Sorsaputki

 

Sorsille tarkoitetun pesimäpaikan nimi tulee amerikkalaisesta ilmaisusta Duck Tube. Ison veden takana laite keksittiinkin jo melko kauan sitten. Nyt idea on tullut melkoisella ryminällä Suomeenkin. Arvioidaan, että meillä on 10 000 sorsaputkea luonnossa. Niitä ovat vapaaehtoiset, lähinnä metsästäjät, asetelleet paikoilleen.

Mikä on tämmöisen laitteen tarkoitus ja hyöty?

Tiedetään, että maassa pesivien heinäsorsien pesinnöistä vain 5 – 10 prosenttia tuottaa tuloksen. Enemmistön pesistä – jo munavaiheessa – tuhoavat minkit, supikoirat ja varislinnut. Sorsatuubissa pesintä onnistuu 90 % varmuudella. Ero on merkittävä.

 Omankin metsästysseurani alueelle ovat nuoret asentaneet sorsatuubeja. Nyt näyttää siltä, että laitteen täytyy olla maastossa vuoden verran ennen kuin sorsa uskaltautuu pesimään siihen.

On järkevää kiirehtiä hitaasti, kunnes selviää vähitellen, millaisiin paikkoihin sorsaputki on paras asettaa. Näihin asti paikkoina on käytetty rauhallisia lahtia, joiden rantaan, joko veden päälle tai aivan rannan lähelle pesälaitteet on sijoitettu.

 

Teetin itsekin hitsaustaitoisella miehellä kaksi sorsaputkitelinettä.

Pystyputki on galvanoitua terästä, ja se laitetaan kangen avulla maahan. Putken yläosassa on lattarauta, jossa on pari reikää ruuveille. Näillä voidaan kiinnittää puurimoista valmistettu nelisnurkkainen sorsaputki paikoilleen. Sen sisään laitetaan runsaasti kuivaa heinää tai kulottunutta ruohoa.

Kannen päälle sateen suojaksi käy kattohuopa, joka on syytä kiinnittää sään kestävällä narulla, ettei tuuli vie sitä mennessään. Kattohuopa pitää naamioida heinillä ja kuusen havuilla huolellisesti.

 

Yleisesti sorsaputki valmistetaan kuivan heinän ja ohuehkon metalliverkon avulla. Putken poikkileikkaus on ympyrä, jonka sisähalkaisija on 30 senttiä. Tarvitaan kaksi pätkää verkkoa, joista sisemmän pituus on 90 senttiä ja ulomman 120 senttiä.

Verkkojen väliin tulee viiden sentin kerros kuivaa heinää. Sisemmän verkon pohjalle laitetaan asennuksen yhteydessä pehmusteeksi kuloheinää, johon sorsa itse muotoilee vaatimattoman pesäsyvennyksen.

 

 Putkimalli on syytä kiinnittää narulla tai ohuella, galvanoidulla rautalangalla edellä kuvattuun telineeseen. Suojaaminen sateelta sekä naamiointi on tähän hyväksi havaittuun malliin tehtävä.

Jos pystytykseen käytetään puuta, kaikki ylös sorsaputken tueksi nousevat osat pitää varustaa liukkailla pellin pätkillä, että maapeto ei pääse kiipeämään ylös sorsan pesään. Tässä mielessä metalliputki on paras, koska sen pinnassa ei minkin tai näädän kynsi pidä.

 

Jäiden lähtö keväällä on pahin sorsaputkia vahingoittava ilmiö. Isoilla järvillä jäiden maalle työntymisen voima on uskomaton. Siksi pienet kosteikot, mutkittelevat purot, joissa on suvantoja tai laajentumia, ovat parhaita pesimälaitteen sijoituspaikkoja.

 Jos yhteiskuntamme pystyy ennallistamaan ojitettuja, puun tuotantoon sopimattomia soita, niistä muodostuu oikeita sorsien pesimäparatiiseja. Amerikassa suot, kosteikot ja purot ovat havaittu parhaiksi paikoiksi sorsien pesintää ajatellen, kun kyseessä on pesinnän tukeminen sorsaputkien avulla.

Supikoira on hyvin paha maassa pesivien kanalintujen, sorsien ja pikkulintujen pesien hävittäjä. Supikoirakannan koko lienee Suomessa yli miljoona yksilöä. Viime aikoina on havaittu, että siellä, minne ilmaantuu ahmoja, ne tappavat ympäri vuoden tehokkaasti supikoiria. Ahma pystyy kaivamaan talvellakin supikoiran esille ja vetämään sen kynsillään väkisin ulos syötäväksi. Ahman erittäin herkkä hajuaisti lienee ratkaiseva tekijä, joka auttaa tätä suurta näätäeläintä kaikenlaisen syötäväksi kelpaavan etsinnässä.

 

Yllä mainitun sorsaputken valmistamiseen käy hyvin muovipintainen, vihreä myyräverkko tai betonivalun sisään laitettava melko ohutlankainen verkko, jonka silmäkoko on noin kaksi senttiä. Se on sopivan taipuisaa eikä se ole liian raskas. Tämä verkko on huokeaa.

 

Ei sorsaputkikaan tarjoa täysin turvallista pesimistä sinisorsalle. Varislinnut ovat ovelia: toinen ahdistelee ja pelottelee hautovaa emoa, joka voi joutua pakenemaan. Silloin toinen hyökkääjä käy munien kimppuun.

Onnistunut pesintä vaatii siis kokeneen ja kovahermoisen emosorsan, joka ei paikaltaan hievahda. Pesintä tuottaa turvassa ja sateelta suojassa emon riemuksi iloisen pesueen.

 Mielestäni sorsaemo osaa iloita pienokaisistaan, joita se hoitaa ja opastaa huolellisesti muuttomatkaan asti siihen, miten sorsana eletään ja toimitaan. Tästä syystä ruokin jyvillä veden alle sorsia marraskuulle asti Pohjois-Savossa sijaitsevalla mökilläni, joka on lahden rannalla.

Tein neljä metriä pitkän, soikion muotoisen aitauksen rantaveteen koiratarhan verkosta. Pinnan lähellä olevia verkon silmiä on vähän venytetty siksi, että heinäsorsa sopii juuri parahiksi uimaan sisälle, mutta joutsen ei. Kahdelle pisimmälle sivulle on lisätty kyynärän levyiset alueet samasta verkosta, jolloin joutsenet eivät pääse kurottelemaan aitauksen sisältä jyviä.

Verkkoon on kiinnitetty narulla sitomalla metrin välein pystytuet, jotka on naputeltu pohjaan lujasti kiinni. Ne olen valmistanut tien varren tiheiköstä parimetrisiä näreitä poistamalla. Karsin rungot, kuorin sekä kuivatin ne auringossa. Pitäähän sorsilla olla ruokarauha. Olen huomannut, että osa aikuisista sorsista laskeutuu aitaukseen helikopterimaisesti suoraan noin viiden metrin korkeudesta.

 Tuntuu mukavalta seurata, miten varovasti toimien, mutta jälkikasvunsa parasta ajatellen sorsaemo vie poikueensa säännöllisesti aterialle paikassa, jossa ei tarvitse pelätä ammuntaa.

