Kissakysymys

 

Nyt, helatorstain aattona paikallislehdessä ylikonstaapeli Tikka antoi tietoiskun siitä, mitä laki sanoo kissan hoidosta ja sen liikkumisesta. Hän käsitteli kissoja ja niiden ystäviä silkkihansikkain. Pelkääkö poliisikin vihreitä kissansilittäjiä?

 

Lain henki on se, että kissa ei saa olla irti talon ulkopuolella kuin omistajan tonttialueella. Toisaalta, on hyvin vaikeaa aidata tontti niin, että kissa ei pysty kiipeämään vapauteen. Toisin sanoen, kissa tulee pitää kytkettynä omalla pihallakin.

Villiintyneen kissan saa tappaa. Parasta on ampua se haulikolla. Lakiasiantuntija kyllä vastasi kauan sitten, että kissan voi ampua pienoiskiväärillä.

Kissan villiytymisen tuntomerkkejä ovat: se pelkää ihmisiä, se on usein takkuinen ja se tavataan kaukana metsässä tai aution talon seudussa, etäällä asutusta talosta. On valitettavaa, että kissoja noin vain hylätään luontoon. Otetaan suloinen pentu lasten iloksi, mutta koulujen alettua se jätetään oman onnensa nojaan. Se on julmaa.

 Kissa itsekin on julma. Vanhempi väki tietää, miten kissa haavoittaa saalislintua tai myyrää ja leikkii sillä tuntikausia. Välillä se unohtaa tunniksikin haavoista kärsivän otuksen, mutta palaa sitten raatelemaan sitä.

Jos kissalla on pennut, sen sanotaan näin opettavan pentujaan kissojen tavoille. Mielestäni se on vaistotoimintoa, koska yksinäinen kissa tekee samalla tavoin.

 Kissa on tyypillinen vieraslaji meillä. Se on kotoisin Pohjois-Afrikasta.

Vihreät pitävät kissojen puolta kiivaasti, vaikka se tappaa rauhoitettuja lintuja ja niiden poikasia pesistä. Vihreiden alajärjestöt, kettutytöt ja vastaavat, vapauttivat kettuja ja minkkejä tarhoilta luontoon. Nyt he sanovat, että minkki on tuontituholainen, joka pitää hävittää luonnostamme. Nämä oudot porukat toisaalta kieltävät yhteytensä vihreisiin, mutta poliisikunta tietää totuuden.

 

Minä en ole kissan vihaaja. Kotona oli vesiharmaa, mustaviiruinen kissa, joka voitti suurenkin rotan taistelussa. Kun se tuli vanhaksi, se menetti kiinnostuksen tuholaisiin. Veli ampui sen muistaakseni 17- vuoden iässä. 

Uusi pentu otettiin. Oli surullista, että se ei pysynyt aikuisena lainkaan navetassa ja pihamaalla, vaan alkoi kierrellä pelloilla. Kun tuli puintiaika, löytyi puimaladosta kissan makuuksia. Kahdessa kuopassa oli jäniksen takakäpäliä ja toisissa lintujen siipiä. 

Veli pamautti sen kertalaakilla, koska hän oli taitava aseen käyttäjä. Kissa päätettiin ampua, koska se ei tehnyt tehtäviään maatalossa ja se kävi riistan kimppuun pelloilla.

 

Nyymanni kertoi minulle oltuaan vielä Kärsämäellä terveyskeskuslääkärinä, että sai tiedon mummosta, jolla on valtavasti kissoja mökissään. Hoitaja oli kertonut, että mummon rahat ovat loppuneet, sillä suuri kissalauma kuluttaa paljon ruokaa.

Kotikäynnillä olivat Nyymanni, kotisairaanhoitaja ja terveystarkastaja.

Kissat olivat syöneet pöydässä parhaita ruokia, mitä mirreille löytyy. Laiha vanhus oli nurkkapenkillä vuoleskellut suuhunsa homeista leivän kannikkaa. Haju tuvassa oli ollut kauhea. Kaasunaamari olisi ollut Nyymannin mukaan tarpeen. Kissan kusen pistävä haju oli tarttunut vaatteisiinkin kotikäynnin aikana.

Kissoja oli ollut paikalla noin neljäkymmentä. Minkäänlaista linnun laulua ei ollut kuulunut, koska osa kissalaumasta oli pyytämässä metsästä lintuja. 

Kissain hillitöntä lisääntymistä mummoparka ei ollut kyennyt estämään.

 Päätöksen mukaan yksi kissa oli aikomus jättää mummolle, mutta muut piti terveystarkastajan käskyllä ampua. Sen teki joku taitava haulikkomies. 

Kusiset ja kammottavalle haisseet matot, pöytäliinat, kaikki mihin kissat olivat kusseet, ne oli määrä viedä polttouuniin tulen ruuaksi. Koko mummo oli haissut kissan kuselle tukkaa myöten. 

Nyymannille olisi pitänyt antaa kunniamerkki inhimillisestä toiminnasta. Luultavasti tämä ei ole ainoa paikka Suomessa, jossa vanhalle ihmiselle käy näin.

 

Veli meni sokeritautikoomaan keväällä 2006. Hän oli kauan koomassa. Siitä herättyä hän ei osannut puhua eikä syödä, ei kävellä ei lukea ei pukea, ei riisua, toljotti vain.

Hänellä oli sisäkissa, joka ei ollut ollut koskaan ulkona. Minun piti pyydystää se haavilla ja viedä ulos. Siellä se karkasi, mutta ei uskaltanut lähteä seiniviereltä mihinkään. Oli surkeaa ampua se kivijalkaa vasten haulikolla.

Jäniskoiraa ruokki mökkinaapuri aikansa, mutta lopulta minun piti tehdä päätös, että eläinlääkäri lopettaa kiltin koiran, jonka kanssa olin ollut metsällä monen vuoden ajan.

 Sovin eläinlääkärin kanssa puhelimen välityksellä, että hän voi laittaa tiukkakankaiseen säkkiin koiran sen tarhaan. Varasin säkin paikan päälle ja kerroin siitä puhelun aikana. 

Kun viikon loppuna pääsin työstä paikalle, eläinlääkäri oli käynyt samana päivänä aamusella. Koiran tarhan verkossa oli kiinni kirje, jossa oli karu lasku sekä selostus. Toimenpiteen nimi oli Eutanasia Canis eli koiran armomurha. Minulta pääsi itku. Koiran nimi oli Jokimutkan Jymy.

Hautasin jäniskoiran pojan kanssa pellon laitaan viidenkymmen metrin päähän sen tarhasta ja kopista. Tässä vaiheessa ei ollut mitään tietoa siitä, toipuuko veli itsenäisesti asuvaksi vai jääkö laitoshoitoon.

Ihme ja kumma, mies toipui niin, että asuu itsenäisesti, hoitaa sokeritautiaan insuliinilla ja kalastaa koulukaverinsa kanssa aktiivisesti.

Jäljestä päin olin tyytyväinen siihen, että molemmat eläimet pääsivät kärsimästä tästä kovasta maailmasta pois. Päätös siitä oli raskas, mutta pakko se on tehdä.