Hehtaaripyssy

Sain mummolta lahjaksi ilmakiväärin, kun täytin kymmenen vuotta. Se oli valtavan suuriarvoinen ja kiinnostuksen tarkkuusammuntaan herättänyt ase. Merkki oli Haenel ja merkinnöistä selvisi, että se oli valmistettu Itä-Saksassa.

Aseen mukana sain ilmakivääritauluja sekä pienen rasian Meisterkugeln- lyijyluoteja.

Haenelissa oli hyvät säädöt tähtäimelle ja sen jousi oli voimakas niin, että sai tosissaan taittaa piippua, jotta viritys olisi onnistunut. Tukki oli pyökkiä.

Tarkkuusammunta jaksoi kiinnostaa, ja melkein kaikki miesvieraat halusivat ampua ilmakiväärillä, joka oli silloin harvinainen maalaiskylällä.

Melkein jokaisella kauppareissulla muistilappuun piti saada merkintä: viisisataa kappaletta ilmakiväärin panoksia.

Pettymys oli suuri, kun äiti toi kerran kaupalta pienen rasian englantilaisia Bulldog- nimisiä luoteja. Jo silmällä näki, etteivät ne olleet laadukkaita ja niinpä niiden tarkkuus oli huono. Ammunnan idea katosi, kun aseen käynti alkoi määrätä osumat eikä ampuja.

Ilmakiväärillä opeteltiin ampumaan liikkuvaan maaliin. Maata pitkin heitettiin puukiekkoja, joissa oli taulu tai vain pahvia kiinni nastoilla. Myöhemmin tehtiin paksusta pahvista jäniksen kuva ja siihen keskelle iso aukko, jonka päälle taulu kiinnitettiin.

 Kuvan etu- ja takapäässä oli reiät, joiden läpi juoksi kymmenen metriä pitkä, ohut siima vaakatasossa. Se kiinnitettiin hirsistä rakennetun aitan nurkkapäihin silmän korkeudelle ja lanka vedettiin kireälle.

Toinen lanka, joka oli viisi metriä pitkä, sidottiin kiinni jäniksen kuvan kuonoon. Sen päässä oli lenkki, josta kuvaa vedettiin.

Kuva liikkui oikealta vasemmalle nopsaa kävelyvauhtia.

Ammuttiin myös nopeita juoksuja, jolloin vetäjä koetti ravata tasaista vauhtia.

Myös lentoon ammuntaa opeteltiin. Avustaja heitti kymmenen litran maalipurkin kantta poispäin ja ampuja yritti osua purkin kannen yläpintaan. Opittiin heittämään niinkin, että kansi kaarsi sivulle, jolloin osuminen oli vaikeampaa.

Vastaan, ylitse lentävään maaliin opeteltiin ampumaan niin, että avustaja heitti purkin kannen ampujan suuntaan, ylitse. Tämä yritti osua lentävän kannen alapinnalle, jolloin kuului osuman ääni selvästi.

Kerran sain heittäjänä ollessani maalista kimmonneen luodin otsaani. Onneksi ei mitään vahinkoa tullut. Osuma kirpaisi vain lyhyesti ja siihen tuli punoittava läiskä.

Näissä harjoituksissa kävi ilmi, että en pärjännyt isoveljelle lentävään tai liikkuvaan maaliin ammunnassa, mutta tarkkuusammunnassa en hävinnyt. Myöhemmin veli voitti ainakin kolme mitalia pitäjänsä haulikkomestaruuskisoissa, vaikka hänellä oli kilpailuissa 16- kaliiberinen metsästysase ja osalla kahdentoista kaliiberin kilpailuaseet.

Isä seurasi harjoituksia joskus. Täytin viisitoista vuotta joulukuussa, ja kun kesäkuulta alkaen kuulutettiin lehdessä metsästäjätutkinnon ajat ja paikat, lähdin polkemaan pyörällä kahdenkymmenen viiden kilometrin matkaa kirkonkylälle heti ensimmäiseen tutkintoon. Koko talven olin lukenut kirjaa, jossa tarkasti selviteltiin uutta metsästyslakia.

Keväällä tuntui, että monet kirjan ratkaisevista lauseista osasin ulkoa.

Kun saavuin kuumissani baariin, jossa koe pidettiin, sen valvojat ja baarin omistaja ajoivat rapakaljan juojat ja Hokmannin tippojen naukkailijat ulos, koska kohta alkoi virallinen tutkintotilaisuus.

Valvojat selvittivät kaavakkeen täyttämisen systeemiä. Nimi, osoite ja syntymäaika piti kirjoittaa paperiin ensimmäiseksi. Sitten alkoi rastitus.

Olin valmis ensimmäisten joukossa.

Sanottiin, että kun kaavake oli täytetty, pitää tulla toisen valvojan pöydän luokse.

