Asiat on hoidettava

 

Kaamosmainen hämärä tekee sen, että otsalamppu on monessa hommassa tarpeen ulkona. Se on mainio keksintö valon saamiseksi. Miten pärjättiin ilman sitä?

Valolle piti olla näyttäjä. Jotkut pitivät pikkuista, mutta tehokasta taskulamppua suussaan, mikä näytti erikoiselta.

Tuli ihan mieleen Kake Randelinin laulu, jossa sanotaan, että on pakko painaa pitkää päivää.

Kiinnitin kaksi uutta linnun pönttöä paikoilleen pihapuihin. Se kävi helposti porakoneen ja pitkähköjen teräsruuvien avulla. Niissä on torx- pää.

 Eräs jenkki keksi torxin jo 1960- luvulla, mutta teollisuus piti pitkään kiinni miinus- ja ristipäämalleista. Ensimmäisen uudenmallisen ruuvin pään huomasin ruotsalaisessa Crescent- polkupyörässä.

 Tuntui hassulta, kun ruuvia ei voinut kiristää muuten kuin jakoavaimella. Ruotsalainen valmistaja oli katsonut, että on oltava varalla toinen tapa kiristykseen, joten tehtiin isoon ruuviin pää, johon käy jakoavain tai hylsy, mutta myös torx- meisseli.

Valmistaja oli pukeutunut käyttäjän housuihin ja ajatellut entisen itämaansa takapajuisuutta. Ei ne mitään torxista tiedä.

No, tulos oli onnistunut. Ruotsi kyllä osaa osoittaa ylemmyytensä pehmeästi, mutta selvästi. Asiat on saatava rullaamaan.

 

Sytytin sarjatyönä uuden vuoden kynttilöitä pyörävarastossa. Muut laittoivat ne paikoilleen hämärtyvään iltaan.

Uhrasin rahoja punaisiin öljykynttilöihin sekä muutamaan valkoiseen, joiden sanotaan palavan 95 tuntia. Tämä juhlakausi on vain kerran vuodessa, joten asioiden merkitys ja suhteet on harkittava oikein.

 Imuroinnin aikana ei kuule eikä näe mitään. Siksi laitoin korviin langattomat kuulokkeet, ja annoin tulla tubelta musiikkia peittämään kurjaa siivouksen melua. Tuntui että juuri tänään imurin käyttö oli poikkeuksellisen pitkäaikaista ja millintarkkaa, kuten vuosia sitten sotaveteraani Väätin lumityöt.

 

Ensin lauloi Sinne Eeg The Windmills of Your Mind- laulun, jossa kaksi metriä korkeaa bassoa soitti Morten Ramsböl ja rumpuja Morten Lund. Tanskalaiset eivät ähmälläkään käytä ruotsalaista Å- kirjainta. 

 Seuraavaksi esiintyi venäläinen Leonid Berlinkov, joka laulaa ja soittaa hienosti New Yorkissa joulukuisella hiekkarannalla Beatles- coverin She is so heavy (Hän on niin lihava). Onneksi laulun toinen nimi on vähemmän naisia loukkaava I want You(Haluan sinut).

 Lienee ylpeilyä, kun mies soittaa sekä Gibson Traditionel että Fender Stratocaster- kitaroita.  Hänen takanaan hyllyssä seisovat maailman tunnetuimmat vahvistin-kaiutinyhdeistelmät. Roland ja Marshall.

 Viimeisenä yhtye Eagles eli Kotkat soittaa ja laulaa suositun kappaleen Hotel California. Sen kitarasooloista pidän hyvin paljon.

 Käytin päivällä vaimon autoa pesulassa.

Aloin käyttää omaakin autoa pesulassa sen jälkeen, kun minua kokeneempi mies sanoi laskeneensa veden hintoja sekä puhtaana että jätemuodossa. Myös se oli pannut miettimään, kun rasvankatkuinen vesi jää omalle pihalle seisomaan.

 Vuosien mittaan koko piha on täynnä ikävää maantielikaa. On parempi, että auto pestään pikapesussa, jolloin pesuvesi joutuu viralliseen puhdistusprosessiin, mikä on luonnon kannalta paras.

 

Meidän huoltamon pesula ei ota nylykyhintaa pesusta, joten taksa ei ole este. Isoissa kaupungeissa kuuluu olevan auton pesetys paljon kalliimpaa.

 Pesureissuilla en ole tähän päivään mennessä nähnyt yhdenkään naisautoilijan peruuttavan ulos pikapesusta.

Kysyin virkailijalta asiaa. Hän sanoi, että naiset vähän pelkäävät koko hökötystä, eivätkä uskalla mennä pesuun. Kesällä ylös nouseva ja laskeutuva ovi on hyvillä ilmoilla lukittu pysyvästi ylös. Se vähentää pelkoa. Palvelu on siis hyvää.

 Kauan autoissa oli tuulilasinpyyhkijässä valkoinen merkki. Sen tarkoitus oli auttaa näkemään kuskia täsmälleen, mitä linjaa oikean puolen pyörä kulkee. Nyt en enää ole näitä merkkejä nähnyt.

 

Minun autoni on leveämpi kuin vaimon auto. Siinä on hyvin suuret sivupeilit. Auton ulkonäkö edestä muistuttaa hieman hörökorvaista entistä presidentti Barack Obamaa!

Kerran kuskin puoleinen peili tarttui kiinni harjapesuriin, joka pysähtyi. Soitin aseman johtajalle auton sisältä hätäpuhelun. Hän pysäytti koneen. Sitten tähtäsin autoni paremmin keskelle ja pesu onnistui.

 Kuulin toiselta autoilijalta, jolla on samanmerkkinen auto kuin minulla, hyvän neuvon.  Hänen  pelinsä on automaattivaihteella ja muilla herkuilla varustettu. Hän sanoi ajavansa autotalliinsa niin, että nappia painamalla peilit kääntyvät taaksepäin, jolloin ei tule törmäystä ovipieleen.

Kokeilin, liikkuisivatko minun autoni peilit käsivoimilla. Siinä ei ole niin paljon sähköisiä toimintoja kuin monilla muilla. Kas, peilit voi käsin kääntää, ja niin teen aina, kun ajan pikapesuun. Jo kotona lähtiessä irrotan auton radion antennin, ettei se särkyisi.

 Asiat pitää hoitaa, eikö totta? Sakemanni sanoo saman: Nicht wahr? Karjalainen voi sanoa: onko iha piru merrassa, vaiko sägiäin(monni)satimessa.

 

Kun muisti ei pelaa

 

On olemassa sairaus, joka vie salakavalasti, kuin huomaamatta, muistin huonoksi. Jos samassa taloudessa asuu muita, he huomaavat, että kaikki ei ole kohdallaan. Silloin sairautta voidaan päästä tutkimaan ajoissa, ja aloittaa oikea hoito niin, että taudin kanssa pärjää kotona vielä vuosia.

 Yksin asuvan osa on kovempi. Muistitauti ehtii viedä toimintakyvyn heikoksi ennen, kuin ympäristön ihmiset huomaavat, että jotain on vialla. Koska kukaan meistä ihmisistä ei ole paras oman itsensä arvioitsija, toisten mielipiteen kuuleminen tavallisesti aiheuttaa kiistämisreaktion, jolloin hoito viivästyy.

