Latvalintujahti

 

Oletko kuullut, että ensi talvena päästään latvalintujahtiin, kysyi tuttu mies, joka toimi metsästysseuran johtokunnassa. En ollut kuullut, mutta pian luin siitä lehdestä.

Me neljäkymmenlukulaiset emme olleet päässeet laillisesti huurremetsojahtiin tai teerijahtiin talvella. Olin lukenut niistä kuvauksia. Se oli onnistunut paikallisille asukkaille Lapissa ja määrätyissä Oulun läänin kunnissa, jotka kuuluivat poronhoitoalueeseen. Siellä oli vanhan lain mukaan pidempi kanalintujahdin aika kauan sitten.

 Jahtiaika oli lyhyt, kymmenen päivän mittainen, ja se koski vain teeriä. Huurremetsojen perään ei päästy, mutta hyvä näinkin.

 

Syksyn lintukanta oli hyvä. Melko harvoilla metsästysreissuilla sain kotikuntani seuran alueelta kolme teertä ja kaksi pyytä, mutta itäisestä syntymäkunnastani, jossa olin ollut seuran jäsen 1960- luvun puolivälistä saakka, onnistuin pudottamaan kuusi teertä ja kaksi pyytä. Teeristä puolet jäi saaliiksi uudella kiväärillä, jonka ostin vuonna 1979. Metsästin silloin ilman koiraa kiertelemällä maastossa lehden lähtöön asti ja sen jälkeen vahtimalla metsäniemekkeissä, joihin linnut kokoontuivat.  

 

Lisää varusteita ei juuri tarvinnut hankkia. Vuosi aikaisemmin olin ostanut kotimaiset eräsukset, joiden pito perustui suomupohjaan. Ne ovat käytössä tänäkin päivänä.

Vaimo ompeli maastopukukankaasta kiväärin piipun suuhun tupen. Ompelin siihen kiinni leveää harmaata kuminauhaa. Siinä oli valmiina napin läven reikiä. Nyt tuppi oli helppo yhden napin avulla kietaista kiinni aseen hihnan yläkiinnikkeeseen.

Valmiina oli sen ajan maastopukukin. Kääntämällä asu nurin syntyi lumipuku. Housuissa oli vain taskun reiät, joiden kautta pääsi toisten housujen taskuihin.

Tärkeimpään varusteeseen, lintukivääriin, tutustuin perusteellisesti kahden vuoden aikana. Ase oli tarkka ja sen liipaisu helppo säätää sopivaksi. Patruunan lentorata näytti taulukon perusteella olevan sen ajan suorin.

 

Reilusti ennakkoon pyysin esimieheltä ylityö- ja päivystysvapaata kymmeneksi päiväksi. Pomo metsästi hirviä, joten hän ei hoksannut lainkaan mistä oli kysymys. Varmaa lupausta oli vaikea perua ilman vahvoja perusteita! Ajoin hyvissä ajoin isän ja äidin luokse syntymäkotiini, josta käsin metsästys oli järkevintä panna toimeksi.

Paikallisilta asukkailta sain tietoja talviteerien liikkeistä.

Vallitsi ankara pakkanen, joka ennusteiden mukaan näytti jatkuvan.

Hiihdin koelenkin maastossa, ja totesin lunta olevan ainakin seitsemän kymmentä senttiä. Jossakin puolen metrin syvyydessä oli kovempi kerros ja parin sentin syvyydessä toinen.

Lumen pinta piti ikävää karsketta, joka kuului tyynessä pakkasilmassa kauas. Tätä päällimmäistä kovaa kerrosta ei ollut joka paikassa, huomasin.

 Talosta luvattiin lämmintä ruokaa puolilta päivin sekä päivällinen pimeän tultua. Sauna sovittiin illaksi, ja leivinuuni röyhysi joka päivä varusteiden kuivaamisen ja talon lämmityksen takia.

 

Mukaan maastoon otin reppuun vain kuksan ja termospulloon kuumaa mehua sekä eräkirveen, sanomalehtiä sekä puukon ja tulitikut.

