen rauhan kinan jälkeen. Silloin molempien kuuluu antaa vähän perään omassa tavoitteessaan. Jos vain toisen katsomukset ovat oikeat, semmoinen rauha ei kestä, ja vähitellen luottamuskin hupenee ja kaikki kaunis katoaa.

 

Matteuksen Evankeliumista luemme, että autuaita ovat rauhantekijät. Paremmin asiaa ei voi ilmaista.

 Israel on tehnyt rauhan Jordanian ja Egyptin kanssa.

Pienet arabimaat näyttävät seuraavan vähitellen samaa linjaa. Ehkä siellä on luettu Paasikiven mietelmiä? Yhdessä niistä sanotaan, että politiikan pitää lähteä tosiasioiden tunnustamisesta. Ajatus on oikea.

 

Sen soisi nousevan kunniaan Venäjällä, joka on pakkokeinoin pyrkinyt hegemoniaan.

Kun Varsovan liitto hajosi, asevarastojen ovet avattiin, jotta materiaali voitaisiin jakaa osakkaiden kesken.

Länsimaissa pelästyttiin, kun Neuvostoliiton vallan alla olleet itäisen Euroopan maat julkistivat, että varastoissa oli muun muassa 60 000 panssarivaunua!

Länsi-Euroopan mailla oli vain 200 – 300 panssarivaunua armeijoissaan kullakin, mutta tietysti kaikki valmiina tuotantoon, jos kansojen välinen epäsopu syvenee.

 Kun tämmöistä ilmaantuu, ei ole syytä lopettaa rukoilua rauhan puolesta, vaan on edelleen tällä käytännöllä messussa tärkeä merkitys. Asian puolesta voi itse kukin panna illalla kädet ristiin, jotta sotaa ei tulisi.

 

 

 

Muistumia ja mietteitä

 

 Veli tuntee tavattoman määrän ihmisiä laajalta alueelta.

 Hän kertoi minulle hiljattain miehestä, jota näytettiin televisiossakin. Hän keräsi dna- tutkimuksia varten susien ulosteita. Tämä entinen E- liikkeen lihamestari oli sanonut, että Pielaveden Pangan salolla, Katajamäessä on susien ikuinen pesäpaikka.

Mitähän herrat sanoisivat, jos niille lähettäisi ison säkillisen suden paskaa! Jokohan uskoisivat, että tosi on kyseessä?

 

Tuolla salolla metsästää suurriistaa Haminalahden metsästysseura, sama, jossa vaikutti lintumaalari Ferdinand von Wright 1800- luvulla. Kuopion herrat ovat kiinnostuneita suurriistasta. Alueella ei pitkän matkan vuoksi tehtäne riistanhoitotöitä.

 Kauan sitten tervolaisen metsästysseuran alueella – hiljaisella metsäpolulla – käveli kivääri olalla kuopiolainen päämetsänhoitaja, joka oli tuon herrain seuran jäsen.

Veli oli silloin valantehnyt riistanvartija. Hän katsoi kiväärimiehen paperit, ja sanoi, että pyssyn pitää olla tupessa, kun liikkuu väärällä alueella. Veli antoi varoituksen ja sanoi, että koska täällä on mehtoja, hän uskoo nyt niistä olevan kysymys.

 Pyssymies takelteli sanoissaan eikä osannut selittää, miksi hän oli juuri täällä, veli mainitsi.

 Väheneekö taipumus lain noudattamiseen, kun olalla on Blaser R 8, kaliiberi .30 R Blaser tai Browning Maral, jopa rinnakkaispiippuinen Holland & Holland 375 H&H Magnum?

Voiko tuntua siltä, että tavallinen kansa ei ole mitään, kun on riittävä varallisuus ja asema?

On kummallista, että susille, jotka käyvät pihoissa ja jotka syövät metsästyskoiria, ei vaan valitusten vuoksi anneta kaatolupia.

Mieleen juolahtaa ajatus, että virkamiehet eivät uskalla kuunnella kansan ääntä.

Vai onko heillä salainen viehtymys cityvihreiden harhaluuloihin ja päähänpinttymiin?

