Kansanmetsästystä

Se taisi olla vuonna viiskytkuus, kun syntyi rokki, siit on ikuisuus, laulaa Muska. Samana vuonna, syyskuun alussa aloitin kansakoulun. Isoveli meni silloin kolmannelle luokalle.

Koulumatka alkoi kävellen polkua pitkin rantaan, josta taival jatkui vajaan neljänsadan metrin soudulla järven yli. Siitä vei polku naapurin pihan poikki maantielle.  Siitä pääsi soratietä pitkin kävellen tai pyörällä koululle asti, jonne matkaa oli kolme kilometriä.

Kotonani oli kaksi venettä, ja kun pääsin aikaisemmin koulusta kuin isoveli, kotoa tähystettiin järven yli. Kun koululainen ilmestyi naapurin venerantaan, yleensä äiti kävi toisella veneellä hakemassa poikansa kotiin.

Rospuuton aikana piti kävellä ikimetsän polkua kolme kilometriä järven ympäri ja sitten vielä maantietä kaksi kilometriä. Kävely pitkin polkua hieman pelotti, sillä vähän päästä aivan lähellä rytisi, kun milloin teeri- milloin metsopesue lähti aivan läheltä pakoon.

Yksinäinen ukkometso lähti polun varresta lähes päivittäin, koska vanhalla polulla oli siellä täällä hiekka- ja soramaata paljaana kuntan kuluttua pois. Kanalinnut löysivät näistä paikoista helposti jauhinkiviä lihasmahaansa. Metsä oli vanhaa ja tiheää. Polulta siinsi kirkas taivas vain paikoitellen ylhäällä ja näkyväisyys sivuille oli hyvin lyhyt. Sellaisia metsiä ei enää ole olemassa. Maa oli valtion saloa, kunnes se palstoitettiin lisämaiksi rintamamiehille.

Kotoa oli havaittu, että lahden poikki ui sorsia. Isä otti heti haulikon hirvensarvesta ja klahvista muutamia patruunoita taskuunsa ja kiirehti juoksujalkaa järven rantaa noudattelevaa polkua kohti. Hän tiesi, että niemessä, jossa oli kaunis hiekkaranta, sorsat lepäilivät usein kauan sitten rantaan kaatuneiden hakopuiden päällä auringonpaisteessa.

Rannasta alkoi tiheä kanervan ja puolukan varvusto ja lähes ainoina puina oli lakkapääpetäjät.

Yksi vanha puu oli merkillinen. Sen tyvi kaartui noin kolmen metrin matkalta melkein puoliympyränä lännen suunnalle, ja tämän suuren kaarroksen jälkeen puu oli rungoltaan aivan suora. Jokin oli painanut mäntyä sen taimivaiheessa kauan ja aiheuttanut runkoon vääntymän. Metsä paikalle oli syntynyt 1860-luvun suurpalon jälkeen. Tuo erikoinen puu on vieläkin paikoillaan.

Isä kertoi ryömineensä hitaasti tämän puun suojassa ampumahollille. Jyrkän rantamaan vuoksi sorsat näkyivät juuri sopivan matkan päässä haon päällä suorassa rivissä limittäin. Neljä oli ehtinyt nousta haolle, muut pesueesta puuhasivat vielä hiekkarannalla.

Kun laukaus pamahti pitkäpiippuisesta Husqvarnasta, näkymä peittyi siniseen savuun, isä kertoi. Kuului, miten savun takana sorsaparvi pomppasi lentoon. Osuma oli sittenkin hyvä. Vain yksi haon päällä olleista liikkui vähän ja se tarvitsi kepin napautuksen päähänsä. Muut kolme kelluivat haon vieressä kuolleina.

Se oli sen syksyn ainoa sorsasaalis, mutta runsas.

Isä kertoi tähdänneensä keskimmäisiä sorsia kaulan tyveen. Haulit hajaantuivat matkalla sopivasti niin, että kaikkiin lähekkäin istuneisiin osui.

Tuohon aikaan kansanmetsästäjät eivät osanneet lainkaan ampua lentoon. Eikä pitkäpiippuinen haulikko törröttävine tähtäimineen sopinutkaan kuin paikallaan olevan riistan ammuntaan. Tosin kohti tai poispäin juoksevaa jänistä ammuttiin polviasennosta tai istualtaan hyvällä tuloksella.

Sorsien ja muiden lentävien lintujen runsas haavoittaminen alkoi vasta seuraavalla vuosikymmenellä, kun uusi sukupolvi alkoi harrastaa lentoon ammuntaa. Samalla alkoi kylläkin noutavien ja seisovien koirien aluksi verkkainen yleistyminen. Moni on nyt sitä mieltä, että ilman noutavaa koiraa ei pitäisi lainkaan sorsastaa.

Samana vuonna marraskuun lopulla toisen naapurin väki tuli hevosella jään ylitse kylään. Silloin oli marraskuulla jo kunnon jää järvissä. Oli kunnon pakkasia, mutta ajoittain suojakeliä. Talven ote kiristyi vähä vähältä.

Isännillä oli tuohon aikaan tapana pitää ladattua pyssyä aina mukana, kun oli metsästysaika.

Omasta rannasta jäälle laskeuduttua joku tarkkanäköisistä lapsista oli huomannut jo kolmensadan metrin päästä, että lähellä rantaa niemessä meidän kodin maalla petäjässä istui suuri lintu.

Isäntä kertoi vetäneensä jo silloin haulikon hanan vireeseen ja jatkanut verkkaista ajoa pitkin talvitietä. Hän mainitsi alkaneensa vajaan sadan metrin päässä metsosta, sillä suuri lintu oli juuri se, varovasti jarruttaa hevosen kävelyvauhtia. Kokenut hevonen oli antanut matkan teon hidastua asteittain ja metson kohdalla reki pysähtyi. Samalla haulikko laukesi, ja metso vyöryi alas. Isäntä sanoi suvi-ilmoilla ampuneensa teeriäkin hevostien läheltä samalla keinolla ranganajon yhteydessä. Tiheä sumu tuntui kesyttävän linnut ratkaisevasti.