Hiihtelin aamun hämärässä suoniityn kautta metsän kätköön. Molemmin puolin reittiä olivat mäkiharjanteet, jotka hitaasti erkaantuivat toisistaan seuraavien kilometrien aikana. Tiheässä koivuviidassa näkyvyys oli kehno, sillä viimeksi satanut lumi oli perusteellisesti tarttunut joka oksaan. Pujottelin kärsivällisesti nuorta puustoa kierrellen eteenpäin. Lumi rahisi vietävästi. Viimeisen lauhan sään aikana puista oli tippunut vettä, joka oli jäätynyt. Ennen kuin ehdin päästä väljempään metsään, huomasin muutaman teeren lentävän suoraan poispäin menosuunnassa! Ne olivat olleet koivuja kasvavan laakson yläosassa aamueineellä.

 Nousin vasemman puoleisen harjanteen rinteelle. Siellä hiihto oli melkein äänetöntä äskeiseen verrattuna.  Töyrään päältä laskin vinosti melkein kolmesataa metriä. Lumi upotti runsaan kymmenen senttiä, ja vauhti alamäessä oli juuri sopivan turvallista.

Alhaalta tähystelin maisemaa. Silmä ei erottanut riistaa. Kopeloin kiväärin selästä ja aukaisin kiikarin suojuksen.  Valo oli jo riittävä lintujen etsimiseen, mutta tässä touhussa kiikarin linssi huurtui ikävästi. Olin unohtanut ottaa reissulle mukaan pienen taskukiikarin, joka olisi nyt kullan arvoinen.

 

Reitti veti edelleen idän suuntaan, jossa tavoitin ojitetun suon, jolla ennen asustivat riekot. Ne eivät kestäneet ojituksen vaikutuksia, vaan katosivat. Suolla kasvoi kymmenmetrinen harventamaton männikkö, joka lumisena peitti tehokkaasti näkyvyyden.  Muutin suunnan etelään ja aloin hiipiä suksilla hitaasti.

Äkkiä huomasin teeriparven lentämässä kaukana. Siinä oli lähes kolmekymmentä lintua. Ihmettelin niiden arkuutta, mutta vasta jäljestäpäin sain tietää, etteivät ne paenneet minua.

Suon laidassa pidin juomatauon. Kuuma mehu oli mahdottoman hyvää. Kauan ei paikallaan kärsinyt olla, sillä villapaidan päällä oli vuoreton anorakki ja päällimmäisenä lumipuvun takki. Hartioilla ja repun päällä oli reilusti lunta, ja osa siitä oli jo vähän kastellut lapoja. Seuraavina päivinä hylkäsin anorakin ja laitoin sen tilalle sarkapuvun takin.

 

Hiihdin lounaan suuntaan ja laskin etelän puoleiselta harjanteelta vinosti alas. Samalla suunnalla töksähdin tiehen ja sitä myöten hiihdin syömään, sillä alkoi tuntua, että energia ei enää riitä. Olin lähtenyt pakkaseen vain kahvin ja yhden voileivän turvin. Nyt muistin, että energian kulutus kolminkertaistuu pakkasilmassa oleskellessa.

Talossa odotti kuuma lihakeitto, karjalanpiirakat, munavoi ja muut itäisen Suomen herkut.

Jahdista virisi pöydässä keskustelu. Pahinta oli pienen taskukiikarin puute. Toinen hankaluus oli huono näkyvyys, ja kolmantena hiihdosta syntyvä ääni. Näihin vastuksiin ei keksitty lääkettä.

 

Pakkanen ei ollut aamupäivän aikana laskenut yhtään. Ilma ei ollut kirkas, vaan pilviverho peitti taivaan.

Pienen lepohetken jälkeen hiihdin tietä puolitoista kilometriä sinne, missä tulolatu yhtyi tiehen. Lumi oli jo vähän kohmettunut ja suksen pito erinomainen. Harjun rinteen puolivälissä käännyin vinosti tulosuuntaan tavoitteena päästä harjanteen päälle.

 Ylhäältä oli erinomainen näkyvyys harjanteen molemmille puolille jopa puolen kilometrin verran. Jatkoin vähän väliä pysähdellen länteen vuoron perään harjanteen laen molempia sivuja hyödyntäen helpointa reittiä. Täällä kasvoi suuria ikimäntyjä. Riesana ei ollut pientä puustoa, kuten alamaissa. Tämä olisi pitänyt hoksata jo aamulla.

