Kolome er kertoo.

 

Jotkut eivät ymmärrä Savon murretta, siksi on hyvä ottaa avuksi diplomatian kieli, ranska. Otsikko on Trois temps differents.

Vuosi 1982 oli hyvä lintuvuosi alueella, jonka metsästysseurassa olin ollut kuusikymmenluvun puolivälistä asti. Sinä syksynä, lumiaikaan, havaitsimme ensimmäisen kerran, että keväällä kymmenen vuotta täyttänyt jäniskoira ei enää ollut entisensä.

Koira oli pentuna leikillisenä hypännyt takaa päin veljen viikatteeseen, kun ohran niitto oli menossa. Etujalkaan tuli vuotava haava. Säikähdimme kovasti, ja koetimme laittaa haavaan hyvän siteen, mutta veri tuli sen lävitse. Onneksi veli oli saanut hankittua pikku-fiiun. Sillä hän kiidätti pennun eläinlääkäriin.

Kotiväki keskeytti kaiken työn. Istuimme hiljaisina tuvassa. Pelko vilkkaan ja iloisen pennun menetyksestä oli todellinen.

Helpotus oli suuri, kun veli tuli hyväntuulisena takaisin.

Koira oli nukutettu, haava oli tutkittu tarkasti, ja eläinlääkäri oli ommellut melkoisen haavan sievästi kiinni. Jänteitä ei ollut katkennut.

Koiraparka voi pahoin koko illan, mutta toipui sitten nopeasti.

Tämä ajokoira oli varhaiskypsä. Se ajoi hyvin jo ensimmäisenä syksynään. Silloin se oppi jo haukkumaan luolaan mennyttä jänistä. Metsäjänis oli mennyt niin lyhyeen luolaan, että se näkyi sieltä selvästi.

Koira haukkui ja yritti kaivaa, mutta kivinen maaperä esti luolan suuosan laajentamisen. Veli kiirehti paikalle. Hänen kätensä ulottui juuri ja juuri jäniksen takajalkoihin.

Ulosveto, kalikan isku niskaan. Koiran hellittely ja kehuminen, kaikki se opetti kerralla koiran luolaan paenneen otuksen haukuntaan. Se on sillä alueella hyvin arvokas ominaisuus. Koira näytti ymmärtävän, kun sitä kehuttiin mestariksi.

Syyskuun kahdeskymmenes päivä oli tyyni ja suotuisa teeren aamujahtiin. Linnuilla on tapana seurustella mäntyjen latvoissa ja harrastaa syyssoidinta. Tyyni, sumuinen aamu saattaa pitää teeret monta tuntia puissa ennen kuin ne malttavat hakeutua syömään puolukoita maasta. Teerenpeli miellyttää vanhoja kukkoja.

Kävelin puolitoista kilometriä tietä pitkin ja poikkesin siltä passiin kallioalueelle järven rannan tuntumaan.

Vanhoihin rantapetäjiin teerillä oli tapana tulla kukertelemaan silloin tällöin. Vahdin passissa ainakin tunnin, mutta lintuja ei kuulunut nyt tähän. Ympäristössä oli valtavan laaja soidin sinä aamuna. Linnut olivat muutaman sadan metrin päässä korkealla harjanteella.

Jätin passipaikan, ylitin tien ja hiippailin ylämäkeen tiheän kuusikon lävitse. Onnistuin hiipimään mäntyjä kasvavan metsäkaistaleen suojassa kohti soidinääniä. Lopulta oli pakko ryömiä noin neljäkymmentä metriä. Teeriparvi oli soitimella karulla, kivisellä tantereella, jossa kasvoi laikuittain kanervaa. Osa teeristä istui harjanteen puissa liikkumattomina. Tulkitsin ne soitimen vahtilinnuiksi, nuoriksi saman vuoden kevään tulokkaiksi.

Lähemmäs ei päässyt, sillä suojapaikat loppuivat.

Tähtäsin repun päältä yhtä maassa paikallaan istuvaa mustaa teertä. Kun kivääri pamahti, valtava parvi joutui kaaokseen ja pakeni. En nähnyt tulosta ampumapaikalta käsin. Kävelin sinne, missä lintu oli istunut.

Löytyi runsaasti rinnan ja mahan seudun höyheniä, untuviakin, mutta teeri oli kadonnut. Etsin sitä kauan, mutta tuloksetta. Ehkä lintu pääsi sittenkin kovalla säikähdyksellä. Olivatko kanervat vaikuttaneet luodin lentorataan? Ampumamatka oli niissä oloissa liian pitkä. Mutta se on jälkiviisautta, joka ei auttanut asiaa ratkaisuun.

Kahdeksan päivää myöhemmin jätin isän rannalle passiin haulikkoineen ja nousin itse ylemmäs, sadan metrin päähän suursoitimen paikasta. Siellä olin ampunut teerestä ohi edellisellä kerralla.

