Alinna Saksan armeijan karbidilamppu. Ylinnä sätkäntekokone ja kaksi bakeliittirasiaa, joihin kumpaankin sopi yhden illan annos kalsiumkarbidia. Lisäksi tarvittiin vain vettä, jonka tiputusta karbidijauheeseen säädettiin mikroruuvilla, joka näkyy kuvassa. Veden täyttöaukko on tulppaa vailla. Kun syntynyt asetyleeni palaa,valo on kirkas.Sätkäntekokoneen pinnan kuparointi on häikäisevän kirkas ja laitteessa ei ole pilkkuakaan ruostetta.
Esineiden mukana oli mm. risukeitin, joka oli hyvin samankaltainen, kuin nykyäänkin. Tavaroita katsellessa maisteltiin tuoretta leipää ja savustettua siikaa grillikatoksessa.
Tavarat ovat peräisin Saksan armeijan asemista Ropinsalmelta. Omistaja oli Jouko Mielonen. Ilmeisen lääkintäaseman läheltä oli löytynyt piilomätäs, jota raottamalla oli näkynyt tuhansia lasiampulleja, joissa oli ollut nestettä sisällä. Morfiinia? Jouko oli asetellut mättään entiseen tilaansa. Nyt Mielonen on jo tuonilmaisissa.

Koronakaranteenissa

Juuri nyt olen iän vuoksi karanteenissa: kauppoihin en voi mennä enkä mihinkään joukkopaikkoihin, joita ei nyt olekaan. Kahvilassa ei voi nauttia teetä ja leivoksia.

Ei voi kokeilla niin sanottua kevyttä keksiateriaa, johon kuului tee ja erilaisia keksejä. Tällaisen aterian söi aina ennen ihmissyöjätiikerin jäljille lähtöä maailman menestyksekkäin vaarallisten kissapetojen ampuja Intiassa. Hän oli Jim Corbett. Hänen tarkka aseensa oli Mauserin kivääri, jonka kaliiberi oli 7x57R.

Hänen kirjansa yksi luku on nimeltään The Man- Eater of Chambawat  (Chambawatin ihmissyöjä). Se tappoi ja söi lähes neljä ja puolisataa ihmistä ennen kuin Corbett sen ampui.

Toinen oli  Bachelor of Powalgarh. (Powalgarhin poju). Se oli valtavan kokoinen tiikeri, jonka metsästys kesti 10 vuotta ja koko ajan se söi intialaisia.

Vain tämä mies, joka oli saavuttanut Englannin Intian armeijassa everstin arvon, uskalsi ja suostui tehtävään, joka oli ihmissyöjien eliminointi ja intialaisten tiikerikauhun hoito.

Corbett ei huolinut avustajaa. Sellainen vain sekoitti pasmat juuri silloin, kun peto oli lähellä. Intialaisten hälinä oli häiritsevää. Suurin apu oli viidakon eläimistä, jotka varoittivat toisiaan kissapedosta.

Nyt on aikaa liikkua hitaasti luonnossa ja tehdä kirjallisia töitä. Taivas on melkein pilvetön ja aurinko paistaa kirkkaasti. Lähden autolla ja ajan seurakunnan leirikeskuksen parkkipaikalle. Yöllä on ollut napakka pakkanen, yli kymmenen astetta. Polulla on tuulen nuolemaa kirkasta jäätä, mutta nastapohjaiset kengät antavat riittävän pidon. Lisää turvaa antavat piikkikärkiset kävelysauvat.

Nuorisotyönohjaaja on luultavasti kiinnittänyt polun varteen sopivien etäisyyksien päähän värikkäitä arkkeja, jotka ovat muovikalvon sisällä. Niissä on kysymyksiä Jumalasta, uskosta, sisimmästä ja luonnosta.

Hyvin aiheellisia asioita, joihin on oikeat vastaukset löytyvät kreikkaa ja latinaa taitavilta oppineilta, tuskin muilta. Tässä pitää panna jokaisen itsensä likoon ja ajatella.

Meillä on järjestetty hiljaisuuden retriittejä, joissa vajotaan omaan itseen ja harjoitetaan tarpeellista itsetutkiskelua.

Buddhalaisilla on helminauha, jossa on 16, 27, 54 tai 108 helmeä. Ne auttavat keskittymään syvällisessä mietiskelyssä. Jokaisella helmellä on jokin teema, jota ajatellaan.

Korkein aste on 108 helmeä. Se tulee kaavasta 6x3x2x3=108. Kuutonen on ihmisen aistien määrä, kolmonen historia(mennyt, nykyhetki, tulevaisuus), kakkonen on sydämen mielentilat joita on kaksi: puhdas tai epäpuhdas. Toinen kolmonen tulee ristiriitaisista tunnetiloista (mielisyys, vastenmielisyys, välinpitämättömyys).

Tiedetään, että rehelliselle ihmiselle mietiskely on hyväksi, ja se voi jalostaa. Luonnevikainen tai epärehellinen ei hyödy hengellisistä harjoituksista, vaan hän tulee entistä vihaisemmaksi niille, joilla on sisäinen rauha.

Hiljaisuuden polun kysymykset ovat viisaita ja paljastavia: ihmiset, kaikki olemme syyllisiä, enemmän tai vähemmän.

Intiaanit ottivat kiinni sanoista. Heille puhuttu sana oli samaa kuin ammuttu nuoli. Mitään ei silloin voi selittelyillä peruuttaa, vaan sanojen on tultava puhtaasta sydämestä.

Luonnossa liikkuessa tuntee itsensä pieneksi suuren rinnalla. Vanha metsä ja sen hiljaisuus ja sen tavalliset äänet, jotka tulevat tuulesta, linnuista, oravasta tai jään ääntelystä hoitavat ihmistä. Koneiden melu rikkoo keskittymisen. Siksi ihmiset ovat aina kaivanneet erämaahan tai aavikolle puhdistautumaan sekä tyhjentämään itsensä mielen saastasta.

Tänä päivänä on paras kävellä lähellä rantaa, siinä missä jään pinta on vaaleaa. Siinä kenkien nastat purevat hyvin. Kirkkaalla, tuulen hiomalla jääpinnalla jalka lipsuu. Se on vaarallista iäkkään kannalta. Lihas voi krampata tai revähtää.

Potkuri on turvallinen vehje nyt, kun jään päällä ei ole lunta.

Siinä voi istahtaa katselemaan järven tapahtumia, pilkkijöitä ja lintuja.

Tuuleton poukama on hieno paikka kuulosteluun ja eväiden nauttimiseen.

Mietiskelyyn se on myös hyvä, koska viimakaan ei häiritse.

Ajatus johtaa koronavirukseen ties kuinka monennen kerran.

Me eurooppalaiset olemme tälle ”sepelvirukselle” hyvin herkkiä. Viidenkymmenen miljoonan asukkaan Italiassa on kuollut yli 10000 sairastunutta, mutta Kiinan Wuhaissa vain kolmisen tuhatta, vaikka siellä on 56 miljoonaa asukasta.

Torimyyjillä Kiinassa on havaittu olevan vasta-aineita veressään koronaryhmän viruksia vastaan 40 prosentilla. Saattaa olla, että muillakin kiinalaisilla on tilanne samankaltainen, joten Kiinan asukkaat kestävät viruksen paremmin.

Afrikkalaisilla aikuisilla on krooninen malaria tavallinen. Se ei heitä surmaa, koska elimistö pitää taudin kurissa. Euroopan asukas kuolee ilman hoitoa malariaan. Niin kuolevat Afrikan lapsetkin, koska heilläkään ei ole vielä vastustuskykyä malarialoiselle.

