Fasaanit kävivät säännöllisesti syömässä auringonkukan siemeniä

Havaintoja kanahaukasta

 

Varhaisin kosketus minulla oli kanahaukkaan, kun olin koululainen. Kesken lounaan elokuun aurinkoisena päivänä isä sieppasi hirven sarvesta siinä varalla aina riippuneen haulikon. Korkean kaapin päältä hän otti siellä piilossa olleen patruunan.

Kun ovi avautui, kanojen kaakatus kantautui sisälle asti. Pian kuului laukaus, ja isä ilmestyi rappusille. Hän näytti saalista, joka oli kanahaukka.

 

Haukka oli iskenyt kanaa, joka oli perunakellarin olkikatolla. Siihen kanan päälle isä oli sen ampunut.

Kana sairasteli viikon päivät, mutta toipui. Siihen ei ollut osunut yhtään haulia. Isä tunsi aseensa käynnin tarkoin, ja hän sanoi ampuneensa niin, että hauliparven alaosa pyyhkäisi haukkaa, mutta kana ei saanut osumia.

 

Tuohon aikaan lintukirjoissa luki, että kanahaukkoja on Suomessa 5000 – 6000 paria.

Sanotaan, että haukkoja vainottiin ankarasti ja niitä ammuttiin vuodessa tuhansia. Itse en tämmöistä vainoa ole havainnut, mutta totta on, että haukalta suojeltiin kanoja sekä lähellä kotia oleskelevaa riistaa.

 

Lähin metso pesi lapsuudenkotini pellon aidan vieressä vain parinsadan metrin päässä talosta.

Viljassa kävivät pyyt, teeret ja metsot sekä jänikset. Syntyi selviä kulku-uria viljaan. Joskus löytyi aina tämmöisen uran varresta kanalinnun höyhen. Jänikset söivät viljankorsien juureen kasvanutta vihreää heinää.

 

Yhtenä keväänä löytyi haukan pesä synkästä kuusimetsästä vain puolen kilometrin päästä. Emme tienneet, kuinka kauan haukka oli siinä pesinyt, mutta isä ja isoveli ihmettelivät jo kahtena syksynä aikaisemmin, miksi pyyt ja teeret ovat hävinneet hevoshaasta. Siellä ei enää ollut edes räkättirastaita.

 

Hiivin serkun kanssa pesän tuntumaan. Minulla oli metsästyskivääri ja serkulla haulikko. Olimme sopineet, että tuli avataan yhtaikaa, kun lasken hiljaa kolmeen.

Laukaisu oli hyvin yhtaikainen. Haukka ponnistautui viimeisillä voimillaan pesästä ja putosi kuolleena maahan. Kiväärin kuula oli osunut hyvin.

 

Isoveli oli kiivennyt pesälle muutaman päivän kuluttua.

Pesässä oli ollut kaksi poikasta ja runsaasti myyriä ja pikkulintuja. Uroshaukka oli pyytänyt ahkerasti evästä, mutta se ei ollut osannut syöttää poikasia.

Veli oli jäänyt vahtimaan haulikon kanssa pesää.

Pitkän ajan kuluttua hiljaa kuin aave uroshaukka oli liitänyt pesälle. Sen reunalle veli oli ampunut haukan.

Pesän poikaset hän oli hakenut alas ja napsauttanut kalikalla hengettömiksi. Se oli sen ajan normaali menettely.

 

Yhden metsäalueen riista hävisi itsestään vähiin, mutta kun muutenkin riistalle kävi suurten ojitusten ja kovan metsäkäsittelyn vuoksi niin, ei osattu aavistaa pitkään aikaan mitään.

 

Tein viimeisille jäille keväisen pilkkireissun. Menomatkalla huomasin melkoisen ihmeen. Petäjän latva oli katkennut kauan sitten, ja neljä oksaa oli kilpaillut latvan asemasta tasaväkisesti.

Noin kuuden metrin korkeuteen oli muodostunut neljän reidenpaksuisen uuden latvan muodostama haarake.

 

Siinä oli valtava risupesä, jota luulin sen suuren koon vuoksi kotkan pesäksi.

Pesä oli joka puolelta täysin koristeltu kanalintujen untuvilla ja höyhenillä, jotka liehuivat hiljaisessa tuulessa.

 

Kalareissulta tultua kerroin asiasta kotona.

Paikalla käytiin uudestaan. Sinne pääsi hyvin pälviä pitkin ilman suksia. Ihmetystä herätti pesän valtava untuva- ja höyhenmäärä. Kymmenen metrin päässä jo sammalpeitteen saaneella maapuulla makasi selällään räkättirastas, jonka rintakehä oli taitavasti nyljetty. Ehkä uroshaukka oli tuonut hautojalle valmista ruokaa aivan äsken.

 

Emme kuulleet metsässä minkäänlaista pikkulintujen laulua. Laulu loppui jo puolen kilometrin päässä ennen haukan pesää.

Vihastuimme ja otimme aseet. Hiivinnän jälkeen ammuimme, minä kiväärillä ja kaveri haulikolla, mutta haukka lähti pakoon. Sivulta näimme, että pesä oli melkein metrin paksuinen. Luoti meni varmasti ohitse ja haulit eivät läpäisseet paksua risulinnaa.

 

Teimme vanhan karhumiesten tempun. Minä lähdin kotiin päin, ja haulikkomies piiloutui vahtimaan.

Noin kymmenen minuutin kuluttua haukka oli palannut, ja haulikkomies pudotti sen pesän laidalta.

Haimme moottorisahan ja kaadoimme puun, koska se oli omalla maalla.

