Hyvä rauha

 

Rauha on hyväksi ihmisille, mutta sota paha. Sodalla yritetään poistaa sodan syyt, mutta usein ongelmia ilmaantuu lisää. Silloin kyseessä ei ole sodan jälkeen onnistunut saada hyvää rauhaa. Hyvään rauhaan ovat molemmat osapuolet tyytyväisiä.

 Kun muistelemme sadan vuoden takaista aikaa, tiedämme historiasta, että silloin tehtiin palatsirauha Versaillesissa. Se päätti virallisesti ensimmäisen maailmansodan

Amerikan presidentti Wilson esitti armollista rauhaa, mutta Englanti ja Ranska vaativat kostoa Saksalle. Saksa julistettiin ainoaksi syylliseksi sotaan, vaikka sota alkoi Itävallan ja Serbian välisenä. Sen jälkeen – aina liittokuntien mukaan – seurasivat sodan julistukset ympäri Eurooppaa.

 

Oikeasti kaikki sotaan osallistuneet olivat syyllisiä.

 

Itävalta voitti Italian Alppien vuoristosodassa, mutta koska Italia oli voittajien puolella, sille lohkaistiin Etelä- Tiroli ikiomaksi.

Saksasta lohkaistiin 13 % maan pinta alasta. Maata meni Ranskalle, Belgialle, Tanskalle, Tsekille, Puolalle ja Liettualle. Reinin länsipuoliset alueet kokivat miehityksen ja kultarahoina määrättiin erityisesti Ranskan vaatimuksesta niin suuret sotakorvaukset, että tasaerinä niiden maksaminen olisi päättynyt vasta vuonna 1980!

 Tämä rauha ei ollut hyvä, vaan sen vääryyksiä seurasi toinen maailmansota.

Siinä Saksa pommitettiin raunioiksi, mutta rauha oli varsin oikeudenmukainen. Enää ei vaadittu sotakorvauksia.

Sen sijaan Amerikan rahoilla rakennettiin tuhotut alueet uudelleen.

Puolalle annettiin saksalaisten ikivanha alue, koko Sleesia sekä osa Itä-Preussia. Loput sai Venäjä.

 

Venäjällä ei ole esiintynyt rauhanenkeleitä.

Siksi maa ei osaa tehdä hyvää rauhaa.

Japanilta Neuvostoliitto miehitti uskonnollisesti tärkeät Kuriilien saaret. Niitä ei ole palautettu vieläkään eikä ole tehty rauhansopimusta.

 

Suomelta Neuvostoliitto anasti sodan avulla melkein koko Karjalan, jolla se ei tee yhtään mitään. Kaikki on rappeutunut siellä, ja se on takamaata, jonka kohtalo ei kiinnosta Moskovaa.

Pakkorauhassa otti itänaapuri Kuusamon - Sallan alueen, on käytännössä nyky- Venäjälle merkityksetön.

Petsamon alue, jossa oli Suomen ainoa talvella sula satama ja samalla pääsy Barentsin meren kalaparatiisiin, siirtyi Neuvosto-Venäjän omaksi.

 Uhkailun vuoksi Venäjälle piti myydä Inarijärven laskujoen, Paatsjoen niska-alue, vesivoimalan paikaksi. Säännöstelyn vuoksi Inarijärven alkuperäinen kalakanta on tuhoutunut ja kalakantaa hoidetaan istutusten avulla.

 Rauha ei ollut hyvä. Suomi ei ollut syyllinen sotaan. Silti entisen Mainilan kylän alueella on yhä muistomerkki, jossa lukee latinaksi Casus Bellii eli sodan syy.

 

Yllä mainitut esimerkit viittaavat siihen, että hyvä rauha ei ole suurvaltojen ensimmäinen ajatus, jos konflikti syntyy. Ehkä kivikaudelta peräisin oleva koston ajatus hiipii aina mukaan rauhanneuvotteluun. Silloin tulos on huono.

 Me ihmiset voimme toki pienissä puitteissa luoda ihanan rauha naapureiden kesken, joka on tärkeä asia.

Puolisot voivat tehdä tasapuolisen rauhan kinan jälkeen. Silloin molempien kuuluu antaa vähän perään omassa tavoitteessaan. Jos vain toisen katsomukset ovat oikeat, semmoinen rauha ei kestä, ja vähitellen luottamuskin hupenee ja kaikki kaunis katoaa.

 

Matteuksen Evankeliumista luemme, että autuaita ovat rauhantekijät. Paremmin asiaa ei voi ilmaista.

 Israel on tehnyt rauhan Jordanian ja Egyptin kanssa.

Pienet arabimaat näyttävät seuraavan vähitellen samaa linjaa. Ehkä siellä on luettu Paasikiven mietelmiä? Yhdessä niistä sanotaan, että politiikan pitää lähteä tosiasioiden tunnustamisesta. Ajatus on oikea.

 

Sen soisi nousevan kunniaan Venäjällä, joka on pakkokeinoin pyrkinyt hegemoniaan.

Kun Varsovan liitto hajosi, asevarastojen ovet avattiin, jotta materiaali voitaisiin jakaa osakkaiden kesken.

Länsimaissa pelästyttiin, kun Neuvostoliiton vallan alla olleet itäisen Euroopan maat julkistivat, että varastoissa oli muun muassa 60 000 panssarivaunua!

Länsi-Euroopan mailla oli vain 200 – 300 panssarivaunua armeijoissaan kullakin, mutta tietysti kaikki valmiina tuotantoon, jos kansojen välinen epäsopu syvenee.

 Kun tämmöistä ilmaantuu, ei ole syytä lopettaa rukoilua rauhan puolesta, vaan on edelleen tällä käytännöllä messussa tärkeä merkitys. Asian puolesta voi itse kukin panna illalla kädet ristiin, jotta sotaa ei tulisi.