Tämä metso ei ollut ainoa saalis tuon kilometrisen talvitien pätkän varrelta niinä vuosina.

Olennaiset asiat kuuluivat olevan kokenut, ammuntaa pelkäämätön hevonen, hidas, juuri sopivan matkan päästä ohitse suuntautuva ajo, suojainen ilma ja jo ennakkoon viritetty haulikko jalkain päällä poikittain valmiina. Hevonen pysähtyi aivan pienellä ohjaksen kiristämisellä. Sitten piti olla nopea!

Niin vieraat kuin me, talon väki, kävimme pihalla katsomassa viltin päällä makaavaa metsoa.

Siinä vierailulle tullut isäntä mainitsi, että silloin tipahtaa, kun nelimilliset haulit iskevät!

Kävimme lakka-aikaan pitäjän pohjoisrajoilla soilla marjassa. Suot olivat luonnontilaisia ja sinne varustauduttiin poimurivakkojen lisäksi vielä kahden kannettavalla suurella vakalla, johon poimurit tyhjennettiin. Paluumatkalla tätä isoa astiaa kantoivat isä ja äiti. Muilla oli poimureissa iän mukaista suorituskykyä vastaava määrä lakkoja.

Nyt tätä paratiisia ei enää ole, vaan koko suoalue on ojitettu. Lakat ovat hävinneet. Puusto ei ole kasvanut, koska kuntan alla on vain hapanta mutaa. Linnut ovat kadonneet. Minua vanhemmat kertoivat parisataapäisistä teeritokista myöhäsyksyisin.

Kun poikani keräsi koulussa ollessaan kasveja, kuten vielä silloin piti, sanoin, että käydään hakemassa suolta kihokki. Niitä oli aikoinaan suon luonnontilan aikaan joka mättäällä. Nyt piti harhailla lähes tunti ennen kuin yksi kihokki löytyi kasvioon eli herbaarioon.

Huomasin näillä lakkareissuilla, että noin tunnin päästä poiminnan aloittamisesta alkoi olo käydä väsyneeksi ja mieleen nousi voimakas halu laiskotella. Joku, joka luulee jotain tietävänsä, sanoi minulle, että se oli suokaasu, metaani, joka tekee juuri semmoisen olon. Tämän arvelun kuulin vasta aikuisena.

Keskeltä melkein rannattomalta näyttävää suoaukeamaa löytyi, satakunta metriä pienen lammen rannasta etelään puolen hehtaarin kokoinen alue, jossa oli vähän kasvillisuutta, mutta maa oli lintujen sulkien peitossa. Siinä oli valtavasti erilajisten sorsien ja hanhien ja ehkä muidenkin lintujen sulkia.

Se oli sulkasatoon tulleiden vesilintujen sulkimiskeskus, josta en ole muualta kuullut. Kartalta olen aikuisena tutkinut, että paikasta on melko tarkkaan sama matka metsän rajaan. Lähellä on lampi, johon pääsi kettua ja ilvestä pakoon.

Näillä reissuilla kuljimme suolta pois mäen alarinteelle, jossa oli erikoisella tasanteella vanha polku. Siinä oli siellä täällä leveämpiä paikkoja, joissa sammalkerros oli kulkemisen vuoksi hävinnyt ja sora ja hiekka näkyvissä. Näissä kohdissa oli kelottuneita puita ja oksanpätkiä, joista osa oli pantu polun sivuun, jotta kulku olisi helpompaa.

Isältä kysyimme, mitä nuo puut tuossa polulla ovat. Isä kertoi, että ne ovat jäänteitä kolmekymmen- ja neljäkymmenluvuilta, jolloin kansa pyysi loukuilla kanalintuja. Pula-aikoina varsinkin mökkiläisillä oli suuri hätä ruuasta. Silloin pyynti loukuilla oli hyvin yleistä ja tuottoisaa.

Kun pari vuotta nuorempi veljeni aloitti kansakoulun ensimmäisen luokan, pyysimme isää monta kertaa näyttämään, millainen pyydys lintuloukku oli.

Jänislangoista saimme utsimalla tietoja, ja isoveli teki pisteaidan aukkoon jänislangan laihopellon pientareelle. Heti meni siihen jänis!

Lopulta isä suostui ja menimme parin sadan metrin päähän pihasta lehmipolulle. Tiheä kuusimetsä kasvoi molemmin puolin kohtaa, jossa polun pinta oli rikki, ja sora näkyvillä. Siihen isä teki linnun loukun kirvestä ja puukkoa käyttäen. Hän osasi tehdä samanlaisen siteen, kun käytetään pisteaidassa, kuusen oksasta. 

Isä kertoi tekniikasta, samalla kun loukku valmistui. Hyvin tärkeä tuntui olevan johdeaita, jota hän sanoi juohteeksi.

Saimme opastusta, että molemmin puolin loukkua voi kylvää jonkun verran rikkakasvien siemeniä, joita saadaan runsaasti silloin, kun puimakoneella puidaan eloja. Hyvä on panna muutama kauran korsi pystyyn loukun aluspuun viereen.

Isä ei luvannut virittää loukkua, mutta se jäi valmiina metsään.

Minua ja veljeä kiehtoi asia suunnattomasti ja se vaivasi päiväkausia rauhaa antamatta.

Kun tuli metsästysaika, kävin veljen kanssa virittämässä loukun. Kaikki tehtiin aikaisemmin neuvotun mukaan.