 Metsästäjät ovat suuresti lainkuuliaista porukkaa, mutta sietokyvylläkin on aina rajansa.

Ei käy ällin päälle kovin raskaasti ratkaista, että syylliset ovat sudet ja syyllisten pitää muuttua susiturkeiksi. Palvelus jatkuu lämpöisenä turkkina.

Se käy pelkän kansakoulun oppimäärän suorittaneen käsityskyvyn rajojen sisään varmasti.

Nostan hattua kaikille, joilla on kansakoulun päästötodistus. Se oli hyvä koulu, paljon parempi kuin kiusaajia vilisevä peruskoulu.

 

Veljen ystävä ei ollut toipua millään jostain niveloperaatiosta.

Näytti jo siltä, että edessä on elämä pyörätuolissa tai kainalosauvoilla liikkuminen.

Kirurgi oli moittinut potilasta ylipainosta.

Veli ei moittinut, vaan tarttui siihen, miten lihavuudesta voi parantua. Resepti oli: ”Herkijä syömästä, juutas!” Juutas on tässä yhteydessä tulkittava ajatuksella `kerta kaikkiaan`.

Jos haluan nauravaiselle tuulelle, ajattelen aina tätä pätevää reseptiä.

Meditaatio, mietiskely gurujen tapaan on minulle aika vieras. Tuntuu erikoiselta, että pitää istua erikoismatolla lootusasennossa ja porautua yhä syvemmälle itseensä. Epäilen, ettei sieltä löydy valaistusta siihen, miten asiat oikeasti ovat.

Parempi on tehdä kuin hiihtäjä Juha Mieto. Hän lähti usein latautumaan Jerismajalle. Lapin luonto, siellä harjoittelu, hiljaisuus, saunominen, venyttely ja mukavien asioiden kanssa touhuaminen latasi akut. Lapista tuli monin tavoin uudistunut mies, joka oli taas valmis äärimmäisen raskaisiin harjoituksiin.

 Minäkin suosittelen kävelemistä metsässä melun rajan ulkopuolella, luonnon tarkkailua, ja tulilla istuskelua. Välipala luonnossa maistuu paljon paremmalta kuin samat eväät mahonkipöydältä tarjottuna.

Kaikki uskonnot ovat syntyneet aavikolla tai luonnon rauhassa, jossa ajatukset kirkastuvat kuin luonnostaan.

Arvelen, että tätä perua on suomalaisten halu vetäytyä välillä askeettisiin oloihin mökille. Luonto ja hiljaisuus ovat mökillä latautuessa hyvin tärkeät. Puuhailu siellä, marjastus, sienestys ja metsästys, kaikki nämä vastaavat sielun kielien sointiin, resonoivat sisällä.

 Jo muutaman päivän katkos erillään bensiinin katkun hengityksestä, melusta ja liian helposta arjesta tai sen vastakohdasta eli hektisestä menosta, joka on kuin elämä orjuuden ikeen alla, panee alulle sisimmän paranemisen oraan.

 On siis turhaa ruveta puuhaamaan mietiskelymattoa ja perehtyä meditaatioon oudon opin viittauksen mukaan. Siinä hommassa romahtaa fyysinen kunto ja luonnon hoitava vaikutus jää saamatta. Lopulta ajatusmaailma on sekasotkun vallassa eli ihmisen tila menee vain huonommaksi.

 

Oikea sielun hoito on aivan eri asia. Siinä autetaan haavoittunutta eikä häntä ohjata pirun palvattavaksi.

On luotettava vain tehokkaaksi osoitettuun hoitoon, semmoiseen, jonka viranomaiset ovat hyväksyneet.

Jo ystävän kanssa keskustelu vaikuttaa terveyttä edistävästi. Saman tekee perinteinen yksinäisen luona vierailu.

 

Kuningas jalkapallo

 

Olen seurannut mielelläni jalkapalloturnauksia jo melkein 50 vuotta. Siihen ajanjaksoon on mahtunut otteluita joissa on draamaa ja toisaalta huippupelaajia.

Yksi klassikoista on loppuottelu 1966, jossa vastakkain olivat Englanti ja Länsi- Saksa.

