Piileksijät

 

Kuusikymmenluvun alussa syrjäkylillä puhelin oli harvinainen. Kauppiailla, opettajilla ja autoilijoilla niitä oli sekä jossain vauraammassa talossa. Nykyaikaan verrattuna hyvin vilkasta oli kylässä käynti, ja joskus vieraat jäivät kylään yön ylitsekin. Ne, joilla oli karjaa, eivät voineet jäädä yökylään, vaan heidän piti lähteä iltalypsylle ja muihin maatalon askareisiin.

 

Minunkin kotonani lehmät olivat koko kesän metsälaitumella. Viljelysten pisteaidat oli laadittu niin, että karja pääsi monessa paikassa juomaan järvestä ja puhdistamaan rantaa puiden taimista ja vesoista. Muistan vieläkin sen, kun kassaraa ei tarvittu juuri milloinkaan taimikoiden raivaukseen. Tuon työn teki karja. Makeinta oli juuri maasta noussut, pehmeävartinen taimi tai koivun alullaan oleva kantovesa.

 

 Lehmät puhdistivat myös rantavedestä kasvustoa ja aivan veden partaalta pitkäkasvuista heinää.

Syksyllä, kun heinäpelloille oli noussut äpäre, karja päästettiin sitä syömään. Yöt olivat jo silloin kylmiä niin, että silloin tällöin karja otettiin yöksi navettaan.

Meidän karja kävi polkuja pitkin kulkien ja puron karjasillan kautta kauempana vanhan, jo hylätyn torpan niityillä laitumella. Isän syyskesällä hakiessa karjaa iltalypsylle, niittyjen läheltä oli kuulunut ehkä hirvien pakoryminä.  Jäljet olivat löytyneet kuivalta kankaalta, jossa oli mäntyjen siemenpuuasentoon jätetty edellisvuotinen metsätyömaa.

 

Sen omistaja oli teettänyt hevosmiehellä hankintakaupan. Tuossa metsässä ei ollut tehty aiemmin metsätöitä.

Siellä oli laajoja alueita, jotka olivat poronjäkälämaton peitossa. Maa oli kivikkoista ja karua, mutta sen laiteilla oli heinikkoista suota ja kosteampaa maanpohjaa, jossa kasvoi suuria kuusia. Tämä seutu oli erittäin hyvää sienialuetta, jossa käytiin pitkin syksyä keräämässä lähinnä rouskuja suolasieniksi. Silloin ei uskallettu lähteä talveen ilman sataa kiloa suolasieniä. Usein niitä oli paljon enemmän.

 

Sen jälkeen, kun isä kertoi hirvistä, minua ja pikkuveljeä sai houkutella lehmien noutoon iltalypsylle tosissaan. Meille sanottiin, että kyseessä on hevosen kokoinen, mutta vielä pitkäjalkaisempi villieläin. Sitä jo tällä kylällä metsästettiin. Kun kuulimme, että hirvikiväärin piti olla isompireikäinen kuin sotilaskivääri, silloin hirvi alkoi pelottaa tosissaan.

Voiko se hyökätä, kysyimme.

Silloin isä vakuutti, että hirvellä on niin hyvät aistit, että sen on harva nähnyt metsässä. Se lähtee aina pakoon, kun haistaa ihmisen hajun. Tivasimme sitä, lähtisikö se lasta pakoon. Kun isä takelteli sanoissaan, hirven pelko paheni, mutta noudatimme käskyä lopulta, koska siihen aikaan oli kotona kaikilla kova kuri. Monet sanoivat saaneensa remmiä uhmaamisen vuoksi.

 

Hiivimme karjapolkua niin hiljaisesti kuin mahdollista. Äkkiä kuului kova ryminä aivan polun vierestä. Jähmetyimme paikoillemme, kunnes näimme, että metso oli lähtenyt meitä pakoon.

Karjasillalta katselimme, miten kirkkaan veden läpi näkyi kalojen varjoja pohjassa. Ne olivat lähtöisin ahvenista, joita ui purossa.

Saimme lehmät helposti lähtemään matkalle karjatarhaan. Tuntui, että karjan seurassa pelotti vähemmän. Puolella lehmistä oli iloisesti kilkattavat kellot kaulassa.

Yhden reissun onnistuttua hyvin, kävimme seuraavat lehmien haut mielellään. Joka reissulla yksi tai kaksi metsoa lähti pakoon, jonkun kerran kokonainen pesue. Lähimmät kanalinnut näimme jo kolmensadan metrin päässä kotoa. Olimme oppineet vuosien mittaan lentoäänestä tunnistamaan metson, teeren ja pyyn. Tämä taito on säilynyt eläkeikään asti.

 

Kerran elokuun puolessa välissä, kun myrskysi pohjoisesta, isä lähti hakemaan lehmiä. Puut taipuivat puuskissa peltojen eteläpuolella ja tuuli suhisi korvissa. Isä näkyi ottavan kirveen kainaloonsa sen varalta, että joku puu kaatuisi karjapolun ylitse.

 

Lypsyllä isä kertoi hiipineensä vastatuuleen kohti paikkaa, josta hirvet olivat kuulohavainnon mukaan paenneet. Siellä oli näkynyt kaksi eläintä, jotka eivät olleet hirviä eivätkä ne kuuluneet meidän karjaamme.

Kun lähemmäs hiipiessä oksa oli katkennut jalan alla, eläimet olivat paenneet vinhaa vauhtia pohjoiseen päin. Isä arveli niitä nuoriksi sonneiksi.