Kas ihmettä, kun koulusta tultua juoksimme loukulle, jo kaukaa näkyi, että loukku oli lauennut. Siinä oli ukkometso!

Juoksimme valtavalla vauhdilla kotiin, jossa äiti asian taustaa tuntematta ilahtui kovin saaliista. Kun isä tuli tupaan, kuulimme, että loukkupyynti oli jo laitonta. No, herkullinen paisti metsosta tuli. Se lokattiin ja korvennettiin ennen pienimistä klassiseen tapaan.

Isä kielsi jyrkästi loukun virittämisen. Hän sanoi perinteen siirtämiseksi nuoremmille opettaneensa loukun rakentamisen. Eihän soitimeltakaan enää saanut keväällä ampua metsoja, valistettiin. Siihen isä kertoi tulleen heti sodan jälkeisen nälkäkuurin takia monelle niin suuri himo, että se paranee vasta haudassa.

Viritimme loukun jonkun ajan kuluttua kiellosta huolimatta.

Kaukaa näimme taas, että loukku oli lauennut. Nopeammin tuskin juoksimme koulun kilpailuissa.

Lintua ei loukussa ollut, vaan tyhjä pullo Koskenkorvan viinaa oli kaulastaan kiinni loukun leukojen puristuksessa. Ymmärsimme yskän: on lopettamisen aika.

Niin viattomia ja toisaalta rehellisiä salomaan lapsia olimme, että vanhemmilta piti kysyä, mitä sana viina tarkoittaa!

Karjalassa päin kanalintuja pyydettiin myös rihmasella. Johdeaita oli samanlainen kuin loukussa, mutta ansan rakenne toinen.

Haarainen paju tai koivun sätäkkä taivutettiin kaarelle, ja sen latvaan solmittiin kalastajalanka. Maahan iskettiin kaksi keppiä, joihin vuoltiin lovet. Toiselle puolelle vuoltiin lieriömäinen kappale pajusta tai koivusta. 

Sen yläpinta oli vaaka-asennossa ja viritetyssä ansassa virityspuun voima veti sitä kepissä olevan loven yläpintaa vasten. 
Palikan irtipääsyn esti vaakavipu, jonka päähän palikan viistottu pinta nojautui voimalla, joka piti laukaisuvivun paikoillaan. Laukaisuvivun jännitys kohdistui toiseen pystypuuhun, jonka lovella ei ollut alakynnystä estämässä vivun putoamista, kun lintu astui sen päälle.

Kun kanalintu astui vaakavivun tai kepin päälle, viritetyn ansan tasapaino järkkyi, palikka irtosi, kaarelle taivutettu puu oikeni ja vaakakepin päälle laitettu ansan silmukka kiristyi linnun jalan ympärille. Lintu jäi kiinni.

Kysyin tämän pyynnin taitajalta, roikkuiko lintu ilmassa kiinni jäätyään. Hän vastasi, että ei.

Kalastajalangan pituus mietittiin semmoiseksi, että toisesta jalastaan kiinni jäänyt teeri tai metso nautti ansan kokijan lähestyessä kaikessa rauhassa siemeniä ja jyviä, jotka olivat paikalla houkutuksen vuoksi. Saalis oli siis elävä ja virkeä. Se oli vain kiinni jalastaan eikä siksi päässyt pakoon.

Rihmanen vireessä. Johdeaitaa ja naamiointia ei havainnollisuuden vuoksi ole tehty.

Laukaisumekanismi ja ansalenkki vivun päällä

Pieni puupalikka ja vaakavivun pää ovat yhdessä.
Kun vivun toinen pää putoaa linnun astuessa sen päälle, ansa laukeaa.

---

 [EO1]

Hyvät saaliit

Ajoin kotoani autolla vanhempieni luokse yli sadan kilometrin päähän. Äiti keitti minulle tulokahvit ja sanoi isän lähteneen puoli tuntia aikaisemmin jänisjahtiin vajaan parin kilometrin päähän omalle maalleen. Siellä oli päätilasta erillään metsäpalsta.

Kiirehdin polkuja pitkin eteenpäin ja kuulostelin välillä, kuuluisiko jänisajo. Kun tulin muutaman sadan metrin päähän siitä, mihin äiti kertoi isän menneen, kuului kaukainen koiran haukku juuri ja juuri.

Olin vanhassa kuusikossa, jossa kaikki kuuset olivat valtavia. Kädet eivät yltäneet rungon ympäri.

Kuusien varjostuksen vuoksi metsässä ei ollut juuri aluskasvillisuutta. Polku oli havunneulasten peittämä ja kuusten juurilla oli monessa kohtaa maa myös paksun neulaskerroksen vallassa.

Tässä kulki vanha karjapolku erilliselle metsäpalstalle, jonne olin matkalla. Lehmät kävivät syömässä vanhan torpan pelloilla heinää ja meheviä koivun, haavan ja pajun pieniä taimia.

Torpan rakennukset olivat jo hävinneet, vain pienet pellot olivat jäljellä.

Kun metsälaidunnus loppui, aukeat paikat metsitettiin.

Olin jo päässyt vieraan maan uhkean kuusikon lävitse ja nousin kohti kallioista, korkeampaa aluetta. Polun oikealta puolelta kuului rysähdys, selvä metson lentoonlähtö.

Aseen olin ladannut jo silloin, kun koiran ajoääni kuului.

Musta metso lensi parin metrin korkeudessa minusta katsoen oikealta vasemmalle. Tein svingin, joka kerrankin onnistui, ja metso suistui ensimmäisellä laukauksella matalaan männyn taimikkoon.

Ilostuin kovasti hienosta saaliista. Laitoin sen kuljetuskuntoon ja sitten reppuun. Huikkasin isälle, että sain saaliin.

Isä laskeutui korkealta nyppylältä alas ja kertoi, että koira on ajanut jo kaksi laajaa kierrosta. Ajo on käynyt naapuriseuran alueella asti, kenties naapurikunnassakin.