 

Urho Kekkosen elämänkerran kirjoittanut Juhani Suomi antoi kirjasarjan päätösosan nimeksi Umpeutuva latu. Se on hyvin sattuva nimi. Pitkäaikainen presidenttimme oli innokas hiihtäjä, joka piti talvella kuntoaan yllä hiihtämällä. Ensimmäinen, vavahduttava oire oli hänellä se, kun hän ei tiennyt, missä paikassa nyt ollaan. Kesti minuutteja ennen kuin näkymä selkiintyi. Turvamies ei huomannut mitään. Kekkonen salasi asian kaikilta.

Kun sormiin nivelten kohdalle ilmaantui iäkkäänä patteja ja sormiin lieviä sivuun vääntymiä, henkilääkärit selittivät nivelten kulumisen syyksi ahkeran hiihdon! Se oli hellävaraisen kunnioittava lausunto sormien nivelten rikkotaudista. Semmoinen voi ilmaantua puhetyöläisellekin ilman mitään käsien rasitusta, tosiasiassa.

 

Korkeassa mäessä asui yksinään metsätyömies. Hän teki pitkän ja ehyen työuran firmassa, joka omistaa metsää ja ostaa puuta yksityisiltä. Vuosikymmeniä työ kävi perinteisin vehkein moottorisahalla, kirveellä, saksilla sekä kaatoraudalla.

Työläisiä oli metsissämme 65 000 enimmillään.

Sitten kehitettiin metsätyökoneet. 

Metsurien määrä romahti, mutta vielä löytyi töitä semmoisten metsistä, jotka eivät päästäneet työkoneita metsiinsä. Taimikoiden raivaus ja nuorten metsien hoito antoi töitä niin sanotuille jalkametsureille.

Niin annettiin uskolliselle firman miehelle pysyväinen työeläke. Se oli niukka, mutta juoksi säännöllisesti, mikä toi turvaa yhden hengen talouteen.

 

Sienet ja marjat toivat vaihtelua ruokavalioon, kuten kalastus ja metsästyskin.

Kylältä hävisivät kaupat, mikä on tavallista itäisessä Suomessa.

Onneksi vielä kulki uskollisista uskollisin eli Sourunsalon kauppa-auto oman aikataulunsa mukaan.

Sen aikataulu katosi, kun vuosi vaihtui ja kalenteri joutui tulen ruuaksi.

Mies nähtiin pakkasessa odottamassa autoa väärinä päivinä.

Silloin tuli tavaksi käydä 25 kilometrin päässä omalla autolla kunnan pääkylällä. Nälkää on vaikeata sietää loputtomiin.

 

Vähän aikaa meni hyvin, mutta sitten peruuttaessa auton perä törmäsi parkkipaikalla hienosti pukeutuneen herran isoon autoon. Peräkoukku upposi sivupeltiin niin, että piti maksaa iso korjauslasku.

Yhdellä kauppareissulla autoon iski kengurutauti. Se ihmetytti yleisöä, samoin kuin keskellä tietä ajaminen. Nuori mies kuvasi kännykällään auton rekisterinumeron ja ilmoitti asian poliisille.

Auton katsastuskin oli jo vuosia sitten unohtunut toimittamatta, poliisi havaitsi. Ajokorttitarkastus oli tekemättä, ja asiakirja niin muodoin ei enää ollut pätevä.

Kaupalla kävijä sai ajaa poliisin perässä kotiin asti, mutta ajokortti otettiin pois perillä. Virkavalta määräsi lääkärille, koska näytti siltä, että ajokyky oli arveluttava. Koko matkan metsuri oli ajanut kakkosvaihteella, ja auto oli heijannut puolelta toiselle. Onneksi oikealla kaistalla pysyttiin, kun poliisi näytti, mistä on luvallista ajaa.

 

Niin jäi autoilu kokonaan. Se johtui siitä, että metsuri ei tiennyt, miten ajokorttitodistus voidaan saattaa voimaan uudelleen. Kauppa-autolle pääsi vielä, kun kävi joka päivä odottamassa. Lopulta sattui oikea päivämäärä, jolloin kauppa-auto kulkee.

Viereiseen mäkeen metsuri rakensi lipputankoa muistuttavan laitteen, joka oli kitukasvuista mäntyä vasten narulla sidottu.

Tankoon ilmaantui jo elokuun viileinä aamuina teeren kuva, vaikka metsästys ei vielä silloin ollut luvallista. Elokuulta aina joulukuulle asti Sakon tarkka Vixen- luodikko pudotti vähän väliä teeren alas. Pakastin täydentyi riistalla pahan päivän varalle.

 Linnun siivoamisen ja paiston tai keitoksi laittamisen metsätyömies osasi viimeiseen asti. Äidin antama opetus oli mennyt perille. Suuri pakastin oli metsän riistaa täynnä siinä vaiheessa, kun linnut eivät enää tulleet kuville.

 

Yhtenä vahtiaamuna, juuri kun kuva oli nostettu paikoilleen, tapahtui kummia. Kuului kova pamaus, ja kuva heilahti. Hetken päästä pamahti taas, ja luoti piukaisi osuttuaan ensin teeren kuvaan ja sitten männyn oksaan. Sitten kuului kova rytinä, joka johtui siitä, että joku juoksi pakoon tiheässä viidassa.

No, tunnin päästä tuli kolmenkymmenen teeren parvi kuvalle, ja Vixen napsahti. Musta teeri suistui alas. Teeret ovat joskus niin kummia, että palaavat toistuvasti takaisin. Ehkä ne eivät käsitä mikä ääni oli luonnoltaan, kunhan ampuja ei tule ulos vahtisuojastaan. Päivä oli sittenkin jatkunut antoisana.

 

Eräs tuttu mies kertoi jälkeen päin, että hän ampui kaksi kertaa teertä männyn latvaan ennen kuin hän tajusi, että kyseessä oli teerien houkutuskuva. Pakoon siinä piti lähteä! 

Kansa pelkää vaistomaisesti herroja. Kukaan ei tuona aamuna voinut antaa takuuta siitä, ettei vaan teeren kuvan lähellä passissa istunut johtaja 15 000 euroa maksaneen Churchill-haulikkonsa kanssa. Semmoiset huolletaan Lontoossa asti Holland & Holland- asefirmassa. Herrat ovat suuttuessaan arvaamattomia. Kaiken varalta pako oli viisain ratkaisu, teeren kuvaa vahingossa ampunut metsästäjä tuumasi.

 

Metsurin muistisairaus eteni. Mies laihtui kovasti, ja yhtenä syksyisen harmaana päivänä hänet tavattiin harhailemassa ilman päämäärää maantiellä ulkoilmaan sopimattomissa vaatteissa.

Harhailija osasi sanoa, että nälkä on ja kova. Onneksi autoilija oli osaava ja armahtava ja niin paljon kärsinyt taivaltaja pääsi pysyväiseen suojaan hoitokotiin.

Lääkäri oli heti miehen nähdessään tullut siihen tulokseen, että kyseessä on jo loppuvaiheen muistisairaus eli dementia. Se tappaa keskimäärin kahdeksassa vuodessa, mutta hyvällä hoidolla – jos sairaus ajoissa havaitaan – potilas voi elää lähes normaalipituisen elämän.

