Hyvät saaliit

Ajoin kotoani autolla vanhempieni luokse yli sadan kilometrin päähän. Äiti keitti minulle tulokahvit ja sanoi isän lähteneen puoli tuntia aikaisemmin jänisjahtiin vajaan parin kilometrin päähän omalle maalleen. Siellä oli päätilasta erillään metsäpalsta.

Kiirehdin polkuja pitkin eteenpäin ja kuulostelin välillä, kuuluisiko jänisajo. Kun tulin muutaman sadan metrin päähän siitä, mihin äiti kertoi isän menneen, kuului kaukainen koiran haukku juuri ja juuri.

Olin vanhassa kuusikossa, jossa kaikki kuuset olivat valtavia. Kädet eivät yltäneet rungon ympäri.

Kuusien varjostuksen vuoksi metsässä ei ollut juuri aluskasvillisuutta. Polku oli havunneulasten peittämä ja kuusten juurilla oli monessa kohtaa maa myös paksun neulaskerroksen vallassa.

Tässä kulki vanha karjapolku erilliselle metsäpalstalle, jonne olin matkalla. Lehmät kävivät syömässä vanhan torpan pelloilla heinää ja meheviä koivun, haavan ja pajun pieniä taimia.

Torpan rakennukset olivat jo hävinneet, vain pienet pellot olivat jäljellä.

Kun metsälaidunnus loppui, aukeat paikat metsitettiin.

Olin jo päässyt vieraan maan uhkean kuusikon lävitse ja nousin kohti kallioista, korkeampaa aluetta. Polun oikealta puolelta kuului rysähdys, selvä metson lentoonlähtö.

Aseen olin ladannut jo silloin, kun koiran ajoääni kuului.

Musta metso lensi parin metrin korkeudessa minusta katsoen oikealta vasemmalle. Tein svingin, joka kerrankin onnistui, ja metso suistui ensimmäisellä laukauksella matalaan männyn taimikkoon.

Ilostuin kovasti hienosta saaliista. Laitoin sen kuljetuskuntoon ja sitten reppuun. Huikkasin isälle, että sain saaliin.

Isä laskeutui korkealta nyppylältä alas ja kertoi, että koira on ajanut jo kaksi laajaa kierrosta. Ajo on käynyt naapuriseuran alueella asti, kenties naapurikunnassakin.

Kuunneltiin koiraa muutaman minuutin ajan.

Aluksi ei kuulunut mitään. Arvelin jo, että on tainnut tulla hukka.

Pian kaukainen haukunta kuului heikkona korvaan.

Isä neuvoi, mistä kohti edellisellä kierroksella koira oli mennyt.

Laskeudun alas vanhalle metsätraktorin uralle ja kävin passiin.  Ajoääni kuului nyt selvästi.

Äkkiä huomasin, että jänis hipsii sadan metrin päässä kohti. Se kuunteli välillä hetken koiran ääntä, ja sitten se jatkoi.

Kun jänis tuli sopivan matkan päähän, ammuin sitä nopeasti. Jänis kaatui heti.

Valmistin saaliin kuljetuskuntoon ja odottelin koiraa. Isä pyysi ottamaan ajurin kiinni, jos vain saan. Hyväntuulinen ja tuttu koira antautui helposti kiinni. Isä toi jäniskoiran riimutaluttimen.

Ojensin jäniksen sanomalehteen valmiiksi käärittynä isälle. Hän pani sen reppuunsa.

Isä sanoi, että lähdetään tästä kotiin päin, kun saatiin näin hyvät saaliit.

Yksitoista vuotta myöhemmin olin samalla seudulla metsällä. Meillä oli pojan kanssa pystykorva mukana. Isä oli jo muuttanut tuonilmaisiin.

Edestäpäin kuului naputusta, jota epäilimme metson soimisen ääneksi. Oli syyskuun kymmenes päivä, ja kello näytti aikaa 9.30.

Otimme koiran taluttimeen ja poika jäi sen kanssa polulle. Minä lähdin hyppäämään soitimelle, joka tähän aikaan päivästä oli kummallinen. Aamu oli kylmä niin, että ilman käsineitä ei tullut toimeen.