 

Olen toki metsästäjä, mutta mökkilahdella annan lintujen lepäillä rauhassa ja tankata niin, että ne selviytyvät vaativasta muuttomatkasta. Ammuin vuosia sitten jokusen sorsan, ja havaitsin, että niillä oli paksu rasvakerron ihon alla, ja kupu oli täynnä viljaa. Pitihän selvittää se, onko ruokinnasta todella hyötyä, ja olihan siitä.

 

Kaipaus

 

Pyy on hieno lintu. Se on vilkas ja utelias, mutta samalla varovainen. Solmittuaan parisuhteen tämä lintu elää puolisonsa kanssa tiiviisti koko elämänsä.

Urospyy kyllä esittää joka kevät soidintanssinsa, pörhistelee ja pöyhistelee, mutta lintu on vain viettinsä vanki. Se ei etsi uutta puolisoa, vaan verestää nuoruuden muistojaan.

Pesintä tuottaa suuren pesueen joka vuosi, mutta pyiden määrä ei lisäänny. Muutkin kuin metsästäjät ovat huomanneet pyyn lihan herkullisuuden. Haukat saalistavat suurimman osan toista kymmentä lintua käsittävästä pyyparvesta.

 

Kun pyy menettää elinkumppaninsa, käy se kaipuun tilaan, joka ei mene ohi millään. Se lyö laimin höyhennyksensä hoidon eikä mietteissään muista kierrättää vilkasta silmäänsä tarkkaamassa ympäristön vaaroja. Terveyden hoidon laiminlyönti tuo taudin, ja ennen niin eläväinen tiheikön asukas kuihtuu pois, ellei haukka sitä ennen vie henkeä. Suru ja kaipaus on niin suuri, että se voittaa elämän. Pyyn syksyisessä vihellyksessä on surumielinen sävy.

 

Metsästysmaja – kesämökki on minulle elintärkeä paikka. Siellä mieli lepää ja mökkipyyt pyrähtelevät aivan pihan tuntumassa, jossa ne saavat rauhassa touhuilla jahtiaikaankin. Mökki on velaton, vaatimaton. Siellä ei ole suuria mukavuuksia, mutta on talvella sula lähde veden ottoon. Hellatakkauuni antaa hyvän lämmön, ja sen levyllä valmistuu herkullinen ateria, milloin kalasta milloin sikapossusta ellei ole eläkkeelle pantu lehmä kopsautettu teurastamossa syömälihoiksi.

 

Pielaveden tien varressa matkoilla mökille huomasin vanhan miehen asuvan pienessä torpassa. Samankokoinen saunarakennus, koiran koppi, ja kauempana puusee, kaikki silmää miellyttävän näköisiä. Vuosien ajan vanhus hoiti harmaata pystykoiraansa ja piti pihapiirin siistinä. Lumitöiden tarkkuudessa hänet voitti vain sotaveteraani Väätti Pyhäjärven kirkonkylällä. Väätti tekee millintarkat lumityöt.

Vanha mies näkyi usein tekevän saunavastoja ja joskus hyvitteli koiraansa. Saunan piipusta tuprusi perjantai – iltaisin savua ja pihassa näytti muutenkin kodikkaalta.

 

Sitten yhtenä syksynä: mies ja koira olivat poissa. Eivät palanneet koko talvena. Ohi ajaessani tunsin suurta kaipausta ja arvailin syytä asukkaiden poissaoloon. Kaduin sitä, etten ollut malttanut kurvata autolla päätieltä pihaan ja tutustua idyllisen torpan isäntään.

 

Seuraavana keväänä asukas ilmaantui kesäkuun alussa kotiinsa, mutta koira puuttui. Vanhuksen ryhti näytti painuneen, ja heinän ja horsmien niitto ei enää ollut yhtä huolellista mihin vuosien ajan oli totuttu. Kun syyskuun loppupuolella ajelin teerijahtiin metsästysmajalle näin vanhan miehen seisovan koirankopin lähellä kovin lohduttoman näköisenä. Paluumatkalla sunnuntaina asukasta ei enää näkynyt.

 Siitä lähtien ohi ajaessa en voi olla kääntämättä päätä tuon asuinpaikan suuntaan. Vaikka kuinka toivon niin menneisyys ei palaa takaisin. Vanhus ja hänen koiransa ovat poissa.

Kärsikö vanha veteraani pyyn kohtalon hyvän koiran kuoltua? Kun tärkeä syy elää poistuu, kaikki menettää arvonsa. Hiljainen periksi antaminen vie hengen ikäihmiseltä.

Mutta miksi minä – ilman henkilökohtaista tuntemista – tunnen surumielistä kaipuuta vanhaa miestä ja koiraa kohtaan? Kaikkea ei opi ymmärtämään. Niinkin viisas mies kuin salaneuvos Johann Wolfgang von Goethe joutui kysymään kiintymisasioissa: ”Warum?”(Miksi).

 

Utopia

Utopia oli kirja, jonka englantilainen renesanssifilosofi Thomas More kirjoitti. Siinä esitettiin saari, jossa oli utopian tyyppinen ihannevaltakunta. Maatalouspohjainen talous, yhdessä kalastuksen kanssa, tuotti elannon ja kaiken hyvän. Ihmisten – lähinnä tarkoittaa miehiä – kesken vallitsi tasa-arvo. Uskonnonvapaus vallitsi, mutta ei voitu kuvitellakaan ateismia, koska oltiinhan sentään keskiajalla. Puhuminen ateismista olisi johtanut inkvisition käsiin ja polttoroviolle.

Lapset leikkivät Utopiassa kultaisilla leluilla ja jalokivillä, jotta kaikki veto mammonaan karsittaisiin jo lapsuuden aikana pois.

 

More lähti Oxfordiin 15- vuotiaana ja oli valmis lakimies 23 – vuotiaana. Hän opiskeli latinaa, logiikkaa, luonnontieteitä ja uskontoa sekä lakia. Kaikki oli hänelle helppoa, koska hän lienee ollut yleisnero, kuten Arkimedes ja Aristoteles aikoinaan. Sanottiin, että More ajatteli kuin enkeli ja hänen tietovarastonsa oli valtava.

 

Pian More oli Canterburyn arkkipiispan avustaja, sittemmin lordikansleri, joka otti myös vastaan ulkomaiset vieraat kielitaitonsa vuoksi. Lordikansleri vastaa nykyisin pääministeriä.

More oli rehellinen ja taitava ajattelija. Hän katsoi, että rangaistusten pitäisi olla lievempiä ja yhteiskunnan vähemmän kova. Lähes 70 eri rikoksesta määrättiin hirttotuomio.

Kavaltajille rangaistus oli hevosten avulla veto, mahan avaaminen, raajojen katkaisu ja kivesten poisto ja polttaminen hommaan erityisesti valmistetussa upokkaassa. Kiristyssiteet estivät kuoleman verenvuotoon, kunnes kaikki tämä oli tehty. Viimeiseksi katkaistiin kaula, ja pää pantiin piikkiin Thames- joen ylittävälle sillalle varoitukseksi lukutaidottomalle rahvaalle.

 

More oli Erasmus Rotterdamilaisen ystävä. Molemmat osasivat latinaa kuin vettä vaan. Erasmus otti kantaa Thomas Moren ajatuksiin. Se oli hedelmällistä viisaiden yhteistyötä.

Kuningas Henrik VIII on kuuluisa monista vaimoistaan, joista kolme joutui pyövelin eteen. Thomas Wolsey, lordikansleri, ei onnistunut kääntämään paavin päätä myönteiseksi avioerolle. Kuningas määräsi oikeuteen, mutta onnekseen Wolsey vilustui ja kuoli matkalla oikeuteen keuhkokuumeeseen.

