Kun muisti ei pelaa

 

On olemassa sairaus, joka vie salakavalasti, kuin huomaamatta, muistin huonoksi. Jos samassa taloudessa asuu muita, he huomaavat, että kaikki ei ole kohdallaan. Silloin sairautta voidaan päästä tutkimaan ajoissa, ja aloittaa oikea hoito niin, että taudin kanssa pärjää kotona vielä vuosia.

 Yksin asuvan osa on kovempi. Muistitauti ehtii viedä toimintakyvyn heikoksi ennen, kuin ympäristön ihmiset huomaavat, että jotain on vialla. Koska kukaan meistä ihmisistä ei ole paras oman itsensä arvioitsija, toisten mielipiteen kuuleminen tavallisesti aiheuttaa kiistämisreaktion, jolloin hoito viivästyy.

 

Urho Kekkosen elämänkerran kirjoittanut Juhani Suomi antoi kirjasarjan päätösosan nimeksi Umpeutuva latu. Se on hyvin sattuva nimi. Pitkäaikainen presidenttimme oli innokas hiihtäjä, joka piti talvella kuntoaan yllä hiihtämällä. Ensimmäinen, vavahduttava oire oli hänellä se, kun hän ei tiennyt, missä paikassa nyt ollaan. Kesti minuutteja ennen kuin näkymä selkiintyi. Turvamies ei huomannut mitään. Kekkonen salasi asian kaikilta.

Kun sormiin nivelten kohdalle ilmaantui iäkkäänä patteja ja sormiin lieviä sivuun vääntymiä, henkilääkärit selittivät nivelten kulumisen syyksi ahkeran hiihdon! Se oli hellävaraisen kunnioittava lausunto sormien nivelten rikkotaudista. Semmoinen voi ilmaantua puhetyöläisellekin ilman mitään käsien rasitusta, tosiasiassa.

 

Korkeassa mäessä asui yksinään metsätyömies. Hän teki pitkän ja ehyen työuran firmassa, joka omistaa metsää ja ostaa puuta yksityisiltä. Vuosikymmeniä työ kävi perinteisin vehkein moottorisahalla, kirveellä, saksilla sekä kaatoraudalla.

Työläisiä oli metsissämme 65 000 enimmillään.

Sitten kehitettiin metsätyökoneet. 

Metsurien määrä romahti, mutta vielä löytyi töitä semmoisten metsistä, jotka eivät päästäneet työkoneita metsiinsä. Taimikoiden raivaus ja nuorten metsien hoito antoi töitä niin sanotuille jalkametsureille.

Niin annettiin uskolliselle firman miehelle pysyväinen työeläke. Se oli niukka, mutta juoksi säännöllisesti, mikä toi turvaa yhden hengen talouteen.

 

Sienet ja marjat toivat vaihtelua ruokavalioon, kuten kalastus ja metsästyskin.

Kylältä hävisivät kaupat, mikä on tavallista itäisessä Suomessa.

Onneksi vielä kulki uskollisista uskollisin eli Sourunsalon kauppa-auto oman aikataulunsa mukaan.

Sen aikataulu katosi, kun vuosi vaihtui ja kalenteri joutui tulen ruuaksi.

Mies nähtiin pakkasessa odottamassa autoa väärinä päivinä.

Silloin tuli tavaksi käydä 25 kilometrin päässä omalla autolla kunnan pääkylällä. Nälkää on vaikeata sietää loputtomiin.

 

Vähän aikaa meni hyvin, mutta sitten peruuttaessa auton perä törmäsi parkkipaikalla hienosti pukeutuneen herran isoon autoon. Peräkoukku upposi sivupeltiin niin, että piti maksaa iso korjauslasku.

Yhdellä kauppareissulla autoon iski kengurutauti. Se ihmetytti yleisöä, samoin kuin keskellä tietä ajaminen. Nuori mies kuvasi kännykällään auton rekisterinumeron ja ilmoitti asian poliisille.

Auton katsastuskin oli jo vuosia sitten unohtunut toimittamatta, poliisi havaitsi. Ajokorttitarkastus oli tekemättä, ja asiakirja niin muodoin ei enää ollut pätevä.