Kuunneltiin koiraa muutaman minuutin ajan.

Aluksi ei kuulunut mitään. Arvelin jo, että on tainnut tulla hukka.

Pian kaukainen haukunta kuului heikkona korvaan.

Isä neuvoi, mistä kohti edellisellä kierroksella koira oli mennyt.

Laskeudun alas vanhalle metsätraktorin uralle ja kävin passiin.  Ajoääni kuului nyt selvästi.

Äkkiä huomasin, että jänis hipsii sadan metrin päässä kohti. Se kuunteli välillä hetken koiran ääntä, ja sitten se jatkoi.

Kun jänis tuli sopivan matkan päähän, ammuin sitä nopeasti. Jänis kaatui heti.

Valmistin saaliin kuljetuskuntoon ja odottelin koiraa. Isä pyysi ottamaan ajurin kiinni, jos vain saan. Hyväntuulinen ja tuttu koira antautui helposti kiinni. Isä toi jäniskoiran riimutaluttimen.

Ojensin jäniksen sanomalehteen valmiiksi käärittynä isälle. Hän pani sen reppuunsa.

Isä sanoi, että lähdetään tästä kotiin päin, kun saatiin näin hyvät saaliit.

Yksitoista vuotta myöhemmin olin samalla seudulla metsällä. Meillä oli pojan kanssa pystykorva mukana. Isä oli jo muuttanut tuonilmaisiin.

Edestäpäin kuului naputusta, jota epäilimme metson soimisen ääneksi. Oli syyskuun kymmenes päivä, ja kello näytti aikaa 9.30.

Otimme koiran taluttimeen ja poika jäi sen kanssa polulle. Minä lähdin hyppäämään soitimelle, joka tähän aikaan päivästä oli kummallinen. Aamu oli kylmä niin, että ilman käsineitä ei tullut toimeen.

Pääsin kolmenkymmenen metrin päähän. Metso istui suoraan päin suunnilleen viiden metrin korkeudessa, ja sointi oli hyvä.

Ammuin kolmen ja puolen millin hauleilla ladatulla patruunalla, mutta metso putosi vain puoli metriä alaspäin ja lähti lentämään poispäin.

Harmitti tavattomasti, sillä metsosaalis oli jo niinä vuosina harvinainen. Tuntui vaikealta käsittää, että haulit eivät tehonneet. Ajattelin, että milloin tehdään semmoinen laki, että metsoa saa ampua vain kiväärillä.

Poika laski koiran irti. Se painui suoraan viittauksen mukaan sinne päin, mihin ukkometso oli paennut.

Parin minuutin kuluttua alkoi kiivas koiran haukku. Sitä oli helppo lähestyä, koska siemenpuuasennossa olevien isojen petäjien alla oli jo viisimetrinen, tiheä kuusen taimikko. Metso piti merkillistä ääntä. Se varmaan oli vihainen koiralle.

Koira haukkui kuuseen, josta lumi oli katkaissut latvan. Ylimmistä oksista oli muodostunut kuin pyöreäpohjainen malja, kun oksat olivat kilpailleet, mikä niistä saisi kasvaa kuusen uudeksi latvaksi.

Tähystin tarkasti parinkymmenen metrin päästä, mutta en havainnut metsoa. Koira haukkui nopealla tempolla ja kovalla äänellä.

Lintu oli varmasti kyseessä.

Menin avoimesti lähemmäksi, mikä oli väärä ratkaisu. Kun olin viiden metrin päässä puusta, juuri tuosta erikoisesta piilosta pomppasi metso.

Siinä en ehtinyt tehdä mitään, koska lintu oli näkyvillä vain lyhyen aikaa.

Ryntäsin koiran perään.

Näin, että metso lensi vaivattomasti lounaan suunnalle kohti suuripuista kuusimetsää, joka näkyi kolmensadan metrin päässä.

Koira palasi pian takaisin. Se ei pystynyt seuraamaan korkeammalle noussutta metsoa edemmäs.

Pojalla oli erittäin hyväkäyntinen rinnakkaispiippuinen haulikko ja siihen laadukkaat patruunat. Minulla oli käytössä vielä patruunoita, jotka osoittautuivat myöhemmin koeammunnassa huonoiksi.

En osaa vieläkään sanoa, miksi en silloin käyttänyt vähän kalliimpia laatupatruunoita. Silloin ei jäisi jossitteluun tilaisuutta.

Seuraavat päivät olivat hyvin kylmiä. Varjossa kuura säilyi iltapäivälle asti.

Tulin pojan kanssa uudelleen metsälle tuolle alueelle viidentenä päivänä tuosta soivan metson karkaamisesta lukien.

Nousimme suurten kuusten lomitse kaartelevaa polkua ja tulimme metsän reunaan. Heti huomasin laitimmaisen kuusen juurella ukkometson maassa. Lintu oli jäykkä ja kuurainen. Ympäristökin oli kuuran vallassa.

Metsästys loppui siihen. Vein metson nyt leskenä elävälle äidilleni, joka osasi laittaa riistaruokia ja myös siivota lintuja taitavasti.

Äiti teki metsopaistin.

Lintua käsitellessä ei mitään pahentumisen merkkejä ollut löytynyt. Haulien osumia oli löytynyt rintalihoista.  Oikea jalka oli reidestä poikki, äiti kertoi.

Mietimme, katkesiko jalka haulin takia, vai siksi, että metso oli varmaankin osumien huumaamana pudonnut ainakin kymmenen metrin korkeudesta kovalle tantereelle. Tuossa korkeudessa poispäin lentävä metso oli ollut, kun sen viimeksi näin.

Miksi näin kävi?