Lasten rokottaminen suojaa monilta lasten tarttuvilta taudeilta. Niitä ovat jäykkäkouristus, kurkkumätä, tuhkarokko, vihurirokko, polio ensimmäisten joukossa. Kaksi ensimmäistä ja viimeinen tappavat, muut ja myös viimeinen voivat jättää pysyvän vajavuuden aisteihin tai liikuntakykyyn tai johtaa vammaisuuteen.

Isän ja äidin velvollisuus on huolehtia, että rokotukset annetaan ajallaan. Vanhemman vastuu on aina suuri, sillä lapsi ei ymmärrä piikitystä, vaan pelkää sitä.

Isorokko saatiin häviämään koko maapallolta riittävän pitkään ja riittävän kattavasti toteutuneen rokotuskampanjan avulla. Tämä tauti vei niin monen ainoan lapsen tai vanhemmat ja kolmasosan laajaakin sukua, eikä hoitoa ollut.

Pakistanissa uskotaan, että poliorokotus on Amerikan juoni muslimeja vastaan. Imaamit lietsovat tätä, ja Pakistanissa on alkanut olla yhä enemmän poliohalvauksen uhreja. Elämä niissä maissa vammaisena on samaa kuin kuolema. Ei islam armahda, se nujertaa.

Tuhannen ja yhden yön tarinat nousevat mieleen karanteenin aikana. Silloinkin piti eristäytyä pahalta, ja eheänä selviämisen varmisti tarinoiden kerronta toisille, kunnes ulkoinen uhka meni ohitse.

Yksinäisyys karanteenin aikana on raskas taakka. Kyllä ihminen tarvitsee ajatusten tuuletusta, joka tapahtuu keskustellen. Onneksi on puhelin, onneksi on netti, onneksi on ystäviä.

Hauraat vanhusparat ovat kovilla.

Heille pitää soittaa ja heille pitää viedä ostosten mukana herkkuja. On muistettava, että pala kermakaakkua joka päivä tappaa keski-iässä, mutta ei enää korkeassa iässä. Se on todistettu pätevästi. On niin, että todella vanhat ovat vaarassa saada liian vähän energiaa ja vitamiineja, koska ruoka ei oikein maistu.

Kermajäätelö on oikein, samaten muut herkut kuten suklaanapit ja konjakkimakeiset. Mummon ilahtuminen hoitaa niin sydäntä. Sen se tekee niin!

Operatio classico

Otsikko tarkoittaa tavanomaista tai perinteistä tapaa linturiistasaaliin siivoamisessa. Nythän riistalinnut nyljetään ja sitä ennen ne oli suolistettu jo metsässä.

Vielä kuusikymmenluvun alkupuolella metsästäjän kotiin kantama metso, teeri tai pyy lokattiin eli nypittiin kaikki höyhenet pois. Höyhenet tarvittiin tyynyjen täytteeksi.

Tämä työ tehtiin ulkorakennuksessa tuulettomassa tilassa. Siellä oli kannellinen vakka, johon untuvat ja höyhenet ja sulat pantiin talteen.

Yleensä paikka oli aitan ylisillä.

Tuohon aikaan lintua ei suolistettu metsässä. 

Höyhenten poiston jälkeen oli vuorossa korvennus. Se tehtiin joko kodassa tulen ja suuren hiilloksen päällä, mutta kotonani se tehtiin valtavankokoisen leivinuunin hiilikaukalon päällä.

Tupa oli rakennettu 1848, Euroopan hulluna vuonna, metsänvartijan virkataloksi. Sen länsipää oli katoltaan laadittu aumakaton muotoon, mutta itäpäästä katto oli tavanomainen

Tupaa hallitsi valtava uuni, jossa leivinuuni suuntautui eteläseinän suuntaan. Hella oli tehty länsiseinän puolelle tupaa. Siinä oli kaksi keittopaikkaa, joista toisessa oli paistotasossa renkaat. Niitä voitiin padan koon mukaan poistaa hellan koukulla niin, että padan pyöreä pohja laskeutui tulen nuoltavaksi myös sivuiltaan. Hellan kannen päällä oli reilun kokoinen huuva, joka oli muurattu ja rapattu. Katku ja keitinhöyry menivät huuvan kautta omaa reittiään savupiippuun. Pakkasilla tämä lämpöisen ilman karkureitti voitiin sulkea omalla pellillään.

Leivinuuni suljettiin omalla pellillään.

Hiilikaukalolle oli oma katkun poistokanava, joka alkoi avarana huuvana. Siitä johti leivinuunin pellin yläpuolelle kanava piippuun. Sille oli oma sulkupeltinsä.

Tällä konstilla suuri, metrisiä halkoja niellyt uuni saatiin todella kuumana luukkunsa taakse, kun hiilloksen hehku vähän asettui.

Hiilet vedettiin luukun eteen uunin levyiseen kaukaloon.

Tässä hiilloksen päällä lintusaalis korvennettiin. Toimesta syntynyt käry meni omaa kanavaansa myöten piippuun ja sieltä ulkoilmaan.

Lintua liikuteltiin hiilloksen päällä metrin pituisilla pajapihdeillä rukkaset kädessä, koska hiillos oli kuuma. Korvennuksesta levisi huoneeseen miellyttävä tuoksu. Tämä haju saattaisi tietysti olla ikävän tuntuinen sellaiselle, joka ei ole elänyt vanhan ajan maalaiskulttuurissa.

Korvennuksen jälkeen alkoi linnun lopullinen siivoaminen. Vakka, jonka reunat olivat 60 - 80 senttiä korkeat, käännettiin nurin. Sen päälle pantiin kerros sanomalehtiä.

Siivet katkaistiin uloimmasta nivelestä jo lokkaamisen yhteydessä. Osaan jäivät pitkät käsisulat. Tästä saatiin hyvä esine jauhojen pöydän päältä pois pyyhkimiseen.

Ensimmäisenä viilsi puukkomies lapaluun ja rintakehän välistä, jolloin koko siipiosa irtosi. Irrotetut osat pantiin kattilaan.

Seuraavaksi poistettiin jalat, kuten nykyäänkin, tekemällä viilto suoraan lonkkaniveleen.  Vääntämällä sekä puukolla avittaen työ kävi siististi. Ääreisosa raajasta poistettiin nilkasta alaspäin.

Tähän saakka työ oli sujunut hyvin verettömästi.

Seuraavaksi siivoajan topakat sormet kävivät linnun kimppuun kaulan tyveltä. Puukolla auttaen avattiin kuin simpukka koko linnun selkäosa. Tällöin keuhkot, sydän, maksa, kivipiira olivat tarjolla talteen otettavaksi. Suolisto poistettiin varoen yhdessä peräaukon ja sen ympäristön kanssa.

Maksoittunut veri poistettiin linnun sisältä. Kaula katkaistiin sekä sen juuresta että heti linnun pään takaa. Kaulaosasta oli nyt helppo poistaa henkitorvi ja pehmeä ruokatorvi kupuineen.

Lihaisen rintaosan käsittely jatkui.

Taitava puukkomies osasi viiltää niin, että päällimmäinen rintalihas eli täkkä putosi suoraan kattilaan, kun hommaa auttoi vähän sormilla. Muut lihasosat saivat jäädä kiinni luuhun. Tämä osa tarjoiltiin tavallisesti linnun ampujalle ruokapöydässä, koska se oli saaliin parasta ja maukkainta syötävää.

Viimeisenä toimena linnun osat yksitellen sormien ja puukon avulla piti viimeistellä ulkona kaivon lähellä. Kalvojen alta niitä avaamalla lähti kudoksiin vuotanut veri pois. Vettä tuli käyttää mahdollisimman vähän.

Lihojen päälle kaadettiin kaivokylmää vettä. Pyrkimyksenä oli varmaankin se, että kaikki mahdollinen roska nousisi pintaan ja veri liukenisi pois.