Kaupalla kävijä sai ajaa poliisin perässä kotiin asti, mutta ajokortti otettiin pois perillä. Virkavalta määräsi lääkärille, koska näytti siltä, että ajokyky oli arveluttava. Koko matkan metsuri oli ajanut kakkosvaihteella, ja auto oli heijannut puolelta toiselle. Onneksi oikealla kaistalla pysyttiin, kun poliisi näytti, mistä on luvallista ajaa.

 

Niin jäi autoilu kokonaan. Se johtui siitä, että metsuri ei tiennyt, miten ajokorttitodistus voidaan saattaa voimaan uudelleen. Kauppa-autolle pääsi vielä, kun kävi joka päivä odottamassa. Lopulta sattui oikea päivämäärä, jolloin kauppa-auto kulkee.

Viereiseen mäkeen metsuri rakensi lipputankoa muistuttavan laitteen, joka oli kitukasvuista mäntyä vasten narulla sidottu.

Tankoon ilmaantui jo elokuun viileinä aamuina teeren kuva, vaikka metsästys ei vielä silloin ollut luvallista. Elokuulta aina joulukuulle asti Sakon tarkka Vixen- luodikko pudotti vähän väliä teeren alas. Pakastin täydentyi riistalla pahan päivän varalle.

 Linnun siivoamisen ja paiston tai keitoksi laittamisen metsätyömies osasi viimeiseen asti. Äidin antama opetus oli mennyt perille. Suuri pakastin oli metsän riistaa täynnä siinä vaiheessa, kun linnut eivät enää tulleet kuville.

 

Yhtenä vahtiaamuna, juuri kun kuva oli nostettu paikoilleen, tapahtui kummia. Kuului kova pamaus, ja kuva heilahti. Hetken päästä pamahti taas, ja luoti piukaisi osuttuaan ensin teeren kuvaan ja sitten männyn oksaan. Sitten kuului kova rytinä, joka johtui siitä, että joku juoksi pakoon tiheässä viidassa.

No, tunnin päästä tuli kolmenkymmenen teeren parvi kuvalle, ja Vixen napsahti. Musta teeri suistui alas. Teeret ovat joskus niin kummia, että palaavat toistuvasti takaisin. Ehkä ne eivät käsitä mikä ääni oli luonnoltaan, kunhan ampuja ei tule ulos vahtisuojastaan. Päivä oli sittenkin jatkunut antoisana.

 

Eräs tuttu mies kertoi jälkeen päin, että hän ampui kaksi kertaa teertä männyn latvaan ennen kuin hän tajusi, että kyseessä oli teerien houkutuskuva. Pakoon siinä piti lähteä! 

Kansa pelkää vaistomaisesti herroja. Kukaan ei tuona aamuna voinut antaa takuuta siitä, ettei vaan teeren kuvan lähellä passissa istunut johtaja 15 000 euroa maksaneen Churchill-haulikkonsa kanssa. Semmoiset huolletaan Lontoossa asti Holland & Holland- asefirmassa. Herrat ovat suuttuessaan arvaamattomia. Kaiken varalta pako oli viisain ratkaisu, teeren kuvaa vahingossa ampunut metsästäjä tuumasi.

 

Metsurin muistisairaus eteni. Mies laihtui kovasti, ja yhtenä syksyisen harmaana päivänä hänet tavattiin harhailemassa ilman päämäärää maantiellä ulkoilmaan sopimattomissa vaatteissa.

Harhailija osasi sanoa, että nälkä on ja kova. Onneksi autoilija oli osaava ja armahtava ja niin paljon kärsinyt taivaltaja pääsi pysyväiseen suojaan hoitokotiin.

Lääkäri oli heti miehen nähdessään tullut siihen tulokseen, että kyseessä on jo loppuvaiheen muistisairaus eli dementia. Se tappaa keskimäärin kahdeksassa vuodessa, mutta hyvällä hoidolla – jos sairaus ajoissa havaitaan – potilas voi elää lähes normaalipituisen elämän.

 

Onneksi maalla naapurit ja tutut yleensä katsovat sen verran perään, että muistitauti paljastuu kohtuullisen aikaisin.

Vaikeinta on suurten kaupunkien yksinäisillä, joiden muuttumista kukaan ei seuraa, vaan tauti saa vapaasti edetä.

Kaikkia ei kaivata, vaikka kuolema tulisi. Semmoiseksi on yhteiskunta muuttunut, ja se ei tunnu hyvältä laisinkaan.