Henkinen perintö

 

Lasten kasvatus kysyy vaivannäköä ja kärsivällisyyttä. Ihmiset eivät tajuakaan, miten hyvin lapset tallettavat kaikki vanhempien asenteet ja sanomiset muistinsa kätköihin. Tämä muistiaines säilyy vanhuuteen saakka varsinkin tunneasultaan erinomaisesti.

 

Muistan pienestä pitäen, miten turvallista oli, kun asiat näyttivät juuri semmoisilta, kuin vanhemmat kertoivat. Kotona synkkien metsien keskellä oli niin hyvä olla. Kosketusta muihin perheisiin oli sopivasti, mutta ei liikaa, että olisi oppinut pahoille tavoille.

Äiti lauloi työn ohessa, kuten lypsäessä, marjoja ja sieniä siivotessa. Oli ihanaa kuunnella nuotissa pysyvää laulua. Äidin suvussa oli soittajia ja muita, joiden korva sanoi täsmällisesti, miten se meneekään, se sävelmä.

 

Vuoden 1938 virsikirjaa ei annettu lasten käsiin, sillä siinä alkoi jo tie irtolehtipainoksen suuntaan.

Parhaita virsisävelmiä, joissa on iloa ja varmuutta oppi ihan kuuntelemalla. Niitä laulettiin myös koulussa.

Paimenpoika, jota äiti lauloi lypsyllä, kun lehmisavu kohoili korkeuksiin ja piti olla lepän oksista kyhätyllä vastan tapaisella ajelemassa kärpäsiä pois lehmästä, ettei se kävisi rauhattomaksi, se tuntuu vieläkin sydämen pohjassa.

Toinen samassa yhteydessä paljon kuulemani laulu oli Kaunis kotimaani sekä Suomen laulu.

 

Tämä kaikki ja koulussa opitut asiat antoivat supisuomalaisen kulttuuriperinnön, joka on pysynyt.

Kun esimurrosiässä isommat pojat sanoivat, että pitää ruveta tanssimaan, että sen taidon kautta pääsee tytön kanssa sänkyyn, se tuntui vastenmieliseltä, ja päätin omaksua apostoli Paavalin kaltaisen elämäntavan, johon avioliitto ei kuulunut.

Äiti ja isä osasivat tanssia, ja äiti olisi opettanutkin, mutta en halunnut. Isä ja äiti eivät käyneet koskaan tansseissa minun lapsuuteni aikana eivät myöhemminkään.

 

Isot pojat sanoivat, että tanssi on ainut laillinen keino houkutella naista sänkyyn. Muuta tarkoitusta tanssilla ei olekaan. Viinalla voi vähän pehmitellä lisää.

Silloin tein tuon päätöksen pysyä poikamiehenä vaan.

Niin meni opiskeluaikakin ilman seurustelua. Kävin kyllä kavereiden kanssa tyhjentämässä muutamia olutkolpakoita ja juttelemassa ravintolassa, mutta semmoista tapahtui harvoin. Rahoja ei ollut hummaukseen. Pysyin tiukasti valitulla tiellä. Olin kohtelias tytöille, mutta en ruvennut heitä vikittelemään.

 

Ajattelen vieläkin, että hyvää ei odota koskaan liian kauan.

 

Toisissa maissa on toisenlainen kulttuuri. Etelän maissa kansat ovat vilkkaita, mutta äkkiä mielipidettään vaihtavia, ikään kuin epävakaita. Heidän elämässään on kyllä monia viehättäviä piirteitä.

 

Eräässä dokumenttiohjelmassa italialainen isoäiti kertoi, että nykyään koko italialainen ruokakulttuuri on pilattu. Päivällisellä on enää vain neljä ruokalajia. Hän kertoi, että hänen ollessaan nuori, viikon lopun alkaessa taloon kokoontuivat kaikki sisarusten perheet, lapset ja aikuiset. Päivälliset alkoivat iltapäivällä ja päättyivät vasta myöhään illalla.

 

Illan kuluessa pöytään tuotiin aina vain uusia makunautintoja ja viinejä maisteltiin. Naapurikin saattoi pistäytyä seuraan.

Lapset leikkivät, joku soitti tai lauloi, ja keskustelu lainehti vilkkaana.  Vanha mamma sanoi, että kaikki tämä on jo suureksi osaksi hävinnyt kulttuurista Italiassa, ja hän suri sitä.

 

Intian hälinää en varmaan kestäisi kovin kauan. Joka paikka on porukkaa täynnä. Kaduilla näyttää olevan ikuinen tungos.

Osalla naisista on punainen täplä otsassa. Kysyin yhdeltä Intiassa olleelta, onko merkillä jotain tekemistä kastijaon kanssa. Hän kielsi. Niin ei ole, vaan kastijako on sisäisesti jokaisessa intialaisessa niin, että alempaan kastiin kuuluva osaa antaa tietä ylemmälleen.

Ylimpänä ovat bramaanit eli hindupapit, alimpana kastittomat, jotka ovat hindulaisuudessa elegantisti järjestetty orjaluokka. Heitä on ainakin 20 – 25 % koko Intian väestöstä.

 

Kastittomat tuskin ottavat hindulaisuuden todesta. He toimivat yhdessä koirien ja apinoiden kanssa Intian puhtaanapitolaitoksena.

Ennen muovin keksimistä systeemi toimi hyvin, mutta muovin tultua käyttöön kaikki on mennyt vaikeaksi.

Noin kuuden vuosikymmenen aikana eläintieteilijät ovat havainneet, että Intian kaatopaikoilla on kehittynyt symbioosia koiran ja apinan välillä.

Koira haistaa kaatopaikalla syötäväksi kelpaavaa ja apinat kaivavat sen esille. Apinat antavat koirille osan saaliistaan palkkioksi, ja yhteistyö toimii hyvin.

 Kastittomat ovat tarkkasilmäisiä. He ovat keksineet nälkää vastaan monia keinoja. Yksi niistä on nerokas apinanpyydys. Puuhun kaiverretaan kolo, joka muistuttaa tikan pesää. Sisälle pannaan pähkinöitä. Apinat huomaavat tämän ja syötiksi maahan pannut pähkinät.

Suuaukko on mitoitettu niin, että apinan käsi mahtuu tyhjänä juuri ja juuri sisään, mutta kun kourassa on pähkinöitä, käsi ei enää mahdu tulemaan ulos.

Vahdissa ollut kastiton hyökkää, ja kun apina ei heti älyä luopua pähkinöistä, se ei ehdi paeta vaan saa kartun iskun kalloonsa, ja joutuu nuotioon kypsymään herkulliseksi paistiksi.

Esimerkin kautta lapset omaksuvat vallitsevan kulttuurin, ja he vievät eteen päin yhteisön henkistä perintöä. 

Kaikki perintö kastittomilla on henkistä, koska he eivät omista oikein mitään muuta. Sekin on hyvä, sillä kaikenlaista sälää ei saa kukaan mukaansa, kun tulee kutsu tuonilmaisiin.