Koska pakastimia ei tunnettu, riistalintu valmistettiin heti ruuaksi. Minun kotonani äiti käristi linnun lihat, kaatoi pataan vettä, ripotteli suolaa ja heitti perään pippureita. Vanha metso sai muhia uunissa yön yli. Se pantiin padassa leivinuuniin viimeisenä illan toimena. Pienemmät linnut olivat valmiita jo kolmessa tunnissa. Riistan lihaa ei pilattu liian kuumalla uunilla tai hätäilemällä. Herkkua maltettiin odottaa.

Monissa kodeissa tehtiin lintuvelliä. Vellin valmistus alkoi lihojen käristämisellä, ja se jatkui keittämällä, kunnes ravistamalla liha irtosi luista.

Samalla saatiin talteen arvokasta riistalientä. Siihen voitiin tehdä kastike herkkusuille.

Lihoja keitettiin niin, että lihassyyt katkesivat, kun haarukalla painettiin lihan palaa kattilan reunaa vasten. Velli suurustettiin kevyesti.  

Se oli herkullista leivän ja kotikaljan kanssa. Lintuvelliin irtosi luista makuaineita, ja lihojen käristämisen aromi tuntui selvästi makuhermoissa.

Kaukana ovat ajat, jolloin metsoja vaikutti olevan yhtä paljon kuin nykyisin teeriä. Lähin metsonpesä oli vain sadanviidenkymmenen metrin päässä talosta ja lähin soidin, jota veljen kanssa kuvattiin noin kolmen sadan metrin päässä. Yhdelle muita pidemmäksi kasvaneelle männylle vakiintui nimi linnunistumapuu, koska tammikuusta maaliskuulle sen latvassa istui melkein koko päivän ukkometso.

Riistan runsaus saattoi johtua siitä, että seudulla oli kirveen koskematon valtion salo ja naapurikunnan siihen rajoittuva salo oli tietön. Maasto oli vaikeaa, ja metsiä ei ollut hyödynnetty siellä mitenkään.

Vaihteleva maasto, suoalueet ja korkeat mäet vesistöineen ja puroineen tarjosivat suojaisen elinympäristön. Soiden tuntumassa esiintyi riekkoja. Niitä vilisteli runsaan parin sadan metrin päässä talosta talvella. Riekot katosivat pysyväisesti 10 vuodessa sen jälkeen kun ensimmäinen suo oli ojitettu.

Minkin pyyntilaite,jossa on oikealla keinulautaloukku neljänneksellä pienennettynä ja heti sen jatkeena hetitappavien rautojen osasto, johon juuri parahiksi Conibear-raudat mahtuvat. Ruskean väristen lautojen välissä on rako, joissa rautojen sangat toimivat. Vasemmassa päässä on minkkiverkko, joka pysyy paikallaan siitä kantokahvan lähelle vedetyn rautalangan avulla.
Verkko on estämässä ihmisten ja muiden otusten pääsyn suoraan rautoihin käsiksi, ettei tule vahinkoa.Vuoden 2005 malli.
Helmikuun blogissa Keinukombi on yksityiskohtainen valmistusohje! Tällä saa pyytää vieraspetoja myös ihminen, jolla ei ole metsästyskorttia.




Keinulautapää

 Edestä

Rautaosasto avattuna

Loukku päältäpäin

Kurttusieni on suuri,
harvinainen Itä-Suomessa
eikä sitä suositella otettavaksi sienikoriin,
muuten se voi kadota kokonaan.
Valokuva: Juha Immonen

Viisas, vanha jänis

Pohjois-Savo on kauan ollut Suomen jänismaakunta. Varmaa syytä siihen on vaikea sanoa, sillä lehtipuita ja niiden vesoja, orasta, heinää ja muita ruohovartisia kasveja on muuallakin. Haapoja on runsaasti, järviä, lampia ja jokia sekä puroja riittää. Toisaalta löytyy haukkoja ja metsästäjiä. Nykyään siellä on tiheä ilveskanta.

Jäniksiä on aina autettu selviämään talvesta. Minäkin olin jo koululaisena apuna, kun isä valmisti suolahaapoja.

Haavan vesakosta etsittiin kolmesta viiteen metriä pitkiä, ohuita haapoja. Noin polven korkeudelta lyötiin varovasti vesurilla tyviosaa niin, että puun runko pysyi vaakatasossa, kun se taivutettiin latvasta maahan asti kerran. Jos lyönnit olivat liiallisia, täytyi tehdä noin metrin mittainen haarakeppi, johon runko sai nojata. Pienellä kirveellä isä veisti rungon päälle metrin pitkän uran, johon ripoteltiin karkeita suoloja. Toinen keino oli poralla kuoppien teko. Ne täytettiin suolalla.

Näitä suolahaapoja valmisteltiin kesällä kiivaimman kasvun aikaan ympäri metsäalueita. Haavat suolautuivat, kun sateet liuottivat suolaa, joka imeytyi veisto- ja porapinnoilta.

Pitkin seuraavaa talvea oli tapana hiihdellä ja tarpeen mukaan kohotella haapoja, jos ne uhkasivat jäädä hangen alle.

Huomasin, että jänikset keksivät pian talven tultua nämä herkulliset syötävät. Rungon vierus aivan polkeutuu ja kovettuu, kun jänikset liikkuvat näissä paikoissa. Siellä, missä kaarna on vihertävää, se maistuu, mutta paksuun, uurteiseen tyvipään kuoreen jänis ei koske. Ohuet oksat jänis syö mielellään. Haapoihin sidottiin joskus ennen kuivaamista suolalla käsiteltyjä kerppuja. Ne tuotiin paikalle hiihtämällä, kun lunta oli jo puoli metriä.

Yli kaksi kilometriä pitkä harju päättyy mäkeen, jonka korkeus on 160 metriä. Mäen alarinteillä on lukuisia lähteitä ja rehevä kasvusto kesällä. Mäki on kolmensadan metrin päässä syntymäkodistani. Sen nimi on Mäkilehto.

Olin opiskelemassa, kun isä kertoi ovelasta jäniksestä, jonka koira löytää melkein aina tuosta mäestä, mutta ajo päättyy aina selvittämättömään hukkaan. Jäniskoira oli terve ja hyvä löytämään metsän otuksia.

Isä oli ostanut edullisen, unkarilaisen rinnakkaispiippuisen haulikon jänisjahtia varten. Siinä oli Monte Carlo- tyyppinen perä, pähkinäpuutukki ja kiskolla yksi kirkas pallojyvä. Perän kaulan etuosassa oli aseen viretilan osoitusnastat, jotka painuivat sisään, kun aseen piiput oli laukaistu. Samanlaiset viretilan osoittimet olivat veljen saksalaisessa haulikossa.

Koeammunnassa havaittiin, että isän aseen piiput ovat käynniltään erinomaiset. Laskimme osumaprosentit silloin suositun opaskirjan, Metsästyksen Taidon ohjeen mukaan.

Ainoa huono ominaisuus haulikossa oli se, että liipaisinten vetovastus oli liian suuri. Säätömahdollisuutta ei ollut.

Uutena myös taitetun aseen sulkeminen oli tehtävä vauhdilla, sillä ase oli jäykkä. Kun asetta taittoi, vasemmalla kädellä piippuja joutui topakasti painamaan alaspäin.

Tämä haulikko oli painava, kolme ja puoli kiloa näytti vaaka. Toisaalta sillä oli miellyttävä ampua normaaleja latauksia ja erityisen nautittavaa oli savikiekkopatruunoiden ammunta.