 

Onneksi maalla naapurit ja tutut yleensä katsovat sen verran perään, että muistitauti paljastuu kohtuullisen aikaisin.

Vaikeinta on suurten kaupunkien yksinäisillä, joiden muuttumista kukaan ei seuraa, vaan tauti saa vapaasti edetä.

Kaikkia ei kaivata, vaikka kuolema tulisi. Semmoiseksi on yhteiskunta muuttunut, ja se ei tunnu hyvältä laisinkaan.

 

Linnun asunto

 

 Ei ole aivan taattua, että asuntotuotanto on riittävä. Siksi monet luonnon ja lintujen ystävät rakentavat asuntopönttöjä. Lahopökkelöt ja kelot, joissa ennen asuivat pöllöt ja telkät, ovat tehometsätalouden aikana tuhottu.

 

Arvellaan, että erityisesti hömötiainen on kärsinyt asuntopulasta. Tämä lintu pesi ennen koivupökkelöissä, joihin se itse kaiversi pesänsä. Eheän kuoren alla puuaines oli pehmeää, joten tikkaa ei tarvittu apuun.

Sanotaan, että tämä tiaislaji on ronkeli, valikoiva, ja sille ei kelpaa mikä tahansa pönttö. Etuseinän täytyy olla luonnonmukainen. Siinä pitää olla kuori ja siis pitkähkö lentoaukko.

 

Muille pikkulinnuille – talitiainen, kirjosieppo, sinitiainen ja Karjalan varpunen eli pikkuvarpunen - kelpaa tavallinen laudasta valmistettu pönttö. Tein kerran lähes kaksikymmentä senttiä leveästä laudasta, jonka paksuus oli 28 milliä, kaksi pönttöä, mutta niihin ei pesinyt mikään lintu. Se oli liian tilava, kuin hollitalli. Pönttö on siis hyvä tehdä viiden tuuman laudasta perinteiseen tapaan.

 

Pöntön korkeus saa olla 25 – 30 senttiä.

Huomasin hellekesänä 2018, että jos pönttö on matalampi, ja sen ilmamäärä siis pieni, munat eivät kuoriudu. Lieneekö niin, että liika lämpö tappaa alkiot. Tämä havainto koski sinitiaista, jonka pöntön lentoaukko saa olla 27 – 28 milliä. Kilpailussa pesimäpaikasta tämä kaunis tiainen ei pärjää talitiaiselle tai kirjosiepolle. Ne taas eivät sovi sisälle pienemmästä aukosta, jolloin viehättävä pieni tintti saa asunnon itselleen taistelutta.

 

Helteellä pöntössä hautominen on tukalaa. Huomasin, miten pikkuvarpusemo tuli vähän päästä pöntöstä ja ikään kuin läähätti pitkän aikaa nokka auki. Siitä pesästä kuoriutui poikaset.

 

Arvelen, että kun pöntön kansi on sateen pitävä, itse pöntön yläosassa saa olla halkeamia ja pieniä reikiä. Ne tehostavat tuuletusta. Pohjalaudassa tulee olla viiden millin reikiä kulmissa. Niistä ilma tulee pesäpönttöön sisälle, ja se poistuu lentoaukosta tai yläosan halkeamista.

Pohjalaudan kulmiin voi ennen kiinnitystä vuolla ikään kuin kolmiot, jos ei halua porata reikiä. Aukoista ilma pääsee pönttöön. Näin toimien pöntöt eivät homehdu tai laho ennenaikaisesti pilalle.

 

Linkola teki pöntön takalaudan pitkäksi ja naulasi ylhäältä ja alhaalta linnun asunnon suoraan puun runkoon kiinni.

Itse olen alkanut ruuvata pöntön sen takaseinän lävitse menevillä ruostumattomilla teräsruuveilla kiinni puunrunkoon. Runkoa vasten panen vesivanerista tai kestopuusta valmistetut, reiällä varustetut prikat, jolloin pöntön takaseinä ei kastu puun runkoa pitkin valuvasta sade- tai sulamisvedestä.

 

Etuseinämän, jossa lentoaukko on, valmistan saranoilla kääntyväksi, jolloin pöntön huolto ja puhtaanapito on ongelmatonta. Seinälauta pysyy kiinni saranoiden ja kahden ruuvin ja surrauslangan avulla. Kahdeksan millin paksuinen vesivaneri on hyvä pöntön katossa.

 

Lehdessä oli lintututkijan tietoja kuoleman asioista, jotka koskevat pikkulintuja. Hän sanoi, että vähintään 10 miljoonaa lintua kuolee Suomessa liikenteen vuoksi ja saman määrän tappavat kissat.

Ruotsissa sanottiin liikenteen tappavan 20 miljoonaa lintua vuodessa. Rikkaassa Ruotsissa ajetaan kovaa. Tieverkoston pituus lienee sama kuin Suomessa.

 

Eipä ihme, että pikkulintujen määrä yhä vain vähenee. Hömötiaisen kanta on suorastaan romahtanut.

Vesilinnutkin ovat asuntopulan uhreja. Telkkä on kiitollisin hoidettava, koska se hyväksyy pönttöpesinnän mielellään. Samoin tekevät koskelot. Heinäsorsankin arvellaan hyötyvän, kun niille valmistaa verkosta ja heinistä pesimäputken.

 

Ohjeita löytyy näihin puuhiin nykypäivänä netistä, jossa on kullekin lajille sopivan pesimäpöntön tärkeät mitat.

Linnun pönttö edestä. Katto on vesivaneria. Saranat kiiltävät kuin kulta!

Pönttö sivulta

Takaseinä, jossa näkyy ruuvien reiät

Linnun pöntön pohjalauta. Se on syvyytetty, jolloin se pysyy kuivana kovallakin sateella.

 

Kurin alla

 

Tekstin teko vaatii pienoista virittäytymistä. Se on helppoa, kun on juuri syönyt hyvin, ja naisväen perinteinen tehtävä on siivota pöytä ja tehdä muutenkin selvää jälkeä.

Kuuntelen tubelta Eyran Katselenenbogenin esityksen Summertimesta. Joku näkyy kommentoineen soittoa sanomalla, että säveltäjä – Gershwin – hymyilisi jos eläisi ja kuulisi tämän.

 

Pöydän siivouksen kuuluminen naisten hommiin lienee opittu toiminto. Perusteena voi olla niin sanottu etenkehainen työ, jos mies siihen joutuu. Sillä perusteella minut on syrjäytetty vuosien mittaan imuroinnistakin, josta olen salaisesti mielissäni.

 

Monet kertoivat minulle kouluiässä, että annettiin remmiä pienestäkin risauksesta. Itse säästyin tältä, mutta toki tiedän, miltä se tuntuu.

Intouduin pikkuveljen kanssa mielettömään kilpailuun siitä, kumpi osuu lähemmäs navetan kuusiruutuista ikkunaa lumipallolla tai hevostieralla.

 Minulta lipsahti tiera, joka särki yhden ruudun.

Päätin veljen kanssa salata asian ja kutsusta mentiin päivällispöytään kiltteinä äidin kultapoikina, jotka ovat niin herttaisiakin. Toinen on vaalea, siniset silmät,  toinen mustatukkainen ruskein silmin. Joku vieras oli maininnutkin, että teillä ne on niin kiltit pojat, että monesta harmista olette säästyneet.

