Kansanmetsästystä

Se taisi olla vuonna viiskytkuus, kun syntyi rokki, siit on ikuisuus, laulaa Muska. Samana vuonna, syyskuun alussa aloitin kansakoulun. Isoveli meni silloin kolmannelle luokalle.

Koulumatka alkoi kävellen polkua pitkin rantaan, josta taival jatkui vajaan neljänsadan metrin soudulla järven yli. Siitä vei polku naapurin pihan poikki maantielle.  Siitä pääsi soratietä pitkin kävellen tai pyörällä koululle asti, jonne matkaa oli kolme kilometriä.

Kotonani oli kaksi venettä, ja kun pääsin aikaisemmin koulusta kuin isoveli, kotoa tähystettiin järven yli. Kun koululainen ilmestyi naapurin venerantaan, yleensä äiti kävi toisella veneellä hakemassa poikansa kotiin.

Rospuuton aikana piti kävellä ikimetsän polkua kolme kilometriä järven ympäri ja sitten vielä maantietä kaksi kilometriä. Kävely pitkin polkua hieman pelotti, sillä vähän päästä aivan lähellä rytisi, kun milloin teeri- milloin metsopesue lähti aivan läheltä pakoon.

Yksinäinen ukkometso lähti polun varresta lähes päivittäin, koska vanhalla polulla oli siellä täällä hiekka- ja soramaata paljaana kuntan kuluttua pois. Kanalinnut löysivät näistä paikoista helposti jauhinkiviä lihasmahaansa. Metsä oli vanhaa ja tiheää. Polulta siinsi kirkas taivas vain paikoitellen ylhäällä ja näkyväisyys sivuille oli hyvin lyhyt. Sellaisia metsiä ei enää ole olemassa. Maa oli valtion saloa, kunnes se palstoitettiin lisämaiksi rintamamiehille.

Kotoa oli havaittu, että lahden poikki ui sorsia. Isä otti heti haulikon hirvensarvesta ja klahvista muutamia patruunoita taskuunsa ja kiirehti juoksujalkaa järven rantaa noudattelevaa polkua kohti. Hän tiesi, että niemessä, jossa oli kaunis hiekkaranta, sorsat lepäilivät usein kauan sitten rantaan kaatuneiden hakopuiden päällä auringonpaisteessa.

Rannasta alkoi tiheä kanervan ja puolukan varvusto ja lähes ainoina puina oli lakkapääpetäjät.

Yksi vanha puu oli merkillinen. Sen tyvi kaartui noin kolmen metrin matkalta melkein puoliympyränä lännen suunnalle, ja tämän suuren kaarroksen jälkeen puu oli rungoltaan aivan suora. Jokin oli painanut mäntyä sen taimivaiheessa kauan ja aiheuttanut runkoon vääntymän. Metsä paikalle oli syntynyt 1860-luvun suurpalon jälkeen. Tuo erikoinen puu on vieläkin paikoillaan.

Isä kertoi ryömineensä hitaasti tämän puun suojassa ampumahollille. Jyrkän rantamaan vuoksi sorsat näkyivät juuri sopivan matkan päässä haon päällä suorassa rivissä limittäin. Neljä oli ehtinyt nousta haolle, muut pesueesta puuhasivat vielä hiekkarannalla.

Kun laukaus pamahti pitkäpiippuisesta Husqvarnasta, näkymä peittyi siniseen savuun, isä kertoi. Kuului, miten savun takana sorsaparvi pomppasi lentoon. Osuma oli sittenkin hyvä. Vain yksi haon päällä olleista liikkui vähän ja se tarvitsi kepin napautuksen päähänsä. Muut kolme kelluivat haon vieressä kuolleina.

Se oli sen syksyn ainoa sorsasaalis, mutta runsas.

Isä kertoi tähdänneensä keskimmäisiä sorsia kaulan tyveen. Haulit hajaantuivat matkalla sopivasti niin, että kaikkiin lähekkäin istuneisiin osui.

Tuohon aikaan kansanmetsästäjät eivät osanneet lainkaan ampua lentoon. Eikä pitkäpiippuinen haulikko törröttävine tähtäimineen sopinutkaan kuin paikallaan olevan riistan ammuntaan. Tosin kohti tai poispäin juoksevaa jänistä ammuttiin polviasennosta tai istualtaan hyvällä tuloksella.

Sorsien ja muiden lentävien lintujen runsas haavoittaminen alkoi vasta seuraavalla vuosikymmenellä, kun uusi sukupolvi alkoi harrastaa lentoon ammuntaa. Samalla alkoi kylläkin noutavien ja seisovien koirien aluksi verkkainen yleistyminen. Moni on nyt sitä mieltä, että ilman noutavaa koiraa ei pitäisi lainkaan sorsastaa.

Samana vuonna marraskuun lopulla toisen naapurin väki tuli hevosella jään ylitse kylään. Silloin oli marraskuulla jo kunnon jää järvissä. Oli kunnon pakkasia, mutta ajoittain suojakeliä. Talven ote kiristyi vähä vähältä.

