Moni-ilmeinen viikonloppu

 

Olipa harvinaisen mielenkiintoinen, toisaalta suruakin tuottanut viikon loppu.

Menin mökille jo perjantaina lämmittämään sekä laittamaan paikkoja timanttikuntoon, jotta arvon rouva pääsee vähän helpommalla ja ikään kuin valmiille.

En voi väittää onnistuneeni, koska älli sanoo, että kukaan ei ole paras itsensä arvioitsija. Kyllä tämä homma kuuluu muille. Tosin narsistit tietävät itse tämänkin, tarvitsematta toisen apua.

 Kun pöksällä oli 19 astetta – lämmintä meinaan – lähdin pojan kanssa poimimaan, noin vaan huolettomasti suppilovahveroita. Aurinko armas, se paistoi niin, että yksi vaatekerros piti jättää pois. Leinon mukaan, kun pohjoinen puhuu, jää punajuova, kauneuden voimaton kaipuu. Niin ei ollut nyt.

 Perillä löytyi sieltä täältä sieniä, joita etsittiin, mutta pääasiallisen pesäkkeen oli tyhjentänyt karhu. Siitä tein jo jutun blogiin.

Vähän yli kolmen iltapäivällä tuli minulle viesti ystävältä. Sudet olivat tappaneet ja syöneet hänen ajokoiransa kesken ajon.

 Tulin hyvin surulliseksi. Päätin, että en uskalla itse enää hankkia koiraa metsästykseen, tuskin kaveriksikaan. Riski siihen, että susi sen repii, on liian suuri.

Sudet hyökkäävät päälle, purevat monesta paikasta, kunnes saaliseläin menee shokkitilaan. Sitten sudet avaavat vatsaontelon ja repivät sisäelimet uhrin vielä eläessä. Ne juovat veren ja syövät maksan, munuaiset ja keuhkot, jotka ovat hyvin verekkäitä elimiä. Kuolema on kammottava petojen revittävänä.

 Vaimo tuli lauantaina.

Sen mukana päästiin nälkäkurjen osasta kunnon ravitsemukseen.

Joskus on sentään mukava olla mies, kun voi vain odottaa herkkuja pöytään tekemättä itse mitään.

Verhosin laiskuuden kertomukseen suuresta puolukka- marikosta. Siitä lähtisi pieneltä alalta kaikkien aikojen puolukka- apaja. Se on niin terveellistäkin tuo puolukka, kun vaan kestää sen tarjoaman happotestin.

 Harvoin, hyvin harvoin tämän nykyisen kovin rauhattoman ilmakehän aikana on ollut niin tyyntä ja aurinkoista kuin metsässä oli nyt.

Poimuri täyttyi, tyhjeni samassa, kuin tuopit Tuurin tuvassa.

 Kun sanko oli täynnä – ja poimurit myös – lähdettiin kävelemään autolle päin. Siellähän se uskollisesti odotti valmiina viemään mökille takaisin. Odoteltiin autolla asemiestä, joka poiminnan aikana tsekkasi läheisen mäen. Kanalintuja ei ollut löytynyt, mutta ennen tuntematon suppilovahveropesäke taas kerran.

 Illalla saunottiin kovasti. Meni viisitoista kymmenen litran sangollista vettä.

Sunnuntai-aamunakaan en ole tottunut nukkumaan pitkään, vaan nousen samaan aikaan aina vaan. Sorsia näkyi uivan 20 – 30 yksilöä lahdella. Niitä katselin vaimon uudella, pienellä Nikon- kiikarilla. Tämä kiikari lienee yksi parhaita, jotka sopivat maastopuvun taskuun.

Syyspukuisen urossorsan värit ovat upeat.

Kivääri, Tikan 308 oli mukana, mutta en raaskinut Herran sunnuntaina ampua riistaa, vaikka se oli tarjolla. Olen aiemmin ampunut yli kymmenen kertaa lahden ylitse uivan sorsan kiväärillä. Onko kynnys onnistumiseen noussut jo korkeaksi? Ei, kyllä kyseessä oli kirkkoajan kunnioitus.

 Puolilta päivin alkoi sade, joka kesti pimeään asti. Käytiin päivällä haudoilla laittamassa kanervia. Uuteen lyhtyyn sytytin rasvakynttelin muistellen vanhempia.

 Kylältä tultua siivoilin sitkeästi vahveroita, joita poika oli poiminut ainakin 10 litraa lisää.

 Suunniteltiin huomista laiturin talvitelalle nostoa ja vesipumpun pois ottamista, koska ilmat kylmenevät televisiouutisten mukaan. Nettiuutisissa ei mainittu kylmästä mitään. No, ne ovat koneuutiset, joissa ei tunnetta ole minkäänlaista.

 Sain veljeltä valtakirjan hoitaa tästedes pysyvästi metsäkauppoja ja metsänhoitotöitä, booriruiskutuksia ja mätästyksiä. Istutustyöt pottiputkella sen sijaan sovittiin tehtäväksi ihan itse.

Se tuo työ on elämän eliksiiri, jota ilman lahoaa paikoilleen ja maatuu pois.

 Oli hetken mahtava tunne, kun veli allekirjoitti valtakirjan. Tuntui, että nyt on sitä valtaa ihan riittämiin!

Veli lupasi näitä yhteisiä metsärahoja, jotka tilille kilisevät kuin anekaupasta kultakolikkojen virta Vatikaaniin keskiajalla, käyttää vapaasti katsomukseni mukaan omiin tarkoituksiini.

 Hyväsydämisen veljen puhe pitää ottaa vain ystävyytenä, ei totena.

Salaperäinen tuherrus lanttien kanssa oli lapsuuden aikana remmin arvoinen juttu, jos se paljastui.

Kiitän mielessäni vanhan ajan kasvatusta. Siinä sanottiin totuus, ja kun teki sen mukaan, ei ollut yhtään pelättävää. Sielu oli puhdas ja riemukas. Sanottiinkin, että pahuuden tekijän sisin on musta.

 Maanantaina allekirjoitin metsäkaupan ja siihen liittyvät velvoitteet Haapajärveltä lähtöisin olevan ostoasiamiehen valvovan silmän alla. Asiamies vaikuttaa osaavalta, rehelliseltä ja on kaikessa auttavainen. Siis juuri minun mieleiseni mies.

 Kotimatka meni ajovirheiden puolesta tarkastettuna nappiin. Tullessa orava meinasi jäädä melkein väkisin auton alle, jäikin, mutta vältti renkaat. Pieni oli, kokematon, mutta vielä sai elämä jatkua ja juuri siihen olen tyytyväinen.

Ruoka odotti pöydässä, kun kotiin päästiin. Hyvää oli vaimo laittanut.

Vaimo sanoi sisarensa hakeneen valmiiksi siivottuja suppilovahveroita vajaan sangollisen. Niin pitikin.

Jälkiruokakahvilla jäin kaipaamaan Lemaitre Noir – suklaapyramideja. En osaa ranskaa, mutta uskon nimen lausuttavan jotenkin ” lemuaar nuaar”. Meni tietysti väärin.

No, iltapalalla on luvassa uunituoreita sämpylöitä!

Enpä elänyt turhaan tätäkään päivää.