 Illalla tuli totinen paikka. Isä oli tuntenut juoksuhautareumaisissa luissaan, että mikä piru se vetää nyt navetassa, kun tehtiin karjanhoitotöitä myrskylyhdyn valossa. Oli pakastunut ja virinnyt tuuli idästä. Sieltähän se kaikki paha on aina tullut.

 Oli hoksattu, että yksi ruutu navetan lasista oli rikki.

Koska navetta oli ainakin 100 vuotta vanha, kysymys ei voinut olla ilman lämpötilan muutoksesta aiheutuneesta ruudun särkymisestä. Ruutuhan oli pirstaleina. Yöksi läpeen oli pantu eläinten suojelemiseksi olkitukko.

 

Kuulustelu ei liene herkkua kenellekään. Tunnustin, että leikissä minulta osui lumipallo lasiin, joka särkyi säpäleiksi.

Rami vahvisti asian ja oli melkein iloinen, että tästähän taitaa selvitä noin vain. Se oli erehdys.

 Minä sain remmiä. Itkuhan siinä tuli.

Rami sai remmiä. Ei ikkunan särkemisestä tietenkään, vaan siksi, että vahingosta ei ollut ilmoitettu, vaan salattu koko juttu.

Opittiin kerralla, että pahatyö tai vahinko on heti tunnustettava.

 Koululla oli joukkotappelu. Suurta palloa muistuttava poikamassa kieri maantielle asti ennen kuin tyttöjen hälyttämänä johtava opettaja ehti hätiin. Kavaltajia on aina löytynyt!

Tuomittiin heti koulun jälkeen tunti arestia, joka suoritettiin seisten luokassa.

 

Koska silloin ei ollut puhelimia, meilläkin oli huolestuttu oppilaan viipymisestä koulumatkalla.

Isä oli valjastanut lopulta hevosen ja ajoi liistereellä koululle päin. Puolivälissä meidän hevonen, Perho, tuli vastaan kevyttä ravia.

Minulle ja serkulle tuli tuikea kysymys, miksi matkalla on virkailtu tunti.

Tunnustimme jälki-istunnon ja sen syyn. Saimme molemmat yhden räpsäyksen ohjasperistä. Se ei tuntunut juuri miltään, koska pakkasen takia päällä oli paksut talvivaatteet.

 

Serkun piti jäädä pois siinä, mistä tie kääntyi meille. Isä sanoi serkku Kallelle, että sano kotona, että on jo rangaistu. Eihän tässä mitään pahempaa olekaan.

 Seuraavana päivänä Kalevi oli vaisu.

Kun kysyin syytä siihen, hän kertoi rehellisesti kertoneensa kaiken. Hän oli luullut jo kaikesta selvinneensä, mutta ei.

Hänen isänsä oli julmistunut ja sanonut, että naapurin isäntä – minun isäni -  on toimissaan liian ymmärtäväinen ja rangaistus liian lievä. Remmiä oli annettu karkeimman jälkeen!

 

Sain neljännellä kansakoululuokalla ollessani mummulta lahjaksi polkupyörän. Sen kumi oli 24- tuumainen ja pyörä siis paljon pienempi kuin tavalliset pyörät.

Lahja oli minulle hyvin mieluinen. Koska talossa oli vain yksi ainoa polkupyörän pumppu eikä tietouteni vielä ollut pyörän huollossa kummoinen, etupyörän kumi puhkesi ihan yhtenään. Olisi pitänyt tarkistaa ilmamäärä ja lisätä ilmaa riittävästi. Kiviä riittää Savon maassa.

 

Jo yhden kesän aikana sisuskumiin oli isän kanssa laitettu ainakin kymmenen paikkaa. Paikka leikattiin jo hylätystä – usein pykimiin vanhentuneesta sisuskumista. Paikka ja sen vastinpinta karhennettiin ja voideltiin kumiliimalla.

Sitten odotettiin tunti, jonka jälkeen oli vasta lupa painaa paikka sijoilleen. Ei ollut saksalaisia pikapaikkoja, kuten nykyään.

Jatkuvasti piti olla tarkkana, koska jokaisesta kumin puhkeamisesta piti antaa tarkka meriselitys. Sen läpimeno ei ollut suinkaan itsestään selvä juttu. Tiukattiin, oliko se pyöräilyreissu todella ollut tarpeen vai ajettiinko huvia vaan.

 

Kerran tulin koulusta iloisena pyörällä kotia kohti. Viimeinen metsätaival oli kolme kilometriä pitkä ja tieväylä vain polkua. Ympärillä oli tiheä aarniometsä. Yhdessä vastamäessä jalat menivät hapoille, ja kaaduin pyörän kanssa oikealle. Otin jalalla kyllä vastaan, mutta silti pyörän kissansilmä osui tervaskantoon ja särkyi.

Loppumatka meni hyvin. Kokemus neuvoi, että on heti tunnustettava syyllisyys vahinkoon. Niin tein, ja se oli sillä selvä. Huoneen hallitus oli myötämielinen eikä rangaistusta määrätty. Niin moni oli kuulemma kaatunut pyörällä ja loukannut itsensä pahastikin. Ei yksi kissansilmä mitään merkitse, sanottiin.

 Olin hyvilläni hiljaisessa mielessäni. Kuri oli tehnyt tehtävänsä ja rehellisyys oli pelastanut.

Tällä linjalla olen jatkanut, eikä maallisia rangaistuksia ole toistaiseksi määrätty.

 

 

 

 

Luontoseurantaa

 

Nyt, kun pitkinä pyhinä on aikaa ottaa rennosti, levähtää ja välillä syödä hyvin, on tullut tavaksi ulkoilun lisäksi katsastaa luontovideoita.

Niistä on pitkän ajan kuluessa seuloutunut parhaaksi Ali Leiniön huolellisesti valmistamat tarinat.

 Tämä Tampereen mies tekee kotiseudullaan lyhyitä vaelluksia. Hän yöpyy mielellään riippumatossa. Samalla hän esittelee yöpymisvälineiden asentamista, käyttöä ja hyviä vaellustapoja. Tämän miehen tapa puhua on omintakeinen, letkeä ja rauhallinen. Hänestä huokuu ihan gurun tietämyksen suuri ja lavea repertuaari erähommassa. Luonnon kunnioitus ja elämän yksinkertaiset puitteet ovat ominta Leiniötä.

 Videoihin, joita löytyy Youtubesta, kuuluu perusasioita retkeilyvarusteiden selvittelystä ruokatarvikkeiden kuivaamiseen asti. Kaikki tuo tieto on selkeää ja havainnollista.

Aluksi vierastin melkoisesti tatuoitua ja korvarenkaita käyttävää suurkaupungin tyyppiä, mutta olen huomannut hänet kullan arvoiseksi elämänasenteiltaan. Esitystapa on rauhallinen, tarpeen mukaan vähän huumorintajuinen ja sopivan kiireetön.