Pohjoisen suunnalla, ainakin puolen kilometrin päässä näkyi männyn latvassa musta möykky. Tähystelin sitä kiväärin kiikarilla. Aivan varmaksi asia ei selvinnyt, mutta arvelin metson istuvan mäntyryppäässä.

 Harjanne laajeni mäeksi, jonka huippu oli kartan mukaan 160 metriä merenpinnasta, ja sen juurella olevan järven pinta neljäkymmentä metriä alempana. Korkeuserot olivat tällä metsästysalueella melkoiset.

Laskin eräsuksilla mäen siksak- tyyppisesti mutkitellen tielle asti. Taimikossa näkyi aivan tuoreet jäniksen pakojäljet, joista raportoin majapaikkaan päästyäni.  On liian kylmä keli jäniskoiralle, sanottiin. Sen keuhkot eivät kestä, vaan se saa verensyöksyn, lisättiin.

 

Päivällistä odotellessa jahdin kulkua käytiin läpi. Isä kielteli hiihtämästä alamaiden ryteiköissä, joista ei nähnyt mitään, vaan neuvoi liikkumaan hitaasti ylhäällä harjanteella paremman näkyvyyden vuoksi ja kun teeriparvi näkyisi kaukana, hiihtämään harjanteen takana kohdalle, ja siitä yrittämään lähestymistä tai ammuntaa.

Vaatetus oli sopiva. Hiihtoreunuksella varustetut nahkasaappaat kahden villasukan kera suojasivat jalat hyvin. Paksut villalapaset ja väljät nahkarukkaset pitivät kädet lämpöisinä. Jalkojen suojana oli viisi kerrosta vaatetta, jos lyhyet alushousutkin laskettiin mukaan. Kauluri tuntui välttämättömältä, samoin kaksinkertainen pipo.

 Aseen päälle pitäisi saada lumisuoja. Se voisi olla lakanakankaasta tehty. Reiät pitäisi puhkaista asehihnalle, ja päälle pitkä telaketjuvetoketju, kuten pilkkihaalarissa. Suojus ei tähän jahtiin joutuisi, sillä ongelma oli vetoketjun saaminen tänne erämaan laidalle.

 

Toisena jahtipäivänä suuntasin pohjoiseen, josta kaarsin pohjoispuolisen harjanteen länsipäähän. Pitkä nousu vei korkeuskäyrälle 160. Ylhäältä näkyi, että eilisen reitin koivuviita oli tyhjä. Hiihtelin harjanteen päällä suurten mäntyjen keskellä. Tiesin, että alla oli kivinen tanner, mutta paksu lumi peitti sen nyt hyväksi alustaksi.

Eilinen latu tuli vastaan. Olin laskenut menosuunnassa vasemmalle, alamaihin. Nyt jatkoin harjanteella.

Kaukana metsätuppaassa näkyi muutamia teeriä! Vaihdoin harjanteen eteläsivulle ja lähestyin maltillista vauhtia. Eilistä reittiä lähestymällä linnut olisivat nähneet minut jo neljänsadan metrin päästä.

 Teeret olivat syömässä koivuissa, jotka kasvoivat harjanteen pohjoislaidassa. Lähestymisen loppuvaiheessa näkyvyyden peitti kuusikkokaistale, jota ei voinut kiertää. Kymmenmetriset kuuset olivat kuin valkeita kartioita, niin valtaisa oli niihin tarttunut lumimäärä.

Kuusivyöhykkeen läpi pujottelu tuotti varmaan sen verran ääntä, että kun pääsin siitä lävitse, koivut olivat tyhjät!

 Lähtiessä oli ollut 23 astetta pakkasta. Linnut vaikuttivat erittäin aroilta. Syyspuolella – lumiaikaankin – niitä pääsi sumuisella ilmalla, kun oli lämpöasteita, lähestymään haulikkohollille melko helposti.  Tihkusade ja pilvinen päivä kesytti sorsatkin, mutta kirkas ilma muutti ne aroiksi, aprikoin hiihtotaukoa pitäessä.