 

Thomas More oli vilpitön katolilainen loppuun asti. Hän erosi, mutta silti kuningas määräsi hänet oikeuteen.

Väärän todistuksen vuoksi – varmaan kuninkaan käskystä – More tuomittiin maanpetturina kuolemaan.

Koska hän oli palvellut uskollisesti Englantia kauan, kuningas muutti tuomion  kuitenkin kaulan katkaisuksi ja pään panemiseksi näytteille London Bridge -sillalle.

 

Kuningas maalautti taulun flanderilaisesta vaimoehdokkaasta, Kleven Annasta. Hänestä löytyi uusi morsian Henrikille.

Kun kuningas häiden jälkeen riisui ja tarkasti kuningattaren, hän havaitsi, ettei Anna Kleveläinen ollut läheskään niin kaunis kuin taulu ja lähettiläiden kertomus osoittivat. Joko aknen tahi isorokon arvet oli kasvoista maalauksessa häivytetty. Kirottua!

 

Kuninkaalle kävi kuten Ranskan kuninkaalle Filip II Augustille keskiajalla: liiallisen laihuuden takia syttyi niin valtava inho naisen ulkomuotoon, että kuningas lähetti morsiamen matkoihinsa hyvän eläkkeen turvin. Kuolemantuomiota ei voinut Annalle antaa, koska hän oli harras uskovainen ja täysin viaton.

Kuninkaan utopia kruununperijästä, pojasta oli romahtanut.

 

Suuri filosofi Platon kirjoitti aikoinaan ensimmäisen utopian hyvästä maasta kirjassaan Valtio.

Samaa tavoitteli Macchiavelli keskiajalla kirjallaan Ruhtinas. Viimeksi mainitussa kirjassa politiikka on täynnä murhia. Taakaksi käynyt liittolainenkin pitää saatella naama peruslukemilla aivan viattomana kalmistoon.

 

Marx kirjoitti teoksensa, jossa hän tavoitteli kommunismin avulla utopiaa.

Sitä on kokeiltu Venäjällä, Vietnamissa, Kuubassa, Venezuelassa, Etiopiassa ja Angolassa. Kaikkialla kokeilu on johtanut diktatuuriin, harvainvaltaan, joukkohautoihin, ympäristörikoksiin, maiden köyhtymiseen ja taloudelliseen katastrofiin.

 

Utopiaa on vaikea tavoittaa. Thomas Moren näkemys on lähinnä inhimillisin. Hän naamioi paikan tuntemattomaksi saareksi, mutta oikeasti hän tarkoitti Englantia. Se oli hengenvaarallista hommaa siihen aikaan, mutta asiayhteyttä ei englantilaisten johto oivaltanut.

Kuningas Henrik oli saanut turnajaisissa peitsen iskun päähänsä. Hän oli kauan tajuton ja hänen luultiin kuolevan.

Aiemmin kuningas oli ollut urheilullinen, hyvä hevosmies. Hän ampui jousella todella hyvin. Henrik oli viihdyttävä seurustelija ja osasi olla kohtelias.

Onnettomuuden jälkeen kuningas alkoi lihoa, koska hän söi paljon ja laiminlöi liikunnan. Hän muuttui väkivaltaiseksi, ja kuolemantuomiot seurasivat toistaan.

 

Neurologit arvelevat nykyään, että peitsen isku vahingoitti Henrik VIII:n aivojen etuosaa, jossa sijaitsevat monenlaiset tärkeät keskukset, jotka hillitsevät ihmisen käyttäytymistä.

Kun kaikki pidäkkeet murtuivat, kuningas muuttui hirviöksi. Yhteiskunta pysähtyi, kun kukaan ei uskaltanut tehdä uudistusehdotuksia eikä muodostaa ideaa hyvästä yhteiskunnasta.

Vasta seuraavat kuninkaat aloittivat Englannin nousun meri- ja maailmanvallaksi. Mutta se tapahtui väkivallan ja riiston avulla, josta Thomas Moren inhimillinen ja pehmeä Utopia oli kaukana.

 

Tutkimuksia ja havaintoja

 

Autossa on kulutusmittari, jota olen parin vuoden aikana opetellut käyttämään. Vehje näkyy muuttavan 500 metrin välein lukemaa.

Ajoin tyhjällä kuomulla varustetulla peräkärryllä sadan kilometrin matkan. Kulutus oli 7,4 litraa. Sama reitti tullessa täydellä puukuormalla lisäsi kulutusta vain 0,1 litraa. Se oli yllätys ja opetti, että ilman vastus on ratkaiseva seikka kulutuksen kannalta.

 Auto söi viiden kilometrin matkalla 7,6 litraa sataa kilometriä kohti, kun moottoria oli edellisillasta lämmitetty ns. pakkasvahdilla. Tämän totesin pakkaskeleillä.

Laitatin säteilylämmittimen tilalle letkulämmittimen.

Nyt kulutus putosi 5,8 litraan 17 asteen pakkasessa.  

Kun moottoria ei lämmitetä, kulutus voi olla menomatkalla jopa 8,2 litraa ja tulomatkallakin 7,6 litraa. Tämä senkin jälkeen, kun asetin viimasuojat jäähdyttäjän eteen.

Erikoista on se, että kun auto seisoo tyhjäkäynnillä postilaatikolla käydessä tulomatkan varrella, kulutusmittarin pylväs ei sovi asteikkoon! Ja toden totta, kokonaiskulutus suurenee viimeisen 50 metrin matkalla 0.1 litraa. Käykö auto tyhjäkäyntiä ns. ryyppy päällä, kun ilma on hyvin kylmää talvella?

 Maan päälehdessä ihmetteli tiedemies sitä, miksi Päijänteen vesi on nykyään ruskeaa. Ennen se oli kuin lähdevettä.

On jäänyt tutkijalta katsomatta maastokarttoja, joista selviää, että Rautalammin reitin valuma-alueen kaikki suot on ojitettu ja vedet soilta laskevat edelleen suoraan järviin ja jokiin.  Pohjoisimmat vedet taitavat tulla Tervon kunnasta läheltä Maaningan rajaa. Tämä tilanne on vallinnut kuusikymmenluvulta asti. 

Nyt tehdään silloin kaivettujen metsäojien kunnostuksia suurella kiireellä, ja mudan sekä humuksen virtaus vesistöihin jatkuu. Kunnostukset pitäisi kieltää ja metsää tuottamattomat suot ennallistaa, jolloin veden suodatussysteemi alkaisi toimia uudelleen. Sehän on soiden tärkeintä toimintaa. Missä ei ole suota, saman homman tekevät hiekka- ja moreeniharjut sekä mäet. 

Suomen paras rapujoki, Pyhäjoki, on menetetty rapu- ja jalokalavetenä. Hiekkapohjan peittää nyt suomuta ja muu ryönä, kun kevät- ja syystulvan puhdistustehtävä estyy patojen ja merkityksettömien pikkuisten voimalaitosten vuoksi. 

Kun lumi keväällä sulaa, vedet hyökkäävät metsä- ja muista kaivetuista ojista suoraan joen pääuomaan. Se aiheutti tulvia. Siksi tehtiin tulva-altaita Pohjanmaan jokiin tai  yläjuoksun järviä pantiin säännöstelyn ikeeseen. Esimerkkinä Pyhäjärvi ja Siikajoen yläjuoksu. Nämä altaat eivät tietysti estä tulvia, vaan voimalat ovat tekemässä rahaa isoisille. 