Leiniön käyttämät ja suosittelemat retkeilyvarusteet ovat hyviä, koeteltuja merkkejä kuten vaatetuskin. Vaatteet eivät ole halpoja, vaan laadukkaita. Niissä ei mene raha hukkaan, sillä ne ovat valmistettu juuri siihen tarkoitukseen, jonka piirissä näillä luonnon poluilla liikutaan.

 Erityisen ansiokkaita ovat Urho Kekkosen kansallispuistoon, Lemmenjoelle sekä muille tunturialueille tehdyt vaellukset.

Ei Leiniö kaihda vaativaakaan maastoa, sillä hän hakeutuu jopa Vätsärin kivi- ja louhikkoerämaahan. Talvireissu kovassa pakkasessa Saariselälle keskellä talvea ei onnistu kokemattomille, mutta Leiniö pärjää sielläkin.

 Minua ovat kiinnostaneet hänet erinomaiset retkiruokansa. Niiden valmistelu kotona Tampereella alkaa jo hyvissä ajoin.

Kaikki mahdollinen kulkee kuivurin kautta, jauheliha, kala, herneet, kidney- pavut, keittojuurekset, omenat ja vatut.

Ruokiin kuuluu alkuun ruisleipää tai vastaavaa, retken mittaan näkkäriä.

Voita on mukana. Sehän säilyy kesälläkin kauan hyvin pakattuna.

Kahvi on välttämätöntä, mutta Leiniö tykkää ottaa mukaan muutamia kananmuniakin aamupalalle.

Kaurapuuro on vakiotavaraa, kuten pitää ollakin.

Tällä vaeltajalla on hyvin käteviä pakkauksia ruokatavaroille. Ne eivät ole kertakäyttöisiä.

Kahvin kuljettamiseen hänellä on nahkainen pussi. Keittoastia ja kahvipannu ovat myöskin pakattu nahkasuojuksiin. Nämä varusteet ovat minua suuresti elähdyttäneet.

 Leiniö tekee kuvauksen ja äänityksen mestarin tavoin. Hänen liikkuva kuvansa ei vapise, vaan on rauhallinen ja vakaa. On helppo eläytyä maisemiin, joita vaeltaja kuvailee kunnioittaen ja ihastellen.

 Tänään olin otettu tamperelaisen luonnon ystävän lausunnosta, joka tulee kuin salama kirkkaalta taivaalta kesken vaelluksen.

Leiniö sanoo, että häntä arveluttaa ja ahdistaa ahneus ja oleminen kaiken tietävänä, rahan tekeminen ja valehtelu, mitkä ovat yleisiä kaupungissa. Tämän hän sanoo tässä voivansa tunnustaa.

 Leiniö näyttää hiljattaen suorittaneen eräoppaan tutkinnon.

Hänen vaimonsa vaikuttaa olevan kukkien sitoja ja myyjä, siis vaatimaton tuloiltaan.

Leiniö on ollut heikosti koulunsa käynyt rock- basisti. Siinä hommassa käytettiin, kuten kaikki tietävät, viinaa. Se elämä pysähtyi viimeistään 2003. Miten kääntymys tapahtui, hän ei itse kerro. Onneksi näin hieno mies pelastui elämälle ja vaimolleen autuudeksi.

Hän matkustaa Lappiin junalla ja jatkaa siitä linja-autolla. Sekin viittaa siihen, kuten myös asenteet elämässä, että mies ei liiku suurten rahojen ja johtavan aseman tuntumassa.

Olen itsekin kurkkua myöten täynnä kaikkitietäviä pomoja. Heissa ei ole nöyryyttä, totuuden hiventä, reiluutta eikä miestä tunnustamaan omia mokiaan, joita ei tosiasiassa puutu.

Kaikki vaivannäkö meidän ihmisten viihtymisen ja tietouden hyväksi tuntuu tosi hyvältä toiminnalta, ja siinä Leiniö on loistava tyyppi.

Minusta on tullut suorastaan Leiniö- fani.

Odotan jatkuvasti ja kiihkeästi aina vaan uusia reissuja Kekkospuistoon ja Itäkairaan. Ensiksi mainitussa olen itsekin vaeltanut, ja se on kaikin tavoin paras retkeilyyn ja haltioitumiseen Luojan luonnon kauneudesta.

 

Jouluateria

 

Jouluateria on tosissaan otettava. Onhan juhlan aika, jolloin pitkästä aikaa on lupa hengähtää ja levätä kesäloman jälkeen alkaneesta ponnistuksesta. Se on syönyt voimia sekä pannut turvautumaan rutiineihin, jotka tappavat luovuuden.

 

Laulammekin, että on äiti laittanut kystä kyllä. Luullaan, että herrat syövät vaikka vallan mitä hienoa. Se ei pidä paikkaansa ainakaan meillä, koska herroja ei näy, vaikka tähystäisi kiikarilla horisonttiin asti. Viina kuuluu venäläiseen ateriaan, mutta ei meikälaiseen kulttuuriin.

 

Odottavan aika on pitkä. Pitää yhtenään käväistä pikkuasialla keittiössä ja seurata sitä, milloin pääsisi jo syömään. Tuoksut ovat niin lupaavat. Lämmitin käskyn mukaan leivinuunin, mutta en kuullut munakellon hälytystä, jolloin osa uunin tehosta katosi taivaan tuuliin.

 

Siitä tuli asialliset moitteet, mutta ei mitään katastrofia havaittu tapahtuneeksi, koska uunimittari näytti yli kahta sataa. Olisiko se edellisenä vuonna palanut ja jämähtänyt omaan lukemaansa, ja se pelasti minut nyt.

 

Laatikot eivät meinanneet kypsyä, jolloin ne unohtuivat arinalle reiluksi toviksi jos toiseksikin. Se toi mukavasti palaneen pinnan porkkana- ja lanttulaatikkkoon sekä mummon muusiin.

Silloinhan eväs on parasta, kun se on taatusti kypsää. Vain hupsut syövät niin sanottua punaista lihaa, semmoista, että ydin on raaka.

 

Lohta oli pöydässä kylmän savun lohena sekä suolalla kypsennettynä. Silliä näkyi sekä erilaisia juureksia pieniksi paloiteltuna. Vihreä rehukulho pullisteli, mutta sen ohitin tällä kertaa salaa. Kinkkua oli äkeän kastikkeen sekä maustesinapin kera ynnä lehmän lihaa uunipaistina leikattuna kuumalle lautaselle ohuiksi siivuiksi.

 

Keitetty riisi oli niille harvinaisille, jotka välttävät perunaa sen aiheuttamien wc- äkkilähtöjen vuoksi. Se ei liene allergiaa, vaan kun mahaan tulee suuri hiilihydraattipommi, silloin on tien oltava vapaa klosettiin tai karuissa oloissa mehtään. Semmoinen olisi juhlapöydässä kiusallista, joten riisi sopii hyvin.

 

Perinnekalja, kylmä vesi, maito ja viini sopivat joulupöytään. Joku hömelö väitti radiossa, että jouluateria ei muka sovi viinin kanssa yhteen. Ei pidä uskoa valeita, joita on maailma pullollaan. Urhojansa kansanvalta esiin työntää kaikkialta.

 

Parasta on tarinointi ja viivyttely hyvän äärellä. Muistellaan mennyttä vuotta. Keskustelu menee omia polkujaan, ja minun pöydän päässä pitäisi sitä johtaa.