Kokeilussa selvisi, että haulikko oli tehty lentoon ammuntaan.  Haulien osumakeskipiste oli kolmekymmentä senttiä ylös siitä, mihin ampuja tähtäsi. Tämmöinen käynti oli hyvä edestä poispäin nousevan kanalinnun tai sorsan metsästyksessä. Vastaan lentävän linnun pudotuksessa tämä ominaisuus oli eduksi, sillä tavallisesti laukaus tahtoo jäädä taakse.

Tämä kävi hyvin yhteen sen kanssa, että isä sanoi helposti ampuvansa ohi, kun jänis tulee vastaan, mutta kun se menee poispäin kovallakin vauhdilla, aina haulit tavoittavat.

Tuo Mäkilehdon jänis kiusasi monena vuonna niin isää ja veljeä, että he halusivat aloittaa jahdin monesti muualta. 

Jänissaalis oli tasaisesti kolmisenkymmentä, mutta jäljet metsästä eivät vaan loppuneet tai harvinaistuneet.

Joulutauko opiskelusta salli minun lähteä mukaan jänisjahtiin. Silloin koetettiin tosissaan saada saaliiksi jo vanhaa, mutta viisasta jänistä.

Koira löysi sen pian entisiltä elomailta. Aluksi ajo kiersi monta kertaa mäkeä, mutta loittoni sitten itään.

Lähdimme tilustietä myöten perään. Kahden kilometrin päässä jänis ja koira olivat ylittäneet tien järven puolelle. Siinä oli karu ja jylhä kallioalue ja sen kaakkoispuolella koira oli ehtinyt juosta joka paikan ristiin rastiin, mutta hukka ei vaan selvinnyt.

Erityisen paljon koiran jälkiä oli paikassa, jossa kallio putoaa pystyjyrkästi alas. Puolukanvarvutkin olivat lumesta paljastuneet.

Jälkiä oli myös kallion päällä, mutta koira oli jo sotkenut niin paikat, että jäniksen jälkiä oli enää vaikea erottaa.

Jahdin jälkeen asia vaati pohdintaa. Kolmena ellei neljänä syksynä tuo jänis oli jo huiputtanut miehiä. Ehdotin, että kun lumiajan havainnot osoittivat jäniksen ylittävän tien aina samoilta kohdilta, sinne pitäisi mennä toisen passimiehen jo ennen kuin koira on päästetty irti. Tosin ei tiedetty, mistä jänis meni tien yli sulan maan aikaan. Koira kyllä oli etsimässä aina samalla alueella, kun miehet ehtivät paikalle. Se viittasi siihen, että jossain oli piilo, johon jänis meni aina lopulta.

Tällä metsästysalueella kaksi kolmesta ajosta päättyy louheen eli luolaan. Pirunpeltoja oli paljon ja siirtolohkareita, joiden alle jänikset pääsevät suojaan. Tällä kallioalueella ei ollut mahdollisuutta päästä louheen, mikä teki arvoituksen ratkeamattomaksi.

Seuraavana syksynä isä meni passiin tien pohjoispuolelle vanhaan mäntymetsään, jossa näkyvyys oli hyvä.

Vajaan puolen tunnin päästä veli päästi ajokoiransa irti ja käveli kohti ajon tavallista alkupaikkaa.

Sinne asti veli ei ehtinyt, kun jo haukku alkoi. Ajo kiersi mäen kaksi kertaa, veli kertoi. Sitten koiran ääni alkoi loitota.

Isä oli kuullut ajon kulkevan mäen jatkeena olevaa harjua. Hänen kohdallaan koiran ääni alkoi laskeutua kohti. Ajokoira oli kokeneimmillaan ja se ajoi lujaa vauhtia, isä sanoi.

Isä näki passistaan, että jänis juoksi harvaa männikköä alaspäin kohti tietä. Isä sanoi, että kovan juoksuvauhdin vuoksi jänis oli syytä päästää ohi, ja sitten laukaista. Suuri jänis kaatui! Veli sanoi, että ammunta kuului selvästi, ja se tuntui hyvältä.

Kotona isä ja veli totesivat, että kyseessä oli urosjänis, joka ilman sisäelimiä painoi neljättä kiloa.

Kun tulin opiskelupaikkakunnalta lomalle kotiin tämä metsästys kerrottiin moneen kertaan, kuten aiemminkin.

Totesin, että jäniksen arvoitus jäi vaille ratkaisua. Se jostain syystä vaivasi minua. Olin monena syksynä ollut etsimässä jäniksen piiloa, mutta sitä ei löytynyt.

Ostin valmistuttuani päällekkäispiippuisen, kotimaisen haulikon itselleni.

Koska minulla ei vielä ollut omaa koiraa, metsästin kiertelemällä maastossa tai isän ja veljen mukana talon jäniskoiralla, kuten ennenkin.

Tuohon kallioalueeseen teeret ovat aina tunteneet suurta vetoa. Kalliot lämpiävät auringon paahteessa ja ovat varmaan viileänä yönä hyvä paikka hoitaa poikuetta.

Tyyninä syyskuun loppupuolen ja lokakuun alun seutuun teerillä on ollut istuinpuunsa kallion ja järven rannan välissä kasvavissa vanhoissa lakkapääpetäjissä. Niissä ne suhauttelevat ja pulisevat ennen kuin hajaantuvat syömään marjoja. Sieltä löytyy puolukoita ja variksenmarjoja sekä kanervia. Lähellä on suo, jolla on runsaasti karpaloita.

Aurinkoisena syyspäivänä hiivin kallioiden väleissä olevia metsäkaistaleita pitkin. Lintuja ei näkynyt, mutta edestä lähti jänis. Sen lepokuoppaa näytti paljon käytetyn. Otusta en kerinnyt ampua, vaan se pääsi katveeseen, kun juuri painoin varmistimen pois päältä.

Jatkoin hiivintää jäniksen juoksun suunnassa vähän väliä pysähdellen. Tuli vastaan se jyrkästi putoava kallion paikka, jonka seudussa aikaisemmin vanha jänis oli kadonnut koiralta.

Huomasin, että jänis kyyrötti kahden metrin korkeudella kallion hyllyn päällä. Sen yläpuolelle kallio nousi vielä toista metriä. Kun nostin asetta, jänis loikkasi kevyesti kallion laelle ja häipyi ennen kuin ehdin ampua. Olisi pitänyt malttaa olla tekemättä äkkiliikkeitä.

Kävin tutkimassa paikan. Siinä oli tosiaan noin viisitoista senttiä leveä hylly, joka mutkitteli, kuten kallion seinämäkin.  Hylly laskeutui hieman lännen suunnalle ja kymmenen metrin päässä kallion itäpäästä se äkkiä kapeni ja loppui.

Arvelin, vaikka en hyppyä nähnyt, että jänis varmaan oli oppinut loikkaamaan kahden metrin korkeuteen alhaalta päin piiloon. Siksi jäniskoira luuhasi kallion alla vuosien ajan, eikä huomannut jänistä. Sen nenä sanoi, että jänis haisee, mutta mitään ei näkynyt.

Aprikoin, että jos vanha, viisas jänis olisi kallion päältä käynyt piiloonsa, koira olisi varmaan sen huomannut, sillä haju nousee ylöspäin.

Kun lähdin paikalta, olin hyvin tyytyväinen siihen, että toinenkin jänis oli keksinyt tuon koiraturvallisen piilon.

Metsästyksen pitää olla vaikeaa, muutenhan se olisi lahtaamista. 

Ainutlaatuinen asuinsijamme

Maa on niin kaunis, laulamme. Se on totta.

Ei ole toista paikkaa, jossa on ihmisiä. Joitain eliöitä voi esiintyä, mutta niillä ei ole samaa älliä kuin meillä.