Jos olisin malttanut mieleni, ja noudattanut nyt lähes kuudenkymmenen vuoden ikäisen ohjekirjan neuvoja, metson ei olisi tarvinnut kärsiä kauan.

Ensimmäinen virhe oli se, kun jätin käyttämättä taskuun mahtuvaa kiikaria. Sillä poikkilatvaisen näreen piilosta varmasti metso olisi paljastunut.

Toinen virhe oli se, että en uskonut koiraa, vaikka se merkkasi varmasti metson paikan ja haukkui kiihkeästi.

Vanhat pystykorvamiehet sanoivat lapsuuteni aikana, että jos metsoa on ammuttu, ja se ei ole heti pudonnut, on seurattava metson lentosuunnassa ainakin puoli kilometriä. Metson elinvoima on suuri, sanottiin. On hyvä, jos mukana on koira.

On valitettavaa, että kaikki neuvot unohtuivat. Vieläkin hävettää, vaikka tapauksen tietävät vain minä itse ja aikuinen poikani.

Kahdeksankymmenluvun puolivälissä oli talon rakentamisen jälkeen niin paljon kotitöitä, että en ehtinyt metsälle kuin muutamia kertoja syksyn aikana.

Isä soitti ja sanoi puhelimessa, että kuulaina aamuina on reippaita teeren soitimia aamuisin. Lapsuudenkodissani miehet metsästivät eniten ajokoiralla jäniksiä. Etsiessään jäniksiä vesoittuneilta taimistoilta ja niiden laidoilta, koira oli ajanut lentoon monesti teeriä, jotka olivat lentäneet haulikkomiehen ulottuville. Nyt oli hyvä lintukanta, isä mainitsi.

Otin vain patruunoita ja lintukiväärin mukaan, ja ajelin perjantai-iltana töiden jälkeen vanhempieni ja samassa taloudessa asuvan veljeni luokse.

Useimmiten teeret olivat soineet muutaman sadan metrin päässä mäessä.

Aamulla hiivin mäen etelärinteelle ja jäin männyn taimikon suojaan passiin. Ilma oli tyyni, mutta osaksi pilvinen. Välillä pilvien raosta pilkahti kirkas auringonpaiste.

Alempana rinteellä näkyi isoja mäntyjä ja kuusia. Rinne oli niin jyrkkä, että puiden latvat eivät olleet korkealla passipaikalta katsoen. Alempana leijaili vielä sumupilviä. Puista lehdet oli vienyt äskettäinen syysmyrsky. Ruska oli jo suureksi osaksi ohitse.

Join kahvia ja söin kaikessa rauhassa eväitä, jotka oli tehty jääkaappiin valmiiksi jo edellisenä iltana. Voi, että aamupala maistuu hyvältä luonnon helmassa!

Hämärä väistyi hiljalleen. Latasin kiväärin ja laitoin sitten irtolippaaseen kolme patruunaa ja kiinnitin lippaan paikoilleen. Laitoin aseen repun päälle piippu alarinteen suuntaan.

Istuin vanhan männyn kannon päälle. Alle laitoin retkipatjan kappaleen.

Vasemmalta lensi teeri liitelemällä männyt latvaan. Se ei äännellyt.

Tähtäsin lintua tarkasti, ja se putosi rentona alas. Latasin aseen uudelleen ja poimin hylsyn taskuun.

Olin nousemassa ylös, kun taas viereiseen puuhun tuli toinen teeri. Se putosi heti, kun laukaisin.

Otin aseen mukaan ja lähdin reppu selässä noutamaan saaliita.

Laskeutuminen rinteessä kesti aikansa.

Linnut löytyivät heti, ja päätin kääriä ne suoraan sanomalehtiin. Koska majapaikkaan oli lyhyt matka, päätin suolistaa ne myöhemmin.

Kun pääsin puiden alta pois, ylärinteen petäjiin laskeutui ainakin kymmenen teertä. Latasin ja ammuin teerikanaa, joka putosi alas puusta.

Rinteen nousu hengästytti, ja vähän aikaa piti tasata hengitystä.

Riistan löytäminen kesti ruskan värisestä varvikosta oman aikansa, mutta lopulta teerikana löytyi.

Sen jälkeen, kun panin linnun reppuun ja sain repun selkääni, takaoikealta tupsahti ainakin viisikymmenpäinen teeritokka petäjiin ympärilleni. Enemmistö näkyi olevan tässä isossa parvessa kukkoja.

Laskeuduin hitaasti maahan pitkälleen ja latasin varovaisesti kiväärin.

En osaa sanoa, kuinka kauan makasin maassa hivuttamassa asetta ampuma- asentoon päin.

Ympärillä puiden latvoissa istuvat lähimmät teeret näyttivät olevan koko ajan lähtövalmiudessa. Niiden kaulat olivat tikkusuorina.

Tähtäsin teerikukkoa noin sadan metrin päähän.

Suurin osa parvesta oli ympärilläni, mutta muutama oli laskeutunut kauemmas.

Kun laukaisin, teeri hervahti puusta alas. Parvi pakeni mäen huipulle päin, pohjoiseen.

Otin lippaan aseesta irti ja kävelin viimeksi pudotetun kukkoteeren luokse. Se löytyi helposti ja käärin senkin sanomalehteen ja lähdin majapaikkaa kohti.

Tämä oli jo toinen kerta, kun aseeni oli tyhjä kesken metsästyksen. Ensimmäisellä kerralla olin aamupimeässä kävellyt metsätietä kaksi kilometriä, mennyt tieltä kolmenkymmenen metrin päähän istumaan. Siinä aloin nauttia aamupalaa lataamatta haulikkoa tai kivääriä.

Jonkun ajan kuluttua alkoi jäniskoiran ajo luoteen suunnalla. Aamulla oli ollut puhe, että veli vie koiran metsään, tarkoituksena koettaa saada jänisajo. Haukku kiersi korkean mäen, mutta katkesi sitten.