 Hiihdin harjanteen päähän ja sieltä etelän suunnalle. Sieltä reitti johti toisen harjun päälle.

Oli juomatauon paikka. Viimeisen tunnin aikana ei ollut havaintoja teeristä. Ne saattoivat olla jo kiepeissä suojassa pakkaselta

Pitkän, varovaisen taivalluksen jälkeen huomasin vahingossa teeriä harjanteen pohjoispuolella suomännyissä. Laskeuduin suksien päälle ja odottelin vähän aikaa. Kurkistin varovasti harjanteen reuna ylitse: siellä ne olivat yhä.

 Seuraavina minuutteina kaikki kävi sujuvasti, koska olin unta odotellessa tehnyt mielikuvaharjoituksia juuri tätä tilannetta varten: tamppaus suksilla rinteen suunnassa, sukset pois jaloista, hyppy lumeen, kivääri selästä, lipas taskusta, lataus ja varmistus, hiipiminen sauvat vasemmassa kädessä, niiden työntäminen paksuun lumeen ristikkäin, lumisuojuksen poisto, asennon hakeminen ja laukaus.

Lunta oli tässä valtavasti. Jalat eivät yltäneet maahan asti, mutta pääsin tähtäämään. Sopivalla matkalla näkyi noin kymmenen lintua suomännyissä, mutta harjanteella kasvavat lumiset puut peittivät suurimman osan suosta.

 Ristikko nousi alhaalta mustan teeren kylkeen. Lintu istui sivuittain. Osuma olisi varma, sillä matka oli hieman alle sata metriä, ja puun latva juuri harjanteen laen korkeudella. Päästin varmistimen ja aloin nostaa uudelleen ristikkoa. Juuri silloin teeret pomppasivat pakolentoon!

 

Kaiken ponnistelun ja vaivannäön jälkeen ällistys oli valtava. Kun sisäinen maailma tasaantui, yritin miettiä, mikä meni vikaan.

Oliko se sauvojen asettelu ristikkäin?

Olin kantanut väsyksiin asti Degtjarjov - pikakivääriä armeijassa, ja muistin nyt tuon aseen hienon etutuen. Reppu vain alle, ja kaiken tuon voi tehdä usein näkösuojassa. Mutta jälkiviisaus on vain tulevaisuutta varten, jos sitäkään!

Hiihtelin allapäin lounaalle.

 

Ruokapöydässä etsittiin selitystä teerien paolle. Seulaan jäi kaksi seikkaa: ne näkivät asemiehen naaman tai joku hiihti harjanteiden välissä samaan suuntaan.

Jo illalla jälkimmäinen vaihtoehto vahvistui, sillä postia hakiessa isoveli oli nähnyt salon itäpäässä tieltä johtavan paksun leveiden suksien ladun pohjoiseen.

 Otin myöhemmin yhteyttä edellisenä kesänä talvijahdista kertoneeseen mieheen. Hän sanoi hiihtäneensä siellä ja muisti teeriparven paon juuri tuosta paikasta. Ne olivat havainneet hänet jo kahdensadan metrin päästä. Mies epäili, että hiihdon äänet pelästyttivät valppaat teeret.

 

Iltapäivällä kävin tunnin lenkillä pohjoisen suunnalla. Siellä oli vanhaa kuusimetsää ja taimikoita ja yksi laajahko siemenpuualue, mutta koivuja ei juurikaan. Teeriä ei näkynyt, mutta hieman vesakkoa kasvavien taimikoiden vaiheilla jänikset olivat liikkuneet runsaasti. Metsäautotien loppuosassa, lähellä kääntöpaikkaa hirvet olivat elelleet viikkoja ja taitelleet ojien penkoissa kasvavia koivuja, raitoja ja haapoja. Silmut ja oksien kärkiosat oli tarkoin syöty.

 

Pakkanen jatkui kireänä seuraavina päivinä.

Liikuin maastossa ahkerasti aamun hämärästä iltaan asti, mutta saalista ei tullut. Ampumaan en päässyt kertaakaan. Joka päivä teeriä näkyi, mutta lähestyminen ei onnistunut. Useimmiten ne pakenivat, vaikka hiihdin harjanteen suojassa. Ehkä ne sittenkin kuulivat suksien aiheuttamat äänet.

