Kaipaus

 

Pyy on hieno lintu. Se on vilkas ja utelias, mutta samalla varovainen. Solmittuaan parisuhteen tämä lintu elää puolisonsa kanssa tiiviisti koko elämänsä.

Urospyy kyllä esittää joka kevät soidintanssinsa, pörhistelee ja pöyhistelee, mutta lintu on vain viettinsä vanki. Se ei etsi uutta puolisoa, vaan verestää nuoruuden muistojaan.

Pesintä tuottaa suuren pesueen joka vuosi, mutta pyiden määrä ei lisäänny. Muutkin kuin metsästäjät ovat huomanneet pyyn lihan herkullisuuden. Haukat saalistavat suurimman osan toista kymmentä lintua käsittävästä pyyparvesta.

 

Kun pyy menettää elinkumppaninsa, käy se kaipuun tilaan, joka ei mene ohi millään. Se lyö laimin höyhennyksensä hoidon eikä mietteissään muista kierrättää vilkasta silmäänsä tarkkaamassa ympäristön vaaroja. Terveyden hoidon laiminlyönti tuo taudin, ja ennen niin eläväinen tiheikön asukas kuihtuu pois, ellei haukka sitä ennen vie henkeä. Suru ja kaipaus on niin suuri, että se voittaa elämän. Pyyn syksyisessä vihellyksessä on surumielinen sävy.

 

Metsästysmaja – kesämökki on minulle elintärkeä paikka. Siellä mieli lepää ja mökkipyyt pyrähtelevät aivan pihan tuntumassa, jossa ne saavat rauhassa touhuilla jahtiaikaankin. Mökki on velaton, vaatimaton. Siellä ei ole suuria mukavuuksia, mutta on talvella sula lähde veden ottoon. Hellatakkauuni antaa hyvän lämmön, ja sen levyllä valmistuu herkullinen ateria, milloin kalasta milloin sikapossusta ellei ole eläkkeelle pantu lehmä kopsautettu teurastamossa syömälihoiksi.

 

Pielaveden tien varressa matkoilla mökille huomasin vanhan miehen asuvan pienessä torpassa. Samankokoinen saunarakennus, koiran koppi, ja kauempana puusee, kaikki silmää miellyttävän näköisiä. Vuosien ajan vanhus hoiti harmaata pystykoiraansa ja piti pihapiirin siistinä. Lumitöiden tarkkuudessa hänet voitti vain sotaveteraani Väätti Pyhäjärven kirkonkylällä. Väätti tekee millintarkat lumityöt.

Vanha mies näkyi usein tekevän saunavastoja ja joskus hyvitteli koiraansa. Saunan piipusta tuprusi perjantai – iltaisin savua ja pihassa näytti muutenkin kodikkaalta.

 

Sitten yhtenä syksynä: mies ja koira olivat poissa. Eivät palanneet koko talvena. Ohi ajaessani tunsin suurta kaipausta ja arvailin syytä asukkaiden poissaoloon. Kaduin sitä, etten ollut malttanut kurvata autolla päätieltä pihaan ja tutustua idyllisen torpan isäntään.

 

Seuraavana keväänä asukas ilmaantui kesäkuun alussa kotiinsa, mutta koira puuttui. Vanhuksen ryhti näytti painuneen, ja heinän ja horsmien niitto ei enää ollut yhtä huolellista mihin vuosien ajan oli totuttu. Kun syyskuun loppupuolella ajelin teerijahtiin metsästysmajalle näin vanhan miehen seisovan koirankopin lähellä kovin lohduttoman näköisenä. Paluumatkalla sunnuntaina asukasta ei enää näkynyt.

 Siitä lähtien ohi ajaessa en voi olla kääntämättä päätä tuon asuinpaikan suuntaan. Vaikka kuinka toivon niin menneisyys ei palaa takaisin. Vanhus ja hänen koiransa ovat poissa.

Kärsikö vanha veteraani pyyn kohtalon hyvän koiran kuoltua? Kun tärkeä syy elää poistuu, kaikki menettää arvonsa. Hiljainen periksi antaminen vie hengen ikäihmiseltä.

Mutta miksi minä – ilman henkilökohtaista tuntemista – tunnen surumielistä kaipuuta vanhaa miestä ja koiraa kohtaan? Kaikkea ei opi ymmärtämään. Niinkin viisas mies kuin salaneuvos Johann Wolfgang von Goethe joutui kysymään kiintymisasioissa: ”Warum?”(Miksi).