On toki löydetty monia planeettoja, jotka muistuttavat omaamme. Niiden historia ei ole samanlainen, joten elämää ei ole voinut syntyä. Mestari mainitsi hänellä olevan muitakin lammaslaumoja, joita pitää paimentaa. Tämän epäselvän vihjauksen on luultu tarkoittavan, että ihmisiä on muuallakin, mutta ei.

Avaruutta on kuunneltu jo kauan. Sähkötystä ei vaan tule antureihin, vaikka kuinka toivoisi.

Vuonna 1967 arveltiin, että nyt tärppäsi. Kuunteluasema vastaanotti tiheätaajuista sähkötyksen kaltaista viestintää. Tutkimus osoitti, että oli löydetty ensimmäinen neutronitähti eli pulsari, joka pyörii vinhaa kyytiä akselinsa ympäri ja lähettää säännöllistä sähkömagneettista säteilyä.

Meidän väkemme, silloiset israelilaiset, sietivät Taivaan lähettilästä noin kolme vuotta. Hänen oppinsa kävi niin kipeästi hermoon ja paljasti pahan sisimpämme, että pitihän se tappaa.  Paluu on ohjelmassa, mutta se viipyy ja viipyy. Monet menettävät malttinsa – ja uskonsa – kun odotus on niin pitkä. Ilmeisesti aika ei ole vielä kypsä.

Tuskinpa Luojamme lähettäisi ainoata Poikaansa kuin kerran kärsimykseen, ruoskintaan ja ristille, joten muualla maailmankaikkeudessa ei ole ihmisiä. Jos olisi, varmaankin vastaanotto olisi entisen kaltainen. Se sama, joka nähtiin huhtikuussa vuonna 33.

Ja lähtisikö tuo, Poika, tultuaan aikuiseksi enää ihmisten pilkattavaksi ja tapettavaksi toista kertaa? Eiköhän tuo lie kerta riittänyt se osoittamiseen, ettei se Homo sapiens (Viisas ihminen) ole ajan kanssa paljon parantunut. Se oli pari tuhatta vuotta sitten pientä nykyisen rinnalla sotahulluus ja sen mukana surmien määrä.

Antaapa ajan kulua. Jo nyt syödään suuhun puolentoista maapallon tuotanto tai kantokyky. Meidän käy kuten Pääsiäissaaren aikanaan. Syötiin linnut ja lintujen munat. Tuhottiin metsät. Tuli nälänhätä ja pitkäkorvien ja lyhytkorvien välinen sota. Lähes kaikki nirhattiin hengiltä. Loput eivät jaksaneet elää autiudessa, vaan kuihtuivat pois.

Millaiset olivat viimeisen merelle katselleen ajatukset?

Vähitellen on alettu huolestua ainutlaatuisen asuinsijamme tilasta.

Vasta meidän aikanamme on herätty siihen, että jokiin, järviin ja meriin ei voi työntää kaikkia jätteitä ja kemikaaleja. Jossain on raja, jota ei voida ylittää, koska luonto ei toivu ennalleen. Havainnoista tehtiin laulukin, Varrella virran, jonka esitti säröääninen Kirka.

Ilmakehää on tutkittu kauan. Vuodesta 1957 on tarkkaa tietoa etelämantereen alueen ilmakehän kaasuista. Siellä todettiin ensimmäisen kerran otsonin hävinneen yläilmakehästä. Tätä ns. otsoniaukkoa on selvitetty hyvin tarkasti, ja saatu selville, että ponnekaasut ja kylmälaitteiden kaasut vaikuttavat otsoniin tuhoavasti.

Otsonin elikkä kolmen happiatomin muodostaman yhdisteen tehtävä on suojella meitä auringon UV-säteilyltä. Liiallisena se tappaa. UV-säteilyä käytetään toimenpidehuoneiden sterilointiin, koska säteily tappaa bakteerit ja virukset.

Tämä hieno, mutta yksinkertainen suojajärjestelmä on ollut uhattuna ilmakehään päästettyjen kaasujen takia. Kiina ja Venäjä, ja muutkin Aasian maat ovat olleet näissä asioissa välinpitämättömiä. Ne eivät usko juurikaan tosiasioita, joita asiantuntijat tuovat esille.

Suomen piti rakentaa Venäjälle, rikkaalle öljyvaltiolle, kahdeksan miljoonan asukkaan Pietarin talousalueen jätevesien puhdistuslaitokset. Itse eivät alkaneet millekään.

Liikenteen saastepäästöt koetetaan saada kuriin siirtymällä muihin energianlähteisiin, kuten kaasuun, tuulivoimaan ja aurinkopaneeleihin. Niin voidaan tuottaa ydinvoiman lisäksi vähäsaasteista energiaa sähköautoille ja muuhun käyttöön.

Hybridiauto on meidän ilmastossa järkevin ratkaisu nyt. Siinä bensiini- tai kaasu- jopa alkoholikäyttöinen moottori jauhaa sähkömoottorin akuille latauksen. Sitten ajetaan herroiksi lähes äänettömän sähkömoottorin voimalla.

Meidän ilmastossa talvella ei pötkitä pitkälle pelkällä sähköautolla, koska auton sisälle on saatava sekä tehokas lämmitys että ilman vaihto. Sähkö ei riitä silloin pitkään ajoon.

Mielestäni lentomatkaan ei saa enää kuin pää- ulko- ja eu-ministeri turvautua. Muiden on pysyteltävä kotimaan töissä.

Hybridiauto on kallis. Sen voi vain harva eläkeläinen hankkia uutena. Pienituloisilla ei ole työelämän aikanakaan hybridiin varaa. Se merkitsee suurta muuttoaaltoa isoihin kaupunkeihin. Siellä sentään julkinen liikenne vielä toimii.

Minne joutuvat nykyiset, melko uudet laatuautot ja muut käyttökelpoiset ajoneuvot vuoden 2030 jälkeen? Lunastaako  valtio ne?

On paljon avoimia kysymyksiä, joihin kukaan ei tiedä vastausta.

Eliittijahtia

Walter Wolfberger istuu kaikin mukavuuksin varustetussa jahtikojussa kuuden metrin korkeudessa. Tänne tulee sähkö, valot syttyvät tarvittaessa ja valonheittimet saa päälle omasta katkaisimestaan. Sähkölämmitys varmistaa miellyttävän oleskelun Hochsitzissä(kyttäyskopissa), ja joustinpatjalla varustettu makuulaveri on päätilasta erotettu paksun verhon taa. Siellä voi lepäillä ja lueskella. Tässä tilassa on pieni kaasuhellakin ja jääkaappi.

Ilta hämärtyy. Saksanhirvet ovat yöeläimiä ja lisäksi hyvin varovaisia. Niissä asuu sisään rakennettuna – kuten venäläisissäkin – ikuinen epäilys kavaltajasta!

Yökiikarin avulla WW näkee, että villisiat alkavat poistua ruokintapaikalta. Tavallisesti menee ainakin tunti ennen kuin tiedusteleva saksanhirvi alkaa kierrellä ruokintapaikkaa. Silloin pitää olla hiiren hiljaa. Kaikki ihmisen hajukin on johdettu tuulettavaa muoviputkea pitkin kuudentoista metrin korkeuteen maan pinnasta. Arkojen saaliseläinten kaikki epäilykset vaarasta on pakko eliminoida, muuten ei pöytään kanneta herkullista paistia.

Ampumaluukku liikkuu täysin äänettömästi, ja sen puitteet on pehmustettu putken muotoon ommelluilla nahkoilla. Niiden sisällä on tiukkaan topattua lampaan villaa.

