Joskus tulee, joskus taas ei

 

Aina ei voi onnistua. Joskus on niin sanottu vino päivä – kuten Spede sanoi – jolloin kaikki on vinksallaan. Tästä ei pidä hermostua, koska uusi päivä kaiken muuttaa voi, kuten läpi kulunut hokema kertoo.

Jänisjahti on taitolaji.Koiran tulee olla hyvä löytämään otus ja sitten sen pitää pysyä jäljellä sitkeästi.

Miehen pitää osata valita passipaikka.Siinä auttaa vain kokemus ja paikallistuntemus.

Jänikset, hirvet ja tietääkseni karhutkin kulkevat reittejä, joiden sanotaan pysyneen samoina kivikaudelta alkaen.

Ruotsin suuri hirvivaellus ( Den store älgvanderingen) menee järvien ja jokien ylitse yhä siellä, mistä on tavattu kalliokaiverruksia tai piirroksia, joissa on hirvien kuvia.

 Olen aina ihmetellyt sitä vanhojen ihmisten kertomusta, että hirvet menevät jopa kahden ikivanhan, parin metrin päässä toisistaan olevan aihkipetäjän välistä. Joskus reitillä saattaa olla suuri irtolohkare, jota jääkausi on liikutellut, ja juuri sen vieritse kulkee hirvien reitti. Paljon on luonnossa tuntematonta, minkä tulkitseminen ei onnistu.

 Repen koira oli hyvä löytämään. Haukku alkoi parinkymmenen minuutin sisällä melkein aina.

Se ei vielä taannut saalista, koska jänikset menivät hyvin herkästi luolaan, kun niiden karvassa alkoi olla vaaleita sävyjä. Sitten, kun maakin oli valkeana lumesta, herkkyys luolaan hakeutumiseen väheni.

 Toinen keino päästä koiralta hukkaan on jälkikentän juokseminen heti, kun lyhyehkö hukka ajossa tuli koiralle. Jälkikentässä koira joutuu helposti sykliin, josta ei tule loppua, kun jänis on juossut välillä omia jälkiään eri suuntiin ja lopuksi kimmonnut sivuun pitkällä loikalla.

 Repe tiesi passipaikat ja sen, että sinne voi tehdä hyvät tulet, jos passissa alkaa olla kylmä.Nyt lenkin pätkän herkullinen tuoksu kutkutti jo makuhermoja, ja kahvia teki vimmatusti mieli.

Ajo kääntyi kaukana, ja haukku alkoi lähestyä.

Vielä piti hillitä himonsa ja olla terävänä.

Repe huomasi, miten jänis poikkesi vanhalta metsäkoneen uralta ja kääntyi passia kohti. Oli tartuttava rivakasti haulikkoon. Seisomaan nousu vaiko aseen liike sen teki, että jänis loikkasi jo melkein ampumamatkalle juostuaan äkisti sivulle. Se katosi saman tien tiheään taimikkoon, jonne ei voinut ampua. Kahvin nälkäkö se sai sittenkin hätiköimään?

 Tulilta Repe siirtyi vähän käytetyn metsäautotien mutkaan. Sen läheltä jänis ylitti tien hyvin usein.

Sitä ennen piti toki nauttia paistettu lenkkimakkaran neljännes, voileipää ja kahvia, jota oli kolmen vartin termospullossa. Osaa se olla hyvä tuo annos metsällä ollessa!

Ajo jatkui kuin Kalle-Kustaa Korkin seikkailuissa. Puolen tunnin kuluttua ajoääni lakkasi kuulumasta melko lähellä passipaikkaa. Niinkö jänis teki taas temppunsa ja eksytti ajokoiran?  Kokeneet jänikset jäävät metsään hyvän taitonsa avulla. Niin se taitaa olla.

Äänestä päätellen koira kiersi ensin monta kertaa saman lyhyen kierroksen. Se on tyypillistä, kun jälkikenttä toimii tehokkaasti. Hyväkään koira ei heti tajua joutuneensa sykliin. 

Koira teki parhaansa selvittääkseen sen, minne jänis katosi. Sitten, kun hukka oli lopullinen, se joskus ulvahteli ikään kuin epätoivon vallassa.

Kertaakaan tämmöisen hankalan tilanteen jälkeen tämä koira ei ollut päässyt ajamaan hukkaamaansa jänistä uudelleen. Niinpä Repe poisti patruunat aseestaan ja istahti vielä juomaan toisen kupillisen kahvia sekä kutsui koiraa luokseen.

Kesken kahvin juonnin jänis tuli kovaa vauhtia tien ylityspaikkaa kohti. Se oli yllätys.

Repe ehti vain työntää yhden patruunan haulikon piippuun. Juuri, kun otus oli jyvällä ja sormi puristi liipaisinta, jänis kimmahti korkeaan hyppyyn, joka lennätti sen tien ojan ja ojapenkan ylitse metsän puolelle. Repen ampuman laukauksen haulikuuro meni reilusti alas. Caramba! Ei voi olla totta! Tämän Repe sanoi ääneen, sillä hän oli hyvä ampuja.

Tulipaikalla uudelleen istuessa koira tuli Repen luokse 

Rituaaliin kuului paistaa toinen pätkä lenkin puolikkaasta. Kun se oli kypsä, Repe vuoli siitä siivuja koiralleen kiitokseksi luokse tulosta ja ahkerasta työstä. Hyvien välien pitäminen koiraan on kaikessa metsästyksessä välttämätöntä. Silloin molempien sisin on puhdas ja riemullinen. Onko mukana peräti rakkautta?

 Savu meni nyt pitkin maata alarinteen suuntaan. Taivas oli pilvistynyt nopeasti. Sääennusteessa oli luvattu tihkusadetta monen tunnin ajaksi.

 Paistamisen aikana Repe oli kuulevinaan useita kertoja kotkottelua. Mistä asti ääni tuli, se ei selkiytynyt. Yltynyt tuulen tohina haittasi määritystä. Teereltä ääni kuulosti.

Mistä lintu olisi tähän, savuavan nuotion piiriin ilmaantunut?

 Makkara oli nautittu, koira kytketty ja ase laitettu reppuun, jossa oli aseen kuljetukseen tarkoitettu kätevä lisäosa. Amerikasta tämä kätevä repun ja asepussin yhdistelmä oli siirtynyt tänne Savon takamaille, pienriistajahtiin. 

Naapuri oli sanonut: muista Eberlestock. No, se on kyllä hyvä, mutta Repelle liian kallis. Oli tyydyttävä kotimaisen, armeijallekin sotakamaa valmistavan tehtaan versioon. Ase on siinä pystyasennossa, perä niskan takana. Siitä se on helppo ottaa esille, jos tarvis vaatii. Molemmat kädet jäävät vapaiksi, jolloin koiraa oli helppo kuljettaa.

Kun Repe oli kävellyt kymmenkunta metriä tulipaikalta poispäin, suuresta petäjästä pomppasi kukkoteeri pakolentoon.

 Semmoinen se on, Speden vino päivä.

Jänissaalista mureutumassa riiputuksen avulla.