Jatkoin kahvin nauttimista. Oli vielä hämärää ja täysin hiljaista. Äkkiä huomasin, että kettu ravasi kohti samaa polkua, mitä olin kävellyt aamupalapaikalle.

Istuin liikkumatta. Kolmen metrin päässä kettu kääntyi minusta oikealle ja jatkoi matkaansa.

Latasin nopeasti haulikon, mutta ketun häntä liehahti viimeisen kerran näkyvissä haulikkohollin päässä. En kerennyt enää ampua.

Vielä piti siis kokea toinen tilanne ennen kuin uskoin, että kun ollaan metsällä, aseen pitää olla ladattu ja varmistettu.

Rinteen alaosassa tapasin vanhemman miehen, joka sanoi laskeneensa jäniskoiran hakemaan. Hän sanoi kuulleensa laukaukset ja yhtä monta osuman ääntä.

Sanoin, että tässä on koko syksyn saalis ja siihen se jääkin, koska kiintiö oli täynnä.

Tuon miehen jalat olivat niin ohuet, että hän oli taitellut kumisaappaidensa varret laskoksille. Ne pysyivät voimakkailla puristimilla kuosissa.

Nämä puristimet olivat pyykkipoikien kaltaiset, mutta ne olivat kidaltaan leveämmät ja niiden jousi oli puristusteholtaan aivan toista luokkaa kuin pyykkipojilla.

Mies sanoi, että saappaisiin joutuu paljon roskaa, jos ei käytä näitä puristimia. Heitin ilmaan ajatuksen, että kun nostaa maastopuvun lahkeet saappaiden varsien päälle, roskien meno loppuu. Mies nauroi ja totesi, että sitä ei ole tullut ajateltua.

Kerroin tavanneeni jäniksiä metsästävän miehen ja kuvasin hänen ohuet säärensä ja kumikenkien varsien tilanteen. Isä ja veli tunnistivat heti miehen.

He sanoivat, että mies on hyvin ahkera tekemään töitä. Vapaa-aikoinaan hän harrastaa metsästystä, kerää sieniä ja marjoja, kalastaa katiskoilla eikä osta juuri mitään kaupasta.

Kaikki rasva oli karissut miehestä hänen elintapojensa vuoksi.

Luonnonmukainen ruoka ei ollut silloin niin suuressa huudossa kuin nykyään.

Aina vain tuntuu löytyvän tyyppejä, jotka raivaavat muille tietä.

Kuriiri

Kuriirin tehtävä on luotettavasti viedä perille asti tietoa, asiakirjoja tai tavaraa. Kuriirin käsite tulee hyvin lähelle apostolia (kreikaksi apostolos), joka tarkoittaa lähettilästä.

Apostolin toimittama viesti on yleensä ymmärtääkseni henkistä laatua.

Maallisia asioita hoitava kuriiri toimii enemmän ketun häntä kainalossa, silti kuriirilla on diplomaattinen koskemattomuus. Salaisilla asioilla liikkuminen on varmaan jännittävää!

Salaiset asiamiehet kuljettivat aikoinaan Amerikasta kaiken sen tiedon Venäjälle, joka tarvittiin ydinpommin valmistamiseen.

Lähes kaikki keksinnöt on tehty länsimaissa. Venäläisille on jäänyt vain kuningasajatus siitä, miten samovaari toimii teen keitossa. Hyvä idea sekin tietysti on!

Kaikissa suvuissa on joku alkoholisti, monesti useitakin. Nämä viinan viemät jakaantuvat karkeasti kahteen kastiin.

Ensimmäisenä tulevat luonnevikaiset, jotka ovat monesti koviksia ja he tekevät rikoksia sekä rasittavat omaisiaan ja ympäristöään tavattomasti. Poliisikin kaipaa ja tapaa heitä usein.

Toinen ryhmä ovat tähän maailmaan liian herkät ihmiset, jotka alkavat hoitaa ahdistustaan viinalla. He eivät yleensä ole toisille tylyjä eivätkä juuri tee rikoksia, elleivät jää kiinni rattijuoppoudesta.

Selvänä he ovat ammattitaitoisia ja miellyttäviä tyyppejä.  Osalla on ns. taiteilijapersoonallisuus, ja usein sen päälle kaksisuuntainen mielialahäiriö.

Tähän ryhmään voidaan lukea Mika Valtari, Ernest Hemingway, Jukka Virtanen ja monet muut. 
Virtanen mainitsi asiasta omalla kohdallaan ja pyysi koko Suomen kansan edessä, että jos kuka näkee hänet viihteellä ja sekaisin, on heti toimitettava mielisairaalaan, sillä siinä tilassa ihminen voi myydä viinapullosta talonsa ja autonsa noin vain.

Kaksisuuntainen mielialahäiriö altistaa alkoholismille. 

Tyyppitaudinkuva on nuoresta pitäen lahjakas ja työteliäs, vireä kansalainen, jonka jaksaminen ja taito ihmetyttää muita.

Eräänä päivänä puhkeaa ensimmäinen masennusjakso. Se voi tulla vasta keski-iässä.

Yleensä vanhemmiten vireyskaudet vähenevät ja mielialan laskukaudet pitenevät.

Normaali masennuksen hoito on tehoton. Pitää päästä diagnoosiin, jonka viive on kaikkialla maailmassa 12 – 20 vuotta. Surullista se on, koska monet sillat on jo takana poltettu tässä sairaudessa.

Nämä ihmiset eivät etsi itse apua, kärsivät vain.

Potilas tarvitsee sähköhoitoa, esto- ja muuta lääkitystä pysyvästi sekä pitkän terapiasuhteen. Ilman hoitoa itsemurhan riski on suuri, kaikkiaan 25%.