Kivääri pitää ladata jo nyt, sillä pienetkin metallin kilahdukset kuuluvat herkkäkorvaisten elukoiden tärkeimpään aistiin kauas. Kiväärin päällä on kahdeksan kertaa suurentava kiikaritähtäin. Sen objektiivin linssin halkaisija on 56 milliä. Tähtäinristikon keskelle saa syttymään pienen punaisen täplän helpottamaan tarkan laukauksen toimittamista. Kiväärin kaliiberi on 30R Blaser, ja ihanne on, että ammuttu elukka putoaa paikoilleen tuntematta kärsimystä.

Ruokintapaikka näkyy  yökiikarilla erinomaisesti. Metsästäjä valpastuu. Hän tähtää kokeeksi viiden kymmenen metrin päähän ruokintakatoksen seinän laudassa olevaan oksaan.  Näkymä huippukiikarilla on moitteeton. Juuri silloin paikalle astelee pieni lauma epäluuloisen tuntuisia saksanhirviä. Yhden uroksen sarvet ovat huonot, ja se pitää poistaa riistanhoidollisista syistä.

Punainen täplä etsiytyy otuksen lapaan, ja laskeutuu siitä alaspäin. Kivääri pamahtaa.  Sen suulieskan valo häikäisee hieman ampuja silmiä. Yökiikarilla näkyy, että ammuttu eläin makaa liikkumatta siinä, missä se ennen laukausta seisoi.

Walter soittaa riistanhoitajalle, joka lupaa heti tulla maastoautolla, jossa on peräkärry, hoitamaan saaliin pois. Metsästäjä irrottaa kiikarin pikajalkoineen ja panee sen omaan sijaansa pähkinäpuulla somistettuun aseboksiin. Siinä on kiväärille oma, pehmustettu syvennyksensä.

Riistanhoitaja lupaa tuoda mukanaan termosastioihin pakatun päivällisen, jonka pääruoka tänään on käristetyt hirvenmaksaviipaleet kaikkine lisukkeineen. Jääkaapissa on viileässä valmiina pullo elsassilaista Wolfberger- viiniä. Ruuan mukana tulee äidin valitsema naisystävä syömään.

Viisi kertaa Walter on tavannut tämän naisen, jolla on ollut aina mukanaan esiliinana ystävättärensä. Tämä seurustelutaitoinen, tumma lukion opettaja on tuntunut paljon paremmalta kuin äidin valitsema osavaltion virastossa sihteerinä työskentelevä harmaa hiiri. Mutta jyrkässä katolisuudessa on vain toteltava vanhemman käskyä. Naisystävän kaveri on Lutheruksen opin ystäviä, ja vapaampi kaikin puolin. Nytkin päivällinen kahden kesken saa kestää vain 45 minuuttia, ja maastoautossa vahtii riistanhoitaja. Walter jää yöksi kyttäyskoppiin, mutta seuralainen on määrätty tuotavaksi äidin luokse yöksi määräajassa.

Näin siis suuri raha jakaa varmaa siunaustaan. Sen mahtia ei voi voittaa.

Peto

Kansa oppi vähitellen sen, mikä on kilotonni. Vähän päästä tavallisesti asioista hyvin perillä olevat lähteet tai puolustusministeriön lähteet ilmoittivat uudesta ydinkokeesta.

Sanottiin, että taivas hehkui verenpunaisena. Kirkas leimahdus näkyi satojen kilometrien päästä ja pelottava jylinä kuului taivaan rannan takaa. Nämä tiedot saatiin, kun suurvallat vahtivat toisiaan. Tärinä havaittiin toisella puolella maapalloa erikoislaitteilla.

Venäjällä pauhattiin Saksan jälleenaseistamista vastaan. Ensimmäinen sihteeri puhui tuntikausia massoille.

Mummot pelkäsivät maailmanlopun olevan lähellä. Kuin salama välähtää ja näkyy idästä hamaan länteen. Se kerrattiin Raamatusta.

Sitten tuli äkkiarvaamatta muuta ajateltavaa.

Naapuri heräsi heinäkuun ensimmäisellä viikolla keskellä yötä syvästä unesta. Kanat pihalla huusivat hätäänsä ja hanhet pitivät kovaäänistä meteliä. Lehmät mölisivät laitumella ja töytäilivät päämäärättömästi edestakaisin.

Vähitellen elikot rauhoittuivat. Pihalla ei näkynyt mitään erikoista. Tosin taivas oli paksussa pilvessä, eikä valoa ollut riittävästi tarkkaan syyniin. Hanhet uivat järven rannassa sadan metrin päässä pihasta, mutta kanat liikkuivat pihamaalla.

Kanoja ei puuttunut, mutta hanhien määrää oli vaikea laskea, koska ne uivat edestakaisin levottomina. Niitä oli viisitoista. Luvun otto takkusi, ja uniset silmät sekoittivat pasmat. Takana oli raskas heinäntekourakka, joka siihen aikaan tehtiin käsipelissä.

Voittamaton väsymys veti isännän ja emännän sänkyyn, kun isompaa uhkaa ei tullut esille.

Seuraavana aamuna selvisi, että yksi hanhi oli poissa. Rannan lähellä oli höyheniä ympäriinsä, ja irtohöyhenten vana johti metsään.

Hanhen oli vienyt jokin petoeläin. Jäljet johtivat puolen kilometrin päässä olevaan mäkeen. Sieltä ei enää löytynyt irronneita höyheniä. Nousiko hanhentappaja ilmaan saaliin kanssa? Kotkaa epäiltiin.

Kuukauden päästä lehmät ryntäsivät yhden aikaan yöllä ammuen pihaan samassa talossa.  Karjan mölinä ja temmellys sekä kellojen kalina olivat valtavat. Lehmät ja pikkukarja olivat olleet syömässä heinäpellolle noussutta uutta, mehevää heinän orasta.

Peltoa rajasivat navetta, pisteaita ja järven ranta.

Isäntä tempaisi hirven sarvesta mukaansa pitkäpiippuisen haulikon ja muutamia patruunoita käteensä. Rantaan vievän polun varressa olevaan katajikkoon näytti juoksevan liukasliikkeinen peto. Isäntä ampui sitä suoraan liikkeestä. Otus otti pitkän loikan sivulle, kääntyi vasemmalle ja hyppäsi pisteaidan ylitse.  Juuri silloin haulikko pamahti toisen kerran. Ei jäänyt, vaikka holli oli makeimmillaan.

Sitten ei kuulunut pitkään aikaan enää mitään.

Niihin vaivoihin se kuoli, peto, arveltiin. Neljän millin haulit sopivalta matkalta tekevät pahaa jälkeä, se on selvää, sanoi isäntäkin.

Hän intoutui kertomaan tapauksesta tarkemmin, ja esitteli tapahtuman paikan, kun kävimme kylässä.

Ensimmäisen laukauksen ampumamatka oli suunnilleen kolmekymmentä metriä. Maasta löytyi hylsy. Siinä isäntä oli äkkiä ladannut haulikon uudelleen ja ampunut aidan yli hyppäävää petoa. Se oli niin makeasti aidan selällä, että parempaa hollia ei voi toivoa, isäntä maalaili.

Naapuri näytti, mistä kohti aidan pystytukien välistä peto oli loikannut. Hän julisti, että sanokaa mitä sanotte, mutta susi se on, juutas!

Kuin havainnolleen tukea saadakseen isäntä siirsi katsettaan vieraasta toiseen. Hänen oikea, lasinen silmänsä ei seurannut katseen mukana, vaan tuijotti kiusallisesti. Silmäterän sininen väri oli pitkän ajan myötä haalentunut, mikä teki kolkon vaikutuksen.

Kouluiässä isännän veli oli ampunut varomattomasti jousipyssyllä. Nuoli vahingoitti silmää, joka piti poistaa keskussairaalassa. Tyhjään silmäkuoppaan sovitettiin kudosten parannuttua lasisilmä.

