Tepu

 

Serkku naapurissa ampui koiraltaan suuria määriä oravia. Siihen aikaan oli pienoiskivääriin saatavissa niin sanottuja penniläisiä. Ne olivat halpoja ja heikompitehoisia kuin normaalit pienoiskiväärin patruunat. Silloin maksettiin hyvästä, oikein käsitellystä oravan nahkasta viisi markkaa kappale, joten metsästys kannatti hyvin. Kylässä serkkujen luona käydessä näin, miten uunin lähellä, katon koukuista riippui kuivumassa 40 oravan nahkaa. Se oli arvokas saalis.

Kun serkkulan koira teki pennut, meille otettiin yksi pennuista. Sille annettiin nimeksi Tepu.

Tepu oli pystykorva. Se oli leikkisä ja sillä oli liekin muotoinen häntä. Ensimmäisen kesänsä se sai juosta meidän lasten kanssa vapaana kuin taivaan lintu. Se oli mukana töissä ja vesileikeissä, joista tärkein oli viisi metriä pitkän ja hyvin paksun kuusitukin päällä kilpailu siitä, kuka putoaa viimeisenä. Havaittiin, että Tepulla oli verraton kyky pysytellä tukin päällä.

Kesävieraana oli tädin tytär, joka oli nuorimman veljeni ikätoveri. Hän oli isänsä tavoin hyvin vilkas ja puhui melkein lakkaamatta. Hän putosi helposti tukin päältä, ja veteen suistuessaan hän huusi valtavasti, niin, että kesän aikana hänen äänensä käheytyi pysyvästi.

Serkkulasta tiedusteltiin – melkein kilometrin päästä – että ei kai pojat kiusaa Saria, kun heille asti kuuluu niin valtava huuto. Ei kiusattu, Sari vaan nautti kovaäänisestä huudosta ja veteen suistumisesta. Hän ei mitenkään harmitellut häviötä kisassa.

Tepu tottui veteen ja lähti mielellään, jos sitä ei otettu veneeseen, uimaan perässä kiellosta huolimatta. Se piti korviaan pään myötäisesti, että niihin ei olisi laineista mennyt vettä, mutta korvat rävähtivät heti pystyyn, kun sille puhuttiin. Liekin muotoinen häntä teki koiran takajalkojen uimaliikkeiden mukaan edestakaista sivulta sivulle huojuntaa.

Tulomatkalla se järven yli uidessa uupui niin, että se laski häntänsä vaakatasoon veteen. Sanoimme sitä hännän matka-asennoksi, ja se oli samanlainen silloin, kun Tepu ryntäsi kanalinnun perään metsästyksessä. Koira nousi usein jo läheisessä niemessä maihin ja juoksi vastaan valmiiksi venevalkamaan lahden pohjaan.

Sari oli kaupunkilaisena rohkea eikä yhtään ujostellut, kun pääsi veljeni kanssa äidin mukana kauppa-autolle. Äiti kertoi, että Sari julisti jo auton ovelta, että minulle ja Ramille keltaista limsaa! Se oli meille maalaispojille ennen kuulumatonta, sillä opetettiin, että aikuiset asioivat kaupalla, lapset ovat kiltisti hiljaa.

Isoveli sai metsästyskortin ja isä osti kaupungista hyvän haulikon samana vuonna.

Veli ampui hyvin ilmakiväärillä liikkuvaan maaliin sekä puukiekkoon, jota viskattiin ilmaan. Hän heitti monia muita paremmin tikkaa, mutta ei pärjännyt Sarin isälle, Alille, jolle tulokset 43-45 olivat huonoja. Hän keskeytti usein sarjan, jos näytti, että tulos ei ole vähintään 46. Hän oli  Valmetin Tourulan tehtaan mestari tikkakisoissa Jyväskylässä.

