Taisinpa pyörähtää

 

Kansalliskoiramme haku on vapaata eikä siinä ole mitään kaavamaista yhteen suuntaan kulkemista. Toki koira voidaan kouluttaa tottelemaan pillin ja käsimerkkien mukaan haun suuntaamista. Se lienee kuitenkin harvinaista. Yleensä koira mukautuu metsästäjän kulkemiseen ja ottaa silloin tällöin yhteyttä muutenkin.

 

Koirani seurasi pitkään teeriparvea ja haukkui sitä toistuvasti, mutta ei siitä kehittynyt tilaisuutta haukulle hiipimiseen. Lopulta linnut kyllästyivät ja lensivät kauas tai tekivät hajaantumiskonstin. 

Kun vilkaisin taivaan rantaan päin, se näytti oudolta. Mielessä vilahti heti ajatus eksymisestä. Se tuntui tutuilla mailla mahdottomalta. Sää oli pilvinen, eikä aurinkoa näkynyt siihen, missä olin.

Edessä oli pieni edellisenä talvena tehty päätehakkuu. Se ei häirinnyt, mutta siitä paikasta näkyvä metsän ja taivaan raja oli aivan vieras.

Muistin retkeilyoppaan neuvon. Siinä suositetaan tuumaustaukoa, jotta asia selviäisi. Kielletään kokonaan suora liikkeelle lähtö ilman suunnitelmaa. Niin menetellen on uuvuttava kehän kiertäminen melkein aina lopputuloksena. Hätä saa varomattomaksi ja juuri silloin vaanii onnettomuus.

 

Istahdin kannolle ja otin kahvin kanssa välipalaa. Siinä mielikin rauhoittui, ja tajunta otti taas vastaan tosiasioita.

Metsä rajoittui joka puolelta tiehen, jota pääsi ajamaan autolla. Matkaa oli kyllä kaukaisempiin tien suuntiin kilometrejä, mutta kunto liikkumiseen oli hyvä.

Tajusin, että kauempana oli kokonainen korkea mäki parturoitu puhtaaksi puista. Näin lapsuudesta saakka tuttu taivaan ranta oli muuttunut rajusti.

Tähystelin muita suuntia. Äkkiä selvisi olinpaikka kuin ahaa-elämyksenä.

 

Vielä tärkeämmän ratkaisun teki aikoinaan Arkhimedes, joka tajusi heti, kun liian täyteen lasketusta kylpyammeesta juoksi laidan yli vettä hukkaan. Matemaatikko lähti alastomana juoksemaan kotikaupunkinsa katua ja huusi, että Heureka, olen sen keksinyt!

Ongelma oli siihen saakka ollut epämääräisen muotoisen esineen tilavuuden määritys. Ratkaisua ei ollut löytänyt edes Pythagoras, joka oli nerojen maineessa.

Pystyin lähtemään jatkamaan matkaani rauhassa olinpaikan selvittyä.

 

Kun olin tehnyt töitä uudella paikkakunnalla muutaman vuoden, hankkiuduin siellä paikalliseen metsästysseuraan.

Harrastin kiertelymetsästystä, kun minulla ei vielä ollut koiraa.  Saaliiksi olin saanut muutaman vuoden aikana pomppujäniksiä ja joitakin teeriä niiden aamulennon aikana kiväärillä.  Opin vähitellen metsäniemekkeet ja muut paikat, joissa teeret väliaikaisesti istahtivat puihin, ennen kuin jatkoivat matkaansa.

 

Lähdin kivääri selässä ja haulikko käsissä maastoon paikasta, jossa autolla ajettava tie päättyi viljelemättömän pellon laitaan. Siitä alkoi vanha pelto, jossa oli pajupensaita ja kitukasvuisia koivuja.

Pian pääsin oikeaan metsään, jossa oli kartan mukaan aikoinaan ollut talo, joka nyt oli autiona. Sen viljelykset oli jo metsä uudelleen vallannut. Ohitin paikan ja työnnyin rämealueelle, jossa kasvoi pienehköjä suomäntyjä. Siellä täällä niiden lomassa näkyi kauempaa intiaanien tiipiitä muistuttavia kuusia. Ne olivat noin viiden metrin mittaisia ja latvasta alkaen oksat pitenivät tasaisesti. Alimmat oksat ulottuivat maahan asti.

 

Äkkiä kymmenen metrin päästä lähti kanalintu lentoon. Se oli helppo laukaus. Lintu pakeni suoraan poispäin silmän korkeudella haulikkohollin päässä.

Saalis oli koppelo, joka oli siinä seudussa yksinään, mikä vähän kummastutti. Pienikin lintu oli, hyvä jos kukkoteeren kokoinen.

 

Käärin linnun sanomalehteen, koska ajattelin tehdä vain lyhyen reissun ja sitten kotona siivota ja paloitella mahdollisen saaliin.

 

Kun panin saalista reppuun, teeriparvi humahti ylitseni ja laskeutui suon laidan koivikkoon kauemmas.

Hiivin lähemmäs ja pääsin jo sopivalle ampumamatkalle ja latasin kiväärin. Silloin teeret lähtivät.

Seurasin teeriparvea pitkän matkaa, mutta en päässyt ampumaan. Aina teeret aavistivat, milloin on syytä lähteä, ja ne tekivät juuri niin.

Siinä piirileikissä suunta sekosi, ja huomasin seisovani yksin hiljaisessa metsässä, kun teeret olivat menneet piiloon. Teerien viisaus eksytyksessä toisaalta ihastutti, mutta myös kävi kunnian päälle.