Pääsin kolmenkymmenen metrin päähän. Metso istui suoraan päin suunnilleen viiden metrin korkeudessa, ja sointi oli hyvä.

Ammuin kolmen ja puolen millin hauleilla ladatulla patruunalla, mutta metso putosi vain puoli metriä alaspäin ja lähti lentämään poispäin.

Harmitti tavattomasti, sillä metsosaalis oli jo niinä vuosina harvinainen. Tuntui vaikealta käsittää, että haulit eivät tehonneet. Ajattelin, että milloin tehdään semmoinen laki, että metsoa saa ampua vain kiväärillä.

Poika laski koiran irti. Se painui suoraan viittauksen mukaan sinne päin, mihin ukkometso oli paennut.

Parin minuutin kuluttua alkoi kiivas koiran haukku. Sitä oli helppo lähestyä, koska siemenpuuasennossa olevien isojen petäjien alla oli jo viisimetrinen, tiheä kuusen taimikko. Metso piti merkillistä ääntä. Se varmaan oli vihainen koiralle.

Koira haukkui kuuseen, josta lumi oli katkaissut latvan. Ylimmistä oksista oli muodostunut kuin pyöreäpohjainen malja, kun oksat olivat kilpailleet, mikä niistä saisi kasvaa kuusen uudeksi latvaksi.

Tähystin tarkasti parinkymmenen metrin päästä, mutta en havainnut metsoa. Koira haukkui nopealla tempolla ja kovalla äänellä.

Lintu oli varmasti kyseessä.

Menin avoimesti lähemmäksi, mikä oli väärä ratkaisu. Kun olin viiden metrin päässä puusta, juuri tuosta erikoisesta piilosta pomppasi metso.

Siinä en ehtinyt tehdä mitään, koska lintu oli näkyvillä vain lyhyen aikaa.

Ryntäsin koiran perään.

Näin, että metso lensi vaivattomasti lounaan suunnalle kohti suuripuista kuusimetsää, joka näkyi kolmensadan metrin päässä.

Koira palasi pian takaisin. Se ei pystynyt seuraamaan korkeammalle noussutta metsoa edemmäs.

Pojalla oli erittäin hyväkäyntinen rinnakkaispiippuinen haulikko ja siihen laadukkaat patruunat. Minulla oli käytössä vielä patruunoita, jotka osoittautuivat myöhemmin koeammunnassa huonoiksi.

En osaa vieläkään sanoa, miksi en silloin käyttänyt vähän kalliimpia laatupatruunoita. Silloin ei jäisi jossitteluun tilaisuutta.

Seuraavat päivät olivat hyvin kylmiä. Varjossa kuura säilyi iltapäivälle asti.

Tulin pojan kanssa uudelleen metsälle tuolle alueelle viidentenä päivänä tuosta soivan metson karkaamisesta lukien.

Nousimme suurten kuusten lomitse kaartelevaa polkua ja tulimme metsän reunaan. Heti huomasin laitimmaisen kuusen juurella ukkometson maassa. Lintu oli jäykkä ja kuurainen. Ympäristökin oli kuuran vallassa.

Metsästys loppui siihen. Vein metson nyt leskenä elävälle äidilleni, joka osasi laittaa riistaruokia ja myös siivota lintuja taitavasti.

Äiti teki metsopaistin.

Lintua käsitellessä ei mitään pahentumisen merkkejä ollut löytynyt. Haulien osumia oli löytynyt rintalihoista.  Oikea jalka oli reidestä poikki, äiti kertoi.

Mietimme, katkesiko jalka haulin takia, vai siksi, että metso oli varmaankin osumien huumaamana pudonnut ainakin kymmenen metrin korkeudesta kovalle tantereelle. Tuossa korkeudessa poispäin lentävä metso oli ollut, kun sen viimeksi näin.

Miksi näin kävi?

Jos olisin malttanut mieleni, ja noudattanut nyt lähes kuudenkymmenen vuoden ikäisen ohjekirjan neuvoja, metson ei olisi tarvinnut kärsiä kauan.