Pesässä oli kolme munaa.

 

Syksyllä, kun metsästys alkoi, samalla paikalla pidin kaverin kanssa taukoa kookkaan kuusen oksien alla, koska tihutteli vettä. Riistaa ei ollut näkynyt. Siksi puhalsin pyypilliin muutaman kerran.

Sattumalta huomasimme, että kanahaukka liiti juuri meitä kohti. Sopivalta hollilta ammuimme molemmat haulikot tyhjiksi, neljä laukausta. Osuman merkkejä ei havaittu, mutta lähes sadan metrin päässä kanahaukka äkkiä putosi kuolleena maahan.

 

Vuosien päästä alkoi täydellinen kanahaukan rauhoitus.

 En ole sen jälkeen enää yrittänytkään ampua haukkaa, vaikka kerran teeripassissa teki mieli.

Kun haukat ilmestyivät – emo ja kaksi poikasta – teerien soidin katkesi kuin veitsellä leikaten.

Nuoret haukat kisailivat välillä kuten korpit kevättalvisella soidinlennolla. Emo istui katkenneen kelopuun nokassa.

Haukan olin aikaisemmin nähnyt monena syksynä samalla alueella, ja aina teerien ääntely oli loppunut heti.

 

Hiljattain luin havainnon, jonka tunnettu lintujärjestö oli kirjannut. Kanahaukkoja on nyt 4000 paria ja tuntemattomasta syystä kanta on vähentynyt parissa vuosikymmenessä 25 %.

 

Miksi haukat ovat vähentyneet rauhoituksen aikana? Olisiko jotain tekemistä sillä, että kasvinsuojeluaineita käytetään yhä enemmän, ja peltolinnutkin ovat huimasti harvinaistuneet. Myrkyt kerääntyvät huippupetoihin.

 

Ostin kymmenen fasaania, joista kaksi oli kukkoja. Useat hankkivat peltopyitä tai fasaaneja samalla kertaa. Ne tuotiin paikalle Liperistä asti.

Tuontimatkalla yksi naaras oli muninut jo yhden munan, ja se ei meinannut millään lähteä pois laatikosta, vaan suojeli munaansa, poloinen.

 

Luontoon vapautuspaikka oli ihanteellinen. Se oli vanha, mutta autio maatila. Siellä oli rehevä kasvillisuus suojana ja erittäin tiheä kuusikko yhden pellon metsityksen jäljiltä.

Valmistin jo kesällä ruokinta-automaatin, jonne asennettiin lähettävä riistakamera. Viljaa vei automaattiin lisää metsästyskaveri, joka asui parin kilometrin päässä. Minun matkani paikalle on toista sataa kilometriä.

 

Operaation tarkoitus oli saada tuohon syrjäiseen ympäristöön fasaanikanta niin, että seisovia ja haukkuvia koiria voisi siellä harjoittaa.

Sen lisäksi nuo kauniit linnut kiinnostivat muutenkin.

 

Kesän aikana ainakin yksi fasaani pesi lähellä, mutta se paljastui vasta syksyllä, kun emo poikasineen alkoi käydä ruokinta-automaatilla.

Yksi uusi tulokas oli hyvin tumma. Riistakameran kuvissa se oli aivan musta, jolla oli valkea rengas kaulassa kuin talvipukuisella heinäsorsalla.

Nimitimme sen sepelfasaaniksi. Poikasia, jotka syyskesällä olivat jo isoja, oli tällä kanalla viisi.

 

Lähellä metsässä näin kaksi kertaa fasaanikanan lentävän syyskesällä, ja yksi oli lentänyt järven ylitse naapuriin maatilalle, jossa oli vielä viljan viljelystä.

 

Seurasin kotona – yli sadan kilometrin päässä – fasaanien ruokintapaikalla käyntiä. Se sattui aina varhain aamulla. Pakkasaikaan osa linnuista osasi suojautua vanhaan navettalatoon, jossa oli vielä heiniä.

Kun talven selkä taittui, ja valo lisääntyi, fasaanit kävivät illan hämärässäkin syömässä.

Molemmista kukoista oli kasvanut upeita lintuja, joilla oli pitkät pyrstöt. Toinen kukoista oli hyvin tumma. Sitä epäilimme sepelfasaanin isäksi. Toinen kukko oli väritykseltään samanlainen, kuin luontofilmeistä nähdään.

 

Keväällä toinen kukko katosi, vain tumma jäi.

Joku asioista tietävä arveli, että kahta kukkoa ei sovi samalle reviirille.

 

Samaan aikaan viiden kilometrin päähän vanhaan maataloon oli ilmaantunut fasaanikukko. Varmasti ei voitu tietää, mistä se oli peräisin, koska tuon maalaistalon kohdalla, järven vastarannalla oli kasvatettu fasaaneja edellisinä vuosina.

 

Kevään aikana fasaaneista yksi toisensa jälkeen katosi. Lumi oli jo monista paikoista sulanut, ja arvelin, että ne saavat jo muualta ruokaa ja valmistautuvat kohta pesimään.

Kun automaatilla ei ollut enää yksikään fasaani viikkoon käynyt, lähdin ajamaan paikalle, laittaakseni automaatin kesäksi suojaan ja samalla halusin käydä katsomassa mökkiä, miten se oli selvinnyt talvesta.

 

Lähestyin vanhaa kuusiaitaa, jonka suojassa ruokinta-automaatti oli, ja jonka suojaisaa alustaa fasaanit olivat aina tulleet jalkaisin syömään.

Silloin huomasin liikettä pienessä lumilaikussa, joka oli säilynyt aidan varjossa.