 

Olin tuntemattomassa metsässä, jossa ympäristö näytti joka suuntaan samanlaiselta. Sinne ei kuulunut liikenteen ääniä eikä koiran haukuntaa, joka olisi vähän auttanut paikallistamisessa.

Lähdin mielestäni itään päin, koska siellä kulki suoraviivaisesti kahden kylän välinen pitkä soratie.

Tiheiköissä, joita tuli vastaan, kahden aseen kuljettaminen oli viheliäistä. Milloin haulikko meni väärästä kohti pajujen lomitse, milloin kivääri jumittui tiheässä ryteikössä kiinni.  Aseet olivat melko uudet, joten niiden raapiutuminen pelotti. Toistuvat jännittyneiden pajujen ja oksien iskut kiväärin kiikarin seutuun kyljittäin viidassa pujotellessa tuntuivat huolestuttavilta.

 

Raskaan kokemuksen perusteella luovuin kahden aseen kuljettamisesta tämän reissun jälkeen. Sitten kävi niin kuin pelkäsin. Kun liikuin vain kiväärin kanssa, lukuisia lintuja lähti edestä haulikkohollilta. Kun mukana oli haulikko, teeret istuivat sopivalla matkalla luotiaseelle, mutta hiipiminen haulikon kanssa lähemmäs ei onnistunut. Semmoista metsästys on.

 

Olin kävellyt jo kauan, kun kuusen oksien alta lähti kymmenen metrin päästä ukkometso. En uskaltanut ampua sitä, koska en enää ollut varma, olenko metsästysseuran alueella.

Tapasin jonkun ajan päästä toisenkin metson, joka lähti piilostaan kovalla ryminällä lentoon.

Oli kuin metsä olisi ilkkunut minulle. Hiki valui otsalta silmiin, jotka karvastelivat, mutta nenäliina oli taskun sisässäkin kastunut eikä sillä voinut otsaa kuivata kunnolla. Jäljestäpäin, kotona, oli tunnustettava, että vihansekainen hermopaine oli suuri. Kaikki vika löytyi hyvin läheltä, ja juuri se ärsytti tavattomasti.

 

Kun olin jo tosi huolestunut eksymisen takia, kuulin kuorma-auton rymistelevän raskaassa lastissa soratietä.

Kiirehdin äänen suuntaan ja tulin kaikkeni antaneena soratielle.

Lähdin kulkemaan sitä olettamaani etelän suuntaan.

Taivalsin kauan, kunnes tulin pienen maatilan kohdalle. Muistin katselleeni karttaa edellisenä iltana onneksi tarkoin. Tunnistin paikan.

 

Oikaisin tilan peltojen kautta ja jatkoin metsäkaistaleen läpi suurelle peltoaukealle. Isot ojat olivat hankalia ylittää, sillä ojien reunat olivat liukasta savea. Lopulta en välittänyt yhtään mitään siitä, että housut ja kädet sotkeutuivat haisevaan liejuun ja saveen pahoin. Äkeässä mielentilassa tuntui, että rypevän sian osa ei olisi hassumpi, ellei sitä tapettaisi heti, kun se on tullut aikuiseksi.

 

Olin iloinen, kun autoni häämötti pitkän marssin jälkeen näkyvissä.

Kun sain aseet ja repun autoon, piti hengähtää vähän aikaa. Energia oli lopussa, sen tunsin. Vaatteet olivat olleet tielle päästyä likomärät, mutta matkan loppuosalla hikoilukin oli loppunut kokonaan. Elimistö oli merkittävässä nestevajauksessa. Negatiivinen ajattelu, joka kuuluu olennaisena osana katkeamispisteeseen ajetulla ihmisellä, hallitsi mieltä nyt. En iloinnut edes siitä, että auto käynnistyi nöyrästi. Ajoin kotiin täysin mekaanisesti, vailla miellyttäviä ajatuksia.

 

Eksyminen opetti jotain. Kartta on tuon reissun jälkeen aina ollut repussa ja myös kompassi. Juotavaa ja evästä en ole unohtanut piinasta päästyäni.

 

Kotona söin ja join hiljakseen ja olo korjaantui pian, koska olin vasta kolmissakymmenissä. Mies kestää siinä iässä melkein mitä vain.

 

Rupesin työstämään saalista. Se oli selvä koppelo, mutta kummallisen pieni. Joku vaivasi lintua, ja se joku selvisi, kun suolistoa poistaessa käteen osui kiinteähkö alue linnun pallean alla.

Syynäsin tuon kohdan tarkasti. Siinä oli kasvainmainen muodostuma, mikä kuristi hyvin pieneksi linnun ruokatorven aukon. Kasvain oli kumimaisesti hieman joustava. Se oli varsin tarkkarajainen, mutta silti se oli palleassa kiinnikasvaneena.

Koppelo oli laihtunut varmaan siksi, että se ei enää voinut niellä jauhinkiviä kivipiiraansa. Seuraavana talvena se olisi varmaankin menehtynyt. Tämä koppelo ei ollut kelvannut edes ukkometson morsiameksi, koska sillä ei ollut pesuetta.

Hyvä paisti linnusta tuli, vaikka en löytänyt siitä rasvaa edes vatsaontelosta. Lohdulliselta tuntui se, että viaton lintu ei tarvinnut kärsiä nääntymiskuolemaa.

Serkku Kyösti on ampunut suuren metson 1960. Oravia hän metsästi niin ahkerasti, että niiden nahoista saaduilla rahoilla pystyi lähtemään maailmalle!