Olipa juonnin aihe mikä hyvänsä, ennen pitkää tarvitaan luotettavaa kuriiria, joka maksua vastaan tuo Alkosta viinaa ja kaupasta olutta tai jotain reittiä tabletteja, jotka tehostavat viinan vaikutusta.

Oma ajokortti on ehkä mennyt tai omaiset vahtivat, mikä estää avoimen asioinnin. Juuri tässä on kuriirin paikka.

Poliisin mukaan kuriirin kautta kulkee viinan lisäksi pääasiassa keskushermostoon vaikuttavia lääkkeitä sekä huumausaineita.

Lähde on hyvä paikka keväästä talveen asti välivarastona. Kuriiri tuo piilopaikkaan viinan, sieltä toimeksiantaja sen noutaa. Omaisille on täydellinen arvoitus ” miten se nyt voi olla humalassa, kun ei autokaan ole käytössä!”

No, katkaisuhoitoonkin kuriiri voi tuoda viinaa keskellä kirkasta päivää. Muistan yhden tapauksen omalta työuraltani.

Jo aamusta katkolla oleva tyyppi oli humalassa, eikä pulloa mistään löytynyt, mutta mutta: löytyi maxikokoinen muovinen hammastahnatuubi, parikin, joista voi haistaa väkevän viinan tuoksun!

Taitavaa, kumarruksen arvoista aivotyötä se oli!

Kuriiri oli tuonut myös hammasharjan, kamman, nenäliinoja ja parranajovälineet, toki vain harhautuksen vuoksi! Hoitajat eivät arvanneet, että suuri hammastahnatuubi on täynnä voimakasta viinaa.

Tämä kuriiri oli ollut niin kohteliaskin, ettei osaston henkilökunta voinut lainkaan epäillä häntä. Kuvaus kuriiriksi paljastuneesta toi mieleen tosiystävän, joka ei jätä.

Näissä puuhissa asiakas ajautuu pitkän päälle velkoihin, joita hän on kykenemätön maksamaan.

Alamaailmalla on keinonsa muistuttaa veloista. Sellainen voi olla pahoinpitely tai omaisuuden pakko-otto.

Miellyttävin tapa, sanoisinko hienostunein, on semmoinen, jossa kaksi pitkään mustaan nahkatakkiin pukeutunutta vaiteliasta miestä soittaa ovikelloa jonain päivänä. Miehet pitävät käsiään takin taskuissa ja uhkailematta sanovat päivän, jolloin velka on maksettava.

Tämä keino on yleensä tehokas, sillä siinä on mafian merkit. Kuriiri tulee uudelleen vasta, kun erääntynyt velka on kuitattu maksetuksi.

Grillausta

Aloitettiin grillaamaan tänä kesänä toista kertaa. Laitteet ovat entiset, Tundra Grill ja pienempi Muurikan pannu.

Hyttysiä oli katoksessa aluksi paljon, mutta ne kaikkosivat, kun pantiin Therma Cell- karkotin toimimaan.

Aurinko paahtoi kuumasti, ja päivän puolen seinustalla oli tukalaa. Lämpötilakin lähenteli hellelukemaa. Jonkunlainen auringolta suojaava verhontapainen pitää saada läntiselle puolelle ikkunoiden eteen. Rautakaupasta varmasti löytyy peräti rullakaihdin suojaamaan liialliselta auringolta.

Katos oli aluksi avoin, ja sen suuret aukot sallivat vesisateen tulon sisälle tuulella. Syksyllä tuntui, ettei enää tarkene puuhata grillillä. Niinpä valmistin kuuden ikkunan pokat, joihin naapurikunnassa laitettiin lasit. Muihin aukkoihin asetin pleksit.

Alhaalla oleviin seinähirsien korkuisiin, pitkänomaisiin aukkoihin asensin kahden sentin paksuisesta vesivanerista avattavat luukut auttamaan ilman virtausta seisovalla ilmalla. Ylös, katon rajaan kiinnitin siellä olevien aukkojen kohdalle minkkiverkosta estimet, ettei oravat tai linnut pääse sisään.

Talveksi grillin tilaan tuodaan puutarhakalusteita ja ruokailu- kahvittelukatoksen pöytä ja tuolit.

Grilli on keskellä aumakattoista rakennusta ja sen kohdalla on huuva, jonka suppilon ala-aukeama on 80 sentin suuruinen. Huuvan jatkeena on peltisepän valmistama, savun ulos johtava piippu. Sen pituus yhdessä huuvan kanssa on 170 senttiä. Katolla on aukon kohdalla piipun suun suojus, jonka länsi- ja itäsivuille osoittavat aukot johtavat savun pois.

Systeemin veto on erinomainen, sillä grillikatoksen alimpien hirsien ja betonilaatan väliin jäävät 5 senttiä korkeat ja lähes seinien mittaiset korvausilmaa sisälle tuovat aukot.

Olen vähitellen siirtynyt ritilätyyppisestä parilasta melkein tyystin pienempikokoisen Muurikan käyttöön. Siinä eivät pihvit pala eikä hiillokseen tipu rasvaa, mikä helposti leimahtelee liekkeihin.

Pannussa voi kuumentaa ja kypsyttää juureksia, vartaita ja suuria herkkusieniä, joiden ympärille on kierretty amerikansilavaa. Nämä nyytit sopivat sekä liha- että kalaruokien oheen ja ne tuovat aromia ja kosteutta ruokiin. Syksyllä aion kokeilla kantarellien tai suppilovahveroiden käyttöä silavakääreiden sisältönä.

Teetin yhdellä naapurilla Tundra-grillin hiilitason reunasta nousevan teräksisen putken tilalle pidemmän. Siinä on pari lisäreikää ja ylimpänä vielä ruuan lämpöisenä pitämiseen tarkoitettu taso.