Kanahaukka oli tappanut fasaanikanan ja piti saaliistaan kiinni. Se tuijotti minua vihaisesti. Pääsin kahden metrin päähän ennen kuin haukka lähti pakoon.

 

Haukan tappama lintu oli vielä aivan lämmin.

Olin nähnyt kaukaa käsin niin paljon vaivaa melkein vuoden ajan, että tunsin surua. Jokunen kyynel tuli silmiin.

Ymmärsin, että kaikki fasaanit oli tapettu.

 

Jos muut fasaanikanatkin olivat tehneet viisi poikasta, kaikkiaan neljäkymmentä nuorta ja yhdeksän aikuista oli saanut surmansa.

 

Ajattelin jopa kanahaukkaa surumielisesti.

Ilmeisesti metsistä ei enää löydy sille riittävästi ruokaa, kun elinympäristö on muuttunut. Sen on pelastettava itsensä syömällä kaikki, minkä vain kiinni saa.

 

Suolinnut, peltolinnut, kanalinnut, kaikki ovat valtavasti vähentyneet. Pääskysiäkään ei enää löydy. Kivitaskun olen nähnyt viimeksi Lapissa seitsemänkymmenluvulla.

 

Kissoja ei ole lähelläkään, joten niitä ei voi syyttää fasaanien tuhosta. Matkaa kotikissoihin on viisi kilometriä ja viisi kilometriä pitkä järvi on vielä suojana siihenkin suuntaan.

 

Kaikki peltopyyt, joita samaan aikaan muutama metsästäjä otti ja laski luontoon ilokseen, kaikki nekin tapettiin.

Serkkuni kertoi iloisena seuranneensa, kun hänen hankkimansa peltopyyt rypivät kuivassa sannassa. Jo kahden viikon päästä ne olivat ahnaan haukan syömiä.

 

Äitini kertoi, että sodan aikana, varsinkin nälän talvena 1942 peltopyitä pyydettiin hänen kotonaan rysillä.

Yhteen rysään oli mennyt suuri parvi kerralla puimaladon seinustalta. Kun heinäladot katosivat ja salaojitus sai vallan, viimeiset parvet katosivat, hän muisteli.

Nyt oli ajatus yrittää palauttaa peltopyitä kylälle ja niiden lisäksi fasaaneja.

Linnut haettiin Liperistä asti. Kuljetus sujui erinomaisesti.

 

Tuntuu ikävältä, että koko hanke lähti hyvin käyntiin, mutta se kärsi täydellisen tuhon. Kanahaukat olivat johtava syy siihen, että sepelfasaanistakin jäi vain kaunis muisto.

Toisaalta on ymmärrettävä, että peltopyyt elivät aikoinaan toisenlaisessa, niille paremmassa maailmassa.

Tähän maailmaan ne eivät kuulu, kuten ei Ihmemaan Liisakaan.

Kaikki oli vielä hyvin: kaksi fasaanikukkoa ruokinta-automaatilla.

 

 

 

 

 

 

 

 

Luontoessee

 

Tänä vuonna valkoposkihanhet ovat tulleet julkisuuteen ja saman tien puheen aiheeksi. Näitä lintuja lienee jo miljoona. Ne ovat alkaneet vauhdilla tunnustella uusia muuttoreittejä Länsi- Euroopasta Luoteis- Venäjälle ja takaisin.

 

Aiemmin tämä reitti kulki entisen Karjalais-suomalaisen sosialistisen neuvostotasavallan kautta Baltiaan ja sieltä rannikon myötäisesti Hollantiin. Nyt sosialismi on kuopattu, mutta sama systeemi esiintyy uudella nimellä. Se on autioittanut Vienan-Karjalaa niin, että sieltä ei enää löydy oikein siviilejä. Missä he ovat? Luultavasti maan povessa.

 

Koska välitankkauksiin ei löydy enää evästä muuttojen aikaan entisen reitin varrelta, viisaat hanhet ovat tänä syksynä muuttaneet viuhkamaisesti Suomen läpi, niin, että tiedustelupartioita on esiintynyt 50 – 150- päisinä parvina laajalla alueella.

Ymmärrän asian niin, että on tarkoitus etsiä pellot, jotka kasvavat rukiin ja syysvehnän orasta sekä mehevää heinää.

Samoja eväitä tarvitaan kevätmuutollakin.

 

Ministeri Mikkonen – vihreät – ehdotti, että hanhet pitää ohjata syömään vanhoille turvetuotantoalueille, jotka on maisemoitu. Kummallista.

 

Filosofian opinnot ovat menneet hukkaan, jos ministerikään ei tiedä, että viisaita hanhia ei voi ohjailla noin vain. Ne hakevat matkoillaan vain parasta, mitä löytyy.

Ministerin olisi pitänyt tarkemmin lukea Nils Holgerssonin retket villihanhien matkassa.

Johtava hanhi, Akka, keräsi tiedustelutiedot siitä, missä evästä on ja johti hanhia. Siihen ei ihminen voi mitään vaikuttaa. Tämä pitäisi jo alkaa uskoa.

Kyllä on outoa, että Pohjois-Karjalassa karkotuksen merkeissä ammutut  valkoposkihanhet piti haudata. Sehän erinomaista hupsuutta on! Hanhet olisi pitänyt antaa suurten, köyhien lapsiperheiden eväiksi. 

Jos valtavien hanhiparvien haittoja halutaan oikeasti rajoittaa, vain koirat ja ammunta ovat tehokkaat keinot. Ei siihen ole muuta ratkaisua.

 Kasvisten tarvetta ihmisillä on liioiteltu. Lienevätkö eskimot eli inuiitit mitään kasvista edes nähneet, ja silti he elävät hyvin.