Samassa emäntä huikkasi vieraat kahvipöytään.

Isäni katsasti vielä tarkemmin aitaa, ja löysi aidaksista haulien iskemät kolmen metrin päästä vasemmalta. Hän piti asian omana tietonaan, ettei naapuria loukattaisi.  

Sotaan isäntä oli kelvannut kriisikesänä 1944. Hän oli opetellut ampumaan vasemmalta olalta kiväärillä.

Siihen aikaan ammuttiin haulikollakin sorsia veteen ja lintua puun oksalle kiväärimäisesti tähdäten. Hämärässä ammuntaa varten talon haulikossa oli valkea pallojyvä.

Laskin lukioiässä samanmuotoisten kolmioiden avulla selityksen sille, miksi haulit menivät kolme metriä sivulle.

Isäntä tähtäsi varmaankin oikealta olalta vasemmalla silmällään valkean pallojyvän kautta ottamatta takatähtäintä lukuun. Ammunta oli kiireessä ja hädässä vaistonvaraista vahvasti oikeakätisellä henkilöllä, ja niin tappava haulikuuro meni sivuun.

Eikan katraasta hävisi lammas viikon kuluttua. Se löytyi heti tuoreeltaan aamulla. Eläimen kurkku oli revitty ja lavasta syöty kämmenen kokoiselta alalta lihaa. Peto oli varmaan tullut etsinnän vuoksi häirityksi kesken ruokailun.  Siihen aikaan ei ollut varaa haaskaukseen. Lammas suolistettiin metsässä ja paloiteltiin kotona.

Naapurukset Eikka ja Reino vahtivat tappopaikan lähellä kolme pitkää iltaa, mutta arvoituksellinen raatelija ei tullut.

Lampaat piti ottaa metsälaitumelta yöksi navettaan suojaan, mikä lisäsi työtä. Vasikkatarhaakin joutui pitämään silmällä. Tätä hommaa helpotti se, että tarha oli pihan lähellä, ja pihaa vahti ärhäkkä karhukoira koppinsa katolta käsin.

Minun ja isoveljen tehtävä oli silloin hakea karja metsälaitumelta. Lehmät olivat menneet puolentoista kilometrin päähän vanhan torpan pellolle ja niitylle. Siellä oli edelleen hyvää heinää, vaikka torpassa ei ollut asuttu sitten kolmikymmenluvun. Maa oli pysynyt avoimena, koska karja söi mehevät koivun vesat pois tuoreeltaan. Torppa oli perustettu aikoinaan kuusikkoon. Sillä täällä oli leppäpuskia.

Samalla reissulla käskettiin tehdä kaksi pitkävartista vastaa, joilla lypsytarhassa ripsuttiin lehmiä. Niitä käytettiin vain ilta- ja aamulypsyllä. Sitten ne viskattiin lehmisavunuotioon. Työtä varten minulla oli mukana vesuri.

Äiti neuvoi, että johtava lehmä on se, jolla on kello kaulassa. Sen kun saa lähtemään kotimatkalle, muut seuraavat perässä. Lehmiä ei saa ruveta ajamaan. Siinä syntyy vain vahinkoa, valistettiin.

Kävelimme paljon käytettyä karjapolkua. Muutaman sadan metrin päässä kotoa aivan läheltä kuului valtava ryminä, joka säikäytti meidät. Näimme, että isoja lintuja viiletti valoisassa männikössä. Se oli metsopesue.

Perillä karja oli märehtimässä makuulla. Lehmien lisäksi siellä oli mulli, jolla oli sarvien typykät. Se seisoi kuin olisi vahtinut, että lehmät saavat rauhassa levätä.

Sanoin kellokaulalehmälle, että lähdetään lypsylle. Pian se nousi ja alkoi hitaasti kävellä polulle päin.

Muut lähtivät seuraamaan yksi toisensa perästä, mutta mulli painoi päänsä alas, kuopaisi maata ja hyökkäsi meitä kohti. Väistimme ison leppäpensaan taa. Veli tempaisi maasta kuivan leppäkarahkan ja löi mullia sillä selkään. Isku oli tehoton, sillä keppi oli laho ja se katkesi kymmenen sentin pätkiin.

Meille tuli hätä, sillä sonniksi kasvamassa ollut elukka suuttui. Kahden seuraavan hyökkäyksen aikana veli kerkesi iskeä meille vesurilla tuoreesta lepästä kunnon aseet.

Kun mulli kuopi maata, hyökkäsimme sivuilta eläimen päälle ja löimme voimien takaa sitä selkään. Silloin se lähti kiltisti juoksemaan lehmien perään.

Kotimatkan aikana teimme polun varren pienistä koivuista kaksi ripsumisvastaa.

Kotona kerroimme taistelusta, joka oli meitä pelottanut.

Lypsyltä tultua isä sanoi, ettei eläintä saa hakata niin, että se menee verille. Lypsyllä äiti ja isä olivat huomanneet, että mullin takapaisteissa oli verisiä viiruja. Pienessä remmin pelossa selitimme vielä annetut kolme lyöntiä tarkasti.

Silloin isä sanoi, ettei vaan syy ole sittenkin seudulla liikkuvassa pedossa.

Kun tieto tuhotöistä levisi laajemmalle, yleinen susiviha heräsi.

Kaikki vahtasivat karjaansa, ja lampaat ja kanat sekä siat otettiin yöksi navetoiden turviin.

Karkeilla hauleilla ladattuja haulikon patruunoita valmistettiin monessa talossa ja mökissä.

Pöydälle ilmestyi meilläkin valmiiksi nallitettuja, punapahvisia haulikon hylsyjä. Niissä oli jäniskoiran pään kuva ja teksti Fiocchi Lecco. Isä latasi ja neuvoi minua ja veljiäni samalla kärsivällisesti. Valmis patruuna oli kaunis.

Lapset pelkäsivät metsän petoa, ja marjan poimintaan naiset eivät uskaltautuneet kuin pyssymiehen mukana.

Kuivuneen rapakon pohjasta pienen mökin ukko oli löytänyt ison tassun jäljen, mikä lisäsi pelkoa.

Eikka ja Reino pohtivat tilannetta. Eikan koira haukkui melkein joka ilta metsään päin iltakymmenen jälkeen. Kiersikö veren makuun päässyt susi peltoaukeaa metsän siimeksessä?

Rintamajermut päättelivät, että karjan tappaja saattoi haistaa vahtimiehen, sillä Reinolla oli tapana polttaa sanomalehtipaperista käärittyjä valtavia sätkiä, joiden täytteenä oli karkeaa piipputupakkaa.

Ihmetystä herätti se, että pelottava hiiviskelijä ei koskenut lampaan suoliin, jotka jäivät metsään. Sudelle kelpaa tavallisesti melko pilaantunutkin haaska, sen miehet tiesivät.

Reinolla oli aatelisnenä, semmoinen, jossa nenän kärkiosa oli alempana kuin sierainten reunat. Se muistutti petolinnun nokkaa. Mustat silmät olivat lähellä toisiaan ja niissä oli pistävä katse. Tuli vaikutelma, että tuon tyypin puhutteluun ei ole hyvä hankkiutua, vaan piti uskoa, mitä se sanoi.

Sovittiin, että Eikka yrittää ensin, ja jos onni ei käy myötä, silloin on Reinon vuoro.

Pisteaidan metsän puolella kasvoi suuri ikimänty, ja sen vieressä kuusi. Eikka vei jo päivällä heinillä täytetyn juuttisäkin paikalleen. Sen päällä oli hyvä istua. Selkä nojasi sopivasti paksuun männyn runkoon ja kuusen oksasta sai hyvän tuen aseelle. Yksi kuusen oksa piti katkaista tieltä pois.