Ensimmäinen virhe oli se, kun jätin käyttämättä taskuun mahtuvaa kiikaria. Sillä poikkilatvaisen näreen piilosta varmasti metso olisi paljastunut.

Toinen virhe oli se, että en uskonut koiraa, vaikka se merkkasi varmasti metson paikan ja haukkui kiihkeästi.

Vanhat pystykorvamiehet sanoivat lapsuuteni aikana, että jos metsoa on ammuttu, ja se ei ole heti pudonnut, on seurattava metson lentosuunnassa ainakin puoli kilometriä. Metson elinvoima on suuri, sanottiin. On hyvä, jos mukana on koira.

On valitettavaa, että kaikki neuvot unohtuivat. Vieläkin hävettää, vaikka tapauksen tietävät vain minä itse ja aikuinen poikani.

Kahdeksankymmenluvun puolivälissä oli talon rakentamisen jälkeen niin paljon kotitöitä, että en ehtinyt metsälle kuin muutamia kertoja syksyn aikana.

Isä soitti ja sanoi puhelimessa, että kuulaina aamuina on reippaita teeren soitimia aamuisin. Lapsuudenkodissani miehet metsästivät eniten ajokoiralla jäniksiä. Etsiessään jäniksiä vesoittuneilta taimistoilta ja niiden laidoilta, koira oli ajanut lentoon monesti teeriä, jotka olivat lentäneet haulikkomiehen ulottuville. Nyt oli hyvä lintukanta, isä mainitsi.

Otin vain patruunoita ja lintukiväärin mukaan, ja ajelin perjantai-iltana töiden jälkeen vanhempieni ja samassa taloudessa asuvan veljeni luokse.

Useimmiten teeret olivat soineet muutaman sadan metrin päässä mäessä.

Aamulla hiivin mäen etelärinteelle ja jäin männyn taimikon suojaan passiin. Ilma oli tyyni, mutta osaksi pilvinen. Välillä pilvien raosta pilkahti kirkas auringonpaiste.

Alempana rinteellä näkyi isoja mäntyjä ja kuusia. Rinne oli niin jyrkkä, että puiden latvat eivät olleet korkealla passipaikalta katsoen. Alempana leijaili vielä sumupilviä. Puista lehdet oli vienyt äskettäinen syysmyrsky. Ruska oli jo suureksi osaksi ohitse.

Join kahvia ja söin kaikessa rauhassa eväitä, jotka oli tehty jääkaappiin valmiiksi jo edellisenä iltana. Voi, että aamupala maistuu hyvältä luonnon helmassa!

Hämärä väistyi hiljalleen. Latasin kiväärin ja laitoin sitten irtolippaaseen kolme patruunaa ja kiinnitin lippaan paikoilleen. Laitoin aseen repun päälle piippu alarinteen suuntaan.

Istuin vanhan männyn kannon päälle. Alle laitoin retkipatjan kappaleen.

Vasemmalta lensi teeri liitelemällä männyt latvaan. Se ei äännellyt.

Tähtäsin lintua tarkasti, ja se putosi rentona alas. Latasin aseen uudelleen ja poimin hylsyn taskuun.

Olin nousemassa ylös, kun taas viereiseen puuhun tuli toinen teeri. Se putosi heti, kun laukaisin.

Otin aseen mukaan ja lähdin reppu selässä noutamaan saaliita.

Laskeutuminen rinteessä kesti aikansa.

Linnut löytyivät heti, ja päätin kääriä ne suoraan sanomalehtiin. Koska majapaikkaan oli lyhyt matka, päätin suolistaa ne myöhemmin.

Kun pääsin puiden alta pois, ylärinteen petäjiin laskeutui ainakin kymmenen teertä. Latasin ja ammuin teerikanaa, joka putosi alas puusta.

Rinteen nousu hengästytti, ja vähän aikaa piti tasata hengitystä.

Riistan löytäminen kesti ruskan värisestä varvikosta oman aikansa, mutta lopulta teerikana löytyi.