Kala, hylkeet ja pienet valaat sekä grönlanninpeurat ovat heidän ravintoaan. Saatuaan otuksen eräksi, he juovat veren ja käyvät käsiksi raakaan maksaan. Tämä rituaali on heille välttämätön.

 Se mikä on heidän elämäänsä pilannut, on valkoisen miehen herkut: sokeri ja viina. Ilman niitä kansa oli hyvin tervettä.

Kun Neuvostoliitto hajosi, osa sen orjuuttamista luonnonkansoista pakeni omille elinmailleen vanhojen ammattiensa varaan. Ne olivat poronhoito ja metsästys.

Luonnon kansat eli alkuperäiskansat eivät voi hyvin valkoisen miehen opeilla, vaan kuihtuvat pois. Votka on heidän vaarallisin vihollisensa, makeat eväät ja sokeri tulee heti kakkosena. Kolmas on heidän asuinalueensa luonnon tuhoaminen.

 

Vihreiden tärkein työ olisi Suomessa tutkituttaa, missä kohti Lappia itä-länsisuunnassa kulkee paikkojen saamelaisperäisten nimien ketju. Se lienee korkeudella Salla – Vuotso – Muonion pohjoisosat.

 On erotettava tämän linjan pohjoispuolinen alue saamelaisten itsehallintoalueeksi.

He saavat päättää alueensa kalastuksesta ja metsästyksestä sekä kaikkien luonnon varojen käytöstä.

Kaikki päätöksen teko on annettava vain heille.

Jos aito suomalainen haluaa muuttaa sieltä pois, valtio maksakoon heidän tilastaan käyvän hinnan. Muuten on elettävä saamelaisten vallan alla.

Rahoja tuntuu löytyvän valtion kirstusta vaikka mihin. Ehkä olisi jo viimein yhden kuihtuvan alkuperäiskansan aika päästä orjuudesta pois.

 Uskon, että vain näin tuo kulttuuri säilyy. Valtion metsistä alueella ei saa kaataa yhtään ainoaa puuta ilman saamen kansan lupaa. Silloin tuolla seudulla alkaa mennä hyvin. Keskiajalla alkaneen orjuuden täytyy päättyä joskus.

 

Me muka sivistyneemmät olemme jo kauan sitten paljolti hylänneet eläinten sisuskalujen syönnin. Annan siksi maksapaistin valmistus- ja tarjoilureseptin.

 Puoli kiloa maksaa leikataan puoli senttiä paksuihin siivuihin Santelli- fileerausveitsellä. Vaikeampi vaihtoehto on leikata maksasta Sirkku- sokeripalojen kokoisia kuutioita.

 

Maksapalat käristetään paistinpannussa hitaasti, mutta perusteellisesti. Paistinliemeen ripotellaan suolaa ja pippurimyllystä jauhetta.

 Kaikki tuo kaadetaan sarpiaanilaiseen pataan (Timo Sarpanevan suunnittelema pata).

Vettä lisätään paistinliemeen niin, että käristetyt maksan palat juuri ja juuri peittyvät.

Pata työnnetään uuniin pariksi tunniksi. Lämpö saa olla sen verran mieto, että pore silloin tällöin nousee nesteessä pintaan. Liemi ei saa kiehua yhtään, vaan sen lämmön pitää olla hiukan alle sata astetta.

 Kun lieden luona suuren osan arjestaan viettävä perheen äiti kuuluttaa, että hei, kaikki lapset syömään, silloin on ruuan aika.

 Maksapaistin ohessa tarjotaan keitettyä riisiä niille, jotka ovat perunalle allergisia. Onneksi niitä on Suomessa vain kahdeksan. Paistin päälle voidaan ripotella silputtua persiljaa, koska silmänkin pitää puheen parren mukaan saada ruokansa. Puolukkahillo kuuluu perinteisesti maksaruokien lisukkeeksi.

 Jos maksa on peräisin porosta, peurasta tai hirvestä, aterian pääainekset tulevat luonnosta.

Yhtä ekologista ruokaa on muukin riistapaisti tai keitto.

 

Kun nyt haetaan niitä vihreille oikeita tehtäviä ja pyritään siihen kummalliseen hiilineutraaliin maailmaan – joka ei ole totta – lähdemme esittämään suurtyötä, joka voisi lähteä ministeri Mikkosen puolueen kautta.

 Kun humiseva tuuli ja paistava aurinko antavat meille sähkön, on vähitellen alettava tutkimaan, miten Suomessa saadaan purettua kaikki vesivoima pois. Sehän on hyvin suuri vesi- ja suoluonnon tuhoaja.

 Ensin pitää tiedemiesten selvittää – ensin Kemijoesta – miten saadaan patoaltaiksi pätkitty entinen Euroopan tuottoisin lohijoki puhdistettua eli pestyä altaiden saastasta ja ryönästä niin, että kirkas hiekkapohja ja kutusora pääsee taas näkyville.

 

Suuri joki ensin, ja siitä lähtien Iijoki, Oulujoki ja kaikki Pohjanmaan joet olisi saatava tuottamaan lohta, siikaa ja meritaimenta.

Näin Suomi ei tarvitse yhtään ulkomailta tuotua kalaa, vain kaiken kasvattaa luonto ilmaiseksi. Lipeäkalan syöjät saakoot turskansa yhä, sen verran voidaan toki tinkiä.

 Keskiajalla vietiin Tukholmaan kymmenyksinä Kemijoelta 500 000 kiloa merilohta. Mikä oli lohen kokonaissaalis sen ajan pyyntimenetelmillä, on arvoitus. Joitakin vihjeitä antaa Kustaa Vilkunan hieno kirja, jonka nimi on Lohi.

