Unennäkö yöllä

 

Näin viime yönä merkillisen unen. Edellisenä päivänä siistin kuusiaitaa pensasleikkurilla hikeen asti. Muutakin rasitusta ulkona hyvässä myöhäissyksyn ulkoilmassa oli. Se varmaan antoi hyvän unen.

Aluksi unessa näytettiin puimakone. Se oli selvästi vuosikymmenten takaa tuttu Sampo- kone, keltainen väriltään. Syöttöpään pariovet olivat poissa ja koneelle oli vain ahdas aukko puimalan seinässä. Aukon reunat oli tiivistetty vanhoilla säkeillä ja muilla räsyillä. Näin varmaan haluttiin estää pölyä kiusaamasta syöttäjää.

Puimakoneen toisesta päästä tippuivat lapsuuden aikana pehkut, jotka lietso imullaan sieppasi talteen ja puhalsi puimalan toiseen päähän talteen. Tämän laitteen oli valmistanut Metsä-Ketelä.

Näyssä koneen toinenkin pää oli tiivistetty, ja pehkut tippuivat ulkosalle, hukkaan. Tilassa, jossa koneesta tuli puidun viljan jyvät säkkiin, säkin vaihtaja oli suojassa pölyltä.

 

Nyt uni hyppäsi pienehkön talon pihalle. Se muistutti suuresti Jouko Mielosen kotia.

Aivan lähellä oli ruispelto, joka oli huolellisesti niitetty. Niitospäät olivat hyvässä järjestyksessä, ja tähkissä oli runsaasti jyviä.

Pellon ohi mennessäni otin muutamia tähkiä ja pellon takana irrotin tarkoin talteen jyvät ja söin ne.

Nälkä katosi ja tuli hyvä olo. Samalla tuli mielikuva apostoleista, jotka ottivat tähkiä nälkäänsä suoraan pellosta ja nauttivat siinä vaatimattoman aterian. Se oli Israelissa luvallista kuten kokonaisten tähkien poiminta viljapellolta sen jälkeen, kun sato oli korjattu pois. Tuli voimakas tunne, kuten virressä veisaamme: Sen tien on Herra käynyt loppuun saakka, sen tien on Herra käynyt loppuun saakka, ja nyt hän meille kaikille on elämä ja autuus, on elämä ja autuus.

 

Heräsin. Katsoin kelloa, joka näytti 10.44 aamupäivällä. Olin nukkunut tosi pitkään. Tavallisesti herään seitsemän tai puoli kahdeksan maissa ilman herätyskelloa. Vaimo sanoi huomanneensa syvän uneni eikä ollut raatsinut herättää.

Muistan, että ystäväni Jouko osasi niittää savolais- karjalaisella viikatteella. Niitä takoi urakalla hänen isänsä pajassaan, ja Jouko oli päältä lyöjänä jo poikasena.

Hän kertoi samalla oppineensa kaikki takomisen salaisuudet isältään.

Isä kertoi, mitä missäkin hehkuvan raudan värissä pitää tehdä.

Ahjohitsaukselle oli oma värinsä, jossa rauta muuttui kuin muovailuvahaksi. Tuossa tilassa kaksi rautaesinettä voitiin yhdistää yhdeksi kappaleeksi.

Kun rautaesine karkaistiin, sillekin piti odottaa oma värinsä, jossa työ tehtiin.

 

Jouko kertoi selkeästi kaiken tämän, mutta olen tuon tarkan analyysin jo unohtanut.

Jouko – ja myös isäni – kertoivat, miten rukiin jyvästä kokeiltiin se, milloin piti aloittaa rukiin niitto ja kuhilaille laitto.

 

Jouko neuvoi minulle kanalintujen pyyntiin tarkoitetun rihmasen valmistuksen ja sen rakenteen.

Minun kulttuuripiirissäni lintuja pyydettiin loukulla.

Jäniksiä pyydettiin pisteaitaan jätetyistä sopivan kokoisista aukoista jänislangoilla. Tuollaisen aukon alaosan korkeus tuntui olevan pyynnin onnistumiselle hyvin tärkeä.

Näistä niin sanotuista miesten asioista riitti juttua, kun kohtasimme. Oli hyvin mielenkiintoista vaihtaa ajatuksia työtavoista, jotka meidän molempien lapsuuden elinpiirissä erosivat jonkun verran toisistaan.

Paljon löytyi yhteistä. Semmoinen oli vaikkapa kalatien etsiminen pohjasta. Matikat käyttävät samoja reittejä liikkuessaan pohjakaloina. Niiden reiteiltä on tomumainen pohjaliejukerros hävinnyt, ja siinä on hiekka tai sorakerros paljaana. Sen väri on ympäristöään vaaleampi. Juuri sellaiseen paikkaan pantiin merta tai rysä matikalle, ja kalaa tuli.

Aivan kalapolun vierestä ei mennyt yhtään madetta! Näin periytyvä vanhojen ihmisten tieto siirtyi sukupolvelta toiselle.

Sama tieto koski hyviä ahventen onkipaikkoja ja kutupaikkoja sekä haukien uistimeen ottialueita.

En osaa mitenkään tulkita unen näköä, jossa oli mielenkiintoisia viittauksia Jouko Mieloseen. Oli tasan viikko vaimon sisaren hautajaisista. Myöhäsyksyllä haudattiin myöskin Jouko vuosia sitten.

Muistan yhä tarkasti hänen vaatimattomuutensa sekä pukeutumisessa että käytöksessä. Hänessä oli vanhan ajan ihmistä hyvin paljon.

Jouko saattoi tulla kylään polkupyörällä kymmenen kilometrin päästä ja tuoda samalla muutamia lämpimiä savusiikoja voipaperiin ja sanomalehtiin huolellisesti käärittyinä. Tarinoinnin ohessa nautimme grillikatoksessa savustettua siikaa.

Erikoisempaa aihetta ei tämmöiseen kylässä käyntiin ollut. Se oli menneen ajan herkkää ystävyyssuhteen hoitoa, jossa vaivan näkö ja pienenkin hyvän ja harvinaisen herkun tarjoaminen oli johtavassa asemassa. Arvostin tätä käytöstä. Aikoinaan Mersujen takalasissa oli mainos: Johtavassa asemassa.

Nyt samaa asiaa yritetään hoitaa kylmällä tekstiviestillä. Niin muuttuu maailma.