Tärkein säännöstelyn ja patoaltaiden juoksutuksen vaikutus on merestä nousevien vaelluskalojen tuho. Lohi, meritaimen ja vaellussiika ovat menettäneet luontaiset kutualueensa. Jos tämmöiset joet olisivat Englannissa, padot purettaisiin jo huomenna, että lordit, paronit, ritarit ja rahamiehet pääsisivät kalaan. Kaikki nuo jättäisivät suuret summat käynneistään jokiseuduille.

Tiedemiehet ovat ihmeissään siitä, miksi metaania joutuu ilmakehään yhä enemmän.

Kolme syytä hallitsee metaanin lisääntymistä.

Ensimmäinen on laajat ojitukset soilla siellä, missä vesikasvisto kuolee talveksi. Kuolleet kasvit hautautuvat mutaan ja humukseen, jossa hapettomassa tilassa prosessi tuottaa metaania. Systeemi vaan kiihtyy eikä lakkaa, ellei mutaa imuruopata pois pohjahiekkaa myöten.

Toinen on kautta maailman valtava määrä kaatopaikkoja, jotka tuottavat metaania paljon, ja jopa vetyä syntyy paineen alla kovassa kuumuudessa. Suur-Moskovan kaatopaikka on metaanin päästäjistä kuuluisin.

Kolmas metaanin lähde ovat laajat suot ja tundra ikiroudan alueella Venäjällä, Kanadassa sekä Alaskassa. Kun muista syistä ilmasto lämpenee, metaania purkautuu roudan sulaessa ilmakehään.

Meksikonlahden öljykatastrofissa räjähti Deepwater Horizon- öljynporauslautta. Valtamereen pääsi öljyä mereen niin isot määrät, että kuutiometreinä se on ihmiselle vaikea käsittää. Pitää ottaa avuksi kuutiokilometrit.

Venäjällä valuu tundralle ja maastoon muuallekin vuodessa kuusinkertainen määrä öljyä Deepwater Horizon- katastrofiin verrattuna jatkuvasti, eikä kukaan sano mitään! 

Öljy on mustaa ja aurinko lämmittää. Jos putkiston paine laskee, Venäjällä on tapana lisätä pumppauspainetta eikä ensimmäisenä tutkia sitä, että onko paineen laskun syynä vuoto luontoon. Petsora- joesta kuoli pitkältä matkalta ekosysteemi kokonaan öljyvuodon takia. Amerikkalaiset näkivät vuodon satelliitistaan ja saattoivat havainnon venäläisille, joiden pumppuasemat toimivat maksimipaineella.  Öljysuihku meni valtavalla paineella suoluontoon. 

Koska tietoja Venäjältä ei tihku, ei tiedetä, onko joki yhtään toipunut.

Hyvin menee öljyn myynnin suhteen, mutta luonnolla vähän huonommin.

 

Leikkuriparaati

 

Ruoho kasvaa, niin että rotina kuuluu, sanoi Jukolan Jussi. Hän viivytti ja viivytti heinän niittoa, kunnes se lakastui. Omakotitalon pihaa ei niin voi kohdella, vaan on hankittava ruohonleikkuukone. Hommasin Caravan Pirkan, jota ei enää ehkä valmisteta.

Laite oli konstailematon ja helppo huoltaa. Keväällä siihen tuli vaihtaa moottoriöljy ja tulppa muutaman vuoden välein. Terätkin kuului teroittaa, koska pihanurmikon perustamisen jäljiltä löytyi monen kokoisia kiviä ruohojen kätköistä. Kiveen osuminen teki aina terään orkosen, koska terän pyörimisvauhti oli kova.

Onneksi tässä mallissa terät kiinnittyivät keskusakselin ulokkeeseen pultin avulla. Näin akselin alumiiniuloke säästyi vauriolta, kun terälaput myötäsivät vastuksen edessä. Moottori leikkurissa oli kaikkien tuntema B&S, jota pidetään pienkoneissa varmakäyntisenä.

 

Lapset juoksivat ja pelasivat nurmikolla, jolloin ruohonsilppua kantautui sisälle. Siitä saivat osansa vaaleat matot, lakanat, kaikki, mitkä saivat osakseen potkuja, piruetteja ja jalkineen luistatusta. Lasta ei voi juuri kovistella, koska ei hänellä ole valmiina oikeita käytöstapoja.  Vastuu tulee vasta iän mukana, mutta sekään ei koske noin yhtä prosenttia ikäluokasta. On kysymys luonneviasta. Päälle on pantava vielä viisinkertainen määrä väkeä, josta ei ole täyttä takuuta. Semmoiseksi on ihminen luotu eikä koko maailman psykoterapia asiaa muuksi muuta.

Kun appiukon pieni ruohonleikkuri särkyi, lahjoitimme Caravanimme hänelle, huolellisen työn tekijälle, joka myös osasi huoltotyöt ja tunsi pihansa uhkaavat kivet.

 Hankin kalliilla rahalla keräävän ruotsalaisen ruohonleikkurin, jossa oli vetävät takapyörät. Valmistin myös viilu- eli vesivanerista toista kuutiota vetävän kompostorin. Siihen sekä avokompostiin laitoin ruohonsilppua leikkurin kopasta. Kompostori kuumeni selvästi parin – kolmen päivän päästä lisäyksestä.

Tämän leikkurin kanssa pärjäsin kauan. Moottori oli tuo yllä mainittu. Se oli tehokas ja konstailematon. Työntökahvan kiinnityssysteemi alkoi vuosien mittaan rikkoutua pala palalta. Työntävät nykyään joka paikkaan muovia, joka ei kestä loputtomasti pakkasta.

 

Ostin tilalle pienen työnnettävän ruohonleikkurin, mutta sitten minulle koittivat vaikeat ajat. Selkä operoitiin muutamien vuosien välein neljä kertaa. Syy oli aina sama: välilevy palasina. Kerran koin senkin, että morfiini ei tehoa yhtään kipuun. Kysyin OYKS:n hoitajalta, että pistätkö sinä vettä lihaksen sisäiseen tilaan, kun odotin pääsyä kirurgin pöydälle. Hän näytti ampullin, jolloin tunsin noloutta.

Kun oli operoitu, pyrin melkeinpä jo heräämöstä kotiin, koska kipu oli täysin poissa. Kirurgi sanoi, että välilevyn irtokappale oli kiilautunut hermojuurituppeen ja aiheuttanut kemiallisen tulehduksen hermoon. Siksi unikosta peräisin oleva huumaava kipupistos moneen kertaan annettunakaan ei auttanut. En tuntenut huumaustakaan. No, onneksi kivun syyn poisto auttoi, kuten lähes aina.

Hoitaja katsoi minua vähän normia pidempään, kun sanoin osastolla, että ei täss jouda makailemaan, kun jonkun pitäisi tehdä noita töitäkin. Tieto meni kirurgille, joka antoi passituksen kotihoitoon, pois nauttimasta eväitä kansan rahoilla.

