Niukka tunneilmaisu

 

Isä oli melko hiljainen tyyppi. Kyllä hän keskusteli vieraiden kanssa ja kylässä käydessä, mutta ei ollut mikään suuri jutunkertoja. Enempi hän kuunteli ja kommentoi.

Samanlaisia olivat aikoinaan monet sodan ja puutteen läpikäyneet. Työ oli raskasta, kuten oli ollut elämäkin. Sodassa oli niin moni kuollut tai vammautunut.

 Vilkkaampia olivat evakot, jotka vielä puhuivat minua viehättänyttä murrettaan. Nyt ei puhdasta karjalaa puhu kukaan tuntemani henkilö.

Jatkuvasti voimassa oli isän käsky, että jos joku tulee pihalle tai tupaan, pitää heti tulla sanomaan. Isä ja äiti olivat tiiviisti kiinni maataloushommassa ja karjan hoidossa.

 Silloin, tällöin tuli joku tuntematon tupaan, sanoi päivää ja istahti penkille. Saattoi panna tupakaksi, mutta ei mitään virkkanut. Juuri silloin piti lähteä viemään sanaa isälle.

 Koska lasten ei sen aikaisen kasvatuksen mukaan kuulunut kysellä aikuisten nimiä, tulijaa piti koettaa kuvailla. Isä ja äiti tunsivat kyllä useimmat, kun tarkasti kertoi tukan ja silmien värin ja vaatetuksen. Silloin ei ollut kenelläkään kovin monta asua omistuksessaan. Joskus ratkaisi piipun poltto, pilliklubin tai työmiestupakan tupruttelu henkilöllisyyden. Havaintojen piti olla yksityiskohtaisia ja tarkkoja.

 Niin sitä alkoi vähä vähältä tuntea ihmisiä erämaan keskellä. Tutuksi tuli Väinö-eno, joka oli taitava pyytämään lahnoja. Hän teki verkoista niin sanottuja lahnan pesiä, joihin eksyi niin moni iso ”sammalpää” lahna. Eno toi yhden tai kaksi suurta lahnaa kerrallaan. Ne painoivat neljä tai neljä ja puoli kiloa.

 Isosta lahnasta tulee hyvää savukalaa. Osa kalasta suolattiin, ja sen nauttivat aikuiset. Suolakalaa ei lapsille annettu.

Vasta aikuisena olen oppinut maistelemaan Joulun aikaan suolakalaa, lohta. Kalan mätiäkään en juuri syö edes juhlapäivänä, koska lapsuuden aikana kaikki talteen otettu mäti paistettiin erillään ja naposteltiin herkkuna tuoreen leivän kanssa.

 Ruokapöydässä kuului olla puhumatta, ruokaa kunnioittaen.

Pyytää sai kauempana olevaa syötävää.

Kerran kurkottelin vastoin opetusta jotakin pöydässä, jolloin oma maitolasi kaatui. Isä antoi välittömästi luunapin otsaan. Se kävi kipeästi niin, että itkuhan se pääsi poikaraukalta. Rangaistukseen ei liittynyt mitään sanallista ilmaisua. Tunneilmaisu oli niukkaa.

 Kaikki tuo jätti mieleen sen, että ruokapöydässä en paljon puheita pidä. Hillitty keskustelu toki on useinkin paikallaan, onhan kyseessä perheen yhteinen hetki.

 Kerran pihalla oli joku mies, joka sanoi päivää ja sanoi samalla minulle, että mitä poika tietää. Jäljestäpäin itseäni on huvittanut, kun piti vastata opetuksen mukaan, että ” ei mitään”.

Mies oli ihan ystävällinen, mutta oli  kielletty puhelemasta tuntemattomille, mutta heidän liikkumisestaan piti sen sijaan kiidättää viesti vanhemmille.

 Semmoista se oli, sen ajan kotikuri ja opetus niukkaan ilmaisuun. Sitäkin tärkeämpää oli tarkkailla kulkijoita, että osasi kuvailla heitä.

 Äiti oli paljon isää vilkkaampi ja hän lauloi usein lypsäessään lehmää tai keittiöpuuhissa. Äiti luki myös usein satuja tai jonkinlaisia seikkailunomaisia kertomuksia, joita teki mieli kuunnella. Se oli jännää ja mieluista.

 Isä silitti joskus päätä ja piti hetken polvella, mutta koko sotien ajan rintamilla olleet miehet olivat kovin jäyhiä.

En tiedä missä olisi ollut oikea paikka, kun toisaalta sanottiin, etteivät miehet voi olla akkain helmoissa aina vaan?

 Siitäkö kumpuaa omakin niukka tunneilmaisu. Kun vaimo oli viikon poissa, tyttären perheen apuna, tuntui kovin yksinäiseltä. En osannut jokapäiväisessä puhelinyhteydessä sanoa mitään pehmeämpää, vaan kirjoitin yllätykseksi itsellenikin seuraavaa: The falling Leaves, drift by my Window. The falling Leaves of red and gold. I see your Lips, the Summer kisses, the Sunburn Hand, I used to hold.

Since You went away, the Days go long, and soon I hear, old Winter Songs. But I miss You, most of all, my Darling, when Autumn leaves start to fall.

 Se on siis suomeksi laulun Kuolleet lehdet sanoitus alkuperäkielellä englanniksi Autumn leaves.

Sen uskalsin kaukaa kirjoittaa älykännykällä, mutta en sanoa puhelun yhteydessä.

Olenko vähän jäykkä? Ilmeisesti en aivan vähänkään.