 

On siis luovuttava kokonaan vesivoimasta.

Vähitellen tiedemiesten avulla lohi, meritaimen ja vaellussiika saadaan takaisin. Näiden kalojen vuoksihan kaikki jokivarret aikoinaan asutettiin.

Silloin ihmiset osasivat taidon elää hyvin, mutta niin, että heistä ei jäänyt juuri mitään merkkejä luontoon, joka säilyi ennallaan.

Suot, lompolot ja joet tuottivat itikat, ötökät, polttiaiset mäkärät ja perhoset, kaiken mitä jalokalat syövät.

 Miltähän maistuisi suussa aito, suolattu Ii- Oulu- tai Kemijoen lohen mäti?

 

 

 

Kunnia ja rohkeus

 

Hollanti oli aikoinaan suuri merimahti erinomaisen laivastonsa vuoksi. Siirtomaita, joista kalliit mausteet ja kauniit kukat laivattiin kotimaahan, oli joka puolella tunnettua maailmaa. Vieläkin Rotterdam on Euroopan suurin satama ja Hollanti on yhä kukkien suurtuottaja.

 

Merellä käy aina viima, joka kangistaa ruumiin ja ajattelun. Vain kaukana etelässä tarkenee laivassa hyvin. Toisaalta meritaistelu oli raskasta: piti nostella raskaita ammuksia vauhdilla, liikutella tykkiä ja käsitellä ruutia tarkasti. Kylmettyminen hidasti kaikkea toimintaa.

 Tähän kaikkeen hollantilaiset kehittivät hyvän lääkkeen, jota he kutsuivat nimellä genever. Se on katajanmarjaviinaa.

 Talousupseeri annosteli kylmän torjujaa koko taistelun ajan niin, että miehistöllä oli lämmin ja rohkea olo koko ajan.

Tiedettiin, että jos tykin kuula osuu vesirajaan, alus uppoaa ennen pitkää. Pelastusveneet kyllä tunnettiin, mutta niihin sopivat vain upseerit. Pelastusliivejä ei tunnettu.

 

Geneverin salaisuus vuoti Englantiin. Siellä juoma sai nimen gin eli gini. Englannin laivasto otti juoman käyttöönsä. Siitä tuli tuulisessa ja sateisessa maassa hyvin yleinen viluntorjuntajuoma. Sitä se on yhä. Juoma tekee pitkässä käytössä tunnetusti punoittavan nenän. Se on herrasmiesten tunnusmerkki.

 Rohkeus ja sankaruus eivät vaadi viinaa, vaan hyvät hermot ja kyvyn kylmään harkintaan.

Nämä omasi Horatio Nelson, joka lähti merille jo 12- vuotiaana. Hänet havaittiin eteväksi ja niin alkoi nousu Englannin laivaston huipulle. Nelson oli vara-amiraali jo 35- vuotiaana.

 

Taistelussa Nelson oli päättäväinen ja loistava taktikko. Ei hän pelännyt vihollisen tulessakaan, vaan säilytti rohkeutensa.

Napoleonin johtama Ranska oli sitkeä vihollinen, kuten Espanjakin. Suuressa siirtomaasodassa Englanti oli vallannut kummaltakin tärkeät siirtomaat.

 Nelson sai sirpaleita rintaansa ja oikea silmä sokeutui meritaistelussa.

Tykin kuula osui oikeaan käteen, joka piti amputoida hengen pelastamiseksi toisessa voitollisessa yhteenotossa Välimerellä.

Valmistettiin rautakäsi, jolla voi osoittaa kohdetta tai suuntaa ja tehdä kunniaa. Kunnian tekeminen on yhä sotilailla tärkeä toimi paraatissa tai kohdatessa toinen upseeri sekä tehdessä kunniaa sankarina kaatuneelle.

 Sotavammat eivät lannistaneet Nelsonia. Napoleonin laivastosta Egyptissä saadun voiton jälkeen Nelson ihastui Englannin Napolin kuningaskunnan lähettilään vaimoon.

 Kiihkeän romanssin seurauksena syntyi tytär, Horatia, kun Nelson oli 42- vuotias.

Nelsonin ystävä - suurlähettiläs - ei ollut millänsäkään, mutta oma vaimo paheksui seurustelua vieraan naisen kanssa.

Välirikkoa ei tullut, koska vaimo oli Karibialta ja vain kauneutensa vuoksi oli saanut komean upseerin miehekseen. Ero olisi pudottanut hänet korkealta alas. Sen hän käsitti.

Pojat ovat poikia on kova lääke niellä, mutta se ei vie henkeä!

 

Ratkaiseva taistelu merisodassa käytiin 1805 myöhäsyksyllä yhdistynyttä Ranskan ja Espanjan laivastoa vastaan. Maasodassa Ranska oli edelleen mahdoton voittaa.

Nelson piti laivasotilaansa hyvässä kunnossa. Laivasto luotti amiraaliinsa lujasti. Ruoka oli hyvää, ja koska vesi ei säilynyt kovin kauan tynnyreissä merellä, juomana oli myös englantilaisille niin rakas olut. Taistelun aikana tarjottiin giniä kylmyyttä ja pelkoa vastaan.

Alkoholismia ei kehittynyt, sillä talousupseeri annosteli juomat. Vain hänellä ja kapteenilla oli avain juomavarastoihin. 

Upseereille oli jokaisessa laivassa tynnyreissä rommia. Rommi säilyi hyvin vuosikausia, kuten ginikin. Kuumaan veteen sekoitettuna rommi on hyvä lääke vilustumiseen tänäkin päivänä.