 

Lopulta astelin Agrimarketiin, jossa oli juuri tarjouksessa traktorimallinen ruotsalainen ruohonleikkuukone. Komun Jussi sanoi, että hänellä on semmoinen kotona ja siitä on hyvät kokemukset. Koska Jussi puhui aina vain tosiasioita, tein heti kaupat. Hän auttoi hienovaraisesti koneen kuljetuksessa kotiin.

 Olen hyvin kiitollinen tuolle maatalousmyyjälle yhä, koska hänen myymänsä leikkuri pelaa vieläkin erinomaisesti. Heikoin kohta siinä on akku, joka ei tietysti ole itse koneen vika.

Teollisuus hoksasi, että raha ei kierrä, kun akut kestävät neljäsosan ihmisen eliniästä. Niinpä laatua piti pudottaa. Nyt akut kestävät enintään kolme – neljä kautta. En toki ole kiintynyt kultaan ja killinkeihin, vaan kiusallista on, että juuri kun pitäisi ajaa ruohoa ja tehdä muita töitä, silloin akku ei sano sanaakaan, vaan on kaputt.

 

Kerran korjausmies tutki koko sähkön reitin akusta eteenpäin, eikä vikaa löytynyt. Olin ladannut akun täyteen, mutta se ei auttanut. No, konemiehet ovat viisaita ja heillä on viasta vihiä enempi kuin muilla. Akun kuormituskoe paljasti, että voltit putosivat kahdestatoista kolmeen. Semmoista se on, kun akku ei vaan kestä tämän maailman menoa.

 Seitsemän kympin akku kesti kaksi ja puoli vuotta, vaikka pidin sitä talvet sisällä ja hyvässä latauksessa. Konemies osti viidenkympin akun, jolle juuri nyt koittaa kolmas kesä. Kuinkahan tuossa käynee?

 

Kolome er kertoo.

 

Jotkut eivät ymmärrä Savon murretta, siksi on hyvä ottaa avuksi diplomatian kieli, ranska. Otsikko on Trois temps differents.

Vuosi 1982 oli hyvä lintuvuosi alueella, jonka metsästysseurassa olin ollut kuusikymmenluvun puolivälistä asti. Sinä syksynä, lumiaikaan, havaitsimme ensimmäisen kerran, että keväällä kymmenen vuotta täyttänyt jäniskoira ei enää ollut entisensä.

Koira oli pentuna leikillisenä hypännyt takaa päin veljen viikatteeseen, kun ohran niitto oli menossa. Etujalkaan tuli vuotava haava. Säikähdimme kovasti, ja koetimme laittaa haavaan hyvän siteen, mutta veri tuli sen lävitse. Onneksi veli oli saanut hankittua pikku-fiiun. Sillä hän kiidätti pennun eläinlääkäriin.

Kotiväki keskeytti kaiken työn. Istuimme hiljaisina tuvassa. Pelko vilkkaan ja iloisen pennun menetyksestä oli todellinen.

Helpotus oli suuri, kun veli tuli hyväntuulisena takaisin.

Koira oli nukutettu, haava oli tutkittu tarkasti, ja eläinlääkäri oli ommellut melkoisen haavan sievästi kiinni. Jänteitä ei ollut katkennut.

Koiraparka voi pahoin koko illan, mutta toipui sitten nopeasti.

Tämä ajokoira oli varhaiskypsä. Se ajoi hyvin jo ensimmäisenä syksynään. Silloin se oppi jo haukkumaan luolaan mennyttä jänistä. Metsäjänis oli mennyt niin lyhyeen luolaan, että se näkyi sieltä selvästi.

Koira haukkui ja yritti kaivaa, mutta kivinen maaperä esti luolan suuosan laajentamisen. Veli kiirehti paikalle. Hänen kätensä ulottui juuri ja juuri jäniksen takajalkoihin.

Ulosveto, kalikan isku niskaan. Koiran hellittely ja kehuminen, kaikki se opetti kerralla koiran luolaan paenneen otuksen haukuntaan. Se on sillä alueella hyvin arvokas ominaisuus. Koira näytti ymmärtävän, kun sitä kehuttiin mestariksi.

Syyskuun kahdeskymmenes päivä oli tyyni ja suotuisa teeren aamujahtiin. Linnuilla on tapana seurustella mäntyjen latvoissa ja harrastaa syyssoidinta. Tyyni, sumuinen aamu saattaa pitää teeret monta tuntia puissa ennen kuin ne malttavat hakeutua syömään puolukoita maasta. Teerenpeli miellyttää vanhoja kukkoja.

Kävelin puolitoista kilometriä tietä pitkin ja poikkesin siltä passiin kallioalueelle järven rannan tuntumaan.

Vanhoihin rantapetäjiin teerillä oli tapana tulla kukertelemaan silloin tällöin. Vahdin passissa ainakin tunnin, mutta lintuja ei kuulunut nyt tähän. Ympäristössä oli valtavan laaja soidin sinä aamuna. Linnut olivat muutaman sadan metrin päässä korkealla harjanteella.

Jätin passipaikan, ylitin tien ja hiippailin ylämäkeen tiheän kuusikon lävitse. Onnistuin hiipimään mäntyjä kasvavan metsäkaistaleen suojassa kohti soidinääniä. Lopulta oli pakko ryömiä noin neljäkymmentä metriä. Teeriparvi oli soitimella karulla, kivisellä tantereella, jossa kasvoi laikuittain kanervaa. Osa teeristä istui harjanteen puissa liikkumattomina. Tulkitsin ne soitimen vahtilinnuiksi, nuoriksi saman vuoden kevään tulokkaiksi.

Lähemmäs ei päässyt, sillä suojapaikat loppuivat.

Tähtäsin repun päältä yhtä maassa paikallaan istuvaa mustaa teertä. Kun kivääri pamahti, valtava parvi joutui kaaokseen ja pakeni. En nähnyt tulosta ampumapaikalta käsin. Kävelin sinne, missä lintu oli istunut.

Löytyi runsaasti rinnan ja mahan seudun höyheniä, untuviakin, mutta teeri oli kadonnut. Etsin sitä kauan, mutta tuloksetta. Ehkä lintu pääsi sittenkin kovalla säikähdyksellä. Olivatko kanervat vaikuttaneet luodin lentorataan? Ampumamatka oli niissä oloissa liian pitkä. Mutta se on jälkiviisautta, joka ei auttanut asiaa ratkaisuun.

Kahdeksan päivää myöhemmin jätin isän rannalle passiin haulikkoineen ja nousin itse ylemmäs, sadan metrin päähän suursoitimen paikasta. Siellä olin ampunut teerestä ohi edellisellä kerralla.

Kello 6.30 haulikko pamahti isän passin suunnalla.

Ylhäällä sen sijaan oli täysin hiljaista. Teeret ovat arvaamattomia. Ne eivät toimi ihmisen mielihalujen ja odotusten mukaan. Oikuttelu muistuttaa suorastaan diivojen käytöstä.

Puolen tunnin päästä kuului uusi laukaus alhaalta. Odottelin runsaan puolituntisen vielä aloillani, mutta sitten otin patruunan pois kivääristä ja lähdin laskeutumaan pitkää rinnettä alaspäin.

Isä kertoi, kun tulin hänen luokseen, että teeri tuli ensin yksinään hyvälle hollille petäjään, mutta se ei vaan pudonnut. Arvioin matkan kahdeksikymmeneksi viideksi metriksi. Puolen tunnin päästä samaan puuhun oli tullut taas teeri ja toisiin puihin useita lintuja, pieni parvi. Se, jota kohti isä oli ampunut, oli vain venytellyt autuaasti oikeaa jalkaa ja siipeä.