Tuon ottelun kiistanalaista maalia on tutkittu nykyaikaisilla välineillä. On tultu tulokseen, että tätä Englannin maalia ei olisi pitänyt hyväksyä.

Kaukana seisonut venäläinen tuomari hyväksyi maalin heti, vaikka hän ei voinut nähdä paikaltaan totuutta.

 

Huippunimistä on jäänyt muistiin Pele, Franz Beckenbauer, Klinsman, Paolo Rossi, Paolo Maldini,  Filippo Inzaghi, Fabio Cannavaro, Andrea Pirlo, Gianluca Zambrotta, Francesco Totti, Alessandro Nesta, Gennaro Gattuso, Luca Toni, Sergio Ramos, Iniesta, Özil, Klose, Marco van Basten, Romario. Niitä on paljon, kaikista suurista jalkapallomaista.

 

Italian huippupelaajat eivät juuri lähde kotimaansa ulkopuolelle ammattilaisina. Jotenkin pidän paljon italialaisten pelityylistä. He ovat etelämaalaisina herkkähermoisia ja kuumaverisiä, rangaistuspotkuissa arvaamattomia.

Pari poikkeusta on ollut: Andrea Pirlo ja Fabio Cannavaro. He eivät vedä rangaistuspotkua ohi maalin, kuten yliarvostettu Roberto Baggio teki.

 

Jalkapallo on siitä erikoinen laji, että mikään maa ei aina voi olla mestari. Saksankin huippumiehistö on aina lopulta väistynyt ja valtikka on mennyt toiseen maahan.

Brasilia – Italia ottelu oli hyvin jännittävä 1994.

Hellettä oli 30 astetta, ja se pehmitti varsinkin italialaiset. Kaksi heistä laukaisi rangaistuspotku kokonaan maalin ohitse ja niin Brasilia voitti.

 

Neljä vuotta myöhemmin kävi Brasilialle huonosti. Mikään ei onnistunut kentällä, vaikka pallon hallinta oli heillä, ja Ranska joutui kovaan paineeseen. Yksi sen puolustaja ajettiin kahden varoituksen jälkeen kentältä pois.

 

Ranska voitti pelin 3 -0 huippujoukkueella, jollaista tuo maa ei ole sittemmin saanut enää kasaan. Ensimmäinen maali järkytti brasilialaiset niin, että joukkueeseen iskeytyi ainaisen kiireen tuntemus, joka sekoitti koko pelin.

 

Ensimmäinen maali muuttaa usein koko pelin luonteen, koska joukkueet ovat hyvin tasavahvoja, ja peliin kuuluu se, että puolustuksen onnistuessa on hankala tehdä maalia, vaikka pelaajien tason ero olisi tuntuva.

 

Joukkueen kapteeni oli Didier Deschamps, joka silloin pelasi Juventuksessa, Torinossa.

Hän sai yhteentörmäyksessä kovan iskun ja makasi kentällä. Noustuaan hän otti salaa pienestä pullosta tippoja ja pani pullon taskuunsa. Oliko siinä kovaa kipulääkettä? Tippoina voidaan tarkasti annostella kovimpia kipulääkkeitä, jotka ovat kyllä kiellettyjä urheilussa.

 

Ranskan joukkue vilisi hienoja nimiä: Desailly, Lizarazu, Zidane, Djorkajeff, Thuram, Petit, Barthez, Karembey, Blanc, Trezeguet.

 

Katsomossa oli Ranskan presidentti Chirac, joka onnitteli lämpimästi miehistöä voiton jälkeen ja antoi Jules Rimet- kultapystin Deschampsin käsiin. Yleisö oli koko ajan Ranskan puolella, olihan peli Pariisissa.

 

Alkuperäinen, läpeensä kultaa sisältänyt palkinto varastettiin, ja sitä ei ole saatu takaisin. Rosvot varmaan sulattivat sen pieniksi kultaharkoiksi ja möivät pois, jolloin se muuttui rahaksi, joka ei tunnetusti haise.