Taistelussa Nelson ohjasi laivastonsa kahdessa samansuuntaisessa jonossa hieman takaa viistosti vihollisen pitkän laivajonon lävitse. Näin hän välttyi saamasta täyslaidallisia päälleen, mutta vihollisen laivat saivat koko ajan tulitusta pitkin muodostelmaa, mikä oli tuhoisaa.

 

Vihollinen tunsi Nelsonin lippulaivan monien taisteluiden vuoksi. Siihen aikaan suuret päälliköt pukeutuivat sota-asuun, johon kuuluivat kunniamerkit ja nauhat sekä kultapunokset. Korkean upseerin merkit näkyivät kauas kaukoputkella, ja juuri tätä tilaisuutta ranskalaiset vaanivat salaa.

Intiaanit käyttivät sotamaalausta ja päälliköt näyttäviä päähineitä sodassa. Hevoseenkin maalattiin merkkejä siitä, että oli menossa sotatila.

Aleksanteri Suurta oli monesti varoitettu pitämästä kiiltävää kypärää, jossa oli kauniita sulkia. Haavoittumisia alkoi tulla, kun persialaiset ja intialaiset keksivät, mihin pitää suunnata keihäiden ja nuolten kuurot. Aleksanterin äiti oli vakuuttanut pojalleen, että tämän isä oli jumala, Zeus. Siksi hän oli voittamaton.

 Ranskalaiset varustivat aluksiinsa tarkka-ampujia, joilla oli musketit. Niissä oli 19 millin tai 13 millin lyijykuulat. Musketin kuulaan kaatui Ruotsin kuningas Kaarle kahdestoistakin. Kun Nelson tunnistettiin, ranskalaiset ampuivat ja Nelson sai osuman, joka johti kuolemaan.

 

Ennen taistelua Horatio Nelson piirsi taistelusuunnitelmansa paperille. Kuva on säilynyt. Sitten amiraali piti laivastonsa upseereille ja sotilailleen puhuttelun, joka oli lyhyt ja isänmaallisuudessaan upea. Hän ei etsinyt omaa kunniaansa, vaan sanoi: Englanti odottaa, että jokainen mies tekee velvollisuutensa.

 Amiraalin ruumis pantiin lippulaivalla rommia täynnä olevaan suureen tynnyriin, että se säilyisi hyvin matkalla kotisatamaan. 

 Kun voittoisa laivasto palasi kotiin, järjestettiin Englannin suurelle pojalle sotilaalliset hautajaiset ja Lontoon kaupungin tori nimitettiin viimeisen taistelun paikan nimen mukaan Trafalgarin aukioksi.

 Aukiolla seisoo yhä korkea obeliski amiraalin ikuiseksi kunniaksi.

 

Henkinen perintö

 

Lasten kasvatus kysyy vaivannäköä ja kärsivällisyyttä. Ihmiset eivät tajuakaan, miten hyvin lapset tallettavat kaikki vanhempien asenteet ja sanomiset muistinsa kätköihin. Tämä muistiaines säilyy vanhuuteen saakka varsinkin tunneasultaan erinomaisesti.

 

Muistan pienestä pitäen, miten turvallista oli, kun asiat näyttivät juuri semmoisilta, kuin vanhemmat kertoivat. Kotona synkkien metsien keskellä oli niin hyvä olla. Kosketusta muihin perheisiin oli sopivasti, mutta ei liikaa, että olisi oppinut pahoille tavoille.

Äiti lauloi työn ohessa, kuten lypsäessä, marjoja ja sieniä siivotessa. Oli ihanaa kuunnella nuotissa pysyvää laulua. Äidin suvussa oli soittajia ja muita, joiden korva sanoi täsmällisesti, miten se meneekään, se sävelmä.

 

Vuoden 1938 virsikirjaa ei annettu lasten käsiin, sillä siinä alkoi jo tie irtolehtipainoksen suuntaan.

Parhaita virsisävelmiä, joissa on iloa ja varmuutta oppi ihan kuuntelemalla. Niitä laulettiin myös koulussa.

Paimenpoika, jota äiti lauloi lypsyllä, kun lehmisavu kohoili korkeuksiin ja piti olla lepän oksista kyhätyllä vastan tapaisella ajelemassa kärpäsiä pois lehmästä, ettei se kävisi rauhattomaksi, se tuntuu vieläkin sydämen pohjassa.

Toinen samassa yhteydessä paljon kuulemani laulu oli Kaunis kotimaani sekä Suomen laulu.

 

Tämä kaikki ja koulussa opitut asiat antoivat supisuomalaisen kulttuuriperinnön, joka on pysynyt.

Kun esimurrosiässä isommat pojat sanoivat, että pitää ruveta tanssimaan, että sen taidon kautta pääsee tytön kanssa sänkyyn, se tuntui vastenmieliseltä, ja päätin omaksua apostoli Paavalin kaltaisen elämäntavan, johon avioliitto ei kuulunut.

Äiti ja isä osasivat tanssia, ja äiti olisi opettanutkin, mutta en halunnut. Isä ja äiti eivät käyneet koskaan tansseissa minun lapsuuteni aikana eivät myöhemminkään.

 

Isot pojat sanoivat, että tanssi on ainut laillinen keino houkutella naista sänkyyn. Muuta tarkoitusta tanssilla ei olekaan. Viinalla voi vähän pehmitellä lisää.

Silloin tein tuon päätöksen pysyä poikamiehenä vaan.