Tämä etelämaalaisen vilkas mies ei pystynyt ampumaan lentoon  haulikolla hyvin. Se oli merkillistä. Hän poltti paljon tupakkaa. Kilpailussa, kuka pudottaa parhaiten ja kauempaa tupakan natsan nurkkapäästä, Ali oli melkeinpä voittamaton. Hän pystyi halkaisemaan täyteen reikiä ammutun taulun pahvin paremmin kuin muut. Siinähän ei saa olla yhtään sivuheittoa luodilla, mutta osuman korkeus saa vipata. Käytimme Meisterkugeln- nimisiä saksalaisia luoteja. Englantilaisilla Bulldogeilla ei tehnyt mitään, koska niiden laatu oli heikko. Ase oli Haenel, itäsaksalainen ilmakivääri.

Metsällä Ali ampui useimmiten tunnissa koko patruunavyön tyhjäksi osumatta kertaakaan. Se ihmetytti meitä kaikkia. Mies itse ei ollut siitä millänsäkään, vaan kertoi elävästi tarinaa metsästyksen vaiheista. 

Kerran Ali - tädin mies ja siis Sarin isä - lähti metsälle Tepun kanssa. 

Kuulimme laukauksia vähän päästä. Lyhyen ajan kuluessa kuului metsästä ainakin kaksikymmentä haulikon pamausta. Pian pikatulen jälkeen Tepu ilmaantui kotiin yksinään. Miestä vaan ei kuulunut kotiin.

Rupesimme pelkäämään onnettomuutta, koska täällä metsämaan pohja on vaikeakulkuista. 

Oli tyyni lauantai-ilta. Isoveli puhalsi muutaman kerran oman haulikkonsa piippuun, jolloin koko salomaa kohahti. Semmoinen ääni kuuluu tyynessä ilmassa kauas. Silloin kuului kolme laukausta vaimeasti suurten mäkien takaa. Suunta viittasi naapurikunnan puolelle. Veli ampui yhden vastauslaukauksen. Sen tarkoitus oli tiedottaa, että on pysyttävä paikoillaan, apua on tulossa.

Isoveli lähti laukausten viittauksen mukaiseen suuntaan metsäpolkuja pitkin. Kolmen kilometrin päästä, lähellä kunnan rajaa, Ali löytyi hyvässä kunnossa. Onnettomuutta ei ollut, vaan Ali oli eksyksissä. Tupakkaa  kului eksymisen jälkeen puoli askia hermojen rauhoittamisen vuoksi, hän sanoi suu naurun virneessä.

Teeriparvi eksytti  hänet täysin. Ali ei tiennyt, missä oli. Koira katosi sen jälkeen, kun hän  ampui monta kertaa peräkkäin sen pään ylitse aivan läheltä vähän väliä pöheiköstä ja puista siivilleen pomppaavia lintuja. Saalista ei vaan tullut runsaista tilaisuuksista huolimatta. Semmoinen ammunta oli Tepulle aihe pelkoon, ja siksi se hankkiutui turvaan tulituksen alta.

 Yhden kerran Ali tuli Tepun kanssa kiihtyneenä metsältä. Koira löysi ainakin kymmenen otusta, joita se haukkui kiihkeästi, Ali kertoi. Pitkän ryömimisen ja tähystelyn jälkeen aina osoittautui, että oli taas oravahaukku.

Tepu haukkui pois tullessa suureen ikikuuseen – joka on vieläkin pystyssä – talon riihestä noin viiden kymmenen metrin päässä. Se meni paksun kuusen rungon taakse aivan oikeaoppisesti, että metsästäjä sai lähestyä haukkua paremmin.

Ali torui Tepua oravahaukusta ja etsi jo risua koiraa kovistellakseen. Juuri silloin kuusesta pomppasi arvaamatta pakolentoon ”jumalaton musta mehto”, kuten Ali sanoi. Isä sanoi siihen kiikkustuolistaan, että koiraa pitää uskoa, kunnes huomaa varmasti, että kyseessä ei ole kanalintu.

Tämän jutun Ali muisti kertoa aina, kun joku uusi tuttavuus oli sitä kuulemassa.