 

On mahtavaa tehdä kiinnostavia aloitteita ja sitten antaa puheiden velloa. Silloin voi puoliksi salaa lirauttaa lisää viiniä vain omaan lasiinsa. Sitä ei kukaan voi tuomita. No, onneksi naiset eivät vahdi käkihaukkana tekemisiäni, koska olen niitä aina suosinut ja hyvänä pitänyt. Samaa syntiä ne tekevät itsekin, jos viinin maistelu juhla-aterialla tuomitaan synniksi.

 

Kyllä joulupöydässä voi nauttia vesipoikana aivan hyvin. Jokaisen pitää tuntea itsensä sisäinen luonto: johtaako viinin käyttö juhlassa hillittömään juontiin, paheisiin ja riitaan, ryyppäykseen ja muuhun synnin työhön. Ellei, olet vapaa kuin taivaan lintu.

 Lapset voivat napsia herkkuja, jopa suklaata. Onhan joulu vain kerran vuodessa.

Päälle juodaan kahvia, kerman kera tai ilman. Siihen sopivat ihanaiset lusikkaleivät. Oikeastaan lopuksi pitäisi veisata kiitosvirsi, mutta nykyaikainen maallisuus on nuuduttanut sen tenhon tehottomaksi.

Naapurin isäntä mainitsi, kun olin lapsi, yhdestä neidistä, että se on niin siivo ja hiljainen, mutta kun alkaa virren veisuu, jopa silloin löytyy langia (kaulaa). 

Setä Aleksis mainitsee myös pääteoksessaan, että kiljukoon nyt kaikkein kaula, koska mielin virren laulaa voimalla seitsemän miehen!

Vanhat tavat hämärtyvät, mutta joulun tavat säilyvät. 

Suureksi mieliharmiksi silmälle näkymätön eliö, virus, on tuhonnut joulun vietosta kirkollisen puolen minimiin. Palvelusta on voinut katsoa etänä, joka kyllä ei ole sekään nollan arvoinen vaan hyvinkin tarpeellinen asia.

Jospa vuoden päästä tarvitaan langia jouluvirteen taas.

 

Ostosreissu Joulun alla

 

Edellisen päivän sateeton sää on vaihtunut yön aikana räntä- ja lumisateeseen. Ostoslistalla varusteltuna starttaan toistaiseksi luotettavasti toimineen autoni ja ohjaan se nielemään tietä kohti Pyhäsalmen taajamaa.

 

Nyt ei ole liukas keli, mutta aina pitää hiljentää vauhtia, kun tullaan tiheämmän liikenteen piiriin. Siksi ajan seurakuntatalon kautta ja lähestyn parkkialuetta rautakaupan editse. Onneksi löytyy vapaa paikka heti. Ei tarvitse tehdä kiusallista ohiajoa ja viedä autoa kauemmaksi.

Ennen oli aina vapaa parkkialue Keskuskoulun ja kirjaston edessä. Sinne voi ajaa hätätilassa, mutta koko piha pilattiin kaikenlaisilla hökötyksillä, jotka tekevät lumen poiston alueelta hyvin hankalaksi.

 

Puhuttiin, että siellä saavat lapset leikkiä. En usko hevillä, että yläasteen koululaiset ja lukiolaiset juurikaan leikkivät. Ei näy lapsia edes välitunneilla ulkona, kuten ennen vanhaan.

 

Marssin melko uudet saappaat jalassa kauppaan. Voi, että ovat jalat lämpöisessä, kuin höyhenillä täytetyssä talvimakuupussissa! Mieleen muistuu omien lasten ollessa pienenä laulu, jossa lausuttiin: ”Punasaappaat ostan kullallein, niillä tanssii kevein askelein!”

 

Ensin geeliä kämmeniin, sitten tyhjiä vichy- ja olutpulloja palautusautomaattiin, ja vielä koneen kidasta kuitti mukaan. Siirryin tähän voltittomaan olueen, kun huomasin, että sitä osti eläkkeellä oleva uskovainen tyyppi, Patu. Silloin olivat kyseessä kauniin vihreät lasipullot. Ne kilisivät hauskasti kassissa herättäen uteliaiden katseita. Nyt sama juoma on ostettava alumiinitölkeissä. Huumoria viljelevä kauppias on ymmärtänyt, että Heineken on onnistunut siinä, missä muut ei elikkä maun säilyttämisessä samana kuin saman merkin volttioluessa.

Se on niin herkkä tuo oluen ystävän suu.

 

Kaupassa käy säpinä. Toissa päivänä ostin mandariineja ja sitä ennenkin. Aina vaan hedelmät katoavat laarista. Uusia pitää lisätä, koska kauppa käy.

 

Maitopuolella tapaan tutun opettajan, joka on jo eläkeläinen. Hän on niin mieluinen keskustelija, että. Lähetän hänen puolisolleen terveisiä ihan kotiin asti vietäväksi. Hänkin on minun maun mukainen ihmisenä: kohtelias, tahdikas ja vanhan ajan käytössääntöjä noudattava.

 

Koetan olla listan kanssa tarkkana. Kotona oli puhe joululimpusta, mutta koska se ei ole listassa enkä pakkausta huomaa, en rupea tungoksessa etsimään ja törmäilemään ihmisvirrassa sopimattomasti.

 

Suuria lohia on fileinä ja ne ovat edullisia nyt. Norja tekee rahaa rutkasti toimittamalla lohia ympäri Eurooppaa. Ostan yhden.

Kirjolohia on tarjolla kokonaisina sekä siikoja.

Lohta on suikaleina kalakeittoa varten ja parin kilon lihafileitä uunipaistia varten. Niistä syntyisi kotona herkullisia pihvejä, mutta lista ei anna tilaisuutta sooloiluun.

 

Ostan purkin perhesilliä, joka on hyvää aina vaan. Eineksiä on tarjolla runsaasti niille, jotka haluavat pikaruokaa tai eivät ole keittotaidon mestareita omasta mielestään. Ei se niin monimutkaista ole: kattila tulelle. Lisätään vettä, suolaa ja jotain maustetta sekä pöreet mukaan ja sillä selvä. Tunnin kun keittää, ja jos elukka on vähän sitkeämpi ja ikäloppu, on aikaa lisättävä pari tuntia päälle. Jos ei kolmeen tuntiin kypsy, pitää muistaa sääntö: Ken keitetyn paistaa, se makean maistaa.

 

Ohitan altaan, jossa on suuri kasa kinkkuja. Olen jo hakenut omani edellisenä päivänä. Kun tilasin kinkkua, kauppias kirjoitti muistikirjaansa tilaajaksi Esa Pakarisen nimen. Se oli oivallinen veto. Ammattimies ymmärtää, että asiakasta tulee pitää hyvällä tuulella.

 

Äkeätä sinappia on ostoslistassa.

Ostoskärryn suuntaan vihdoin viimein kassajonoon, jossa tällä kertaa ei tarvitse seisoskella yhtään. Kukaan ei sekoile nyt kassalla, kuten joku aika sitten. Ihan säälitti, kun vanhusparka koetti maksaa etukortilla, mikä ei onnistu. Pankkikortti oli unohtunut kotiin. Asiakas lähti kiireellä hakemaan korttia. Hän ei kuullut, kun kassanhoitaja huusi perään ja sanoi, että hän ostokset viedään kylmään.

