Liikkeellä luonnossa

Elokuinen ilta rauhoittuu tyyneksi. Aallokko raukenee Sammallahdella. Istun reppujakkaralla korkean ruohikon suojassa nauttien iltakahvia ja eväitä. Oikealla kädellä on poika, myös ruovikon kätköissä. Odotuksessa on sorsien iltalento, haulikoissa lujat latingit valmiina.

Järveltä päin alkaa kuulua moottoriveneen lähestymisääntä, joka voimistuu nopeasti, kun vene kaartaa lahden suusta sisään. Kulkuneuvon tasapaino ei ole oikein paikallaan, siitä syntyy hidas rynkyttävä ääni. Se viittaa liian raskaaseen moottoriin. Ajajalla näkyy olevan kaveri kokassa, joka osoittaa vakaasti lahden pohjaa kohti. Pian kuuluu suuriääninen kuohahdus kun kuski höllää äkisti kaasun ja lyö pakin päälle, uusi kaasutus. Vene pysähtyy kertalaakista.

Tyynen veden yli kantautuu vilkas keskustelu, airojen kolahtelu, aseiden latausäänetkin. Metsästäjät vaihtavat yhtenään paikkaa, pian kyllästyvät ja taas ollaan kovassa vauhdissa. Vene päästää voimakkaan jylisevän äänen kuin lentoon nouseva raskas pommikone.

Kuljettaja pysäyttää taas entisellä tyylillään juuri passipaikkamme eteen. Pitkäkasvuinen nuori mies  kiireestä kantapäähän maastoasuun pukeutuneena  nousee pystyyn haulikko kädessä. Päässä on punavihersävyinen huivi otsapannaksi sidottuna kuin USA:n erikoisjoukkojen sotilailla Vietnamin sodassa.  Airomies alkaa soutaa maastopukuisen ohjeiden mukaan.  Kun vene on edessäni, nousen seisomaan. Pyssymies huomaa liikkeen oitis ja sanoo: ” Stop tykkänään, täällä on miehitys! Otapa vähän vasemmalle”! Hiljainen airomies tekee, mitä käsketään ja niin pääsevät nuoret sorsastajat rantaan. Muta kurskaa saappaiden alla. Jatkuva puheenaihe tuntuu olevan se, ettei pääse ampumaan yhtenään sorsia.

Varttitunnissa mitta täyttyy. Kuuluu julistus, että jos olis menty Vuohtolahteen, meillä olis jo säkillinen sorsia ammuttuna. Kolinaa, soutamista, käskytystä. Moottori starttaa, kaasuttelua, äkäinen lähtökaarto. Muutoin hiljainen lahti jylisee, kun vesikulkuneuvo poistuu idän suunnalle. Eivät olleet saamamiehiä…

Pilkintää mökkijärvellä. Ahven syö nihkeästi, liian kirkasta. Vavan pitelijä nauttii luonnon rauhasta iltapäivän uneliaassa tunnelmassa. Muutamia hotteja on sentään hyyhmän seassa pilkkipöntössä.

Metsästä ottaa korvaan jurraava ääni. Välillä ei kuulu muuta kuin jään risahtelua. Taas jurinaa. Puolen tunnin päästä jäälle pouhahtaa moottorikelkka. Se kääntää suunnan luokseni, ja kuski pysäyttää kymmenen metrin päähän. Moottori jää käymään.

Kelkkailijalla on mukanaan kaverikin. Miehet tulevat puheille. Pehmeässä lumessa mäen etelärinteessä on jääty monesti kiikkiin, kun auringon pehmittämä hankiainen on pettänyt. Kaivamista, repimistä, kelkan ryntäyttämistä, mutta Lynksi on tehty kestämään, rauta ei lausu valituksen sanaa.

Vilkkaampi mies on pukeutunut metsurin turva-asuun. Jalassa on oranssin väriset saappaat. Vaalea, pitkä tukka ulottuu hartioille asti ja on leikattu kuin kirveellä poikki. Kapeat, rotankarvan väriset pulisongit jatkuvat leuan alitse, muualta parta on huolellisesti ajettu. Hailakat silmät räpyttelevät tuskin lainkaan, mikä tekee vähän kalsean vaikutuksen. Pulisonkimies kurkkii ylenaikaa lännen suunnalle keikistellen pitkää kaulaansa. Cervina – tyyppi tulee väkisin mieleen. Tavallisessa kielenkäytössä termi tarkoittaa hankosarvista hirveä!

Toinen mies on lyhyt, tynnyrimäisen muotoinen. Musta, ” Nikita” – mallinen karvareuhka päässä, sivuille sojottavat korvukset.

Maastopuvun takki, siniset verryttelyhousut ja mustat Nokian kumikengät. Tyypillinen syrjäisten metsäseutujen arkiasu elikkä Pohjois - Savon kansallispuku. Miehellä on  Arafat – parta. Viikset peittävät ylähuulen kokonaan. Karvahattumies pureskelee yhtenään viiksiään ja pyyhkii suutaan kämmenselkäänsä.

Kelkkapartio on menossa naapurimökille saunomaan. Lähtökiihdytys saa karvareuhkan korvukset lekuttelemaan kuin jouhisorsan siivet kiivaassa laskukaarrossa.

Saunomisen äänet ja kovaääninen puhe kantautuvat jään yli selvästi. Hauskaa on. ”Minkähän takija ne kuskasi sen mehtosopraanon sieltä Saksasta asti syväntalavella Kuopijoon vaekka ei ollu vielä soejinaekakaa”? ”Se on sitä herraen  kulttuuria. Ja eikös ne etelän häerikkömetot ou aena vähän niinkun laalutuulella”? Rannan koivikko päsähtelee yhtenään naurunpuuskista. ” … liäkärit ja … evustajat… kahenkymmenen rosentin palakankorotukset… liipparit ja jytypomot”. ”Onkohan niillä herroilla kuuna päevänä näen haaskoo”? ” Eppäellä tuota tok soppii… kuskoovat toesten eokkoja porssella, mässöövät ja laskoovat vuan niitä eorojaan!”

 Parin tunnin päästä kelkka möyrähtää. Rotanpartainen kuski pujottelee rantapensaikon halki varovasti jäälle. Äkillinen kaasutus kiihdyttää nopeuden suureksi. Hitausvoima tarttuu takana istuvaan mieheen kovalla kouralla. Vartalo taipuu taakse, kyytiläinen vaipuu melkein selin makuulle. Kelkka ehtii kiitää pari sataa metriä ennen kuin kansallispukuinen aloittaa korjausliikkeen. Se on liian voimakas, koordinaatiota heikentäviä tekijöitä on nyt mukana. Kasvot iskeytyvät kuskin selkään. Tämä vilkaisee taakseen, jolloin kelkka tekee kaarron vasempaan. Keskipakovoima on heittää miehet jäälle. Onni on kuitenkin matkassa ja sivuille tuijaillen konepulukka häipyy niemennokan taa. Vierivät kivet eivät sammaloidu.