 

Kun pohjoisesta päin, naapuripitäjästä kävi tuttavaperhe vieraisilla sunnuntaina, toinen veljeksistä kertoi mielenkiintoisen tiedon. Ainakin parinkymmenen kilometrin päästä oli keväällä kadonnut kaksi mullia. Niitä oli etsitty koko kesän ajan laajalta alueelta, mutta mitään ei ollut löytynyt.

Kun isä kertoi havaintonsa, arvoitus ratkesi. Vieraat lupasivat viedä tiedon mullien omistajalle.

Miehet ihmettelivät, miten silloisen täysin tiettömän ja ihmisellekin vaikean maaston läpi mullit olivat päätyneet jo keväällä kauas kotoaan.

Meille pääsi jo autolla, mutta mullien luokse piti mennä metsää pitkin.

Omistajat koettivat houkutella tuomisilla ja ruualla eläimiään, mutta ne olivat kesän aikana villiytyneet täysin. Ne pakenivat eikä niistä saatu havaintoja päiväkausiin. Tuomisiin ei koskettu, vaan ne menivät hukkaan. Oli vaivalla kannettu metsään säkillinen herkullista äpärettä eli odelmaa. Se pilaantui sateissa. Suurus meni pilalle samaten.

 

Isä hiipi sopivalla tuulella paikalle useasti elokuun lopun aikana, mutta karkulaisista ei havaintoja tullut. Lätäkön pohjassa oli kyllä löytynyt uudet sorkan jäljet, mutta villieläimen vaiston saaneet mullit osasivat piileksiä.

Meni syyskuu ja puolet jo lokakuutakin. Meillä jo sääliteltiin karanneiden eläinten kohtaloa. Isä vei kuivaa heinää metsään, mutta ei saanut selville, hävisikö heinää yhtään.

Naapurikunnasta kävi kolme miestä meillä neuvottelemassa.

Oli päädytty siihen, että kun tulee riittävästi lunta, on pakko kärsimyksen välttämiseksi ottaa avuksi hirvimiehiä ja järjestää samanlainen metsästys kuin hirvillekin.

Miehet puhuivat, että nämä eläimet vaikuttivat oikeastaan vielä aremmilta kuin hirvet, jotka sentään käyvät nuolemassa suolaa ihmisen asettamista paikoista.

Isä sanoi vieneensä eläinparoille monesti heiniä. Niitä oli kyllä levitelty, mutta sen oli voinut tehdä syystuulikin, kun heinät oli asetettu kuusien alaoksille. Heiniä ei ollut kadonnut niin, että sen voisi varmasti sanoa määrän perusteella..

Miehet miettivät sitä, voivatko mullit siirtyä heinän lakastuttua samaan ravintoon kuin hirvet, eli puiden ja pensaiden kesän aikana kasvaneisiin oksiin ja haavan tai raidan kuoreen. Joku arveli, että nälkään ne kuolevat. Söisivätkö ne mustikan varpujakin, joku arvaili.

 

Lumet tulivat marraskuun alussa, ja samalla myös alkutalven pakkaset.

Meidän pihaan ilmestyi kolme autolastillista vahvasti pukeutuneita, vieraita miehiä. Kaikilla oli kiväärit.

Kahdessa autossa oli peräkärry, joka silloin oli hyvin harvinainen.

Isä otti vastuun ja lupasi miesten liikkua meidänkin kunnan alueella vapaasti, koska kyseessä ei ollut normaali metsästys. Kaikki kiväärimiehet näyttivät vakavilta.

Kun kuuluu ammuntaa, isän tuli lähteä hevosen ja reen kanssa talvitietä hakemaan surmattuja, villiintyneitä mulleja. Ne oli määrä ampua ja myöhemmin panna lihoiksi.

 Isän lähtöön ei onneksi kauan mennyt.

Pitkän odotuksen jälkeen riiheltä päin tuli hevonen, jonka reessä oli kuorma. Isä käveli reen perässä ja kolme miestä hänen jäljessään.

Miehet nostivat vaivalloisesti ammutun eläimen peräkärryyn.

Isä lähti hakemaan toista kuormaa, ja tuli nyt nopeammin takaisin.

Vieraat lähtivät kotiinsa päin ajoneuvoillaan, kun toinenkin kuorma oli valmis. Peräkärryt peitettiin pressuilla ja köydet sidottiin niiden päälle siksakkiin.

Edellä meni auto, jossa ei ollut peräkärryä. Raskaat lastit mukanaan lähtivät muut kaksi hitaasti matkaan.

Surullinen päivä oli tullut jo iltaan.

Isä kertoi, että yhden miehen kävely oli riittänyt ajomiehen työksi. Mullit olivat tulleet peräkanaa passimiesten eteen. Ammunta oli onnistunut hyvin. Metsässä eläimet oli laitettu samalla tavalla kuljetuskuntoon kuin hirvetkin.

Mulleilla oli ollut paksu talvikarva ja suoliston ympärillä oli ollut reilusti rasvaa. Se viittasi isän mukaan siihen, että nälkiintyminen ei ollut lähelläkään, vielä.

 

Äiti ja me koululaiset, kaikki oltiin silmät vesissä, kun säälimme niin näitä synkkiin metsiin harhautuneita. Vasikat ja mullitkin olivat kotona niin mukavia hoidettavia. Aina ne olivat iloisia ja tyytyväisiä. Meillä oli nimikkovasikat, jotka saivat paijausta ja herkkuja.

Vieläkin lähes kuusikymmentä vuotta myöhemmin villiintyneiden mullien kohtalo vetää naaman vakavaksi.