Kun isä oli ojentanut pyssyn uudelleen, koko parvi oli lähtenyt pakoon. Isä ei voinut ymmärtää, miksi haulit eivät osuneet oivalliselta ampumamatkalta.

Kävelimme kotiin, jossa virisi uudelleen keskustelu aamun tapahtumista. Isä kertoi, että hän ampuu aina jahdissa juoksevaa jänistä takaa päin, jolloin tulee osuma. Vastalaukauksista oli pitänyt luopua, koska silloin ei osu milloinkaan.

Kokeilimme haulikkoa ampumalla sillä ison pahvilaatikon kanteen. Koe selitti hyvin sen, miksi osumaa ei aamulla tullut.

Unkarilainen rinnakkaispiippuinen haulikko oli tyypillinen lentoonammunta-ase. Kun tähtäsi kohti, haulit menivät kolmekymmentä senttiä ylitse. Isä oli tottunut ampumaan yksipiippuisella Husqvarnallaan aina kohti tähtäämällä ja silloin otus tipahti.

Seuraavana aamuna hankkiuduin sadan metrin päähän rantamännyistä passiin kuudeksi. Nautin paikan päällä kupillisen kahvia ja leipäpalasen. Olin lähtenyt syömättä mitään metsään, koska en halunnut olla myöhässä. Silloin yleensä aamu menee pilalle, koska teeriparvea on vaikea lähestyä hiipimällä kirkkaana aamuna. Paikalla on oltava ajoissa.

Tiedustelija liiteli puolen tunnin kuluttua hyvälle hollille.

Musta teeri putosi kiväärin laukauksesta siipiään levittämättä. Lintu löytyi puun alta.

Nautin uudelleen aamupalaa, halkaistuja sämpylöitä ja kahvia. Äiti oli pannut puolikkaiden väliin viipaleita kanamunasta ja toiseen kuivaa lihaa. Sen valmistamisessa äitini oli mestari.

On vahinko, etten ottanut ajoissa hänen reseptejään talteen. Niin paljon hyvää tietoa meni äitivainaan matkassa kaksikymmentäneljä vuotta myöhemmin maan rakoon, kuten termi kuuluu. Nuori tyyppi on huoleton kuin hevoseton mies.

Kun mitään ei kuulunut tai näkynyt, nousin ylös rinteen passipaikalle. Sielläkin oli hiljaista, mutta en kiirehtinyt, vaan katselin vanhan metsän mäntyjä ja kuulostelin pohjoiseen päin erämaata kaikessa rauhassa. Erämaan kuuntelu on hyvin mielenkiintoista.

Lähdin laskeutumaan polulle, joka johti tielle.  Siellä jähmetyin paikalleen, kun huomasin, että koko kallioalueen leveydellä, noin kahden sadan metrin alueella oli valtava teeriparvi.  Linnut olivat kuulleet soran rahinan askelien alla tyynen aamuilman vuoksi. Kaikilla oli kaula tikkusuorana, hälytysasennossa.

Kun otin kiväärin olalta sen lataamista varten, parvi kohahti lentoon.

Varomattomuus nolotti ja kiukutti, mutta majapaikkaan kävellessä olin kuitenkin tyytyväinen siihen, että metsästys on vaikeaa. Useimmat yritykset eivät johda tulokseen, ja hyvä niin. 

Linnuilla on pelissä paljon, mutta parven antama suoja ja turva on erinomainen. Kun yksi huomaa vaaran, kaikki pakenevat samalla sekunnilla. Se on metsästäjästä kiusallista, mutta ainut, millä linnut voivat pelastua. Ja se on hyvä niin.

 

 

Miksi on näin?

 Kaupan pitkässä jonossa ehtii joskus tehdä tarkempia huomioita. Monesti kyllä ajatukset ja havainnoinnin katkaisee se, että toinen kassa avautuu pienoisen suman purkamiseksi. Siihen on silloin tällöin syynä jonkun sekoilu pankkikortin tai rahojen kanssa. Joskus koko kortti on unohtunut kotiin.

Ruuhkaa syntyy tietysti asiakasmäärän suuren määrän vuoksi useimmiten.

 

Edelläni jonottaa paitaan ja villapuseroon sekä sinisiin verkkareihin pukeutunut nainen. Takamus on märkä. Muuta kautta tiedän, että vahinkoa ei ole sattunut, vaan kansalainen on taas vahingossa istunut sohvalle, jonka päällä on pätkä kaksin kerroin käännettyä mattoa. Siihen ovat kissat kusseet yöllä. Pistävä kissan pissi haisee nenään.

 Se ei minua haittaa, olenhan maatalosta kotoisin.

Suomalaisen työn päivänä, Vappuna, isä käski useimmiten lannan hajotukseen pelloille. Hän sanoi, että me oikeat työläiset vietämme parhaiten juuri tämän päivän ankarassa ja likaisessa työssä. Vaatteet haisivat illalla aina peelle ja koolle, kun katsoimme Voiton Päivän Paraatia Moskovassa mustavalkoisesta televisiosta.

 Jämähtäminen sijoilleen maaseudulla on yleistä. Sen syynä on viinakin usein, mutta ei suinkaan aina.

Yllä mainittu nainen hoiti ensiksi sotainvalidi-isänsä hautaan asti. Se vaati lopulta oman virkansa uhraamisen. Sen jälkeen oli vuosien mittaan sijaisuuksia, joihin hän pääsi hyvän osaamisen takia aina. Tulotaso kylläkin romahti.

 Seuraavana oli sitkeähenkisen äidin omaishoitajan raskas pesti. Se jatkui vuodesta toiseen. Ulkopuolisetkin ihmettelivät eikö se vanhaemäntä vaan kuole, miten se voi vieläkin elää. Ei kuollut, kiitos erinomaisen hoidon ja oikea-aikaisen tutkimuksiin viennin silloin, kun kova tauti uhkasi.

Metsästä piti pystykauppojen avulla haalia rahoja talouden tasapainon vuoksi. Alkuun omaishoitaja teki itse istutustyöt, mutta lopulta työ piti antaa paikallisen metsänhoitoyhdistyksen tehtäväksi.

 Niin se meni. Hyvä sydän vaati osansa. Se raskas homma tuotti huonon eläkkeen. Eihän omaishoitajan tukirahoilla eläke juuri kerry. Lainsäätäjä on halunnut niin, että vanhan ajan kadunlakaisijankin palkka pannaan vielä kahtia, jos tekee siivouksen lisäksi vielä raskaan omaishoitajan uran. Onko se oikeasti ura muulloin kuin juhlapuheissa? Tuskin.

Tästä asiasta eivät edes vasemmiston päättävät herrat välitä tuulia, ei taivaita. Se ei koske heitä. Kerran rahoihin kiinni päästyään he useasti unohtavat kaiken, mikä koskee heikoimmissa asemassa olevia.

 Äidin kuoltua oli vain koti, ikuinen suru ja kissoja. Toki tuli kutsuja laittamaan pitoja, kuten lakkiaisia ja muita, koska ihmiset tunsivat hyvän kokin ja leipurin vanhastaan. Rahojen niukkuuden vuoksi oli vain näppäinpuhelin. Lehtien tilaukset oli pitänyt lopettaa. Radio sentään tiedotti kaiken tarpeellisen edullisesti. Ikätovereita ja entisiä naapureita vieraili harvakseltaan.

