Ruusun hoito

 

Lääkärilehdessä no: 7 oli osuva artikkeli Näkökulma- palstalla terveydenhuoltomme ongelmista.

Kokenut korvalääkäri oli joutunut kammottavaan käsittelyyn vakavan sairauden kohdatessa.

 Juuri tähän tilanteeseen johtaa monen kunnan terveydenhuollon pakkoliitos. Tuhotaan erinomaisesti toimivia pieniä yksiköitä. Niiden henkilöstö tunsi potilaat tarkoin, samoin heidän taipumuksensa saada vaikkapa uusiutuva ruusu. Hoito  osattiin aloittaa jo alkuvaiheessa, sillä esikipu tässä taudissa on aina samalla henkilöllä samanlainen. Punotus on alussa minimaalinen.

 Nuoren polven lääkärit unohtavat myöskin helposti, että primaarilääke tautiin on penisilliini, mieluiten suoneen tiputuksena. Mikään ei voita penisilliinin aktiivisuutta streptokokkia vastaan.

Allergikolle hyvä vaihtoehto on klindamysiini.

Muiden lääkkeiden teho on heikohko, tuskin puolet ensilinjan antibiootin tehosta.

 Yhtenä aamuna tulin osastokierrolle kokeneen sairaanhoitajan kanssa. Hän oli ollut rajaseutusisarena Kuhmon Lentiirassa. Hänen esimiehensä oli rajaseutupappi Jorma Kauko. Hän metsästi paljon kanalintuja ja viihtyi Kuhmon erämaissa.

Kauko kirjoitti eräalan vuosijulkaisuun artikkelin Onko villipeura palannut. Hän oli onnistunut valokuvaamaan ensimmäisenä Suomessa metsäpeuran. Eläin oli säilynyt Venäjän puolen saloilla hengissä salametsästyksestä huolimatta. Nyt metsäpeura alkoi palata takaisin Suomeen.

 

Päivystäjä oli ottanut keski-ikäisen naisen illalla osastolle. Hänellä oli ollut kuumetta ja toinen jalka kipeä. Kuume oli melkein 39 astetta. Tauti oli ollut arvoitus päivystäjälle, koska verikokeita ei ollut käytettävissä.

Rupesin tutkimaan potilasta yksityiskohtaisesti päästä alaspäin. Hoitaja tiesi tapani. Hän keskeytti minut – jotta asia olisi nytkähtänyt pikemmin eteenpäin – ja nosti peitettä. Tohtori, katsopas tänne, hän sanoi.

Katsoin. Toisessa sääressä oli punoittava läiskä, joka oli käteen kuumottava. Se oli ilmestynyt yön aikana. Kyseessä oli ruusu (Erysipelas). Määräsin neljä kertaa päivässä suoraan suoneen penisilliiniä. Tulehdusarvot olivat korkealla, mutta tauti parani.

Ruusu on vaarallinen tauti. Se vei hautaan herännäispappi Jonas Laguksen ja niin monen muun, koska tehokasta hoitoa ei ollut. Kun Englannissa keksittiin penisilliini, löytyi hyvä hoito moneen tulehdussairauteen.

Ruusun aiheuttajabakteeri kykenee aiheuttamaan verenmyrkytyksen, joka vie hengen, jos hoito myöhästyy. Bakteerin erittämä myrkky voi vahingoittaa sydäntä, ja lopputulos on sama, kuolema.

 

Hoitaja kysyi minulta, että onko tohtori muistanut ostaa nuorelle vaimolleen – joka odottaa vauvaa – ruusuja. En ollut ostanut.

Silloin hoitaja kertoi, että odotusaikana naisen mieliala on kovin herkkä ja heittelehtivä. Hyvää tekisi, kun ostat suuren kimpun ruusuja, hän kannusti.

Ostin töistä päästyä ihan hyvän kimpun. Kotona vaimo ilahtui.

