Sorsaputki

 

Sorsille tarkoitetun pesimäpaikan nimi tulee amerikkalaisesta ilmaisusta Duck Tube. Ison veden takana laite keksittiinkin jo melko kauan sitten. Nyt idea on tullut melkoisella ryminällä Suomeenkin. Arvioidaan, että meillä on 10 000 sorsaputkea luonnossa. Niitä ovat vapaaehtoiset, lähinnä metsästäjät, asetelleet paikoilleen.

Mikä on tämmöisen laitteen tarkoitus ja hyöty?

Tiedetään, että maassa pesivien heinäsorsien pesinnöistä vain 5 – 10 prosenttia tuottaa tuloksen. Enemmistön pesistä – jo munavaiheessa – tuhoavat minkit, supikoirat ja varislinnut. Sorsatuubissa pesintä onnistuu 90 % varmuudella. Ero on merkittävä.

 Omankin metsästysseurani alueelle ovat nuoret asentaneet sorsatuubeja. Nyt näyttää siltä, että laitteen täytyy olla maastossa vuoden verran ennen kuin sorsa uskaltautuu pesimään siihen.

On järkevää kiirehtiä hitaasti, kunnes selviää vähitellen, millaisiin paikkoihin sorsaputki on paras asettaa. Näihin asti paikkoina on käytetty rauhallisia lahtia, joiden rantaan, joko veden päälle tai aivan rannan lähelle pesälaitteet on sijoitettu.

 

Teetin itsekin hitsaustaitoisella miehellä kaksi sorsaputkitelinettä.

Pystyputki on galvanoitua terästä, ja se laitetaan kangen avulla maahan. Putken yläosassa on lattarauta, jossa on pari reikää ruuveille. Näillä voidaan kiinnittää puurimoista valmistettu nelisnurkkainen sorsaputki paikoilleen. Sen sisään laitetaan runsaasti kuivaa heinää tai kulottunutta ruohoa.

Kannen päälle sateen suojaksi käy kattohuopa, joka on syytä kiinnittää sään kestävällä narulla, ettei tuuli vie sitä mennessään. Kattohuopa pitää naamioida heinillä ja kuusen havuilla huolellisesti.

 

Yleisesti sorsaputki valmistetaan kuivan heinän ja ohuehkon metalliverkon avulla. Putken poikkileikkaus on ympyrä, jonka sisähalkaisija on 30 senttiä. Tarvitaan kaksi pätkää verkkoa, joista sisemmän pituus on 90 senttiä ja ulomman 120 senttiä.

Verkkojen väliin tulee viiden sentin kerros kuivaa heinää. Sisemmän verkon pohjalle laitetaan asennuksen yhteydessä pehmusteeksi kuloheinää, johon sorsa itse muotoilee vaatimattoman pesäsyvennyksen.

 

 Putkimalli on syytä kiinnittää narulla tai ohuella, galvanoidulla rautalangalla edellä kuvattuun telineeseen. Suojaaminen sateelta sekä naamiointi on tähän hyväksi havaittuun malliin tehtävä.

Jos pystytykseen käytetään puuta, kaikki ylös sorsaputken tueksi nousevat osat pitää varustaa liukkailla pellin pätkillä, että maapeto ei pääse kiipeämään ylös sorsan pesään. Tässä mielessä metalliputki on paras, koska sen pinnassa ei minkin tai näädän kynsi pidä.

 

Jäiden lähtö keväällä on pahin sorsaputkia vahingoittava ilmiö. Isoilla järvillä jäiden maalle työntymisen voima on uskomaton. Siksi pienet kosteikot, mutkittelevat purot, joissa on suvantoja tai laajentumia, ovat parhaita pesimälaitteen sijoituspaikkoja.

 Jos yhteiskuntamme pystyy ennallistamaan ojitettuja, puun tuotantoon sopimattomia soita, niistä muodostuu oikeita sorsien pesimäparatiiseja. Amerikassa suot, kosteikot ja purot ovat havaittu parhaiksi paikoiksi sorsien pesintää ajatellen, kun kyseessä on pesinnän tukeminen sorsaputkien avulla.

Supikoira on hyvin paha maassa pesivien kanalintujen, sorsien ja pikkulintujen pesien hävittäjä. Supikoirakannan koko lienee Suomessa yli miljoona yksilöä. Viime aikoina on havaittu, että siellä, minne ilmaantuu ahmoja, ne tappavat ympäri vuoden tehokkaasti supikoiria. Ahma pystyy kaivamaan talvellakin supikoiran esille ja vetämään sen kynsillään väkisin ulos syötäväksi. Ahman erittäin herkkä hajuaisti lienee ratkaiseva tekijä, joka auttaa tätä suurta näätäeläintä kaikenlaisen syötäväksi kelpaavan etsinnässä.

 

Yllä mainitun sorsaputken valmistamiseen käy hyvin muovipintainen, vihreä myyräverkko tai betonivalun sisään laitettava melko ohutlankainen verkko, jonka silmäkoko on noin kaksi senttiä. Se on sopivan taipuisaa eikä se ole liian raskas. Tämä verkko on huokeaa.

 

Ei sorsaputkikaan tarjoa täysin turvallista pesimistä sinisorsalle. Varislinnut ovat ovelia: toinen ahdistelee ja pelottelee hautovaa emoa, joka voi joutua pakenemaan. Silloin toinen hyökkääjä käy munien kimppuun.

Onnistunut pesintä vaatii siis kokeneen ja kovahermoisen emosorsan, joka ei paikaltaan hievahda. Pesintä tuottaa turvassa ja sateelta suojassa emon riemuksi iloisen pesueen.

 Mielestäni sorsaemo osaa iloita pienokaisistaan, joita se hoitaa ja opastaa huolellisesti muuttomatkaan asti siihen, miten sorsana eletään ja toimitaan. Tästä syystä ruokin jyvillä veden alle sorsia marraskuulle asti Pohjois-Savossa sijaitsevalla mökilläni, joka on lahden rannalla.

Tein neljä metriä pitkän, soikion muotoisen aitauksen rantaveteen koiratarhan verkosta. Pinnan lähellä olevia verkon silmiä on vähän venytetty siksi, että heinäsorsa sopii juuri parahiksi uimaan sisälle, mutta joutsen ei. Kahdelle pisimmälle sivulle on lisätty kyynärän levyiset alueet samasta verkosta, jolloin joutsenet eivät pääse kurottelemaan aitauksen sisältä jyviä.

Verkkoon on kiinnitetty narulla sitomalla metrin välein pystytuet, jotka on naputeltu pohjaan lujasti kiinni. Ne olen valmistanut tien varren tiheiköstä parimetrisiä näreitä poistamalla. Karsin rungot, kuorin sekä kuivatin ne auringossa. Pitäähän sorsilla olla ruokarauha. Olen huomannut, että osa aikuisista sorsista laskeutuu aitaukseen helikopterimaisesti suoraan noin viiden metrin korkeudesta.

 Tuntuu mukavalta seurata, miten varovasti toimien, mutta jälkikasvunsa parasta ajatellen sorsaemo vie poikueensa säännöllisesti aterialle paikassa, jossa ei tarvitse pelätä ammuntaa.

 

Olen toki metsästäjä, mutta mökkilahdella annan lintujen lepäillä rauhassa ja tankata niin, että ne selviytyvät vaativasta muuttomatkasta. Ammuin vuosia sitten jokusen sorsan, ja havaitsin, että niillä oli paksu rasvakerron ihon alla, ja kupu oli täynnä viljaa. Pitihän selvittää se, onko ruokinnasta todella hyötyä, ja olihan siitä.