Niin meni opiskeluaikakin ilman seurustelua. Kävin kyllä kavereiden kanssa tyhjentämässä muutamia olutkolpakoita ja juttelemassa ravintolassa, mutta semmoista tapahtui harvoin. Rahoja ei ollut hummaukseen. Pysyin tiukasti valitulla tiellä. Olin kohtelias tytöille, mutta en ruvennut heitä vikittelemään.

 

Ajattelen vieläkin, että hyvää ei odota koskaan liian kauan.

 

Toisissa maissa on toisenlainen kulttuuri. Etelän maissa kansat ovat vilkkaita, mutta äkkiä mielipidettään vaihtavia, ikään kuin epävakaita. Heidän elämässään on kyllä monia viehättäviä piirteitä.

 

Eräässä dokumenttiohjelmassa italialainen isoäiti kertoi, että nykyään koko italialainen ruokakulttuuri on pilattu. Päivällisellä on enää vain neljä ruokalajia. Hän kertoi, että hänen ollessaan nuori, viikon lopun alkaessa taloon kokoontuivat kaikki sisarusten perheet, lapset ja aikuiset. Päivälliset alkoivat iltapäivällä ja päättyivät vasta myöhään illalla.

 

Illan kuluessa pöytään tuotiin aina vain uusia makunautintoja ja viinejä maisteltiin. Naapurikin saattoi pistäytyä seuraan.

Lapset leikkivät, joku soitti tai lauloi, ja keskustelu lainehti vilkkaana.  Vanha mamma sanoi, että kaikki tämä on jo suureksi osaksi hävinnyt kulttuurista Italiassa, ja hän suri sitä.

 

Intian hälinää en varmaan kestäisi kovin kauan. Joka paikka on porukkaa täynnä. Kaduilla näyttää olevan ikuinen tungos.

Osalla naisista on punainen täplä otsassa. Kysyin yhdeltä Intiassa olleelta, onko merkillä jotain tekemistä kastijaon kanssa. Hän kielsi. Niin ei ole, vaan kastijako on sisäisesti jokaisessa intialaisessa niin, että alempaan kastiin kuuluva osaa antaa tietä ylemmälleen.

Ylimpänä ovat bramaanit eli hindupapit, alimpana kastittomat, jotka ovat hindulaisuudessa elegantisti järjestetty orjaluokka. Heitä on ainakin 20 – 25 % koko Intian väestöstä.

 

Kastittomat tuskin ottavat hindulaisuuden todesta. He toimivat yhdessä koirien ja apinoiden kanssa Intian puhtaanapitolaitoksena.

Ennen muovin keksimistä systeemi toimi hyvin, mutta muovin tultua käyttöön kaikki on mennyt vaikeaksi.

Noin kuuden vuosikymmenen aikana eläintieteilijät ovat havainneet, että Intian kaatopaikoilla on kehittynyt symbioosia koiran ja apinan välillä.

Koira haistaa kaatopaikalla syötäväksi kelpaavaa ja apinat kaivavat sen esille. Apinat antavat koirille osan saaliistaan palkkioksi, ja yhteistyö toimii hyvin.

 Kastittomat ovat tarkkasilmäisiä. He ovat keksineet nälkää vastaan monia keinoja. Yksi niistä on nerokas apinanpyydys. Puuhun kaiverretaan kolo, joka muistuttaa tikan pesää. Sisälle pannaan pähkinöitä. Apinat huomaavat tämän ja syötiksi maahan pannut pähkinät.

Suuaukko on mitoitettu niin, että apinan käsi mahtuu tyhjänä juuri ja juuri sisään, mutta kun kourassa on pähkinöitä, käsi ei enää mahdu tulemaan ulos.

Vahdissa ollut kastiton hyökkää, ja kun apina ei heti älyä luopua pähkinöistä, se ei ehdi paeta vaan saa kartun iskun kalloonsa, ja joutuu nuotioon kypsymään herkulliseksi paistiksi.

Esimerkin kautta lapset omaksuvat vallitsevan kulttuurin, ja he vievät eteen päin yhteisön henkistä perintöä. 

Kaikki perintö kastittomilla on henkistä, koska he eivät omista oikein mitään muuta. Sekin on hyvä, sillä kaikenlaista sälää ei saa kukaan mukaansa, kun tulee kutsu tuonilmaisiin.

Ruokinta- automaatti

Tintin ruokapöytä

 

Siistiä ruokintaa

 

Olen ruokkinut pikkulintuja kauan aikaa. Niiden touhuja on mukava seurailla. Eläimistä tiedetään, että mitä paremmassa kunnossa ne ovat ennen pesintää, sen paremmin onnistuu pesueen teko.

 Jotkut ovat sitä mieltä, että ruokinta vääristää luontoa, koska linnut eivät kohta enää osaa toimia oikein pärjätäkseen metsissä.

Vastaan siihen, että metsätkin ovat muuttuneet. Ei ole enää kolopuita, halkeilleita keloja sekä vain tuohen avulla pystyssä pysyviä, sisältä lahoja koivupökkelöitä.

Eväiden piilottaminen rankan talven varaksi ei enää tahdo onnistua, koska metsät ovat muuttumassa puistomaisiksi puupelloiksi.

 

Pahoja pikkulintujen elämää vastustavia otuksia ovat irrallaan kesät, talvet juoksentelevat kissat, joista melko suuri osa on villiintyneitä. Ne ovat luontoon hylätty ihmisen sydämen julmuuden takia.

Ruokavarkaita ovat naakat, harakat ja kuukkelin lähimmät sukulaiset, närhet. Käpytikka on mielestäni varislintuihin verrattuna siisti rasvan ja siemenien tankkaaja. Sitä eivät tiaisetkaan juuri pelkää.