Kun sama hoitaja oli kierrolla seuraavan kerran, hän kysyi, miten ruusujen antaminen vaikutti. En osaa selittää vieläkään, miksi vastasin hoitajalle, että ostin pienen kimpun ruusuja, kun olivat tarjouksessa ja jo vähän nuupahtaneet. Sain ne halvalla.

Silloin hoitaja pahastui ja sanoi, että minulla on vielä paljon oppimista naisten käsittelyssä!

 

On valitettavaa, että toistuvan ruusun ehkäisyyn ei enää saa vanhaa kunnon bentsatiinipenisilliiniä tai vastaavaa pitkävaikutteista lääkettä. Suun kautta nautitun V-penisilliinin teho on heikompi, eikä moni potilas jaksa sitä täsmällisesti ottaa, ja ruusu toistuessaan tuhoaa jalan imusuoniston, ja jalka pöhöttyy pysyväisesti. Jalka muistuttaa silloin norsun jalkaa.

 Kokeneelle korvalääkärillekin oli tullut jo viisi haavaumaa. Hoito oli ollut myöhässä.

Kyseessä on edelleen tappava tauti. Sitä on hoidettava aina osastolla ja lääkittävä suoraan suoneen antibiootilla.

Olen kovasti vierastanut yleistynyttä käytäntöä, jossa potilas tulee toistuvasti kotoaan saamaan annoksen lääkettä suoneen. Se on mielestäni väärin, koska tällaisessa tulehdussairaudessa ei saa olla mitään rasitusta. Sairasta on tarkkailtava tiiviisti, sillä tauti voi saada äkillisen käänteen huonompaan.

 

Monen kunnan mallissa potilas on todellakin kaukana lääkäristä, jopa 100 kilometrin päässä.

Aiemmassa systeemissä siellä, missä oli vuodeosasto, oli aina läsnä myös päivystävä lääkäri. Osastolle otetut potilaat kierrettiin ja tutkittiin joka päivä.

Vanhasta, hyvästä käytännöstä lipsumalla saadaan aikaan vain tarpeettomia viivytyksiä.

 Etelä- Euroopan maat, käsitykseni mukaan pääosin Espanja, ovat aiheuttaneet monen hyvän antibiootin muuttumisen tehottomaksi. Holtiton käyttö on pääsyy.

Jo 1970 –luvulla ihmettelin matkailijoiden kertomuksia: ilman reseptiä sai Espanjasta mitä antibioottia vain suoraan apteekista, kun tiesi kauppanimen.

 Matkailijat kertoivat minulle, että kun mainitsee sanat ”dysenteri” tai ”diarree”, ruskeat silmät välähtävät ymmärtäväisesti apteekissa.  Annetaan heti siprofloksasiinia, joka oli aluksi tuntematon uusi antibiootti Suomessa. Sitä sai Espanjassa, kun osasi sanoa vaikuttavan aineen tai lääkkeen nimen.

Yhdelle potilaalle oli oltu erikoisen ystävällisiä apteekissa ja sanottu suunnilleen: ”Sterilisazione totale!”

Potilas oli ymmärtänyt -aivan oikein -  että kaikki basillit tuhoutuvat uutuuslääkkeellä.

 

Kokenut korvalääkäri opasti minua aikoinaan poskiontelotulehduksen diagnoosissa. Kun on selvä taudinkuva, koputusarkuus poskipäässä, kuumetta, keltainen tai vihertävä erite vuotaa nieluun, malta hetki, ennen kuin kirjoitat reseptin.

Otatapa röntgen seuraavista kymmenestä ”varmasta tapauksesta”.

Tein niin. Varjostuma löytyi kahdelta.

Kerroin seuraavalla kerralla tuloksen. Spesialisti sanoi, että 1-2 kymmenestä on juuri oikein. Muut eivät hoitoa eikä antibiootteja kaipaa.

Niin sanottu räkätautipäivystys on tuhoisinta ja turhinta mitä maailmasta löytyy, hän vahvisti. Itikoita koetetaan tuhota lekalla, ja lopputulos on yhtä kuin nolla.