Pihasuunnitelma
Suunnitelma
näytti hienolta, mutta kokemus sanoo nyt toista. Mistäs nuorena tietää, mikä on
oikein.
Istutimme kuusiaidan tontin eteläsivulle tien suuntaisesti sekä tontin lounaiskulmasta jatkoksi kohti pohjoista.
Se
oli ensimmäinen virhe, sanon nyt.
Kuusiaita
on kyllä hyvä näköeste ja se suojaa tuiskulta, mutta aita varjostaa. Niinpä
sammal on voimistunut viisi metriä leveäksi kaistaksi aidan suunnan mukaan.
Pohjois-eteläsuuntainen
kuusiaidan osuus varjostaa pahasti kasvimaata!
Pohjoissivulle
istutimme 28 metriä pitkän aidan luonnosta otetuilla pienillä pihlajantaimilla.
Papit antoivat luvan ottaa taimia seurakunnan mailta.
Aita
lähti hyvin kasvamaan, mutta muutamien vuosien kuluttua oli myyrävuosien
huippujen huippu.
Samana
vuonna Kärsämäen terveyskeskuksen orapihlaja-aita koki myyrien tuhotyön
täydellisenä. Meillä jäljelle jäi sentään seitsemän pihlajaa, jotka ovat nyt
isoja ja hyvin voivia.
Kysyin neuvoa Vesikosken puutarhureilta. Annettiin suositus unkarinsyreeneistä.
Niistä
tuli hyvä aidanne, johon eivät koske rusakotkaan. Kovalla pohjoispyryllä
unkarinsyreenit pidättävät lunta eli toimivat lumiaitana.
Istutimme
pihasuunnitelman mukaan kuusi Terijoen salavaa.
Aluksi
olimme mielissämme.
Kun
salavat ikääntyivät, niistä tippui nurmikolle valtavasti oksan pätkiä ja muuta
ryönää. Juuristo vaikeutti ruohon leikkuuta.
Kaiken kaikkiaan, kyseessä tuntui olevan pirun kanssa liitossa oleva puu. Ainoa lääke sille oli Kari Makkosen kutsuminen hätiin. Hänellä on vehkeet ja kokemus ongelmapuiden kaatoon. Lietsoin itseni tekovihaan ja määräsin kaikki paholaispuut tuhon omaksi.
Tontin länsipäässä on spirea-aidanne. Se ei varjosta eikä ole aiheuttanut huolia. Sen kanssa on helppo elää!
Istutin likavedenpumppaamon ympärille kuusi pilarituijaa, jotka ovat nyt noin kolme metriä korkeat. Niiden sivuprofiili on teräväkulmaisen kolmion muotoinen. Ovatko ne sittenkin kartiotuijia?
Nämä
pikkupuut ovat minulle mieluisia. Ainavihannat kasvit eivät roskaa maan pohjaa
ja ne ovat ihanat katsella.
Omenapuita
on meillä neljä. Kolme niistä on jo sen verran isoja, että kuusiaita
länsipuolella ei enää varjosta niitä.
Yksi
puu on erillään tontin itäsivulla. Sitä kurittivat rusakot 15 vuoden ajan niin,
että unohdimme, mikä ihmeen matala pensas meillä on olemassa.
Taistelussa rusakoita vastaan päätin laittaa minkkiverkosta suojan, ja kas, pensaasta kasvoi ainakin kolme metriä korkea omenapuu. Se tekee vihreän värisiä, pienehköjä, mutta hyvänlaatuisia omenoita kuutisenkymmentä joka syksy. Ne ovat kirpeitä. Sopivat erinomaisesti omenapiirakkaan tai kakkuun.
Omenapuiden syvällinen tuntija, Pekka Ojala, määritti lajiksi Antonovkan, joka on runkona monessa puussa Suomessa. Se kestää hyvin pakkasta, ja runkoon voidaan ympätä herkullisempien lajikkeiden oksia.
Nämä ovat jo neljännet omenapuut meillä. Ensimmäiset tuhosi pakkanen. Emme osanneet ostaa talvea kestävää lajiketta.
Seuraavat neljä omenapuuta tuhosivat täydellisesti rusakot. Ei ollut tietoa, miten runsaasti täällä on rusakoita. Niiden tuhotyöt kiihtyivät sen jälkeen, kun taksimies Savolainen kuoli. Hän osasi jäniksen kiertämisen taidon. Saalista oli tullut 20 - 30 vuodessa.
Lisäksi naapurista kuoli vinttikoiran ja Baijerin vuoristovihikoiran sekarotuinen koira, joka oli aina irti. Eläin otti juoksemalla kiinni jäniksiä. Eriomainen hajuaisti auttoi selvittämään kimurantit jäniksen temput.