 

Kaikkien aikojen katastrofi Brasilialle sattui, kun Saksa tuli vastaan suuressa turneessa. Konemaisesti pelanneet saksalaiset pitivät kovaa vauhtia pelin ajan ja jauhoivat Brasilian puolustuksen pahoin.

Saksa latoi seitsemän maalia niin, että ihan suretti. Pieni lohtu oli yhden maalin tekeminen loppuvaiheessa Saksan verkkoon.

 

Tasapelikin voi olla otteluna ihan hyvä, kun siinä sattuu jännittäviä tilanteita, mutta kyllä maalit ovat pelin suola.

On valitettavaa, että tänä vuonna ei voida pelata suuria otteluita. Ilman yleisöä ne ovat muutenkin lättymäisiä. Kyllä yleisön pauhu ja innostus kuuluvat jalkapalloon ehdottomasti.

 

Pelien kuningas tarvitsee myös väriläiskiä.

Sellainen oli lahjakas ranskalainen hyökkääjä Eric Cantona. Kotimaassa häneltä meni monessa joukkueessa sukset ristiin pomomiesten kanssa, ja edessä oli aina lähtö. Hän sai neuvon lähteä Englantiin. Siellä meni erittäin hyvin.

Hän pelasi Englannin valioliigassa ja oli siellä pitelemätön.

 

Eräässä liigapelissä joku englantilainen huuteli yleisöstä Cantonalle jatkuvasti. Englannissa ranskalaisia pilkataan sammakonsyöjiksi. Cantona kuunteli aikansa solvauksia, mutta hyppäsi äkkiä kentältä ja tukki täydellisesti huutelijan suun kungfu- potkulla.

 

Tosiasiassa yleisön pauhu esti Cantonaa kuulemasta selvästi, oliko huutelu kannustusta vai arvostelua.

 

Hän ei sillä kertaa valinnut suun tukkeeksi vasen- oikea- vasen- klassikkoiskusarjaa suoraan leuan kärkeen.

Etelämaalaiset ovat tulisieluisia, ja juuri sellainen oli Eric Cantona, yksi aikamme suurista hyökkääjistä.

 

 

Kynsivallin tulehdus

 

 

Kynsivallin tulehdus on tavallinen, mutta kiusallinen vaiva. Se alkaa monesti aivan pienestä vammasta kynsivalliin. Siinä kynsinauha irtoaa pieneltä matkalta kynnestä. Silloin ihotaskuun pääsevät bakteerit, ja tulehdus alkaa.

 

Kynnen lähelle tulee arkuutta, punoitusta ja turvotusta. Kun aluetta painaa, aristus on selvä. Jos kotona tai työmaalla on paljon tiskausta tai työtä, jossa sormet kastuvat toistuvasti, alkanut tulehdus tahtoo pitkittyä.

 

Jos vaiva pitkittyy ja kestää viikkoja, jopa kuukausia, kynteen tulee uurteita ja vaurioita. Kosteus ylläpitää tulehdusta tai sormien iholla on kosketusallergiaa, joka aiheuttaa raapimisen kautta lisää kudostulehdusta.

 

Krooniseen suuntaan kääntyneessä kynsivallin tulehdusalueella kasvaa hiivasieniä ja stafylokokkibakteereita, joiden merkitys on kiistanalainen. Jos kynsivallissa on alkuun ollut paise, bakteereiden osuus taudissa on ilmeinen. Kosteus suosii hiivasienten kasvua.

 

Jalassa tavallisin on isovarpaan kynsivallin tulehdus. Sen alkusyy on usein kynnen reunan aiheuttama vamma kynsivallissa: runsas jalkapallon potkiminen, kävely tai juoksu liian kapeilla, ahtailla jalkineilla. Viimeksi mainittu on hyvin yleistä.

Tilaa huonontaa reilu hikoilutaipumus, huono jalkahygienia ja likaisten sukkien pitäminen liian kauan.

Kynsi voi kasvaa synnynnäisesti hyvin kuperana, mikä altistaa vaivalle.