Vähitellen nekin kontaktit lakkasivat, sillä me ihmiset kuljemme kaiken lihan tietä, joka päättyy atomeihin ja molekyylitason rakenteisiin.

 

Ahdistukseen ja huonoon omaan tuntoon on syynsä. Useimmiten tekemättä jättäminen, pulaan jättäminen on raskain juttu. Sopuisuus sisältää armahtamisen, joka tekee autuaaksi. Kaikki maailman sälä on vähemmän tärkeää ihmisten huomioon ottamisen rinnalla. Monesti muutama sanakin riittää, ja se ei maksa mitään. Yksikin hyvä ystävä on parempi kuin hyvän päivän tutut.

Mutta, ihminen on kaikkinensa heikko. Muistan vielä kulttuuri- ja älykkösuvun edustajan, psykiatrin, joka jo vuoden 1977 Lääkärimatrikkelissa näytti mielestäni epäilyttävältä. Hän ryhtyi antamaan neuroottiselle naiselle hellyysterapiaa, joka on yhä kiistelty hoitomuoto. Lopulta hän riisui naisen alasti ja ryhtyi sukupuoliyhteyteen.

Viranomaiset puuttuivat asiaan ja antoivat maallisen rangaistuksen. Se ei taloudellisesti merkinnyt mitään, koska psykiatri oli rikas. Rikastunut toisten hädällä, mikä tuntuu minusta hirvittävältä. Eikö omatunto koskaan hälytä? Eikö se sano: ota köyhät vastaan halvalla ja rikkaat kalliilla. Silloin menee oikein. 

Edessä on kuitenkin Pietarin portti ja sitä ei ole ilman katumusta mahdollista saada aukeamaan. Rahojen kanssa ei pääse Taivaan kotiin. Kaikki jää, se pitäisi tajuta ajoissa. Veto kultaan ja muuhun sälään on ikiaikainen synti. Kukaan ei osanne kertoa, miksi se kiehtoo juuri ihmisiä, mutta ei viattomia eläimiä. Ne luottavat huomispäivään, joka antaa niille riittävän elannon, mutta tiukkojakin aikoja tulee vastaan. Nälkä voi tappaa. Se tappaa ihmisiäkin, jopa kulta-arkun viereen, kun yhteiskunta menee sekaisin.

 

Tämä ei ole mikään rangaistussaarna. Itse saatan olla ensimmäisessä rivissä tuomittavien joukossa. Ei kukaan ole virheetön eikä synnitön. Jos joku niin sanoo, hän puhuu kuin poliitikot usein: totuus on muutettu toiseksi.

Sisäinen rauha ja kevyt autuus on kultaakin kalliimpi. Täällä ajassa auttavat pienetkin teot hyvään. Kukaan ei ole kaikkivoipa. Se on terveellistä käsittää.

 Meidän nykyajan ihmisten usko ei vuoria liikauta, mutta silti on hyvä ottaa taivaalliset asiat vakavasti ja selkeästi. Ei tarvita hurmosta tai kielillä puhumista. Ei tarvita omaisuuden antamista niille, joilla ei ole mitään. Silloinhan kaikki apusi loppuu kerralla. Pienet teot – jotka pitää salata – siinä on autuus!

 

Kissakysymys

 

Nyt, helatorstain aattona paikallislehdessä ylikonstaapeli Tikka antoi tietoiskun siitä, mitä laki sanoo kissan hoidosta ja sen liikkumisesta. Hän käsitteli kissoja ja niiden ystäviä silkkihansikkain. Pelkääkö poliisikin vihreitä kissansilittäjiä?

 

Lain henki on se, että kissa ei saa olla irti talon ulkopuolella kuin omistajan tonttialueella. Toisaalta, on hyvin vaikeaa aidata tontti niin, että kissa ei pysty kiipeämään vapauteen. Toisin sanoen, kissa tulee pitää kytkettynä omalla pihallakin.

Villiintyneen kissan saa tappaa. Parasta on ampua se haulikolla. Lakiasiantuntija kyllä vastasi kauan sitten, että kissan voi ampua pienoiskiväärillä.

Kissan villiytymisen tuntomerkkejä ovat: se pelkää ihmisiä, se on usein takkuinen ja se tavataan kaukana metsässä tai aution talon seudussa, etäällä asutusta talosta. On valitettavaa, että kissoja noin vain hylätään luontoon. Otetaan suloinen pentu lasten iloksi, mutta koulujen alettua se jätetään oman onnensa nojaan. Se on julmaa.

 Kissa itsekin on julma. Vanhempi väki tietää, miten kissa haavoittaa saalislintua tai myyrää ja leikkii sillä tuntikausia. Välillä se unohtaa tunniksikin haavoista kärsivän otuksen, mutta palaa sitten raatelemaan sitä.

Jos kissalla on pennut, sen sanotaan näin opettavan pentujaan kissojen tavoille. Mielestäni se on vaistotoimintoa, koska yksinäinen kissa tekee samalla tavoin.

 Kissa on tyypillinen vieraslaji meillä. Se on kotoisin Pohjois-Afrikasta.

Vihreät pitävät kissojen puolta kiivaasti, vaikka se tappaa rauhoitettuja lintuja ja niiden poikasia pesistä. Vihreiden alajärjestöt, kettutytöt ja vastaavat, vapauttivat kettuja ja minkkejä tarhoilta luontoon. Nyt he sanovat, että minkki on tuontituholainen, joka pitää hävittää luonnostamme. Nämä oudot porukat toisaalta kieltävät yhteytensä vihreisiin, mutta poliisikunta tietää totuuden.

 

Minä en ole kissan vihaaja. Kotona oli vesiharmaa, mustaviiruinen kissa, joka voitti suurenkin rotan taistelussa. Kun se tuli vanhaksi, se menetti kiinnostuksen tuholaisiin. Veli ampui sen muistaakseni 17- vuoden iässä. 

Uusi pentu otettiin. Oli surullista, että se ei pysynyt aikuisena lainkaan navetassa ja pihamaalla, vaan alkoi kierrellä pelloilla. Kun tuli puintiaika, löytyi puimaladosta kissan makuuksia. Kahdessa kuopassa oli jäniksen takakäpäliä ja toisissa lintujen siipiä. 

Veli pamautti sen kertalaakilla, koska hän oli taitava aseen käyttäjä. Kissa päätettiin ampua, koska se ei tehnyt tehtäviään maatalossa ja se kävi riistan kimppuun pelloilla.

 

Nyymanni kertoi minulle oltuaan vielä Kärsämäellä terveyskeskuslääkärinä, että sai tiedon mummosta, jolla on valtavasti kissoja mökissään. Hoitaja oli kertonut, että mummon rahat ovat loppuneet, sillä suuri kissalauma kuluttaa paljon ruokaa.

Kotikäynnillä olivat Nyymanni, kotisairaanhoitaja ja terveystarkastaja.

Kissat olivat syöneet pöydässä parhaita ruokia, mitä mirreille löytyy. Laiha vanhus oli nurkkapenkillä vuoleskellut suuhunsa homeista leivän kannikkaa. Haju tuvassa oli ollut kauhea. Kaasunaamari olisi ollut Nyymannin mukaan tarpeen. Kissan kusen pistävä haju oli tarttunut vaatteisiinkin kotikäynnin aikana.