Näin miten täällä mies laittoi neliömäisillä aukoilla varustetun sapluunan täyttämäni kaavakkeen päälle. Tämä pahvi peitti oikeat vastaukset, jolloin virheet oli helppo havaita sapluunan aukoista. Minun kaavakkeessani oli yksi ruksi väärässä paikassa.

Tulin iloiseksi, kun valvoja täytti heti paperin ja löi siihen leiman ja kirjoitti omankin nimensä. Hän sanoi, että näytä tätä naapurikunnan nimismiehen toimistossa, niin saat metsästyskortin. Myyjä onnitteli, mikä lisäsi iloa siitä, kun koe meni läpi.

Syyskesällä isä huomasi, että Savon maan pääkaupungin aseliikkeessä oli lehden mukaan tarjouksessa englantilainen metsästyskivääri kaliiberissa 243. Sen hinta oli 275 markkaa.

Meillä oli jo kotona venäläinen pienoiskivääri, jossa ei ollut lipasta. Se oli maksanut naapurikunnan kaupassa 90 markkaa.

Isä oli heti kävellyt lähellä sijainneeseen nimismiehen kansliaan ja saanut ostoluvan.

Myyjä oli kertonut, että paikallinen ampumaseura oli ostanut kymmenen samanlaista asetta itselleen. Kiväärissä oli paksu piippu ja erinomainen laukaisu.

Elokuussa, ennen opiskelun alkamista lähdin isän kanssa varhain aamulla linja-autolla ostamaan lintukivääriä, joka meiltä puuttui. Matka asekauppaan oli jännittävä ja kiehtova, kun hyvä mieli nosti naamaan hymyn vähän päästä.

Perillä naapurikylästä kotoisin ollut myyjä esitteli asetta. Hänen sanoi, että patruunassa on hyvin suora lentorata. Luoti on tehokas suureenkin metsoon vaikka kahden sadan metrin päästä. Hän neuvoi, että linnustuksessa ei käytetä lyijykärkisiä luoteja. Niillä lintu voi räjähtää kappaleiksi erityisesti alle sadan metrin päästä ammuttaessa.

Myyjä näytti, että jos aseeseen halutaan kiikari, pitää ruuveilla kiinnittää kiikarin jaloille istukat, joita saa tästä liikkeestä. Diopteria varten käy sama istukka takimmaiseen reikäpariin kuin kiikarillekin.

Asiantuntijan oloinen mies näytti ja suositteli kotimaisen tehtaan kivääriä, jossa oli valmiina tähtäinkiikari. Tämä ase oli kaliiberia 222 Rem. Sen hinta oli viisisataa markkaa ja sekin oli tarjoushinta.

Tulin surulliseksi, kun isä ei halunnut ostaa tätä kaunista ja siroa asetta, jota myyjä sanoi tarkaksi. Hän kertoi myös, että kiväärin rekyyli on olematon.

Kotimatka sujui hiljaisuuden vallitessa.

Myyjä antoi mukaan rasiallisen patruunoita ja paperin, jossa oli aseliikkeen leima, tarkat tiedot aseesta sen valmistusnumero mukaan lukien. Hän neuvoi, että tämä paperi pitää viedä nimismiehen kansliaan. Sen yksi kappale jää liikkeen arkistoon ja yksi menee virkapostina suoraan nimismiehelle.

Se oli hyvä systeemi. Tietojen muuttaminen tai väärentäminen oli tehty mahdottomaksi.

Kotona alettiin samana päivänä ampua aseella hieman alle sadan metrin matkalta.

Aseen tukki oli pähkinäpuuta. Siinä oli Monte Carlo- tyyppinen perä. Lukko oli varmasti vahva, mutta sen muoto ei silmää hivellyt.

Kiväärissä oli samantapainen kiinteä lipas kuin pystykorvakiväärissä.

Varmistin oli lukon peräosassa.

Sen läpän ollessa vasemmalla, ase oli varmistettu ja lukkoa ei voinut avata. Läpän ollessa pystyasennossa ase oli edelleen varmistettu, mutta lukon voi vetää taakse ja ottaa patruunan pois.

Ampujasta katsoen oikeanpuoleinen varmistinläpän asento oli ampumisen aikana. Tämän kiväärin laukaisu oli paljon huonompi kuin pienoiskiväärissä.

Ammuin isoveljen kanssa tauluun, jonka tein pahvista Siinä oli vain hiilellä mustattu pyöreä täplä.

Luodit osuivat kahvilautasen eli tassin kokoiselle alalle.

Isä kehotti isoveljeä ampumaan ja arveli, että minä pelkäsin aseen rekyyliä.

Tulos oli sama.

Olin vihainen, kun isä osti näin epätarkan aseen, mutta sitä en uskaltanut sanoa.