Eikan mieleen juolahti käyttää eläimiä apunaan väijynnässä.

Haassa hevonen oli ennestään laitumella, ja sen seuraksi Eikka vei lampaan, jolla oli tiuku kaulassaan, kuten ennenkin.

Kangella syntyi maahan sopiva kolo parimetristä pylvästä varten. Siihen lammas tuli viisimetriseen liekaan.

Illan suussa pylvään viereen pantiin heinää ja pylvääseen sidottiin tuoreita kerppuja, joissa oli pajua, koivua ja haapaa lampaan maisteltavaksi.

Iltayhdeksältä Eikka hankkiutui vaimonsa kanssa vahtipaikalle. Vaimo puhutteli tavalliseen tapaansa eläimiä ja antoi niille iltaevästä.

Hän suki hevosen huolellisesti, ja syötti sille makupaloja. Siihen aikaan hevosen ensiluokkainen hoito oli tärkeää, sillä traktoreita oli harvalla, eivätkä maatalon työt sujuneet ilman hyvin koulutettua hevosta.

Vaimon puuhailun aikana Eikka latasi pitkäpiippuisen mustaruutihaulikkonsa, ja otti toisen patruunan käteensä. Hän kokeili vielä toimintaa, jos pääsisi ampumaan. Varapatruuna oli vasemmassa kädessä nimettömän ja pikkusormen varassa. Siitä sen saisi nopeasti piippuun, jos toista kutia tarvittaisiin.

Kasvojen suojaksi itikoita vastaan Eikka veti päähänsä villalangasta virkatun hupun, jossa oli silmän ja suun reiät. Päällimmäisenä vaatteena illan viileyttä vastaan oli sodasta kotiutettaessa mukaan annettu mantteli.

Vaimo poistui vartin päästä ja toimi näin jälkien palauttajana. Isällä oli sota-ajalta Karjalan metsästäjiltä tieto, että lavalta karhua vahtiessa varovainen peto ei tullut, jos toinen ei ollut mukana ja palannut pois. Vahtimies nousi korkealle kolmeen lähekkäiseen kuuseen laaditulle vahtilavalle. Karhu kiersi paikan näkymättömissä, niin varovainen peto oli.

Tyynessä illassa kuului vain rouske, kun hevonen pureskeli laiskasti heiniä. Silloin tällöin se pärisytti sieraimiaan ötököiden sitä ahdistellessa. Häntä viuhahti harvakseltaan.

Lammas makaili alkuun maassa rauhallisena, mutta innostui sitten riipimään kerpuista lehtiä. Kello kilkatteli. Oksien pehmeät latvaosat kelpasivat syötäväksi parhaiten, mutta heiniin eläin ei nyt koskenut.

Tunti kului hitaasti. Eikka korjasi istuma-asentoa äänettömästi. Pian sen jälkeen kauempana metsässä närhi rääkäisi.

Hevonen seisoi levollisena paikoillaan, mutta lammas puuhasi toimeliaasti lehdeksien kimpussa.

Äkkiä Eikka huomasi, että hevonen valpastui. Sen korvat peilasivat etuoikealle, kunnes niiden asento vakiintui. Hevonen pysyi tiukasti samassa asennossa ja vaikutti jännittyneeltä.

Lammas jatkoi omaa hommaansa huomaamatta mitään erikoista.

Pitkältä tuntuvan tovin jälkeen mättään takaa kohosi jotakin näkyville. Pedon korvat! Isä kertoi, että veri kohahti päähän.

Muistui mieleen asemasodassa, kun sumun takaa hiipi venäläisiä, ja konekiväärissä oli vain yksi vyö valmiina.

Eikan huomiokyky terästyi äärimmilleen. Hän oli valmis. Korvat laskeutuivat, mutta hetken päästä ne nousivat uudelleen esille. Korvissa Eikka erotti tupsut.

Vatunvarsia kasvavan mättään takaa nousi täplikäs ilves. Oliko se ryömimällä hiipinyt hyökkäysasemaan? Ilveksen katse oli suoraan lammasta kohti.

Lyhyessä hetkessä tapahtui paljon.

Eikka ampui ilveksen lapaa kohti. Hevonen säikähti ja pakeni laukalla poispäin. Peto hyppäsi korkealle ilmaan ja kieriskeli maassa salamannopein liikkein. Eikka ehti juuri vaihtaa uuden patruunan, kun haavoittunut otus lähti pakoon. Se sai takaviistosta hyvin tähdätyn laukauksen peräänsä.

Sitten kaikki oli hiljaista hämärtyvässä elokuun illassa. Sakea ruudinsavu leijaili ampumapaikalla. Hevonen korskahteli kauempana, mutta tuli takaisin kevyttä ravia, kun sen isäntä sitä kutsui. Ei ammunta sille uutta ollut. Eikka oli ampunut ensimmäisillä rekikeleillä monta metsoa suoraan reestä käsin lauhoina sumuisina marraskuun aamuina vuosien mittaan.

Lammas sen sijaan meni pelon aiheuttamaan shokkitilaan. Se juoksi kuin henkensä edestä liekanarun päässä ympyrää, kunnes lieka loppui, kun se kiertyi pylvään ympärille. Siinä lammasparka kyyhötti vapisevana etujaloista polvillaan, mutta takajalat suorana. Eläimen suusta kupli vaahtoa ja takapää löi villinä papanaa ulos.

Silittelemällä eläin vähitellen rauhoittui, mutta se liikehti koko ajan levottomasti ja sen silmät pyörivät oudosti. Lampaasta tuli katraan arin loppuelämäkseen.

Petoa oli turha lähteä seuraamaan, sillä oli jo liian pimeää tarkan työn tekemiseen. Niinpä Eikka toi tullessaan lampaan navettaan, mutta jätti hevosen hakaan.

Vaimo ei ollut saanut unta, vaan valvoi tuvassa, jonne koira oli otettu seuraksi ja samalla pois ulkoa häiritsemästä haukunnallaan vahtimista. Eikalla ei ollut saalista mukana, mutta ilmeestä vaimo osasi päätellä, että hyvin kävi. Lapaosumasta peto tuskin selviäisi ja toinen haulikuuro lähti juuri, kun otus oli ollut jyvällä. Aamulla asiat valkenevat, Eikka arveli. Aamu on iltaa viisaampi tällä kertaa.

Seuraavana aamuna Eikka oli päivän valjettua koiransa kanssa jäljillä. Jo sadan metrin päässä oli paikka, jossa ilves oli kieriskellyt ja repinyt sammalia kuntasta. Maassa oli hyytynyttä verta. Samanlainen paikka löytyi pian ja kohta kolmaskin, mutta sitten tuli eteen kolme metriä leveä joki, jossa oli kivikoita ja koskia, eikä vesi ollut missään syvää.

Ammuttua ilvestä ei löytynyt. Hyökkäykset karjan kimppuun loppuivat, ja rauha palasi maatiloille, mutta ei maailmaan, sillä jo syksyllä asuttiin venäläisen kuun alla. Sputnik oli kiinnostava, mutta asiantuntijat ymmärsivät mitä se merkitsi. Pelko siirtyi Amerikkaan, koska idästä voitiin nyt ampua lämpöydinpommi raketilla uudelle mantereelle asti.

Metsän peto hävisi yhtä salaperäisesti kuin oli seudulle ilmestynytkin. Se muistutti liikkeissään tuulta, josta ei Ison Kirjan mukaan voi tietää, mistä se tulee ja minne se menee. Vain sen huminan voi kuulla.

Tällä Husqvarna haulikolla ammuttiin ilvestä 1957 kesällä.
Ase on sepän entisöimä ja yhä ampumakunnossa. Kaliiberi on 20/70