Närhet osaavat lohkoa talipötköstä isoja palasia, jotka tippuvat maahan. Siitä ne kantavat nopsaan herkkupalat omiin piiloihinsa. Tämä kaikki on pois pienempien lintujen ruokapöydästä ja varkaus tulee kalliiksi muutenkin.

Närhet ja harakat hyökkäävät alhaalta päin – kuten Focke- Wulff- hävittäjä suurta pommikonetta vastaan – ja tarttuvat ruokaan kiinni. Ne lohkovat syötin tehokkaasti.

 

Mietin suojausta ja pian ratkaisin sen niin, että neljä tiaislajia osaavat käydä ruokapöytäänsä. Karjalanvarpuset ja viherpeipot eivät näy oppivan millään tiaisten mallia näyttäessä, miten pääsisi syömään.

 Perussuoja on minkkiverkosta tehty lieriö, jonka pohjan halkaisija on kaksikymmentä senttiä.  Samasta verkosta tehdään lieriön katto, mutta pohja jätetään auki.

Kattoon ja lieriön seinämiin tehdään 30 millin suuruisia pyöreitä reikiä, joista linnut oppivat pujahtamaan syöttiin kiinni.

Lieriön katosta riippuu 10 sentin mittainen 3 milliä paksusta sinkitystä rautalangasta tehty, hieman s-kirjainta muistuttava osa. Se työnnetään alhaalta päin lieriön katon verkosta riippumaan. Osan alapäässä on kiinni Tintin talipötkö, jonka ympärillä on tiheä verkko, joka tulee ostoksen mukana.

Aluksi linnut eivät keksi, miten pääsee syömään, mutta aina parvessa on yksi älypää, joka näyttää toisille ilosanoman rasvaisesta ateriasta ja pujahtaa syömään. Tieto leviää hämmästyttävän nopeasti kuin puskaradionkin tieto.

 

Jyviä tai pähkinärouhetta tarjoan automaatista, joka on ainakin 30 vuotta vanha. Sellainen on helppo valmistaa laudasta itse. Sillä tavalla siihen saa enemmän tilavuutta ruualle, ja paremman suojan lumisadetta vastaan.

Suojus on samanlainen, kuin yllä kuvattu, mutta siinä on kiinteä pohja, mutta kansi on irrallinen. Tämä sen vuoksi, että näin automaatti on helppo täyttää kuorituilla siemenillä tai halkaistuilla pähkinöillä tai muulla pöhnällä. 

Suojuksen kansi on minkkiverkkoa, jonka keskeltä automaatti riippuu ohuen rautalangan varassa. Valmistin kaksi V- kirjaimen muotoista osaa 3 millin paksuisesta galvanoidusta rautalangasta. Koukkujen toisen sakaran yläpään lenkistä kulkee ripustusnaru näiden osien välillä. 

Koko vehje nostetaan narun keskiosasta puun oksaan kiinnitettyyn koukkuun. V- kirjaimen muotoiset osat menevät lieriön verkon ylimmäisistä aukoista ja kannen aukoista myös, joten kaikki pysyy hyvin kasassa.

Tämmöisestä laitteesta pystyvät nauttimaan evästä vain 30 millin aukoista sisään sopivat linnut. Ne ovat vehkeen sisällä turvassa haukoilta ja kissojen vaaralta sekä oravilta.

Ruokintapaikka pysyy siistinä, kun käyttää valmiiksi kuorittuja auringonkukan siemeniä. Näin rotat eivät ilmaannu paikalle, mikä on isoissa asutuskeskuksissa vaarana. Rotista ei näy nyky-yhteiskunta pääsevän millään eroon.

Intiassa niitä pitävät kurissa käärmeet ja rottia pyytävät dalitit eli kastittomat.He syövät rotan, mutta tuovat niiden hännät viranomaisille, jotka maksavat niistä pienen rahan, jolla kastiton voi juuri ja juuri pysyä hengissä, kun ahkeroi.

Muu työ kastittomilla on käymälöiden tyhjennystä, viemärien saastaisten tukosten avaamista ja itsestään kuolleiden elukoiden lahtaamista.

Käyttökelpoiset osat niistäkin voidaan syödä sen jälkeen, kun basillit on hävitetty ruuasta pitämällä sitä tulen päällä.

Dalitit toimittavat myös pyhän Ganges virran rannalla kuolleiden käsittelyn ja polttamisen. Ruumiit peitetään kukista tehdyillä koristeilla ja päälle ladotaan kuivia puita. Ne sytytetään jonkun vainajan läheisen toimesta.

Tuhkat dalitit laittavat virtaan samoin kuin ilman polttamista alastomana eläneiden ja virran rannalla kuolleiden pyhien miesten ruumiit. Vesipedot repivät ne ja samalla puhdistavat jo ylen saastunutta Gangesia, jota pidetään hindulaisuudessa jumalattarena.

Tuli puhdistaa kaiken pahan. Siihen uskottiin Euroopassakin keskiajalla, kun kerettiläisiä ja naisia poltettiin noitina roviolla kansanjuhlissa. Yleisölle tarjottiin ruokaa ja olutta tai viinaa.

Kertyneet varat juoksivat kultakolikkoina Vatikaaniin.

Hommista irtoaa rahaa, kun vain pysyy tiukasti työpaikallaan. Tämän aksiooman olen ihan itse keksinyt!

Rottasota on yllä kerrotulla tavalla järjestettynä tehokasta ja halpaa ilman myrkkyjä, sillä kastittomia on Intiassa 250 miljoonaa.