Paljon myöhemmin, kun tutkimme sanomalehteen ampumalla Alin uuden haulikon käyntiä parilla erilaisella patruunalla, tuntui erikoiselta, että osumakeskeispiste heitteli jokaisella laukauksella.

Vähän etuviistosta huomasin, että Ali pani juuri laukaisun hetkellä molemmat silmänsä kiinni. Sanoin tämän hiljaa isoveljelle, joka tarkasti samasta paikasta tilannetta. Hänkin huomasi saman asian.

Ampuja ei millään voinut uskoa havaintoa todeksi.

Olen myöhemmin asiantuntijoiden kirjoituksista tullut tietämään, että tämmöinen refleksimäinen silmien sulkeminen on yllättävän yleistä. Siitä on varttuneella iällä vaikea päästä eroon.

Joka tapauksessa testin tulos oli semmoinen, että ”kun Kyymaan kasit iskevät, elämä loppuu”. Ali tarkoitti tällä Eley Hymax- patruunoita ja haulinumeroa British N:o 8. Ali luotti englantilaisiin patruunoihin lujasti, mutta kelpuutti myös kotimaiset.

Veli metsästeli Tepun kanssa usein. Hän totesi linnun havaitsemisen kuusipuusta vaikeaksi. Koska hän oli valioluokan lentoon ampuja, hän pudotti otuksen, kun se pakeni. Silloin emme tienneet, että niin ei saisi pystykorvametsästyksessä tehdä, jos menetellään klassisen opin mukaan. Se ei tahtia haitannut. Saalista kertyi niinkin.

Tepu kävi yhtenään syntymäkodissaan emoaan tapaamassa itsenäisesti. Sinne johti koiran kulkema polku pellon, metsäkaistaleen ja järven lahden ylitse talvella.

Kerran saimme tietää, että siellä heidän hyvä koiransa oli saanut jostakin pentutautitartunnan. Kävimme sitä katsomassa.

Koiraparka makasi penkin alla valoa piilossa. Sen kuono oli halkeillut kuivuuttaan ja silmissä oli limavuotoa. Koira oli vakavasti sairas, eikä se enää syönyt eikä juonut. Muutamassa päivässä tauti tappoi erinomaisen pystykorvan.

 

Meidän Tepu sairastui pian. Sen takaruumis huojui sivulta toiselle ja jalat eivät meinanneet kantaa.

Tepu oli terveenä hyvä syömään. Se tarttui ruokapaloihin kuin haikara kalaan. Sehän pitää aluksi kalaa poikittain nokassaan, ja sen kääntääkseen se osaa heittää sitä niin, että pää on valmiiksi, kiinni nappauksen jälkeen, oikeassa asennossa jo kurkkuun menossa. Samoin teki Tepu ruokapalojen kanssa.

Kovasta syönnistä vitsailtiin unta odotellessa kesällä aitassa joskus. Siihen riitti, että joku sanoi ”hyvä ruokahalu” tai ”jo se on hyvin syöneen näkönen”. Silloin kaikki nauroivat iloisesti. Samoin naurettiin Kalle Väänäsen kirjan Korsusta korsuun  Kannaksella luvulla, jonka nimi on Ryssiä. Oliko juuri tämä se kirja, jossa sanottiin venäläisten olevan ihon väriltään tummempia kuin tavallinen ihminen. Juuri se osasi naurattaa valtavasti.

Kun Tepu sairasti, sen kirsua huuhdeltiin viileällä vedellä ja sille annettiin hyvää ruokaa ja se sai olla sisällä tuvassa.

Tepu toipui ennalleen. Naapurin isäntä arveli hyvän ruokahalun pelastaneen koiran. Sekös meitä huvitti.

Tuli tavaksi koiraa silitellessä taputella sen mahaakin, ja mainita jotakin hyvästä ruokahalusta. Silloin Tepu liehautti ilahtuneena liekkimäistä häntäänsä ihan sydämeen käyvästi. Koira oli muutenkin mieluinen kaveri ja luonteeltaan reilu.