 Näytti siltä, että teerillä oli käytössä kollektiivinen johtaminen: kun arin lähti pakoon, koko parvi seurasi perässä. Suurimmassa parvessa oli noin kolmekymmentä lintua, ja ne olivat monesti hajallaan noin hehtaarin alueella. Aina joku niistä huomasi vaaran. Teerillä oli varsin hieno systeemi haukkojen ja muiden uhkien varalle. Joka uskoi hälytystä, se pelastui.

 

Yhtenä päivänä otin mukaan juomisen lisäksi leipäpalaset ja lenkin puolikkaan. Puolen päivän aikaan laskin harjanteelta alas paikassa, jolla laakson pohja oli korkeimmillaan, keskellä metsää.

Lumesta törrötti esiin paksu, osittain ontto katkenneen ikihongan tyviosa. Se ulottui pari metriä lumen pinnan yläpuolelle.

Tamppasin ympäristön huolellisesti ja iskin säleitä harmaasta kelon pinnasta, Ne tuoksuivat tervakselle. Tuli otti niihin helposti.

 Kävin noutamassa pitkän makkarakepin, jona aikana tuli pääsi voimaansa. En poistanut suksia jalasta, sillä lunta oli liikaa jalan liikkumiseen.

Kesken makkaran paiston alkoi kuulua hornamainen ujellus ja humina hiljaisessa metsässä. Ääni syntyi, kun tuli puhkaisi reiän kelon onttoon keskiosaan, jolloin syntyi voimakas veto. Liekit löivät ylös kuin puhalluslampusta. Tulen lämpö sai naaman kuumottamaan.

 

Tiaisia pyrähteli tulipaikan vaiheilla, mutta ne eivät rohjenneet tulla ottamaan murusia, joita tarjoilin. Linnuilla oli kovat ajat lumisessa metsässä pakkasjakson aikana. Kuukkeleita en nyt tavannut. Viimeisen lintuparin huomasin tällä salolla edellisen kevättalven hankikelin aikaan. Viimeiset naavakuusikot olivat häviämässä, ja juuri se oli käsitykseni mukaan kuukkeleiden tuhon syy.

 Tauko teki hyvää. Perusteellisesti käristetyn makkaran ja eväiden syönti sai ajatusmaailmaan muutoksia. Eihän täällä mitään hätää ollut. Ei saalista ollut pakko saada lainkaan. Sekin oli voitto, kun pääsi näkemään nuo varovaiset ja kauniit mustat linnut huurteisissa puissa.

 Nuotiolla selkiintyi sekin, että hiihtämisen määrällä teeriä ei tavoita, vaan liikkumisen piti olla lähes hiivinnän kaltaista etenemistä ja ympäristön tarkkaa havainnointia. Metsässä oli teeriä, vieläpä runsaasti.

 

Toiseksi viimeisenä jahtipäivänä laskin vinosti tielle eteläiseltä harjanteelta. Koko päivänä en ollut huomannut teeriä, ei aamullakaan. Olivatko parvet poistuneet alueelta, jossa niitä ahdisteltiin niin, että ruokarauha häiriintyi?

Huomasin, että tien molemmin puolin kasvava nuorehko koivikko oli jäänyt huomiota vaille. Alue oli puoli kilometriä pitkä ja parisataa metriä leveä ja sen keskellä kulki tie taloon, jossa asustelin. Aluskasvustona siinä oli kuusi.

 Tieltä lähti vinosti ylöspäin vanhan talvitien pohja. Hiihdin sitä pitkin sadan metrin matkan. Siinä oli haulikkohollin verran neliömäinen alue, vanhan tukkilanssin pohja.  Lumen syvyys tässä oli ainakin kahdeksankymmentä senttiä.

Aukon itälaitaan valmistin suksia lapion kaltaisesti käyttäen sekä polkemalla syvän lumikuopan. Juolahti mieleen, että tähän ne tulevat aamulla ruokailemaan, sillä kolmena viime aamuna ei heti hämärässä ollut havaintoa siitä, missä teeret ruokailevat aamulla. Tämä paikka oli koko viikon ajan jäänyt tutkimatta!

