Jälkiviisautta
vaiko itse totuus?
Päivystys
siellä, minne se on väkisin tungettu ei pelaa. Erityisesti väkirikkaat alueet
ovat olleet jo pitkään suurissa vaikeuksissa. Nykyinen keskittäminen on
erittäin kallista, vaarallista, ja se ajaa työntekijät perusteelliseen
läkähtymiseen.
Meillä tahtoo yhteiskunnan monilla aloilla olla tapana – joka ei vaan parannu – että tehdään toiminnan muutoksia, joissa päätöksen tekoon ei lainkaan kutsuta niitä, joita muutos koskee. Erityisen surkea tilanne on terveydenhuollon alalla.
Minun itseni työskennellessä jokaisessa kunnassa oli ilta sekä yöpäivystys.
Tässä kunnassa kävi päivystysaikaan 25 – 35 asiakasta vastaanotolla ilta- ja yöaikaan. Sadasta potilaasta yhdestä kahteen piti lähettää terveyskeskuspäivystyksestä suoraan alue- tai keskussairaalaan.
Nämä potilaat olivat niitä, joilla oli vakava sairaus: umpisuolen tulehdus, jossa piti pian tehdä operointi, sepelvaltimon tukkeuma, jossa liuotushoito tai katetrilla suonen avaus piti tehdä viipymättä, vatsan alueen katastrofi, joka vaati kiireellistä pääsyä kirurgille, aivohalvausoireet, vakavat kolarivammat tahi tukehtumisoireet.
Systeemi
toimi hyvin: terveyskeskus hoiti siis itse 98 – 99 prosenttia potilaista
edullisesti. Toki päivystyksessä tehtiin myös lähetteitä sairaalatutkimuksiin,
koska aina silloin tällöin sattui käteen kuin vahingossa patti, joka saattoi
osoittautua syöväksi.
Sitten ylhäällä jostakin tehtiin päätös päivystyksen keskittämisestä.
Kello kuudestatoista eteenpäin seuraavaan aamuun asti potilaan piti hakeutua itse alue- tai keskussairaalaan.
Niihin
muodostui valtava pato, suuri hälinä ja hoitajien ja lääkäreiden lisääntyvä
väsymys.
Työolot
alkoivat mennä kestämättömiksi, mutta päättäjät eivät siitä ole piitanneet.
Sen
sijaan tuotiin työkaluksi mm. surkea Apotti-ohjelma sairauskertomuksen
laatimista varten. Käyttäjiä ei siinäkään pahemmin kuunneltu.
Mihin
tämä kaikki on johtanut? Äänestämiseen jaloilla, tietysti.
Hoitajia on jatkuvasti hakeutunut mahdollisimman kauas päivystyksestä. Samoin lääkäreitä on aloilla, joihin ei kuulu päivystys.
Monen
tie on johtanut yksityislääkärin työhön lääkärikeskuksissa sekä myös
yksityissairaaloihin, joita päivystysruuhkat eivät häiritse.
Siellä
saa työn tehdä huolellisesti ilman että juopuneiden tai väkivaltaisten
asiakkaiden uhka on koko ajan niskassa.
Kun
opiskelin, en voinut kuvitella, miten isoilla paikkakunnilla potilaat – jopa
paareilta käsin – kiusaavat henkilökuntaa, moittivat, jopa käyvät käsiksi.
Tällaisten tapausten hoitoon eivät päättäjät antaneet mitään tukea tai ohjeita.
Mihin se johti?
Tietysti
hakeutumiseen turvallisempaan työhön.
Nyt meillä on ennen kokematon hoitajapula, joka ei käsitykseni mukaan korjaudu ehkä koskaan, jos ei tehdä suuria korjaavia ratkaisuja ongelmiin.
Ruuhkaisilla
päivystyksillä on huono maine. Jo pari vuosikymmentä on valmistunut uusia
lääkäreitä, jotka eivät tiedä mitään entisestä, järkevästä
päivystyssysteemistä.
Siinä
ensimmäiseen verkkoon – siis terveyskeskuksissa – tarttui 99 kalaa eli
potilasta sadasta. Vain yksi tahi kaksi päätyi päivystyssairaalaan
tutkittavaksi ja hoidettavaksi.
Terveyskeskuslääkärin
tulee olla hyvin koulutettu, että hän kykenee nopsaan erottamaan sairaudet,
jotka pitää hoitaa muualla ja pian sittenkin. Lääkärin ei tule haahuilla missään, vaan pysyä tiukasti työpaikallaan. Jos on jo ammattilainen, kaikki kongressi- ja laivaseminaarit on evättävä. Ne eivät lisää tietämystä. Sitä lisäävät vain itseopiskelu ja lyhyet, tehokkaat täydennyskoulutukset.
Valtaosan
hän hoitaa itse tai ohjaa omassa terveyskeskuksessa tehtäviin kokeisiin ja
kuvauksiin.
Tämä
halpa ja erinomainen systeemi tuhottiin kysymättä kokeneilta ihmisiltä
terveyskeskuksissa mitään.
Nyt sairaaloiden ruuhkissa odottavia potilaita päivystäjät eivät lainkaan tunne. Juuri tämä tuntemus on äärettömän tärkeä seikka matkalla totuuteen ja diagnoosiin.
Viimeisellä vuosikymmenellä edellistä vuosisataa havaittiin, että kansanterveyslain eväät oli syöty. Kunnilta alkoivat loppua rahat. Aikoinaan tehtiin samaan tapaan hyvässä uskossa päätökset niin sanotuista rintamamiestiloista.
Niiden
koko oli noin neljäkymmentä hehtaaria. Tilan koko osoittautui pitkän päälle
liian pieneksi. Elämä ajautui ahtaalle näissä paikoissa, mitä ei voitu arvata.
Oikea
koko olisi voinut olla kahdeksankymmentä tai satakaksikymmentä hehtaaria maan
laadun mukaan.
Tällä
olisi pärjännyt – ehkä – mutta sitä ei päätöksiä tehdessä heti sodan jälkeen
voitu tietää.
Oli pakko saada sotilaille ja heidän perheilleen katto pään päälle sekä tuottavaa työtä. Se oli hätäratkaisu, jonka tarpeen aiheutti Neuvostoliiton raaka toiminta.
Kun
keskustelu sote- uudistuksesta alkoi, olin sitä mieltä, että on korjattava vain
ne osa-alueet, joissa ilmeni vikaa.
Lähinnä
oli kysymys siitä, että valtio ottaisi rahoituksen pois kunnilta. Sitten viranomaiset antaisivat rahoja asukasluvun ja sairastavuusindeksin perusteella sekä välttämättömiin hankintoihin ja korjauksiin kunnille ja
kuntainliitoille.
Uutta
hallintoa en nähnyt lainkaan tarpeelliseksi pystyttää.
Hallintohimmelit
maksavat valtavasti, jolloin rahat eivät mene sinne, missä tehdään vaikea,
mutta kansan arvostama työ.
Tässä
käsityksessä olen yhä enkä koe tarpeelliseksi muuttaa mielipidettäni.