Arviointia

 

Olen harrastanut rinkkaretkeilyä nuorempana sekä tottunut liikkumaan luonnossa lapsesta pitäen.

Vieläkin minulla on ehyet ja kunnolliset varusteet reissuun vaikkapa Urho Kekkosen kansallispuistossa. Ne ovat iän vuoksi kuitenkin muisto vain, koska olen realisti: 43 prosenttia elimistön kuormitustehosta on hävinnyt, vähintään. Se voidaan laskea paikkansa pitävällä kaavalla. Erämaata ei saa uhmata.

 

Olen vuosia seurannut hyvin suosituiksi tulleita erävideoita. Suomen suosituin tyyppi – Ali Leiniö – taitaa elää suorastaan tällä harrastuksellaan. Hän on hyvin nopeasti opetellut suunnistamaan, lukemaan karttaa, selviytymään. Hän on vuosien mittaan hommannut sopivat varusteet rinkkareissuihin.

Mies on niitä testannut ja esitellyt netissä, mikä on Leiniön vahva puoli.

Hän selostaa päivätaipaleiden suunnitelman joka aamu, tavoitteen ja näyttää sen useasti kartaltakin. Mies selvittää erilaiset nähtävyydet ja taipaleen reitin hyvin ymmärrettävästi. Sopivasti historiaakin tulee tutuksi. Tykkään Leiniön tyylistä.

 

Vastakohta on lähes puhumaton mies Harri Pulli. Hänen kuvauksensa reissun aikana on kiitettävää. Minua häiritsee se, että monilla reissuillaan hän ei sano sanaakaan. Olisi toivottavaa saada - koska hän on ääriolosuhteetkin kokenut mies – tärkeää tietoa siitä, mikä toimii ja mikä ei.

Kartan kanssa hänen hienoja retkiään on melkein mahdoton seurata, koska mies ei sano mitään ääneen. Hän ei kerro, miten on päässyt lähtöpaikkaan eikä sitä, miten hän pääsee tien varteen ja siitä kotiinsa.

Varusteiden soveltuvuudesta Pulli ei sano mitään.

Joka vuosi hänelle kyllä ilmestyy uusi rinkka, mutta katsoja ei voi tietää sitä, hylkäsikö hän entisen huonouden takia.

Ei toki tarvitse puhua suuna päänä, mutta sopiva informaatio auttaisi monia kokemattomia.

Pullilla näyttää olevan keittoastiat aivan viimeistä huutoa. Yksi niistä ei polta kättä, vaikka sen ottaa pois ”tulelta” heti veden kiehuttua paljaskäsin. Olisi mielenkiintoista tietää mm. tästä enemmän. Sama koskee vaatteita ja varusteita.

 

Koetin ottaa miehestä selvää siksikin, että miten on mahdollista olla vaelluksella vuoden jokaisena kuukautena.

Oulun yliopistossa hän on opiskellut, Turusta kotoisin. Asuu Haukiputaalla. Saanut tietokonekoulutuksen.

Mies vaikuttaa johtajalta ja varsin varakkaalta varusteista päätellen. Erikoista on puhumattomuus ja täydellinen hymyttömyys.

Tulee mieleen yksinäinen susi, jolla ei ole kavereitakaan, mutta voin olla väärässä.

Erätaidot näyttävät erinomaisilta kaikissa oloissa.

Silti tulee mieleen, että eläkeiässä yleensä suositellaan välttämään yksin liikkumista tiettömien taipaleiden takana syrjässä muiden rinkkaretki-ihmisten poluilta.

Jos nilkka vääntyy pahasti tai retkeilijä kaatuu ja lyö päänsä, voi melkein sanoa hallelujaa, sillä puhelinten kuuluvaisuus kairoissa on heikko, jopa olematon. Kaveri tuo turvaa.

Ketusta sanotaan – eläinhän on hyvin viisas ja varovainen – että käy se viisaskin vipuun.

Kriisi erämaassa tulee aina yllättäen. Siellä voi iskeä keuhkokuume, aivokalvontulehdus tai jopa verenmyrkytys. Yksin ollessa se on samaa kuin puupalttoon harmaa ja kylmä matka maalikyliin.

 

On ilmestynyt myös entinen hesalainen, Peter Roe, erävideoiden tekoon.

Hän taitaa olla samanlainen eläjä kuin Leiniö. On työiässä, mutta vuotta kohti ei kukaan voi saada niin paljon vapaata kuin jatkuva reissailu vaatii. Ehkä retkivideot ovat jo uusi ammatti hänelle?

Roe on hyvä. Hän käyttää outoja ilmauksia, kuten soija, joka tarkoittaa hikeä. Muu ilmaisu on silloin tällöin värikästä.

Retkien kuvaus, äänitys ja selostus ovat huippuluokkaa.

Roe uskaltaa sanoa selkeästi, onko kuljettu taival vaivan arvoinen.

Varusteet ovat tälläkin miehellä viimeisen päälle.

Mukana ovat silloin tällöin vaimo ja kaksi lasta, sekä niin sanottu retkipuudeli. Se saa hyvää hoitoa matkan aikana. Vaimo näyttää olevan hyvin kiinnostunut luonnon ja eläinten valokuvaamisesta. Sitä ei sanota, onko se hänen ammattinsa.

 

Nettiin on ilmaantunut melkein ryöpsähdyksenä vaellusvideoita. Useimpien puutteena on heikkotasoinen äänitys ja liian levoton kamera. Selostuksen – niukkasanaisenkin - puute on monella paha moka. Joskus kuulee ikävää kielenkäyttöä, mutta se on onneksi harvinaista.

Valmisruuat näyttävät yleistyneen. Pussiin kaadetaan vain kuuma vesi, odotetaan vähän, ja päivällinen tai lounas on valmis. Muoviroskaa syntyy paljon ja se on ikävä suuntaus.

Viimeinkin on herätty siihen, että Saariselkäkin roskaantuu pelottavaa vauhtia. Vasta nyt roskapöntöt on hoksattu poistaa autiotuvilta. Minun retkeillessäni ei pönttöjä ollut lainkaan ja kaikki oli siistiä. Roskaajina suomalaiset ovat heti venäläisten jälkeen hyvänä kakkosena.

Polut näyttävät kuluneen hyvin ikävään kuntoon.

Olisi pitänyt tehdä heti alkuun pitkospuut poluille ja vieläpä paksusta kestopuusta! Näkee, että missä suon yli on pitkospuut, kasvillisuus on erinomaisessa kunnossa.

Kun kiersin porukan kanssa Karhunkierroksen vuonna 1976, soiden kohdalle oli jo ehtinyt muodostua kolmekin metriä leveitä kurakoita, kun pitkospuita ei vielä ollut. Nyt on, ja se on ainoa oikea ratkaisu.

On hyvä, että Suomessa kansa saa retkeillä ja vaeltaa. Salainen palvelu ei hengitä niskaan kuten diktatuurimaissa. Kaupungistuminen kyllä kiihtyy ja luonnon tuntemus katoaa.

Maalaisen on vaikea ymmärtää, että hesalaiselle kilpikaarnamännyn näkeminen on valtava elämys.

Voiman ottaminen ikihongista kädet rungon ympäri kiertämällä, kuten hesalaisilla on tapana, tuntuu maaseudun näkövinkkelistä katsoen lähestyvän suuren mielikuvituksen omistamisen autuutta. Syntiä se ei kuitenkaan liene?