Muistan vieläkin, kun longotin sen suun auki sormillani, ja Rami otti Tepun hampaista ja kidasta kameralla kuvan. Tepu ei purrut minua eikä ärtynyt toistuvasta kidan avaamisesta.

Olin jo opiskelemassa kaukana kotoa, kun yhtenä kesänä - jolloin olin kesälomalla kotona - nousi lounaan suunnalta pelottava ukkosilma. Myrskyrintaman täytyi olla laaja, koska kirkas kesäinen illan suu tummui vahvasti. Tuli vettä ja väliin satoi maan valkeaksi rakeita. Tuulen pyörteet riepottelivat irtoroskia pihalla. Ukkonen jyrisi jatkuvasti kuin tykistön rumputuli. Olimme aitassa pitkällään sängyissä.

Äkkiä koko aitta tärähti ja kuului voimakas pamaus. Jotain ääntä kuului koiran kopilta, joka oli ihan lähellä. Rynnättiin katsomaan. Nähtiin, että Tepu makasi pitkällään tikkusuorana ja se jäykisteli oudosti jonkin aikaa. Äkkiä se nousi ylös ja alkoi pelätä sitä paikkaa. Koppia piti siirtää toiseen paikkaan ennen kuin se suostui menemään siihen.

Olimme varmoja, että salama iski niin lähelle, että koira sai itseensä vamman.

Tuon jälkeen Tepu sai harvakseltaan kouristelukohtauksia muutaman kerran vuodessa, mutta oli muutoin edelleen iloinen ja mieluinen kaveri.

Sillä oli valtava riistavietti. Kun se näki pyssyn, se juoksi kovalla vauhdilla ympäri pihaa, ja oli heti valmis jahtiin.

Vieraille Tepu oli ystävällinen.

Kerran kuulimme pihalta haukahtelua. Siellä seisoi harvinainen vieras. Hän kysyi pihan ylitse puhuen, että iskeekö tuo koira kiinni housun persauksiin, jos tästä liikahtaa tupaan päin. Pystykorvat ovat joskus kiukkuisia, hän sanoi. Vakuutimme, ettei meidän Tepu ole äkäinen, häntäähän se teille niin lieputtaa. Haukku loppui siihen, ja vieras käveli koiralle puhellen sisälle taloon.

Myöhään seuraavan vuoden syksyllä, rasittavan metsästyspäivän lopulla, Tepu oli saanut kovan kouristelukohtauksen. Nyt vaahtoa tuli koiran suusta, ja se jäi suu auki elottomana makaamaan maahan. Silloin isoveli säikähti ja ampui Tepua niskaan, koska uskoi, että kohtauksesta koira ei enää toivu tai se jo tukehtui. Hengitys ei enää pelannut.

Surimme kauan Tepua.

Kun siitä puhuttiin, useat vieraatkin näyttivät ikään kuin ottavan osaa suruun. Joku arveli salaman aiheuttaneen sille epilepsian. Toinen uskoi, että pentutauti jätti  taipumuksen kouristaa. Myöhemmin olen lukenut, että pystykorvilla epilepsiaa voi olla perinnöllisenä. Siihen aikaan kaikesta tästä emme tienneet mitään.

Muistan vieläkin kaukana veneestä uivan Tepun pystyyn äkkiä nousevat korvat ja iloisen ilmeen, kun rohkaisimme sitä sen uidessa aallokon keskellä.  Kauniin, tulenliekkiä muodoltaan muistuttavan hännän liike nostaa melkein tipan silmään, kun sitä muistelee.

Tuntuu ihanalta, että hyvät muistot eivät katoa, vaikka aikaa on kulunut viisi vuosikymmentä tuosta ajasta. Se lienee Luojan lahja meille ihmisille, että hyvä säilyy mielessä, mutta ikävät asiat haalenevat pois, jolloin rasitus ja taakka kevenee ratkaisevasti. Eikö vain?

Tepu ui rantaan!