 

Semmoista sattuu. Olen minäkin joutunut lähtemään tyhjin toimin bensa-asemalta, koska en muistanut nelinumeroista tunnuslukua. Kun olin ajanut kaksisataa metriä, muistin luvun. Nousin vastarintaan itseäni kohtaan, enkä ähmälläkään kääntynyt takaisin tankkaamaan.

 

Tämä nykyaika osaa yllättää. Kaikenlaisia tunnuksia pitäisi muistaa pitkä rimpsu kotonakin. On kännykkää ja tietokonetta. Jollakin pääsy televisioon vaatii tunnusluvun, etteivät lapset pystyisi katsomaan sopimattomia ohjelmia

 

Kannan ostokset autoon, kun lähtiessä olen toivottanut kassaneidille Hyvää Joulua. Tekee melkein mieli kumartaa hänelle kunnioituksesta, koska hän on ahkera ja osaava hammaslääkärin ja kanttorin tytär. Mistäpä nuori saisi rahoja kuin työtä tekemällä ja tinkimällä omasta mukavuudesta ja vastustamalla löhöilyä.

 

Kun olen peruuttanut lähteäkseni ajamaan, takaa puhaltaa vauhdilla toinen auto oikealta ohitse. Onneksi kolaria ei tule, vaan selviän tuloreitilleni onnellisesti. Nämä ahtaat paikoitusalueet ovat hankalia. Sanovat, että tahattomista kahden auton kontakteista eli kolareista puolet sattuu parkkipaikoilla. En tiedä, millaiset säännöt näillä alueilla vallitsevat. Tuskin siellä pitää ohittaa joku.

Olen hellinyt ajatusta, että pitäisi juuri ennen lähtöä panna magneetilla kiinni vihreä vilkku auton katolle, että kaikki muut näkevät, että juuri tuo meinaa peruuttaa tai lähteä kotiinsa päin. Se voisi estää monta harmillista peltikolaria.

Ajan taas Pyhän Annan Kirkon ohitse. Tuntuu kurjalta, että kirkkoon ei pääse tämän vuoden juhla-aikana. Nämä palvelukset ovat olleet tärkeitä hienon tunnelman luojina sekä perinteen takia. Suuri ihmismassa kirkossa alkaa olla harvinainen näky, ja tällä kertaa sitä ei ole lainkaan.

 

No, on vain koetettava pärjätä, koska ei hela mualima tähän kuavu.

 

 

    Isä meijän rukkous 

Taevaan Isä

Näätä meille nimes pyhhyys

ja anna valtakuntas kohtsiltään tulla, ja tahtos totteutua  muan piällä samalla laella kun taevaassa.

Anna meille tännäe päevänä tarpeeks leipee ja anna meille meijän veleka anteeks, niin kun myökii annetaan niille, jotka ovat meille velekoo.

Elä pane meitä elämässä liika tiukille, vuan piästä meijät pahan vallasta.

Käännös on tehty UT2020 tekstin pohjalta, jossa on rukouksen loppu jätetty pois. 

Sen perusteena on jo aikaisemmissa Raamatuissa ollut huomautus, että rukouksen lopun teksti ei esiinny vanhimmissa ja luotettaviksi tunnetuissa versioissa. Myöskään synti- sanaa ei esiinny uudelleen käännetyssä rukouksessa vaan velka sanan on katsottu sisältävän senkin.

Esa Ovaskainen

 

Taisinpa pyörähtää

 

Kansalliskoiramme haku on vapaata eikä siinä ole mitään kaavamaista yhteen suuntaan kulkemista. Toki koira voidaan kouluttaa tottelemaan pillin ja käsimerkkien mukaan haun suuntaamista. Se lienee kuitenkin harvinaista. Yleensä koira mukautuu metsästäjän kulkemiseen ja ottaa silloin tällöin yhteyttä muutenkin.

 

Koirani seurasi pitkään teeriparvea ja haukkui sitä toistuvasti, mutta ei siitä kehittynyt tilaisuutta haukulle hiipimiseen. Lopulta linnut kyllästyivät ja lensivät kauas tai tekivät hajaantumiskonstin. 

Kun vilkaisin taivaan rantaan päin, se näytti oudolta. Mielessä vilahti heti ajatus eksymisestä. Se tuntui tutuilla mailla mahdottomalta. Sää oli pilvinen, eikä aurinkoa näkynyt siihen, missä olin.

Edessä oli pieni edellisenä talvena tehty päätehakkuu. Se ei häirinnyt, mutta siitä paikasta näkyvä metsän ja taivaan raja oli aivan vieras.

Muistin retkeilyoppaan neuvon. Siinä suositetaan tuumaustaukoa, jotta asia selviäisi. Kielletään kokonaan suora liikkeelle lähtö ilman suunnitelmaa. Niin menetellen on uuvuttava kehän kiertäminen melkein aina lopputuloksena. Hätä saa varomattomaksi ja juuri silloin vaanii onnettomuus.

 

Istahdin kannolle ja otin kahvin kanssa välipalaa. Siinä mielikin rauhoittui, ja tajunta otti taas vastaan tosiasioita.

Metsä rajoittui joka puolelta tiehen, jota pääsi ajamaan autolla. Matkaa oli kyllä kaukaisempiin tien suuntiin kilometrejä, mutta kunto liikkumiseen oli hyvä.

Tajusin, että kauempana oli kokonainen korkea mäki parturoitu puhtaaksi puista. Näin lapsuudesta saakka tuttu taivaan ranta oli muuttunut rajusti.

Tähystelin muita suuntia. Äkkiä selvisi olinpaikka kuin ahaa-elämyksenä.

 

Vielä tärkeämmän ratkaisun teki aikoinaan Arkhimedes, joka tajusi heti, kun liian täyteen lasketusta kylpyammeesta juoksi laidan yli vettä hukkaan. Matemaatikko lähti alastomana juoksemaan kotikaupunkinsa katua ja huusi, että Heureka, olen sen keksinyt!

Ongelma oli siihen saakka ollut epämääräisen muotoisen esineen tilavuuden määritys. Ratkaisua ei ollut löytänyt edes Pythagoras, joka oli nerojen maineessa.

Pystyin lähtemään jatkamaan matkaani rauhassa olinpaikan selvittyä.

 

Kun olin tehnyt töitä uudella paikkakunnalla muutaman vuoden, hankkiuduin siellä paikalliseen metsästysseuraan.

Harrastin kiertelymetsästystä, kun minulla ei vielä ollut koiraa.  Saaliiksi olin saanut muutaman vuoden aikana pomppujäniksiä ja joitakin teeriä niiden aamulennon aikana kiväärillä.  Opin vähitellen metsäniemekkeet ja muut paikat, joissa teeret väliaikaisesti istahtivat puihin, ennen kuin jatkoivat matkaansa.

 

Lähdin kivääri selässä ja haulikko käsissä maastoon paikasta, jossa autolla ajettava tie päättyi viljelemättömän pellon laitaan. Siitä alkoi vanha pelto, jossa oli pajupensaita ja kitukasvuisia koivuja.