Metsästysalueen korkeusero vaihteli sadankahdenkymmenen ja kahdensadan ja kymmenen metrin välillä. Ylhäällä oli paikoitellen puissa raskasta tykkylunta, mutta tässä paikassa pitkän harjun etelärinteen alaosassa koivuissa oli vain paksu huurre. Ehkä järveltä yleensä tässä puhaltava tuuli oli karistellut vähän päästä koivut puhtaiksi lumesta. Vai oliko jatkuva teerien ruokailu marraskuusta lähtien puhdistanut koivikkoa?

 

Päivällispöydässä kerrattiin kulunutta viikkoa. Talon vanhempi miesväki kummasteli teerien arkuutta. Arvelin, että se johtui kovasta pakkasesta ja seisovasta ilmasta. Vähäisetkin äänet kuuluivat kauas.

Isä sanoi, että teeret syövät vain aamun aikana ja painuvat kovilla pakkasilla kieppiin eivätkä ne enää iltapäivällä siksi ole löydettävissä.

Aamun suunnitelma passiin valmiiksi menemisestä tuli hyväksytyksi siksi, että vaihtoehtoja ei löytynyt.

 

Lähdin pimeässä hiihtämään tietä pitkin passiin valmistellulle paikalle. Koetin laskeskella aikaa niin, etten joutuisi olemaan paikallani puolta tuntia enempää. Nyt pakkaslukema oli 18 astetta, joten puoli tuntia liikkumatta paikallaan oli jo lähellä kestokyvyn rajaa. Iltapäivällä sää lauhtuisi ennusteen mukaan reilusti.

 Perillä asettelin sukset ja sauvat kuopan laidalle. Niiden päältä olisi tukeva ampua, jos linnut tulisivat. Istuin kuopan pohjalla repun päällä. Repussa ei ollut mitään muuta kuin anorakki ja runsaasti sanomalehtiä eristeenä. Pakkasta vastaan taistelin lähes koko ajan paikallaan voimistellen. Muuten ei tuntunut pärjäävän. Tavallisin liike oli nostaa istuvassa asennossa jalat suorana parikymmentä sentti ylös ja tehdä sitten rentoutus. Pitkät sarjat ja käsien huiskuttelu vaakatasossa tuntuivat vähän auttavan, mutta yleiskylmettymisen tunne ei kokonaan kadonnut. Nyt olisi tarvittu väljä, kovaan pakkaseen tarkoitettu haalari tai sissitakki.

 

Juuri, kun pimeyteen alkoi tulla aavistus valoa, selän takaa kuului huminaa. Iso teeriparvi laskeutui koivuihin etualalle, suurin osa näkymättömiin. Yksi lintu oli selvällä linjalla noin kahdeksankymmenen metrin päässä.

Varovasti hankkiuduin polvilleen lumikuopassa ja työnsin rukkaset suksien päälle. Ase oli muuten valmis, vain pyssyn suun suojus tarvitsi poistaa. Neljä kertaa suurentavan kiikarin valovoima riitti jo.

Viivyttelemättä otin tarkan tähtäyksen, sillä teeret ovat oikullisia liikkeissään. Ase toimi täsmällisesti, ja musta mytty putosi huurteen seassa puusta. Parvi pakeni sinne päin, mistä se oli tullutkin. Saalis löytyi helposti ja olin hyvin tyytyväinen.

 Hiihdin tien ylitse rannan puolelle mielijohteesta. Samalla kuulin idästä päin auton vaivalloisen käynnistyksen ääntä. Sitä seurasi voimakas kaasuttelu, jolla auto pysyisi pakkasessa käynnissä. Arvelin mielessäni, että tuttu mies oli mökillään, sama, joka syyskesällä kysyi minulta talvijahdista.

Äkkiä ainakin viisikymmenpäinen teeriparvi tuli auton äänen suunnasta ja laskeutui ympäröiviin koivuihin. Ehdin juuri pudottautua polviasentoon, kun linnut tulivat. Syrjäsilmällä näin, että joka puolella oli teeriä kaula varoitusasennossa.