Sen jälkeen, kun panin linnun reppuun ja sain repun selkääni, takaoikealta tupsahti ainakin viisikymmenpäinen teeritokka petäjiin ympärilleni. Enemmistö näkyi olevan tässä isossa parvessa kukkoja.

Laskeuduin hitaasti maahan pitkälleen ja latasin varovaisesti kiväärin.

En osaa sanoa, kuinka kauan makasin maassa hivuttamassa asetta ampuma- asentoon päin.

Ympärillä puiden latvoissa istuvat lähimmät teeret näyttivät olevan koko ajan lähtövalmiudessa. Niiden kaulat olivat tikkusuorina.

Tähtäsin teerikukkoa noin sadan metrin päähän.

Suurin osa parvesta oli ympärilläni, mutta muutama oli laskeutunut kauemmas.

Kun laukaisin, teeri hervahti puusta alas. Parvi pakeni mäen huipulle päin, pohjoiseen.

Otin lippaan aseesta irti ja kävelin viimeksi pudotetun kukkoteeren luokse. Se löytyi helposti ja käärin senkin sanomalehteen ja lähdin majapaikkaa kohti.

Tämä oli jo toinen kerta, kun aseeni oli tyhjä kesken metsästyksen. Ensimmäisellä kerralla olin aamupimeässä kävellyt metsätietä kaksi kilometriä, mennyt tieltä kolmenkymmenen metrin päähän istumaan. Siinä aloin nauttia aamupalaa lataamatta haulikkoa tai kivääriä.

Jonkun ajan kuluttua alkoi jäniskoiran ajo luoteen suunnalla. Aamulla oli ollut puhe, että veli vie koiran metsään, tarkoituksena koettaa saada jänisajo. Haukku kiersi korkean mäen, mutta katkesi sitten.

Jatkoin kahvin nauttimista. Oli vielä hämärää ja täysin hiljaista. Äkkiä huomasin, että kettu ravasi kohti samaa polkua, mitä olin kävellyt aamupalapaikalle.

Istuin liikkumatta. Kolmen metrin päässä kettu kääntyi minusta oikealle ja jatkoi matkaansa.

Latasin nopeasti haulikon, mutta ketun häntä liehahti viimeisen kerran näkyvissä haulikkohollin päässä. En kerennyt enää ampua.

Vielä piti siis kokea toinen tilanne ennen kuin uskoin, että kun ollaan metsällä, aseen pitää olla ladattu ja varmistettu.

Rinteen alaosassa tapasin vanhemman miehen, joka sanoi laskeneensa jäniskoiran hakemaan. Hän sanoi kuulleensa laukaukset ja yhtä monta osuman ääntä.

Sanoin, että tässä on koko syksyn saalis ja siihen se jääkin, koska kiintiö oli täynnä.

Tuon miehen jalat olivat niin ohuet, että hän oli taitellut kumisaappaidensa varret laskoksille. Ne pysyivät voimakkailla puristimilla kuosissa.

Nämä puristimet olivat pyykkipoikien kaltaiset, mutta ne olivat kidaltaan leveämmät ja niiden jousi oli puristusteholtaan aivan toista luokkaa kuin pyykkipojilla.

Mies sanoi, että saappaisiin joutuu paljon roskaa, jos ei käytä näitä puristimia. Heitin ilmaan ajatuksen, että kun nostaa maastopuvun lahkeet saappaiden varsien päälle, roskien meno loppuu. Mies nauroi ja totesi, että sitä ei ole tullut ajateltua.

Kerroin tavanneeni jäniksiä metsästävän miehen ja kuvasin hänen ohuet säärensä ja kumikenkien varsien tilanteen. Isä ja veli tunnistivat heti miehen.

He sanoivat, että mies on hyvin ahkera tekemään töitä. Vapaa-aikoinaan hän harrastaa metsästystä, kerää sieniä ja marjoja, kalastaa katiskoilla eikä osta juuri mitään kaupasta.

Kaikki rasva oli karissut miehestä hänen elintapojensa vuoksi.

Luonnonmukainen ruoka ei ollut silloin niin suuressa huudossa kuin nykyään.

Aina vain tuntuu löytyvän tyyppejä, jotka raivaavat muille tietä.