Kello 6.30 haulikko pamahti isän passin suunnalla.

Ylhäällä sen sijaan oli täysin hiljaista. Teeret ovat arvaamattomia. Ne eivät toimi ihmisen mielihalujen ja odotusten mukaan. Oikuttelu muistuttaa suorastaan diivojen käytöstä.

Puolen tunnin päästä kuului uusi laukaus alhaalta. Odottelin runsaan puolituntisen vielä aloillani, mutta sitten otin patruunan pois kivääristä ja lähdin laskeutumaan pitkää rinnettä alaspäin.

Isä kertoi, kun tulin hänen luokseen, että teeri tuli ensin yksinään hyvälle hollille petäjään, mutta se ei vaan pudonnut. Arvioin matkan kahdeksikymmeneksi viideksi metriksi. Puolen tunnin päästä samaan puuhun oli tullut taas teeri ja toisiin puihin useita lintuja, pieni parvi. Se, jota kohti isä oli ampunut, oli vain venytellyt autuaasti oikeaa jalkaa ja siipeä.

Kun isä oli ojentanut pyssyn uudelleen, koko parvi oli lähtenyt pakoon. Isä ei voinut ymmärtää, miksi haulit eivät osuneet oivalliselta ampumamatkalta.

Kävelimme kotiin, jossa virisi uudelleen keskustelu aamun tapahtumista. Isä kertoi, että hän ampuu aina jahdissa juoksevaa jänistä takaa päin, jolloin tulee osuma. Vastalaukauksista oli pitänyt luopua, koska silloin ei osu milloinkaan.

Kokeilimme haulikkoa ampumalla sillä ison pahvilaatikon kanteen. Koe selitti hyvin sen, miksi osumaa ei aamulla tullut.

Unkarilainen rinnakkaispiippuinen haulikko oli tyypillinen lentoonammunta-ase. Kun tähtäsi kohti, haulit menivät kolmekymmentä senttiä ylitse. Isä oli tottunut ampumaan yksipiippuisella Husqvarnallaan aina kohti tähtäämällä ja silloin otus tipahti.

Seuraavana aamuna hankkiuduin sadan metrin päähän rantamännyistä passiin kuudeksi. Nautin paikan päällä kupillisen kahvia ja leipäpalasen. Olin lähtenyt syömättä mitään metsään, koska en halunnut olla myöhässä. Silloin yleensä aamu menee pilalle, koska teeriparvea on vaikea lähestyä hiipimällä kirkkaana aamuna. Paikalla on oltava ajoissa.

Tiedustelija liiteli puolen tunnin kuluttua hyvälle hollille.

Musta teeri putosi kiväärin laukauksesta siipiään levittämättä. Lintu löytyi puun alta.

Nautin uudelleen aamupalaa, halkaistuja sämpylöitä ja kahvia. Äiti oli pannut puolikkaiden väliin viipaleita kanamunasta ja toiseen kuivaa lihaa. Sen valmistamisessa äitini oli mestari.

On vahinko, etten ottanut ajoissa hänen reseptejään talteen. Niin paljon hyvää tietoa meni äitivainaan matkassa kaksikymmentäneljä vuotta myöhemmin maan rakoon, kuten termi kuuluu. Nuori tyyppi on huoleton kuin hevoseton mies.

Kun mitään ei kuulunut tai näkynyt, nousin ylös rinteen passipaikalle. Sielläkin oli hiljaista, mutta en kiirehtinyt, vaan katselin vanhan metsän mäntyjä ja kuulostelin pohjoiseen päin erämaata kaikessa rauhassa. Erämaan kuuntelu on hyvin mielenkiintoista.

Lähdin laskeutumaan polulle, joka johti tielle.  Siellä jähmetyin paikalleen, kun huomasin, että koko kallioalueen leveydellä, noin kahden sadan metrin alueella oli valtava teeriparvi.  Linnut olivat kuulleet soran rahinan askelien alla tyynen aamuilman vuoksi. Kaikilla oli kaula tikkusuorana, hälytysasennossa.

Kun otin kiväärin olalta sen lataamista varten, parvi kohahti lentoon.

Varomattomuus nolotti ja kiukutti, mutta majapaikkaan kävellessä olin kuitenkin tyytyväinen siihen, että metsästys on vaikeaa. Useimmat yritykset eivät johda tulokseen, ja hyvä niin. 

Linnuilla on pelissä paljon, mutta parven antama suoja ja turva on erinomainen. Kun yksi huomaa vaaran, kaikki pakenevat samalla sekunnilla. Se on metsästäjästä kiusallista, mutta ainut, millä linnut voivat pelastua. Ja se on hyvä niin.