Piinallinen tilanne jatkui hetken, mutta sitten teeret alkoivat ruokailla ja ne ääntelivät hiljaa. Minulla oli kivääri valmiiksi ladattuna oikeassa kädessä, koska olin aikonut pujotella itseni koivikon läpi vajaan sadan metrin päähän järven rantaan katselemaan, jos niemien rantakoivikoissa näkyisi lintuja.

 Otin kiinni olkavarren paksuisen koivun rungosta ja samalla käden liikkeellä poistin varovasti piipun pään suojuksen. Sopivalla matkalla näkyi muutamia lintuja. Yksi oli kyljittäin.

Jaoin ensin teeren neljään osaan ristikolla ja sitten vielä pään puoleisen osan samalla konstilla. Olin tutkinut kiväärin käynnin huolellisesti eri matkoilta. Kun laukaus kajahti, lintu putosi alas siipiään avaamatta.

 

Kun otin lippaan pois ja vielä polviasennossa sovittelin piipun lumisuojaa paikoilleen, korviin kuului auton hyrinä. Lumipenkan yläpuolella autosta vilahteli vain vähän kattoa näkyvissä, niin paljon oli silloin lunta tuolla seudulla.

 Kylmyys ei tuntunut, kun hiihtelin entiseen kotitaloon tietä pitkin. Siellä oli väki vieraineen kahvipöydässä. Olin arvannut autolla liikkuneen miehen oikein. Hän kertoi hiihdelleensä koko viikon metsäalueen itäosassa. Kokemukset olivat samat. Arkoja ovat talviteeret. Vieras kertoi itsekin havainneensa muutaman teerien kaukaa karkaamisen. Ne johtuivat varmaan minun liikkeistäni.

 

Vieraan poistuttua arvailtiin syytä siihen, miksi noin satapäinen teeritokka oli oleskellut koko alkuvuoden viiden kilometrin päässä isohkolla järvellä. Sitä ei päässyt mistään päin lähestymään.

Vanhoilta on tieto, että lähestyvä sään muutos saa linnut joskus jäälle. Nyt sää oli lauhtunut jo kahdeksan astetta neljässä tunnissa ja alkoi hienoinen lumisade. Se enteili talvituiskua.

 Meille nuoremmille selitys ei kelvannut. Osaako teeri ennustaa sään kymmenen päivän päähän?

Minä tiesin, että tuon järven rannat ja saaret olivat täynnä koivikoita. Aamuruoka oli lähellä ja päivälepo aukealla hyvin turvallista haukkavaaran vuoksi. Syötyään teeret kaivautuivat kieppiin.  

Saarten rantojen lähellä oli metrinkin verran pehmeää tuulen juoksettamaa lunta, jonka alla tarkeni pakkasessa. Niin kertoivat talviverkoilla kalastavat jälkeenpäin.

Kettu on ovela, susi vielä nerokkaampi. Miksi linnut olisivat tyhmiä? Sellaiset luonto tuhoaa pois ja eläinlaji häviää.

 

Jahdin jälkeisellä viikolla oli lehdissä yleisökirjoituksia, joissa paheksuttiin metsästäjien käytöstä. Etelä-Suomessa olivat jahtimiehet ajelleet pitkin metsäautoteitä ja ampuneet tien penkoilta lintuja. Ehkä juuri sen vuoksi viranomaiset kielsivät talvisen jahdin. Lisäksi muutettiin myöhemmin lakia niin, että auton pysäköinnin jälkeen piti kulkea vähintään sata metriä ennen kanalinnun ammuntaa.

Pitäjässä, jossa metsästin talviteeriä, metsäautotiet olivat auraamatta. Metsätyöt tehtiin syystalvella, samaten puiden ajo tien varteen. Tie aurattiin helmikuulla, jolloin pakkanen puri pinnan kantavaksi. Sen jälkeen puut ajettiin rekoilla pois.

 Terve ja järkevä vanhan ajan systeemi, joka säästi kustannuksia. Siitä hyötyivät myös ystävämme teeret!

 

 Teeriparvi huurteisessa metsässä