 

Tulehduksen pitkittyessä, kun siihen vaikuttaviin syihin ei mitenkään reagoida, punotus alkaa levitä kynnen juuren suuntaan ja sieltä toiselle puolelle kynttä. Lopulta varvas alkaa haista ja tulehdusalueella nähdään aamulla herättyä keltaista karstaa. Se on kuivunutta mätää.

 Taudin luonnollinen kulku johtaa siihen, että kynnen reunan päälle alkaa kasvaa uudiskudosta eli granulaatiota. Se vuotaa herkästi verta, kun sitä nyhjäisee.

 

Jos kynsivallin tulehdus ei parane kotikeinoin, kuten kastumiselta suojaamalla tai antiseptisen voiteen tai liuoksen käytöllä, vaan pahenee, on hyvä mennä jalkojenhoitajan luokse. Häneltä saa hyvät hoito-ohjeet.

 Toinen osoite apua hakiessa on lääkärin vastaanotto. Se on ensisijainen, jos epäilee kynsivallin paisetta, isovarvas haisee ja punoitus on kova, mätää vuotaa ja sitä tarttuu sukkaan.

 Jos kuulut riskiryhmään, eli sinulla on pitkäaikainen sokeritauti tai alaraajojen valtimonkovetustauti eli pulssit jaloissa eivät enää tunnu, syöt kortisonia tai immuniteettia heikentäviä lääkkeitä, kuten syövän hoidossa, reumassa, psoriasiksessa tai muussa taudissa, on syytä mennä näyttämään jalkaa lääkärille.

 

Vielä märkimisvaiheessa isovarpaassa sitkeästi pysyttelevää tulehdusta voi jalkahoitaja auttaa paranemaan mm. kaarevalla teräsjousella, joka nostaa kynnen reunaa poispäin tulehduksesta.

Samalla pitää saastuneet, liian ahtaat kengät panna pysyvästi syrjään. Ne voi pestä ja desinfioida perusteellisesti ja viedä kirpputorille. Ne auttavat jotakin, jolla on kapeampi jalkaterä.

 Hyvä keino on panna kengät tulen ruuaksi siellä, missä voi polttaa avotulta ulkosalla. Poista paha keskuudestasi. Ajatus tunnetaan jo Raamatun vanhan Testamentin ajoilta. Ratkaisu lienee keksitty Babylonissa kauan sitten.

 

Jos mitään perustautia ei ole, verenkierto on erinomainen, terveyskeskuslääkäri tai kirurgi puuduttaa isovarpaan ja poistaa granulaatiokudoksen, leikkaa kynttä ja sen juurta kapeammaksi sekä poistaa kiilan muotoisen osan koko kynsivallia. 

Tässä operaatiossa isovarvas sidotaan tiukasti kumiletkun ja pihtien avulla niin, että operaatio voidaan tehdä aluksi verettömästi.

 Kun veitsityö on tehty, haavapohjaa käsitellään 80 % fenolilla noin minuutin ajan.

Letku poistetaan ja haavapinnalle pannaan rasvalappu.

 

Kotihoito perustuu päivittäisiin kylvetyksiin, kuivaamiseen ja haavapinnan peittämiseen antiseptisella salvalla. Ennen Betadine- voide oli siihen hommaan käytetyin, mutta nyt tämän legendaarisen salvan valmistus on lopetettu. Betadinea löytyy vielä liuoksena. Se on hyvä aine.

 

Minulla oli aikoinaan valtava himo leikata haisevia ja mätiviä nuorten ihmisten isovarpaan kynsivallin tulehduksia. Ne paranivat aina tällä väkivaltaisella, mutta tehokkaalla hoidolla. Yhtä mieluista oli kovasti vaivanneen paiseen avaus ja mädän pois puristus ja rasvapatin poisto. Tuntui kuin ihminen olisi vapautettu vankilasta. Avustava hoitaja oli potilaan paras turva ja ymmärtäjä!

 

Jos menet yksityiskirurgin vastaanotolle kynsivallin tulehduksen vuoksi, varaudu yllä kuvattuun operaatioon!

 Tämän toimen onnistuessa, kynsi kasvaa pysyväisesti kapeampana kuin ennen, ja jos olet löytänyt sopivat kengät, tauti ei uusiudu koskaan.