Isännillä oli tuohon aikaan tapana pitää ladattua pyssyä aina mukana, kun oli metsästysaika.

Omasta rannasta jäälle laskeuduttua joku tarkkanäköisistä lapsista oli huomannut jo kolmensadan metrin päästä, että lähellä rantaa niemessä meidän kodin maalla petäjässä istui suuri lintu.

Isäntä kertoi vetäneensä jo silloin haulikon hanan vireeseen ja jatkanut verkkaista ajoa pitkin talvitietä. Hän mainitsi alkaneensa vajaan sadan metrin päässä metsosta, sillä suuri lintu oli juuri se, varovasti jarruttaa hevosen kävelyvauhtia. Kokenut hevonen oli antanut matkan teon hidastua asteittain ja metson kohdalla reki pysähtyi. Samalla haulikko laukesi, ja metso vyöryi alas. Isäntä sanoi suvi-ilmoilla ampuneensa teeriäkin hevostien läheltä samalla keinolla ranganajon yhteydessä. Tiheä sumu tuntui kesyttävän linnut ratkaisevasti.

Tämä metso ei ollut ainoa saalis tuon kilometrisen talvitien pätkän varrelta niinä vuosina.

Olennaiset asiat kuuluivat olevan kokenut, ammuntaa pelkäämätön hevonen, hidas, juuri sopivan matkan päästä ohitse suuntautuva ajo, suojainen ilma ja jo ennakkoon viritetty haulikko jalkain päällä poikittain valmiina. Hevonen pysähtyi aivan pienellä ohjaksen kiristämisellä. Sitten piti olla nopea!

Niin vieraat kuin me, talon väki, kävimme pihalla katsomassa viltin päällä makaavaa metsoa.

Siinä vierailulle tullut isäntä mainitsi, että silloin tipahtaa, kun nelimilliset haulit iskevät!

Kävimme lakka-aikaan pitäjän pohjoisrajoilla soilla marjassa. Suot olivat luonnontilaisia ja sinne varustauduttiin poimurivakkojen lisäksi vielä kahden kannettavalla suurella vakalla, johon poimurit tyhjennettiin. Paluumatkalla tätä isoa astiaa kantoivat isä ja äiti. Muilla oli poimureissa iän mukaista suorituskykyä vastaava määrä lakkoja.

Nyt tätä paratiisia ei enää ole, vaan koko suoalue on ojitettu. Lakat ovat hävinneet. Puusto ei ole kasvanut, koska kuntan alla on vain hapanta mutaa. Linnut ovat kadonneet. Minua vanhemmat kertoivat parisataapäisistä teeritokista myöhäsyksyisin.

Kun poikani keräsi koulussa ollessaan kasveja, kuten vielä silloin piti, sanoin, että käydään hakemassa suolta kihokki. Niitä oli aikoinaan suon luonnontilan aikaan joka mättäällä. Nyt piti harhailla lähes tunti ennen kuin yksi kihokki löytyi kasvioon eli herbaarioon.

Huomasin näillä lakkareissuilla, että noin tunnin päästä poiminnan aloittamisesta alkoi olo käydä väsyneeksi ja mieleen nousi voimakas halu laiskotella. Joku, joka luulee jotain tietävänsä, sanoi minulle, että se oli suokaasu, metaani, joka tekee juuri semmoisen olon. Tämän arvelun kuulin vasta aikuisena.

Keskeltä melkein rannattomalta näyttävää suoaukeamaa löytyi, satakunta metriä pienen lammen rannasta etelään puolen hehtaarin kokoinen alue, jossa oli vähän kasvillisuutta, mutta maa oli lintujen sulkien peitossa. Siinä oli valtavasti erilajisten sorsien ja hanhien ja ehkä muidenkin lintujen sulkia.

Se oli sulkasatoon tulleiden vesilintujen sulkimiskeskus, josta en ole muualta kuullut. Kartalta olen aikuisena tutkinut, että paikasta on melko tarkkaan sama matka metsän rajaan. Lähellä on lampi, johon pääsi kettua ja ilvestä pakoon.

Näillä reissuilla kuljimme suolta pois mäen alarinteelle, jossa oli erikoisella tasanteella vanha polku. Siinä oli siellä täällä leveämpiä paikkoja, joissa sammalkerros oli kulkemisen vuoksi hävinnyt ja sora ja hiekka näkyvissä. Näissä kohdissa oli kelottuneita puita ja oksanpätkiä, joista osa oli pantu polun sivuun, jotta kulku olisi helpompaa.

Isältä kysyimme, mitä nuo puut tuossa polulla ovat. Isä kertoi, että ne ovat jäänteitä kolmekymmen- ja neljäkymmenluvuilta, jolloin kansa pyysi loukuilla kanalintuja. Pula-aikoina varsinkin mökkiläisillä oli suuri hätä ruuasta. Silloin pyynti loukuilla oli hyvin yleistä ja tuottoisaa.

Kun pari vuotta nuorempi veljeni aloitti kansakoulun ensimmäisen luokan, pyysimme isää monta kertaa näyttämään, millainen pyydys lintuloukku oli.