Kissoja oli ollut paikalla noin neljäkymmentä. Minkäänlaista linnun laulua ei ollut kuulunut, koska osa kissalaumasta oli pyytämässä metsästä lintuja. 

Kissain hillitöntä lisääntymistä mummoparka ei ollut kyennyt estämään.

 Päätöksen mukaan yksi kissa oli aikomus jättää mummolle, mutta muut piti terveystarkastajan käskyllä ampua. Sen teki joku taitava haulikkomies. 

Kusiset ja kammottavalle haisseet matot, pöytäliinat, kaikki mihin kissat olivat kusseet, ne oli määrä viedä polttouuniin tulen ruuaksi. Koko mummo oli haissut kissan kuselle tukkaa myöten. 

Nyymannille olisi pitänyt antaa kunniamerkki inhimillisestä toiminnasta. Luultavasti tämä ei ole ainoa paikka Suomessa, jossa vanhalle ihmiselle käy näin.

 

Veli meni sokeritautikoomaan keväällä 2006. Hän oli kauan koomassa. Siitä herättyä hän ei osannut puhua eikä syödä, ei kävellä ei lukea ei pukea, ei riisua, toljotti vain.

Hänellä oli sisäkissa, joka ei ollut ollut koskaan ulkona. Minun piti pyydystää se haavilla ja viedä ulos. Siellä se karkasi, mutta ei uskaltanut lähteä seiniviereltä mihinkään. Oli surkeaa ampua se kivijalkaa vasten haulikolla.

Jäniskoiraa ruokki mökkinaapuri aikansa, mutta lopulta minun piti tehdä päätös, että eläinlääkäri lopettaa kiltin koiran, jonka kanssa olin ollut metsällä monen vuoden ajan.

 Sovin eläinlääkärin kanssa puhelimen välityksellä, että hän voi laittaa tiukkakankaiseen säkkiin koiran sen tarhaan. Varasin säkin paikan päälle ja kerroin siitä puhelun aikana. 

Kun viikon loppuna pääsin työstä paikalle, eläinlääkäri oli käynyt samana päivänä aamusella. Koiran tarhan verkossa oli kiinni kirje, jossa oli karu lasku sekä selostus. Toimenpiteen nimi oli Eutanasia Canis eli koiran armomurha. Minulta pääsi itku. Koiran nimi oli Jokimutkan Jymy.

Hautasin jäniskoiran pojan kanssa pellon laitaan viidenkymmen metrin päähän sen tarhasta ja kopista. Tässä vaiheessa ei ollut mitään tietoa siitä, toipuuko veli itsenäisesti asuvaksi vai jääkö laitoshoitoon.

Ihme ja kumma, mies toipui niin, että asuu itsenäisesti, hoitaa sokeritautiaan insuliinilla ja kalastaa koulukaverinsa kanssa aktiivisesti.

Jäljestä päin olin tyytyväinen siihen, että molemmat eläimet pääsivät kärsimästä tästä kovasta maailmasta pois. Päätös siitä oli raskas, mutta pakko se on tehdä.

 

 

Ammuskeluako?

 

Minua on ihmetyttänyt kauan uutisvälineiden käyttämät termi ammuskelu tai kouluammuskelu.

Ammuskeluhan tarkoittaa leikinomaista tuliaseella ampumista porukan kesken. Joku voi heittää käsiheittimellä kiekkoja ja toiset vuorotellen ammuskelevat ilman vakavaa kilpailutarkoitusta kiekkoja. Samaa voidaan harrastaa pienoiskiväärillä tai ilmakiväärillä. Pudotetaan erilaisia esineitä vaikkapa kivien päältä tai reikiä tehdään oluttölkkeihin.

 Kyseessä on ammuskelu, pieni kisailu ilman ampumarataa esimerkiksi syrjäisellä pellolla, joka on kesannolla. Maan omistaja voi itsekin olla mukana tai on antanut luvan kyseiseen toimintaan.

 

Ihmisten tahallinen surmaaminen tai joukkomurha ei ole ammuskelua vaan se on lähellä lukuisten syyttömien ihmisten terroritarkoituksessa tehtyjä murhia. Amerikassa ovat olleet usein uhreina koululaiset tai opiskelijat samoin kuin meillä Suomessa.

 Samaan ryhmään on asetettava asuttujen rakennusten räjäytykset. Niistä on leikki kaukana. Niitä on tapahtunut Amerikassa ja Venäjällä. Ranskassa- ja muissakin maissa joukkomurhia ovat tehneet terroriin erityisesti koulutetut uskonnolliset kiihkoilijat.

 Tiedot tataariväestön alueella, Venäjällä kertovat asemiehen tai miesten hyökkäyksestä kouluun. Lapsia on murhattu kahdeksan, useita on kriittisessä tilassa, ja kaksi aikuista koulun henkilökunnasta on ammuttu hengiltä eli murhattu. Kyseessä ei ole leikillinen ammuskelu, vaan tarkoitus on ollut tappaa.

 Tehokkain vastatoimi olisi myydä loukkupyyntiin kaikkialla maailmassa vain kerran laukeavia pienoiskiväärin luoteja ampuvia pistooleja. Hommassa ei tarvita puoliautomaattia.

On kyllä niin, että alamaailma pystyy järjestämään oman järjestönsä käyttöön joukkomurhiin sopivia pistooleja tai kiväärejä. Ajan myötä lainsäädäntö alkaa kuitenkin vaikuttaa, vaikka siihen menee aikaa.

 Toivottu lopputulos on se, että vain armeijalla ja poliisilla on automaattiaseita.

Hirvi- ja karhujahdissa kolmen patruunan lipas on sopiva. Myös puoliautomaattiin. Loukkuaseiden pitää olla vain kerran laukeavia. Kaksoisluodikko on myös hirvi- ja karhujahtiin sopiva ase. Ei semmoisella voida tehdä joukkomurhia.

Jos kaikki noudattavat lakeja, ei Suomessa voida tehdä Venäjän tai Amerikan tyylisiä joukkomurhia kouluissa, oppilaitoksissa tai ostoskeskuksissa.

 Alkoholi tekee väkivaltaiset tyypit täysin arvaamattomiksi. Heidän haltuunsa ei kuulu minkäänlaista tuliasetta koko heidän elinikänään.

Sama koskee huumausaineiden ja lääkkeiden sekakäyttäjiä.

Vaikka tämmöinen raukka ei olisi tehnyt yhtään rikosta, heiltä poliisin pitää ottaa aseiden hallussapitolupa pois. Riski on suuri, että yhtenä päivänä huumekundi sekoaa ja tekee kauheita tekoja.

 Kenellekään maahanmuuttajalle ei saa antaa aseen hankintalupaa ennen kuin 10 vuotta on kulunut Suomen kansalaisuuden myöntämisestä. Yhtä ainoaa rikettä ei saa olla poliisin arkistossa senkään jälkeen tai lupa aseen hallussapitoon raukeaa.

On surullisia esimerkkejä ulkomailta, miten pitkänkin ajan kuluttua joku on radikalisoitunut ja aloittanut murhat.

Jos maahan muuttaneella on entisessä kotimaassaan yksikin henkeen tai terveyteen kohdistunut teko tai sen yritys – kuten naisen pahoinpitely tai uhkailu - viranomaisten pitää sanoa ei asehaaveille.