Viikon päästä isä kävi hakemassa sepältä taottavana olleita viikatteita. Seppä, joka oli palkittu Savon Prikaatissa tarkan kivääriammunnan vuoksi, oli näyttänyt omaa lintuasettaan. Siinä oli ollut diopteri ja sen kaliiberi oli 7x57.

Seppä oli luvannut seuraava sunnuntaina tulla meille ampumaan uudella aseella.

Valtavalla kiireellä isä kävi kaupungin samasta aseliikkeestä ostamassa diopterin ja sen kiinnittämiseen tarvittavan, ruuvikiinnitteisen metallikappaleen, eli istukan.

Kotimaisissa aseissa oli valmiina kiinteä tähtäinten kiinnityssysteemi, joka on parempi, kuin irto-osat. Sen sanoi myyjäkin aseen ostoreissulla.

Seppä tuli autolla. Hänellä oli mukana omakin kiväärinsä ja paksusta haapapölkystä valmistettu ontto kapine, joiden päissä oli laudoitus niin, että se toimi istuimena teeripassissa. Kun sen käänsi kyljelleen, siinä oli ura, johon aseen tukki tuettiin ammuttaessa. Näin kivääri ei voinut lipsahtaa sivulle.

Mies ampui meiltä jääneet loput patruunat huolellisesti tähdäten tuon ampumatukensa päältä, kun diopteri oli paikoillaan.

Olimme itse ampuneet diopterin kanssa muutaman laukauksen kohdistuksen vuoksi.

Kun menimme taululle, seppä sanoi, kun osumat oli tarkastettu, että teillä on hehtaaripyssy. Sen tarkkuus ei riitä kanalintujen ammuntaan.

Se oli reilu ja rehellinen sekä selvä lausunto.

Kun osumat oli merkattu, hän ampui kolme kertaa omalla aseellaan. Reiät olivat niin lähellä toisiaan, että ne voi peittää yhdellä paikkalapulla.

Kun tulin täysi-ikäiseksi, hommasin hehtaariaseeseen kanto- ja hallussapitoluvan, mutta en metsästänyt sillä lainkaan, koska en halunnut haavoittaa riistaa ja aina takaraivossa takoi tuo sana hehtaaripyssy. Puhdistin ja rasvasin aseen kerran vuodessa ja säilytin sitä lukollisessa kaapissa vaaka-asennossa.

Vuonna 1979 vein tuon erinomaisessa kunnossa olevan aseen näytille kauppaan, joka möi aseita.

Myyjä ihmetteli, miksi noin kauniin ja vähän ammutun aseen halusin pois. Kerroin syyn. Myyjä katseli asetta, otti lukon pois ja tähysti piipun sisään. Hän kokeili laukaisua. Sanoin, että laukaisu ei ole kovin hyvä. Myyjä sanoi, että naapurikunnassa on vanha armeijan aseseppä, joka pystyy milloin tahansa parantamaan laukaisun hyväksi. Sanoin, että tästä aseesta tuli aikoinaan niin suuri mielipaha, että se ei ole mennyt ohitse kokonaan yli kymmenessä vuodessa.

Silloin myyjä näytti minulle kotimaista kivääriä, jonka kaliiberi oli 22 - 250 Rem. Ostin sen ja siihen kiikarin.

Tätä kauppaa ei ole tarvinnut katua.

Ihmettelin hetken sitä, miksi myyjä hyvitti minun vanhasta aseestani niin paljon. Väliraha oli yllättävän pieni.

No, neljätoista vuotta oli tuonut elämänkokemusta. Tajusin heti, että koeammunta tehtiin vain yhden kotimaisen tehtaan patruunoilla. Jollain toisen tehtaan patruunalla tuon englantilaisen kiväärin käynti olisi voinut olla erinomainen. Myyjä varmaan tiesi sen ja teki naama pokkana hyvän kaupan.

Olin kyllä perillä siitä, että haulikolla ammuttaessa aseen käynnille on haulien koolla suuri merkitys, samoin eri tehtaiden latauksilla, mutta kiväärien patruunoista tällaista tietoa ei minulla ollut silloin.

Kotimaisen aseen tarkkuus itse ladatuilla patruunoilla vastasi tuon tarkasti ampuvan sepän aseen tarkkuutta. Ainakin neljätoista vuotta meni hukkaan ilman kunnollista kivääriä hehtaaripyssyn takia.

Ymmärrän jäljestäpäin isääkin. Varmaan silloin, rakentamisen ja peltojen raivauksen sekä maan maksujen takia rahaa oli kotona niukasti.

Ajattelin kotimaista asetta hankkiessani vanhaa sananlaskua, joka tietää, että ei pidä mennä merta edemmäs kalaan. Sen hehtaaripyssy opetti