Vielä yksi kolmen puun ryhmä tuhoutui: yksi taimista oli rautatieomenapuu. Sen juuret söivät myyrät, ja puu kaatui. Jätevesipumppaamo vaati kaivuritöitä. Koneen kuljettaja nosti yhden puun sivuun suuren juuripaakun mukana. Sitä puu ei kestänyt, vaan kuihtui pois. Kolmas puu ehti tuottaa ennätyksenä kuusi sangollista omenoita. Sitten syysmyrsky repäisi Y- kirjaimen muotoisen haaran. Haavapinta oli iso. Sidoin haarat tiukasti yhteen, kuten neuvottiin. Ohjeena oli pitää sidosta kolme vuotta. Se piti.
Kun otin sidoksen pois, toinen haara retkahti ja repesi lisää. Otin sen pois, mutta parissa vuodessa koko puu kuoli. Myöhemmin kuulin puutarhurilta, että sitominen olisi pitänyt tehdä ruostumattomalla teräspultilla. Semmoinen kyljestyy eli peittyy kaarnan alle. Pultti saa jäädä pysyvästi paikoilleen eikä se haittaa omenapuuta lainkaan.
Kuusiaidan
viereen istutimme kuusi poppelia, jotka ostimme Paakilta.
Viime
talvena kutsuin taas Karin töihin, koska puut tiputtivat paksuja, lahoja oksia
yhtenään alas nurmikolle. Kari teki selvää jälkeä ja vei puun rungot ja oksat
pois. Opetus oli: ei ikinä semmoista riesaa kuin poppelit ovat!
Nyt
ne ovat isoja puita jo.
Toinen on aivan kuusen kävyn muotoinen ja kaunis. Se kuitenkin varjostaa pahasti nurmikkoa, jolloin se sammaloituu. Lisäksi puusta tippuu paljon kuivia oksia ruohon leikkuun tielle.
Toinen
lehtikuusi haarautui noin kolmimetrisenä. Sain pojan kanssa tuomion
haarautumisen aiheuttamisesta jalkapalloa pelaamalla. Tiesimme itsemme
syyttömiksi.
Myöhemmin,
kun jalkapalloa ei enää pelattu, puu haarautui uudelleen. Näyttää siltä, että
tuomio kumottiin. Oltiin kauan samassa asemassa kuin murhamies: murha ei
vanhene koskaan, vaan sitä tutkitaan aina vaan. Se pitää varppeillaan.
Istutimme
kasvimaalle viisitoista mustaviinimarjapensasta. Ne tulivat Vesikoskelta.
Pensaat
tekivät jo pienenä isoja marjoja. Jo muutaman vuoden päästä annoimme ystävien
poimia näistä pensaista marjoja, koska tuotto oli niin hyvä.
Sitten
– äkkiarvaamatta – pensaisiin tarttui äkämäpunkkitauti. Emme tienneet, että
sitä on kirkonkylällä. Linnut levittävät sitä, ehkä.
Taistelimme kymmenen vuotta äkämätautia vastaan poimimalla keväällä kaikki äkämät pois, mutta silti marjojen tuotto romahti.
Tästä
hirmustuin niin, että ostin painesytkärin, jonka liekin lämpötila on yli tuhat
astetta. Poltin äkämiä liekin kuumuudessa kuin olisin ollut kostaja. Mutta,
kosto ei tehonnut ollenkaan.
Silloin
kutsuin naapurin Karin – joka on auttanut minua monissa pulmissa – ja selostin
ropleemin laadun.
Kari sanoi, että tähän juttuun tehoaa vain traktori ja siihen kiinnitetty sinkkisuopunki. Väkivalloin vedetään saastuneet pensaat juurineen pois. Ne pitää polttaa nuotiossa saman tien. Yhtään oksanpätkää ei saa säästää tulelta.
Poltimme kuin helavalkeita, mutta virusten pelossa emme uskaltaneet paistaa hiilloksessa jäähyväismakkaroita uskollisille pensaille. Surin pensaita, jotka antoivat meille luonnonmukaista syötävää vuosien ajan. Muistopuhetta en kyennyt pitämään. Siperia opettaa. Sen kykenin hiljaisesti lausumaan.
Jostain
syystä olen ollut poikkeuksellisen hyväntuulinen kaikkien näiden tuhotöiden
aikana. En tiedä, mistä se johtuu. Onko mukana nuoruuden ilkitöiden makua?
Olisiko kuitenkin niin, että taakka on ollut raskas. Kun ratkaisu on ongelmaan löytynyt, se on
puhdistanut kaiken pahan sielusta kuin onnistunut messu.