Jänislangoista saimme utsimalla tietoja, ja isoveli teki pisteaidan aukkoon jänislangan laihopellon pientareelle. Heti meni siihen jänis!

Lopulta isä suostui ja menimme parin sadan metrin päähän pihasta lehmipolulle. Tiheä kuusimetsä kasvoi molemmin puolin kohtaa, jossa polun pinta oli rikki, ja sora näkyvillä. Siihen isä teki linnun loukun kirvestä ja puukkoa käyttäen. Hän osasi tehdä samanlaisen siteen, kun käytetään pisteaidassa, kuusen oksasta. 

Isä kertoi tekniikasta, samalla kun loukku valmistui. Hyvin tärkeä tuntui olevan johdeaita, jota hän sanoi juohteeksi.

Saimme opastusta, että molemmin puolin loukkua voi kylvää jonkun verran rikkakasvien siemeniä, joita saadaan runsaasti silloin, kun puimakoneella puidaan eloja. Hyvä on panna muutama kauran korsi pystyyn loukun aluspuun viereen.

Isä ei luvannut virittää loukkua, mutta se jäi valmiina metsään.

Minua ja veljeä kiehtoi asia suunnattomasti ja se vaivasi päiväkausia rauhaa antamatta.

Kun tuli metsästysaika, kävin veljen kanssa virittämässä loukun. Kaikki tehtiin aikaisemmin neuvotun mukaan.

Kas ihmettä, kun koulusta tultua juoksimme loukulle, jo kaukaa näkyi, että loukku oli lauennut. Siinä oli ukkometso!

Juoksimme valtavalla vauhdilla kotiin, jossa äiti asian taustaa tuntematta ilahtui kovin saaliista. Kun isä tuli tupaan, kuulimme, että loukkupyynti oli jo laitonta. No, herkullinen paisti metsosta tuli. Se lokattiin ja korvennettiin ennen pienimistä klassiseen tapaan.

Isä kielsi jyrkästi loukun virittämisen. Hän sanoi perinteen siirtämiseksi nuoremmille opettaneensa loukun rakentamisen. Eihän soitimeltakaan enää saanut keväällä ampua metsoja, valistettiin. Siihen isä kertoi tulleen heti sodan jälkeisen nälkäkuurin takia monelle niin suuri himo, että se paranee vasta haudassa.

Viritimme loukun jonkun ajan kuluttua kiellosta huolimatta.

Kaukaa näimme taas, että loukku oli lauennut. Nopeammin tuskin juoksimme koulun kilpailuissa.

Lintua ei loukussa ollut, vaan tyhjä pullo Koskenkorvan viinaa oli kaulastaan kiinni loukun leukojen puristuksessa. Ymmärsimme yskän: on lopettamisen aika.

Niin viattomia ja toisaalta rehellisiä salomaan lapsia olimme, että vanhemmilta piti kysyä, mitä sana viina tarkoittaa!

Karjalassa päin kanalintuja pyydettiin myös rihmasella. Johdeaita oli samanlainen kuin loukussa, mutta ansan rakenne toinen.

Haarainen paju tai koivun sätäkkä taivutettiin kaarelle, ja sen latvaan solmittiin kalastajalanka. Maahan iskettiin kaksi keppiä, joihin vuoltiin lovet. Toiselle puolelle vuoltiin lieriömäinen kappale pajusta tai koivusta. 

Sen yläpinta oli vaaka-asennossa ja viritetyssä ansassa virityspuun voima veti sitä kepissä olevan loven yläpintaa vasten. 
Palikan irtipääsyn esti vaakavipu, jonka päähän palikan viistottu pinta nojautui voimalla, joka piti laukaisuvivun paikoillaan. Laukaisuvivun jännitys kohdistui toiseen pystypuuhun, jonka lovella ei ollut alakynnystä estämässä vivun putoamista, kun lintu astui sen päälle.

Kun kanalintu astui vaakavivun tai kepin päälle, viritetyn ansan tasapaino järkkyi, palikka irtosi, kaarelle taivutettu puu oikeni ja vaakakepin päälle laitettu ansan silmukka kiristyi linnun jalan ympärille. Lintu jäi kiinni.

Kysyin tämän pyynnin taitajalta, roikkuiko lintu ilmassa kiinni jäätyään. Hän vastasi, että ei.

Kalastajalangan pituus mietittiin semmoiseksi, että toisesta jalastaan kiinni jäänyt teeri tai metso nautti ansan kokijan lähestyessä kaikessa rauhassa siemeniä ja jyviä, jotka olivat paikalla houkutuksen vuoksi. Saalis oli siis elävä ja virkeä. Se oli vain kiinni jalastaan eikä siksi päässyt pakoon.

Rihmanen vireessä. Johdeaitaa ja naamiointia ei havainnollisuuden vuoksi ole tehty.

Laukaisumekanismi ja ansalenkki vivun päällä

Pieni puupalikka ja vaakavivun pää ovat yhdessä.
Kun vivun toinen pää putoaa linnun astuessa sen päälle, ansa laukeaa.

---

 [EO1]