Paistotasoa voidaan siis säätää ylös tai alas vaihtamalla sokan paikkaa yllä mainituissa pystyputken läpäisevissä reijissä.

Hiillostason keskellä on grillissä loivan pyramidin tapainen irto-osa, josta hiillokseen tulee alhaalta korvausilma ja poro tippuu säiliöön.

Huomasin, että hiilien palaessa aina jostain kohti vierähti hehkuva hiili sivulle ja siihen vähitellen sammui.

Kehitin ovaalin muotoisen hiilille tarkoitetun tilan minkkiverkosta.

Sen korkeus eli reuna on 15 senttiä korkea ja pidempi soikion akseli on kolmekymmentä senttiä pitkä. Tähän kaadetaan hiilet ennen grillin sytyttämistä. Sytytysnestettä laitetaan jonkun verran hiilien päälle ja sen annetaan imeytyä.

Hiilet syttyvät helposti sytytyspalalla tai tulitikulla.

Paksu, hehkuva hiilikerros antaa voimakkaan lämmön. Savu nousee huuvan ja piipun kautta tehokkaasti ulkoilmaan, ja grillin sisällä on hyvä ilma.

Olen havainnut, että tässä grillissä voi istuskella vielä lokakuussakin, koska hiillos on kuuma, vaikka ympärillä riehuisi syysmyrsky tai räntäsade ja paksu pilviverho tekisivät ulkona oleskelun hankalaksi.

Suosittelen tämmöistä kohtuuhintaista systeemiä kaikille grillauksen ystäville.

Tundra-Grill tuunattuna

Paistotaso yläasennossaan

Huuva eli savun kerääjä ja jatkeena peltinen piippu

Luontopolitiikka

Monien lintulajien yksilömäärät ovat vähentyneet suuresti. Näitä ovat kanalinnut, kahlaajat, kottaraiset, haarapääskyt ja hömötiaiset. Yhteinen syy tähän tuhoon on valtaan päässyt luontopolitiikka.

Se alkoi massiivisella soiden ojituksella. Miljoonia hehtaareita kuivatettiin, mutta vain kolmasosalla on näkyvää tulosta eli metsä on niin kasvanut, että panostukselle on katetta. Toisella kolmasosalla tulos on nolla, eli ei tappiota eikä voittoa.

Viimeinen kolmannes on viranomaisille kaikkein kiusallisin, ja josta puhuminenkin on melkein rikos: suoluonto on tuhottu. Sen kasvit ovat kärsineet tai kadonneet, linnut ja eläimet poistuneet, on vain hiljaisuus. Järvet ovat humuksen pilaamia.

Toinen asia, joka on köyhdyttänyt luontoamme, on tehometsätalous. Se on myös tietoinen poliittinen valinta. Hakattavissa oleva puumäärä on kasvanut selvästi, mutta sen hinta on kova. Jo ennestään rikkaat ovat rikastuneet, mutta pääosin tavallinen kansa ei ole päässyt mukaan virtaukseen. On ennen kokemattomat leipäjonot ja velkaantuminen. Emme tiedä mihin tämä johtaa.

Mielestäni on pian muodostettava erikoisalueita petojen metsästykseen. Poronhoitoalueelle suurpedot eivät kuulu. On luovuttava petokorvauksista ja annettava lappilaisten vapaasti hoitaa asiat niin, ettei poroja enää mene ahmojen ja susien suuhun.

Seuraava vyöhyke voisi olla poronhoitoalueen etelärajalta linjalle Porin pohjoispuoli – Tampere – Kouvola – Imatra – ja siitä rajalle. Tällä kakkosalueella peto, joka aiheuttaa vahinkoa voitaisiin ampua paikallisen riistanhoitoyhdistyksen luvalla.

Loppu maatamme olisi kolmosalue, jonne kuljetettaisiin nelisenkymmentä sutta pois metsäpeurojen elinalueelta. Kolmosalueella susi ja muut suurpedot olisivat tiukasti suojeltu. Valkohäntäpeurat ja hirvet elättäisivät merkittävän susikannan, joka onkin monen vihreän toive, joka pitäisi toteuttaa. Eihän se maksa mitään!

Kehä kolmosen sisäpuolella ei saisi lainkaan korvauksia hirvieläinkolarista. Se opettaisi ajamaan rauhallisesti. Tällä erikoisalueella saisi metsästää vain pienriistaa. Näin menetellen jäisi turha rahaliikenne pois ja ne, jotka tykkäävät katsella petoja pääsisivät haavemaahansa.

Nuuksion alue voisi saada yhden Kuhmon aggressiivisimmista susilaumoista. Pääkaupunkiseudun puudelit ja kulkukissaongelma tulisi hoidettua. Citykanien leviäminen stoppaisi tehokkaasti. Etelä-Suomen supikoirakanta, joka on ylitiheä, saataisiin kuriin ja maassa pesivät linnut runsastuisivat.

Joutsenien määrä on jo yletön.

Pesimättömät alle nelivuotiaat kansallislinnut ovat rappeutuneet kurjiksi peltolinnuiksi.

Joutsenet ajavat keväisissä reviiritaisteluissa arat metsähanhet tiehensä parhailta pesimäsoilta. Tästä varoittivat Lapin ihmiset jo 1990-luvulla, mutta heitä ei uskottu. Nyt tämä asia on vihdoin myönnetty.

Kun muinaisessa Persiassa vallitsi sivistys ja loisto, joutsen kuului herrojen pöytiin. Kokonaisena paistettu joutsen tarjottiin arvovieraille Englannissa keskiajalla, miksei nyt Suomessa?

Uskoisin, että esitettyyn uuteen luontopolitiikkaan metsästäjät ovat heti valmiit. Seitsemän suden nahasta saa jo hyvän turkin, joka on ajaton vaatekappale!