Pian pääsin oikeaan metsään, jossa oli kartan mukaan aikoinaan ollut talo, joka nyt oli autiona. Sen viljelykset oli jo metsä uudelleen vallannut. Ohitin paikan ja työnnyin rämealueelle, jossa kasvoi pienehköjä suomäntyjä. Siellä täällä niiden lomassa näkyi kauempaa intiaanien tiipiitä muistuttavia kuusia. Ne olivat noin viiden metrin mittaisia ja latvasta alkaen oksat pitenivät tasaisesti. Alimmat oksat ulottuivat maahan asti.

 

Äkkiä kymmenen metrin päästä lähti kanalintu lentoon. Se oli helppo laukaus. Lintu pakeni suoraan poispäin silmän korkeudella haulikkohollin päässä.

Saalis oli koppelo, joka oli siinä seudussa yksinään, mikä vähän kummastutti. Pienikin lintu oli, hyvä jos kukkoteeren kokoinen.

 

Käärin linnun sanomalehteen, koska ajattelin tehdä vain lyhyen reissun ja sitten kotona siivota ja paloitella mahdollisen saaliin.

 

Kun panin saalista reppuun, teeriparvi humahti ylitseni ja laskeutui suon laidan koivikkoon kauemmas.

Hiivin lähemmäs ja pääsin jo sopivalle ampumamatkalle ja latasin kiväärin. Silloin teeret lähtivät.

Seurasin teeriparvea pitkän matkaa, mutta en päässyt ampumaan. Aina teeret aavistivat, milloin on syytä lähteä, ja ne tekivät juuri niin.

Siinä piirileikissä suunta sekosi, ja huomasin seisovani yksin hiljaisessa metsässä, kun teeret olivat menneet piiloon. Teerien viisaus eksytyksessä toisaalta ihastutti, mutta myös kävi kunnian päälle.

 

Olin tuntemattomassa metsässä, jossa ympäristö näytti joka suuntaan samanlaiselta. Sinne ei kuulunut liikenteen ääniä eikä koiran haukuntaa, joka olisi vähän auttanut paikallistamisessa.

Lähdin mielestäni itään päin, koska siellä kulki suoraviivaisesti kahden kylän välinen pitkä soratie.

Tiheiköissä, joita tuli vastaan, kahden aseen kuljettaminen oli viheliäistä. Milloin haulikko meni väärästä kohti pajujen lomitse, milloin kivääri jumittui tiheässä ryteikössä kiinni.  Aseet olivat melko uudet, joten niiden raapiutuminen pelotti. Toistuvat jännittyneiden pajujen ja oksien iskut kiväärin kiikarin seutuun kyljittäin viidassa pujotellessa tuntuivat huolestuttavilta.

 

Raskaan kokemuksen perusteella luovuin kahden aseen kuljettamisesta tämän reissun jälkeen. Sitten kävi niin kuin pelkäsin. Kun liikuin vain kiväärin kanssa, lukuisia lintuja lähti edestä haulikkohollilta. Kun mukana oli haulikko, teeret istuivat sopivalla matkalla luotiaseelle, mutta hiipiminen haulikon kanssa lähemmäs ei onnistunut. Semmoista metsästys on.

 

Olin kävellyt jo kauan, kun kuusen oksien alta lähti kymmenen metrin päästä ukkometso. En uskaltanut ampua sitä, koska en enää ollut varma, olenko metsästysseuran alueella.

Tapasin jonkun ajan päästä toisenkin metson, joka lähti piilostaan kovalla ryminällä lentoon.

Oli kuin metsä olisi ilkkunut minulle. Hiki valui otsalta silmiin, jotka karvastelivat, mutta nenäliina oli taskun sisässäkin kastunut eikä sillä voinut otsaa kuivata kunnolla. Jäljestäpäin, kotona, oli tunnustettava, että vihansekainen hermopaine oli suuri. Kaikki vika löytyi hyvin läheltä, ja juuri se ärsytti tavattomasti.

 

Kun olin jo tosi huolestunut eksymisen takia, kuulin kuorma-auton rymistelevän raskaassa lastissa soratietä.

Kiirehdin äänen suuntaan ja tulin kaikkeni antaneena soratielle.

Lähdin kulkemaan sitä olettamaani etelän suuntaan.

Taivalsin kauan, kunnes tulin pienen maatilan kohdalle. Muistin katselleeni karttaa edellisenä iltana onneksi tarkoin. Tunnistin paikan.

 

Oikaisin tilan peltojen kautta ja jatkoin metsäkaistaleen läpi suurelle peltoaukealle. Isot ojat olivat hankalia ylittää, sillä ojien reunat olivat liukasta savea. Lopulta en välittänyt yhtään mitään siitä, että housut ja kädet sotkeutuivat haisevaan liejuun ja saveen pahoin. Äkeässä mielentilassa tuntui, että rypevän sian osa ei olisi hassumpi, ellei sitä tapettaisi heti, kun se on tullut aikuiseksi.

 

Olin iloinen, kun autoni häämötti pitkän marssin jälkeen näkyvissä.

Kun sain aseet ja repun autoon, piti hengähtää vähän aikaa. Energia oli lopussa, sen tunsin. Vaatteet olivat olleet tielle päästyä likomärät, mutta matkan loppuosalla hikoilukin oli loppunut kokonaan. Elimistö oli merkittävässä nestevajauksessa. Negatiivinen ajattelu, joka kuuluu olennaisena osana katkeamispisteeseen ajetulla ihmisellä, hallitsi mieltä nyt. En iloinnut edes siitä, että auto käynnistyi nöyrästi. Ajoin kotiin täysin mekaanisesti, vailla miellyttäviä ajatuksia.

 

Eksyminen opetti jotain. Kartta on tuon reissun jälkeen aina ollut repussa ja myös kompassi. Juotavaa ja evästä en ole unohtanut piinasta päästyäni.

 

Kotona söin ja join hiljakseen ja olo korjaantui pian, koska olin vasta kolmissakymmenissä. Mies kestää siinä iässä melkein mitä vain.

 

Rupesin työstämään saalista. Se oli selvä koppelo, mutta kummallisen pieni. Joku vaivasi lintua, ja se joku selvisi, kun suolistoa poistaessa käteen osui kiinteähkö alue linnun pallean alla.

Syynäsin tuon kohdan tarkasti. Siinä oli kasvainmainen muodostuma, mikä kuristi hyvin pieneksi linnun ruokatorven aukon. Kasvain oli kumimaisesti hieman joustava. Se oli varsin tarkkarajainen, mutta silti se oli palleassa kiinnikasvaneena.

Koppelo oli laihtunut varmaan siksi, että se ei enää voinut niellä jauhinkiviä kivipiiraansa. Seuraavana talvena se olisi varmaankin menehtynyt. Tämä koppelo ei ollut kelvannut edes ukkometson morsiameksi, koska sillä ei ollut pesuetta.

Hyvä paisti linnusta tuli, vaikka en löytänyt siitä rasvaa edes vatsaontelosta. Lohdulliselta tuntui se, että viaton lintu ei tarvinnut kärsiä nääntymiskuolemaa.

Serkku Kyösti on ampunut suuren metson 1960. Oravia hän metsästi niin ahkerasti, että niiden nahoista saaduilla rahoilla pystyi lähtemään maailmalle!